Lue keskustelun säännöt.
Olen niin normaali ja tasapainoinen, vaikka lapsuuteni oli kauhea
02.04.2018 |
Elin aika kauhean lapsuuden, olin koulukiusattu ja kotona ei mennyt hyvin. Nyt olen ns. pärjäävä aikuinen ja vaikutan tasapainoiselta. En ole kuitenkaan mitenkään erityisemmin käsitellyt asioitani koskaan. Mieleeni tuli, onko tämä tasapainoisuus jotain yhtä valhetta ja luhistun jossain vaiheessa? Tai en kykene arvioimaan itseäni objektiivisesti. Onko muita, jotka kokevat selvinneensä hyvin vaikeasta lapsuudesta? Pitäisikö käydä keskustelemassa jossain?
Kommentit (95)
Minulla tuli taantuma 42-vuotiaana lähiomaisen kuoleman myötä. Siihen asti oli mennyt ihmeen hyvin lähes 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katso vaikka Mielenterveysseuran sivuilta, mitä resilienssillä tarkoitetaan. Sinulla on ilmeisesti sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ei kaikista ihmisistä joilla on ollut huono lapsuus tule ongelmallisia aikuisia.
Määrittele ongelmallinen. Onko ongelmaton jos vaikka kuten Freudin määritelmässä pystyy tekemään työtä ja rakastamaan? Entä jos nämä sujuvat, mutta ahdistaa?
Heh, kykenen tekemään töitä, rakastamaan, opiskelemaan ja nauttimaan elämästäni, mutta olen myös traumatisoitunut ja kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Aikaisemmin kärsin PTSD:n oireista useita vuosia. En ole oireeton ja ongelmaton, vaikka pärjäänkin ulkoisesti. Voin ihan rohkeasti myöntää, että fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta ja hylkääminen ovat jättäneet jälkensä minuun. En koe olevani sankari tai varsinaisesti selviytyjä. Yritän vain elää ja hengittää niin hyvin kuin mahdollista. Joinakin päivinä onnistuu helpommin kuin toisina, mutta tällaista tämä on. Elämää. Tiedostan myös, että on ihmisiä, joilla on ollut vielä kaameampi lapsuus. Minua ei sentään hakattu joka päivä eikä käytetty seksuaalisesti hyväksi. Olen kohdannut elämäni aikana paljon myös hyviä ja ihania ihmisiä, olen saanut apua. Siksi en halua selviytyjäviittaa, koska en ole tässä pelkästään itseni ansiosta. Elämässä on sattunut myös paljon onnen kantamoisia. En esimerkiksi päätynyt koskaan yhteen persoonallisuushäiriöisen kanssa, vaikka moni kaltaiseni kokee sen kohtalon. Vedämme puoleemme häiriintyneitä ihmisiä oman rikkinäisyytemme takia, mutta minä onnistuin jostain syysyä välttämään pahimmat narsistit/psykot.
Vitsit, tällaista ystävää olen kaivannut nuoruudesta asti. Meillä voisi olla paljon puhuttavaa. Pidän asenteestasi.
T: PTSD ja masennus myös menossa mukana
Vierailija kirjoitti:
Katso vaikka Mielenterveysseuran sivuilta, mitä resilienssillä tarkoitetaan. Sinulla on ilmeisesti sitä.
Mitenkään kyseenalaistamatta ap:n resilienssiä, niin terapia on varmasti tukenut ap:ta myös. Ja ehkä lisännyt tuota resilienssiä entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.
Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet?
-ap
Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap
Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.
Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.
-ap
Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?
Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?
Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap
En tiedä, voihan se olla minun vammaani, että minun on vaikea hahmottaa tätä ap:n selviytymistä sellaisista asioista, joita suuri osa ihmisistä on elämässään kohdannut. Työskentelen lastensuojelulaitoksessa ja näen päivittäin erittäin traumatisoituneita lapsia. Pidän heistä jokaista selviytyjänä kun ovat jaksaneet aina uuteen päivään. Ymmärrän että huomattavasti lievemmät kaltoinkohtelun muodot voivat myös jättää jälkensä, mutta minusta tämä aloitus on jotenkin todella outo. Johtuu varmaan siitä, että automaattisesti vertaan sitä näihin lastenkotilapsiin. Olen nähnyt myös kehitysmaiden lapsia, joten voi olla, että rajani on siitäkin syystä hieman etäämmällä mitä muilla ihmisillä.
