Olen niin normaali ja tasapainoinen, vaikka lapsuuteni oli kauhea

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Minulla oli erittäin vaikeaa lapsuudenperheessäni ja senkin jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Väitän, että työkaverini tai muut minut huonommin tunteva yllättyisi todella taustastani.

Olen naimisissa, minulla on lapsia, olen korkeakoulutettu ja minulla on haastava työ. Olen kohta 50, eikä minkäänlaista romahdusta ole tuntunut. Ainoa mikä ehkä kielii vaikeuksista elämässäni on, että olen suorittaja. Tajusin jo lapsena olevani oman onneni seppä ja että voin luottaa vain itseeni. Tämä on piiskannut opinnoissa ja työelämässä hyviin suorituksiin ja nostanut minua hyviin asemiin.

Toisaalta, kun olen tämän itsessäni tajunnut, niin olen oppinut myös rahoittamaan itseäni ja tarkoituksella myös keksimään rentoutuskeinoja. Olen siis jaksanut hyvin tätä elämäntyyliä. Tajuan myös kohdella omia lapsiani ilman suuria vaatimuksia ja haluan, että heillä on helpompi elämä. Toisinaan saatan jopa liiaksi siloitella heidän polkujaan.

Muissa ihmisissä minua kyllä ärsyttää suuresti valitus turhasta, laiskuus kun olisi mahdollisuudet vaikka mihin ja se, että joillekin kaikki on vain tipahtanut eteen ilman ponnisteluja (suhteet). Tuntuu, että harvemmin ihmiset tajuavat olla kiitollisia siitä mitä heillä on.

Tavallaan tuo ärtymyksesi muiden "huonommuudesta" voi kieliä lapsuutesi kokemuksia. Ihan aidosti tasapainoinen henkilö ei yleisesti ottaen ärsyynny muista, poislukien ehkä ihan totaaliset perseilyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?

Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?

Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?

Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin yksi monella tavalla vaikeasta taustasta huolimatta hyvin selvinnyt jo isoäiti-ikäinen.

Koen, että minua on auttanut geneettinen vahvuus- kun olen tutkinut sukuni naisten tarinaa kaikilla on ollut jotain vaikeutta mutta niistä on romahtamatta selvitty.Äly, luovuus, hyvä huumori,positiivisuus ja pienistä asioista nauttimisen kyky- niistä on oma selviytymiseni rakennettu.Nuorena oli muitakin coping- mekanismeja,jälkeenpäin katsottuna ei aina hyödyllisiä mutta siinä kohdassa välttämättömiä.

Sanoisin, että nauti elämästä pelkäämättä huomista.Kukaan ei voi ennustaa juuri sinun tulevaisuuttasi...ja paras kosto on hyvä elämä.

Toinen juttu taas on medikalisaatio jota tässäkin ketjussa harrastetaan- Freudin perintönä vaikea lapsuus johtaa automaattisesti ongelmiin ja taustan "kohtaamisen" ja "selvittelyn" tarpeeseen "juttelun" keinoin- jossa taas saatetaan kaivaa ja rakentaa niitä ongelmia ihmiselle joka ei niutä muuten koe.

Ei kaikki ihmiset hyödy terapiasta. Ne jotka ajattelevat terapian olevan vatvomista ja menneiden kaivelua eivät tosiaan hyödy ammattilaisen kanssa reflektiivisestä keskustelusta. Suurin osa traumatisoituneista elää vanhaksi asti, ei sekään ole mikään ihme. Moni käy töissä ja opiskelee, ei sekään ole mikään ihme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Laita esimerkki vaille jäämisestä.

Tämä on vähän epämääräistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?

Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?

Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap

Toki, saathan sinä kokea lapsuutesi miten haluat. Mutta et voi määrätä sitä, että muista se voi kuulostaa hieman erikoiselta, jos pitää itseään selviytyjänä, vaikka mitään erityistä traumatisoitavaa ei olisi tapahtunut. Kun kaikilla normaaleillakin ihmisillä on omat juttunsa omien vanhempien suhteen. Kaikilla ihmisillä on vaillejäämistä ja suuri osa kolmekymppisistä on kokenut peintä fyysistä kuritusväkivaltaa kotona, koska se on aikoinaan ollut normaali tapa kasvattaa lapsia. Onneksi on nykyään laissa kielletty.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsia ja olen parisuhteessa, sekä vaativa akateeminen työ. Ikää yli 30v. ap

Aika näyttää. Älä murehdi asiaa, vaan iloitse onnestasi.

Ihmisiä on erillaisia.

Ap on vahva ihminen.

Joku heikompi luhistuu henkisesti kun ei saa uusinta älypuhelinta heti kun pyytää.

Joku kokee kotiarestin kissan kiduttamisen jälkeen rangaistuksena kohtuuttomaksi.

Samaa olen miettinyt äitini kohdalla. Hänen äitinsä kuoli äitini ollessa 4v. Isänsä kuoli äitini ollessa 11v.

Viimeaikoina olen miettinyt, miten hyvä äiti hän on ollut, vaikka kasvoi ilman äitiä ja isänsäkin menetti varhain.

Oli köyhän perheen,12 lapsisen, kolmanneksi nuorin.

Vanhemmat hoidettiin kotona kuolemaan saakka.

Ehkä iso sisarusparvi, ehkä äitini luonne tai joku varjelus teki hänestä kaikesta huolimatta huipputyypin! Samoin siraruksensa olivat kaikki hyvin valoisia tyyppejä.

Joku sitkeysgeeni heissä on. Näistä sisaruksista ainoastaan 3 on elossa. Äitinikin jo lähemmäs 80-vuotias,eikä vieläkään katkeraa sanaa elämästään ole sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsia ja olen parisuhteessa, sekä vaativa akateeminen työ. Ikää yli 30v. ap

Aika näyttää. Älä murehdi asiaa, vaan iloitse onnestasi.

Minulla oli 40v rahaa asunto ystäviä meni hyvin..nyt 50 v..työttömyys huono osaisuus

Traumoja voi tulla myös aikuisena..esim oman lapsen kehityshäiriö...

Vierailija kirjoitti:

On muita hyvin selvinneitä. Tämähän on punainen vaate kaikille ammattiuhreille tai joiden elämän juju on olla ikuinen uhri. Samasta perheestä toinen uhriutuu toinen ottaa itse vastuun omasta hyvinvoinnistaan.

Samassa perheessä voidaan elää hyvin erilaiset lapsuudet.

Voi olla hyvä käydä juttelemassa jos asia mietityttää. Itse tätä ei objektiivisesti pysty arvioimaan, mutta tietysti jos tunnet olevasi ok ja elämäsi on suht tasaista, voit pärjätä ihan hyvin. Pärjääminen on kuitenkin eri asia kuin se että voi hyvin.

Minulla sama tilanne. Lapsuus oli aivan kamala, mutta kouluttauduin, perustin perheen jne. ongelmitta. Minulla on mennyt aikuisena ihan hyvin, taustaan nähden jopa erinomaisesti. Olen jättänyt lapsuuden ympäristön ja perheen taakseni ajat sitten ja vaihtanut täysin elämänpiiriä. En kokenut tarvetta sorkkia menneitä koska tunsin selvinneeni hyvin eikä arki ole sellaista että traumoja tulisi vastaan.

Elämänkriisin myötä puhkesi masennus jota traumatausta pahensi. Nyt sitten terapiassa. Kävi  muun muassa ilmi että kannoin taustastani suurta, turhaa häpeää jota en ollut myöntänyt itselleni (toki jälkikäteen asia on helppo nähdä). Lisäksi masennukselle altistaa se ettei perusturvallisuuden tunteeni ole päässyt kehittymään normaalisti. Nyt sitä pitää sitten aikuisena vahvistaa ja opetella muutamia juttuja jotka normaalisti opitaan lapsena/nuorena. 

