Olen niin normaali ja tasapainoinen, vaikka lapsuuteni oli kauhea

Jos ap on käsitellyt asiat omasta mielestään siten, että on sinut niiden kanssa niin haavojen auki repimisellä ei välttämättä voita mitään. Kaikki negatiivinen on osa meitä, eikä tapahtunutta voi muuttaa, mutta yleensä ajan myötä asiat asettuvat paikoilleen meidän omaan tarinaamme. Tätä voidaan nopeuttaa terapialla.

Toinen asia on omat toimintamallit ja uskomukset, jotka saattavat liittyä aiempiin kokemuksiin. Tällöin kyse on enemmän oman käytöksen tiedostamisesta ja vaihtoehtoisten ns. parempien keinojen etsimisestä.

jos ap haluaisi alkaa selvittelemään asioita, niin miksi ei, mutta kannattaa miettiä tarkkaan kenen kanssa lähtee keskustelemaan / mihin terapiaan. Voithan ap vaikka selailla mitä vaihtehtoja on (ilman sen kummempia aikomuksia) ja miettiä mitä fiiliksiä ne herättävät?

Pääsy kielletty. Tällä palstalla kuuluu uhriutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette paljon kirjoittaneet kokemuksista, että ihminen ei itse huomaa terapian tarvettaan. En usko itselläni olevan sellaista, sillä olen aidosti tasapainoinen ja sinut itseni kanssa. En ole haudannut menneisyyttä, mutta en vain koe, että sitä tarvisi jatkuvasti enää käsitellä. Olen pitkälti teini-iässä kapinoinnilla ja käytöksellä osin sitä prosessoinutkin. Minulla ei siis lähipiirinikään mukaan ole mitään huomattavia käytöshäiriöitä tai vastaavaa, päinvastoin.

Onko muita selviytyjiä ja miten olette selviytyneet? 

-ap

Eli aloitukseni pointtina nimenomaan oli, että koen selviytyneeni hyvin ja pohdin, miten se on mahdollista. :) -ap

Ihminen on aika sokea omalle käytökselleen. Sokeita pisteitä on meillä kaikilla. Jos läheisiltäsi ja työkavereiltasi kysyisi rehellistä palautetta (joku muu kuin sinä), vastaus voisi olla aika erilainen. Itse ainakin huomaan kaikista - joilla traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja jotka ovat sitä mieltä, että he ovat selvinneet loistavasti aivan yksin ilman apua - sairaita käyttäytymismalleja ja eri riippuvuuksien muotoja, joilla pyritään ylläpitämään sitä henkistä tasapainoa. Moni pakenee töihin, urheiluun, milloin mihinkin. En ole työssäni törmännyt vielä yhtäkään ihmistä, johon menneisyys ei muka olisi jättänyt jälkiä ja jotka ei muka heijastuisi tähän hetkeen.

Minulla ei ole ollut lapsuudessani vakavaa väkivaltaa tai heitteillejättöä, vaan lievempiä vaille jäämisen muotoja, jotka ovat hyvin yleisiä suomalaisissa perheissä. Kokemukseni eivät siis ole sellaisia, että ne automaattisesti traumatisoisivat. Olen lisäksi käsitellyt elämääni terapiassa teini-iässä. Kyllä tutkimusten perusteella nimenomaan tiedetään, että ihminen voi selviytyä hyvin ja vaikeudet voivat lisätä itsetuntemusta, selviytyjän mentaliteettia ym. Toiset ihmiset selviävät v vakavistakin asioista hyvin, toiset eivät. Kyse on resilienssistä.

-ap

Kuvailetko vielä tarkemmin mitä ovat nuo lievemmät vaille jäämisen muodot jotka ehkä jotenkin ovat ainakin sinun mielestä olleet niin huonoja kokemuksia että puhut lapsuudestasi kuin se olisi ollut kamala, vaikea ja traumatisoiva. Puhut selviytymisestä ihan kun olisit läpikäynyt jotain hirveää Tai onko resilenssisi ollut siis poikkeavan heikko?