On tietysti hienoa että kokee selviytyvänsä, mutta joskus on ihan hyödyllistä laittaa omaa kokemusta perspektiiviin muiden kanssa. Ehkä en vain nyt tajua jotain oleellista tässä aloituksessa, vika voi olla myös minussa.
Se, miten asiat kokee on henkilökohtaista. Ap kokee lapsuutensa rankaksi ja se riittää. Ei tarvitse verrata muihin. Heillä on omat olonsa ja surunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ei kaikista ihmisistä joilla on ollut huono lapsuus tule ongelmallisia aikuisia.
Määrittele ongelmallinen. Onko ongelmaton jos vaikka kuten Freudin määritelmässä pystyy tekemään työtä ja rakastamaan? Entä jos nämä sujuvat, mutta ahdistaa?
Heh, kykenen tekemään töitä, rakastamaan, opiskelemaan ja nauttimaan elämästäni, mutta olen myös traumatisoitunut ja kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Aikaisemmin kärsin PTSD:n oireista useita vuosia. En ole oireeton ja ongelmaton, vaikka pärjäänkin ulkoisesti. Voin ihan rohkeasti myöntää, että fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta ja hylkääminen ovat jättäneet jälkensä minuun. En koe olevani sankari tai varsinaisesti selviytyjä. Yritän vain elää ja hengittää niin hyvin kuin mahdollista. Joinakin päivinä onnistuu helpommin kuin toisina, mutta tällaista tämä on. Elämää. Tiedostan myös, että on ihmisiä, joilla on ollut vielä kaameampi lapsuus. Minua ei sentään hakattu joka päivä eikä käytetty seksuaalisesti hyväksi. Olen kohdannut elämäni aikana paljon myös hyviä ja ihania ihmisiä, olen saanut apua. Siksi en halua selviytyjäviittaa, koska en ole tässä pelkästään itseni ansiosta. Elämässä on sattunut myös paljon onnen kantamoisia. En esimerkiksi päätynyt koskaan yhteen persoonallisuushäiriöisen kanssa, vaikka moni kaltaiseni kokee sen kohtalon. Vedämme puoleemme häiriintyneitä ihmisiä oman rikkinäisyytemme takia, mutta minä onnistuin jostain syysyä välttämään pahimmat narsistit/psykot.
Vitsit, tällaista ystävää olen kaivannut nuoruudesta asti. Meillä voisi olla paljon puhuttavaa. Pidän asenteestasi.
T: PTSD ja masennus myös menossa mukana
Olisi kyllä mahtavaa, jos meille olisi jokin kanava. Olin pitkään yksinäinen, kunnes tapasin toisen samanlaisen, josta tuli rakas ystäväni. Olisi mukavaa tavata muita samanlaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.
Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet?
-ap
Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap
Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.
Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.
-ap
Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?
Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?
Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap
En tiedä, voihan se olla minun vammaani, että minun on vaikea hahmottaa tätä ap:n selviytymistä sellaisista asioista, joita suuri osa ihmisistä on elämässään kohdannut. Työskentelen lastensuojelulaitoksessa ja näen päivittäin erittäin traumatisoituneita lapsia. Pidän heistä jokaista selviytyjänä kun ovat jaksaneet aina uuteen päivään. Ymmärrän että huomattavasti lievemmät kaltoinkohtelun muodot voivat myös jättää jälkensä, mutta minusta tämä aloitus on jotenkin todella outo. Johtuu varmaan siitä, että automaattisesti vertaan sitä näihin lastenkotilapsiin. Olen nähnyt myös kehitysmaiden lapsia, joten voi olla, että rajani on siitäkin syystä hieman etäämmällä mitä muilla ihmisillä.
On tietysti hienoa että kokee selviytyvänsä, mutta joskus on ihan hyödyllistä laittaa omaa kokemusta perspektiiviin muiden kanssa. Ehkä en vain nyt tajua jotain oleellista tässä aloituksessa, vika voi olla myös minussa.
Se, miten asiat kokee on henkilökohtaista. Ap kokee lapsuutensa rankaksi ja se riittää. Ei tarvitse verrata muihin. Heillä on omat olonsa ja surunsa.