Tällaisia asioita. Ei mitään kamalaa luhistumista, koska vastaavassa kriisitilanteessa kuka tahansa olisi oireillut. Uskon kuitenkin että terapian jälkeen voin entistäkin paremmin kun nämä mielen pimeät nurkat on siivottu, perusturvallisuuden tunnetta on vahvistettu ja olen oppinut parit asiat jotka lapsena jäivät oppimatta.

Minulla oli todella vaikea lapsuus ja nuoruus - koulukiusaamista ja surkeat kotiolot. Alkoholisti-isä joka oli myös väkivaltainen. Useamman vuoden kausi jolloin myös äiti joi rankasti. Poliisi oli usein ovella; isä mielisairaalassa juoppohulluuden takia; yms. Isä oli väkivaltainen myös meitä lapsia kohtaan, ja pelko oli jatkuvasti läsnä. Lisäksi massiivisia talousvaikeuksia, mm. kodin pakkohuutokauppa ja tavaroiden heitto ikkunasta.

Minullahan pitäisi olla tosi vaikeita traumoja, mutta ei ole. Olen jo yli viisikymmentä eikä vieläkään ole mitään tullut. Ehkä jossain vaiheessa tulee. Lähdin kotoa 18-vuotiaana, menin ensin töihin ja sitten opiskelemaan. Sain hyvän ammatin ja poikkeuksellisen hyvin palkatun ja turvatun työpaikan.

Olen ollut parikymmentä vuotta onnellisessa parisuhteessa. Miehelleni olen kertonut avoimesti taustastani ja hän on auttanut luomaan meille hyvin turvallisen ja rauhallisen kodin, jossa minun ei ole tarvinnut sekuntiakaan pelätä. En yhdessäkään parisuhteessani ole esim. toistanut sitä hyvin yleistä tapaa jossa alkoholistien tyttäret itsekin päätyvät alkoholistin kanssa yhteen.

Myöhemmin elämässään vanhempani joutuivat tilanteeseen jossa olivat taloudellisesti täysin riippuvaisia minusta. Eivät olisi selvinneet jos en olisi auttanut. Ja autoin vaikka kukaan ei olisi siihen voinut pakottaa. Se oli kai sitten osaltaan minun tapani selvitä.

Sen verran tämä kyllä vaikutti että en osannut surra isäni kymmenen vuotta sitten tapahtunutta kuolemaa ollenkaan. Melkein hävetti kun työpaikalla ja ystäväpiirissä kaikki olivat niin kovin osaaottavia ja huolissaan että "miten sinä voit" ja piti feikata surullista "kyllä tämä tästä" vaikka asia ei minulle merkinnyt mitään. Mutta en osaa tuotakaan mielenterveyden häiriönä pitää, vaan luonnollisena reaktiona kun ottaa huomioon miten kyseinen ihminen minua kohteli.

On varmaan ollut syy siihen, että olet ap terapiassa käynyt. Ehkä se on osaltaan auttanut sinua pääsemään yli asioista, vaikka kaikkea ei siellä olisikaan purettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?

Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?

Ehkä ei kannata myöskään unohtaa että lapsi, nuori tai aikuinenkin sairastua psyykkisesti ihan missä vaiheessa vain ilman että siellä taustalla on jotain mystistä kamalaa lapsuutta ja laiminlyöntiä jota ei voi edes eritellä. Samaa mieltä. Ei tarvitse olla se tavallisin ihanneperhe tai muuten on psyykkiset vaivat elämänriesana. Jos psyykkiset vaivat tai sairaudet johtuvat kamalasta lapsuudesta tai jostain traumasta niin se trauma tai kamala lapsuus pitäisi olla melko selkeästi ja vahvasti kamalaa ja traumaattista, kuten esim. täydellinen tunnekylmyys, väkivalta tms. Eikä sovi unohtaa että joskus se ongelma voi olla jopa neurologinen jolloin on aika turha syytellä sormea mihinkään suuntaan. Varmaan on tänä päivänä aikuisia joilla on oikeasti esim. diagnosoimaton neurologinen vaiva. Kuinkahan moni ADHD lapsi on ollut vain niitä huonosti kasvatettuja nulikoita esim. 50 vuotta sitten? Tai kuinka moni ADD tyttö on ollut vain kömpelö haaveilija.

Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan vaikeat kokemukset lapsuudessa voivat olla jopa voimavara. En nyt sitä tähän hätään ehdi kaivamaan. Pointti oli kuitenkin siinä, että esimerkiksi väkivalta murtaa osan lapsista täysin ja toisista tekee vahvempia. Liittyi personaallisuuteen.

Meillä äiti löi, ja osasyynä lyömiseen oli varmasti oma periksiantamaton luonteeni. Nyt aikuisena olen todella tasapainoinen ja vahva ihminen (mutta ehkä vähän tunneköyhä, pikkuisen semmoinen teflonpannu- tosin tästäkin ominaiuudesta lasten myötä pääsemässä eroon).

Vierailija kirjoitti:

Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan vaikeat kokemukset lapsuudessa voivat olla jopa voimavara. En nyt sitä tähän hätään ehdi kaivamaan. Pointti oli kuitenkin siinä, että esimerkiksi väkivalta murtaa osan lapsista täysin ja toisista tekee vahvempia. Liittyi personaallisuuteen.

Meillä äiti löi, ja osasyynä lyömiseen oli varmasti oma periksiantamaton luonteeni. Nyt aikuisena olen todella tasapainoinen ja vahva ihminen (mutta ehkä vähän tunneköyhä, pikkuisen semmoinen teflonpannu- tosin tästäkin ominaiuudesta lasten myötä pääsemässä eroon).

Tästä on psykiatrini ollut vahvasti eri mieltä. Vaikeat kokemukset rikkovat hiukan jokaista, eivät vahvista.

Ap on päättänyt, että ei tarvitse apua.

Mitä sitä sitten kyselemään?

Mut vinkki: äly ja kk.tutkinto ei ole todiste hyvinvoinnista. Päinvastoin. Älykäs ihminen osaa rakentaa parhaat defenssit.

Vähemmän älykäs on suojattomampi.

Huomaan oman rikkinäisyyteni, kun hakeudun toistuvasti terapiamaisiin ihmissuhteisiin. Ne ovat rasittavia.

Tässä ei nyt oikein ole käynyt selväksi millaista elämäsi on lapsuutesi jälkeen ollut (paitsi että olet käynyt joskus terapiassa, mutta et ilmeisesti käy enää). Ehkä sitten olet saanut myöhemmin niin paljon hyviä kokemuksia, että ne ovat terapian ohella auttaneet sinua kehittymään persoonana tasapainoiseen suuntaan.

Olen valoisa luonne, mutta elämäni on ollut raskasta. Onnellisista hetkistä huolimatta aina on tullut joltain suunnalta lunta tupaan. Välillä tuntuu siltä, että oman persoonan kehitys on jäänyt vähän kesken, kun aina on pitänyt kantaa huolta jostakin.

Näin 3-kymppisenä en edes oikeastaan kaipaa nuoruutta, koska se ei koskaan edes varsinaisesti tuntunut alkavan. Olin ihan hiljattain muuttanut kotoa pois, helpottuneena siitä, että sain jättää lapsuudenperheen ristiriidat taakseni. Sitten tapahtui eräs ikävä asia ja sen jälkeen aika onkin mennyt kaikenlaista työstäessä ja asioista huolehtiessa.

Perheellisen aikuisen osa tuntuu luontevalta, koska tällaista vastuunkantamistahan elämä on ollut nuoresta asti. Nyt vain olen itse saanut valita sen, keitä vastuullani on, toisin kuin lapsena tai nuorena.