Tavallaan totta, tavallaan ei. Joskus on hyvä laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin eikä kivikissan tapaan uhriutua asioista, jotka tavallaan ovat turhia ja tietyllä asteikoilla tavallisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.
Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet?
-ap
Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap
Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.
Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.
-ap
Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?
Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?
Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap
En tiedä, voihan se olla minun vammaani, että minun on vaikea hahmottaa tätä ap:n selviytymistä sellaisista asioista, joita suuri osa ihmisistä on elämässään kohdannut. Työskentelen lastensuojelulaitoksessa ja näen päivittäin erittäin traumatisoituneita lapsia. Pidän heistä jokaista selviytyjänä kun ovat jaksaneet aina uuteen päivään. Ymmärrän että huomattavasti lievemmät kaltoinkohtelun muodot voivat myös jättää jälkensä, mutta minusta tämä aloitus on jotenkin todella outo. Johtuu varmaan siitä, että automaattisesti vertaan sitä näihin lastenkotilapsiin. Olen nähnyt myös kehitysmaiden lapsia, joten voi olla, että rajani on siitäkin syystä hieman etäämmällä mitä muilla ihmisillä.
On tietysti hienoa että kokee selviytyvänsä, mutta joskus on ihan hyödyllistä laittaa omaa kokemusta perspektiiviin muiden kanssa. Ehkä en vain nyt tajua jotain oleellista tässä aloituksessa, vika voi olla myös minussa.
Se, miten asiat kokee on henkilökohtaista. Ap kokee lapsuutensa rankaksi ja se riittää. Ei tarvitse verrata muihin. Heillä on omat olonsa ja surunsa.
Tavallaan totta, tavallaan ei. Joskus on hyvä laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin eikä kivikissan tapaan uhriutua asioista, jotka tavallaan ovat turhia ja tietyllä asteikoilla tavallisia.
Pinnan alla voi olla jotakin piilossa jopa ihmiseltä itseltään jos arkisetkin asiat ottaa raskaasti. Esimerkiksi hyväksikäyttökokemukset lapsuudesta voi mieli olla sulkenut pois tietoisuudesta. Taakat tulevat esiin aikanaan. Silloin ne on kohdattava, mutta ennen sitä ihminen voi pyöriä hämmentyneenä pitkään paikoillaan ja ihmetellä vahvoja reaktioitaan eri asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.
Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet?
-ap
Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap
Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.
Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.
-ap
Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?
Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?
Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap
En tiedä, voihan se olla minun vammaani, että minun on vaikea hahmottaa tätä ap:n selviytymistä sellaisista asioista, joita suuri osa ihmisistä on elämässään kohdannut. Työskentelen lastensuojelulaitoksessa ja näen päivittäin erittäin traumatisoituneita lapsia. Pidän heistä jokaista selviytyjänä kun ovat jaksaneet aina uuteen päivään. Ymmärrän että huomattavasti lievemmät kaltoinkohtelun muodot voivat myös jättää jälkensä, mutta minusta tämä aloitus on jotenkin todella outo. Johtuu varmaan siitä, että automaattisesti vertaan sitä näihin lastenkotilapsiin. Olen nähnyt myös kehitysmaiden lapsia, joten voi olla, että rajani on siitäkin syystä hieman etäämmällä mitä muilla ihmisillä.
On tietysti hienoa että kokee selviytyvänsä, mutta joskus on ihan hyödyllistä laittaa omaa kokemusta perspektiiviin muiden kanssa. Ehkä en vain nyt tajua jotain oleellista tässä aloituksessa, vika voi olla myös minussa.
Se, miten asiat kokee on henkilökohtaista. Ap kokee lapsuutensa rankaksi ja se riittää. Ei tarvitse verrata muihin. Heillä on omat olonsa ja surunsa.
Tavallaan totta, tavallaan ei. Joskus on hyvä laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin eikä kivikissan tapaan uhriutua asioista, jotka tavallaan ovat turhia ja tietyllä asteikoilla tavallisia.
Pinnan alla voi olla jotakin piilossa jopa ihmiseltä itseltään jos arkisetkin asiat ottaa raskaasti. Esimerkiksi hyväksikäyttökokemukset lapsuudesta voi mieli olla sulkenut pois tietoisuudesta. Taakat tulevat esiin aikanaan. Silloin ne on kohdattava, mutta ennen sitä ihminen voi pyöriä hämmentyneenä pitkään paikoillaan ja ihmetellä vahvoja reaktioitaan eri asioihin.
Toki voi olla. Ap itse sanoi, ettei ole kokenut mitään traumaattista tai sillä tavalla vakavaa. En lähtisi hyväksikäyttöä epäilemään sellaisen henkilön kohdalla, joka ei koe olevansa traumatisoitunut eikä ole 30 ikävuoteen mennessä saanut mitään takaumia edes lasten syntyessä. En tietysti tiedä, koska ap ei ole halunnut avata asioita sen kummemmin, on vaan sanonut ettei kyse ole traumoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että Ap:llä on ollut ihan tavallinen lapsuus.
Ei oo yhtenä jouluna saanut tiettyä Barbia ...ja miettii nyt onko tullut kaltoinkohdelluksi.
Täällä palstalla on oikeasti pahasti traumatisoituneita ihmisiä..
En ymmärrä mitä Ap yrittää täällä saavuttaa...
Riippunee siitä, mitä elämä heittää tiellesi. Ei etukäteen voi tietää mitä tulee tapahtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.
Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet?
-ap
Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap
Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.
Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.
-ap
Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?
Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?
Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap
En tiedä, voihan se olla minun vammaani, että minun on vaikea hahmottaa tätä ap:n selviytymistä sellaisista asioista, joita suuri osa ihmisistä on elämässään kohdannut. Työskentelen lastensuojelulaitoksessa ja näen päivittäin erittäin traumatisoituneita lapsia. Pidän heistä jokaista selviytyjänä kun ovat jaksaneet aina uuteen päivään. Ymmärrän että huomattavasti lievemmät kaltoinkohtelun muodot voivat myös jättää jälkensä, mutta minusta tämä aloitus on jotenkin todella outo. Johtuu varmaan siitä, että automaattisesti vertaan sitä näihin lastenkotilapsiin. Olen nähnyt myös kehitysmaiden lapsia, joten voi olla, että rajani on siitäkin syystä hieman etäämmällä mitä muilla ihmisillä.
On tietysti hienoa että kokee selviytyvänsä, mutta joskus on ihan hyödyllistä laittaa omaa kokemusta perspektiiviin muiden kanssa. Ehkä en vain nyt tajua jotain oleellista tässä aloituksessa, vika voi olla myös minussa.
Se, miten asiat kokee on henkilökohtaista. Ap kokee lapsuutensa rankaksi ja se riittää. Ei tarvitse verrata muihin. Heillä on omat olonsa ja surunsa.
Tavallaan totta, tavallaan ei. Joskus on hyvä laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin eikä kivikissan tapaan uhriutua asioista, jotka tavallaan ovat turhia ja tietyllä asteikoilla tavallisia.
Pinnan alla voi olla jotakin piilossa jopa ihmiseltä itseltään jos arkisetkin asiat ottaa raskaasti. Esimerkiksi hyväksikäyttökokemukset lapsuudesta voi mieli olla sulkenut pois tietoisuudesta. Taakat tulevat esiin aikanaan. Silloin ne on kohdattava, mutta ennen sitä ihminen voi pyöriä hämmentyneenä pitkään paikoillaan ja ihmetellä vahvoja reaktioitaan eri asioihin.
Toki voi olla. Ap itse sanoi, ettei ole kokenut mitään traumaattista tai sillä tavalla vakavaa. En lähtisi hyväksikäyttöä epäilemään sellaisen henkilön kohdalla, joka ei koe olevansa traumatisoitunut eikä ole 30 ikävuoteen mennessä saanut mitään takaumia edes lasten syntyessä. En tietysti tiedä, koska ap ei ole halunnut avata asioita sen kummemmin, on vaan sanonut ettei kyse ole traumoista.
En viitannut kommentissani ap:hen. Ilmeisesti hän pystyy ottamaan eteensä tulevat asiat melko rennosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et ole sysännyt kokemaasi täysin sivuun, vaan olet jotenkin osannut käsittellä niitä, ne eivät sitten räjähdä välttämättä jossain elämänkriisissä silmille.
Tämä! Ap on tasapainossa itsensä kanssa, koska on oppinut jossain vaiheessa tekemään tervettä rajaamista. Kaikkia ei tarvitse miellyttää.