Samaan kiinnitin huomiota. Miten se lapsuus on ollut niin kamalaa ja vaikeaa, että pitää itseään selviytyjänä jos ei kuitenkaan ole mitään traumaattista omasta mielestään kokenut? Kenelläkään ei ole täydellistä perhettä ja jokainen vanhempi tekee virheitä. Toki joku voi traumatisoitua siitäkin, kun äiti käskee siivoomaan huoneen (kuten kivikissaäiti), mutta hieman epämääräisen hämäräksi tämä juttu jää. Ok, koulukiusaaminen varmasti jättää jälkensä moniin, tarkoitatko ap sitä?

Ei tässä ketjussa ole oleellista se, että päästään ruotimaan minun lapsuuttani. Tai että te jotenkin arvioisitte sitä, onko minulla oikeus kokea lapsuuteni millaiseksi. Se riittää, että sanon itse, että on ollut monenlaista problematiikkaa, jota kaikissa perheissä ei ole. On ollut ajoittaista henkistä väkivaltaa ja lievempää fyysistä väkivaltaa. ap

En tiedä, voihan se olla minun vammaani, että minun on vaikea hahmottaa tätä ap:n selviytymistä sellaisista asioista, joita suuri osa ihmisistä on elämässään kohdannut. Työskentelen lastensuojelulaitoksessa ja näen päivittäin erittäin traumatisoituneita lapsia. Pidän heistä jokaista selviytyjänä kun ovat jaksaneet aina uuteen päivään. Ymmärrän että huomattavasti lievemmät kaltoinkohtelun muodot voivat myös jättää jälkensä, mutta minusta tämä aloitus on jotenkin todella outo. Johtuu varmaan siitä, että automaattisesti vertaan sitä näihin lastenkotilapsiin. Olen nähnyt myös kehitysmaiden lapsia, joten voi olla, että rajani on siitäkin syystä hieman etäämmällä mitä muilla ihmisillä.

On tietysti hienoa että kokee selviytyvänsä, mutta joskus on ihan hyödyllistä laittaa omaa kokemusta perspektiiviin muiden kanssa. Ehkä en vain nyt tajua jotain oleellista tässä aloituksessa, vika voi olla myös minussa.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvana pärjääjämyytti. "On ollut vaikeaa mutta pärjään enkä tarvitse mitään" on defenssi. Sen seuraukset ovat hienovaraisia: ihminen kieltää omia tarpeitaan, ei osaa suhtautua luontevasti heikkouteen ja tarvitsevuuteen itsessä tai muissa, välillä asiat tulee tehtyä vaikeimman kautta kun mieleen ei tule että apuakin voisi pyytää ja saada, elämä voi tulla suorituskeskeisenä koska suorituksillahan sitä pärjäämistä mitataan jne. Empatiakyvyssä voi olla puutteita koska "pärjäsin minäkin enkä valittanut".

Ei romahdusta, mutta ihminen ei myöskään ole niin onnellinen kuin voisi olla. 

Kysy itseltäsi, kuinka tärkeää sinulle on identiteettisi pärjääjänä? Miltä sinusta tuntuu jos kuvittelet vaihtoehdon eli sen että olet kärsinyt siitä mitä olet joutunut kokemaan? Mitä ajattelet elämästä nauttimisesta? Millaisia tunteita sinussa herättävät ihmiset joilla on ollut onnellinen, yltäkylläinen lapsuus? Mikä sinussa on arvokasta, paitsi pärjäämisesi ja menestyksesi? Mitä ja ketä tarvitset?

Jos mietit tämäntapaisia kysymyksiä, voit saada selville tarvitsetko keskusteluapua.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvana pärjääjämyytti. "On ollut vaikeaa mutta pärjään enkä tarvitse mitään" on defenssi. Sen seuraukset ovat hienovaraisia: ihminen kieltää omia tarpeitaan, ei osaa suhtautua luontevasti heikkouteen ja tarvitsevuuteen itsessä tai muissa, välillä asiat tulee tehtyä vaikeimman kautta kun mieleen ei tule että apuakin voisi pyytää ja saada, elämä voi tulla suorituskeskeisenä koska suorituksillahan sitä pärjäämistä mitataan jne. Empatiakyvyssä voi olla puutteita koska "pärjäsin minäkin enkä valittanut".

Ei romahdusta, mutta ihminen ei myöskään ole niin onnellinen kuin voisi olla. 

Kysy itseltäsi, kuinka tärkeää sinulle on identiteettisi pärjääjänä? Miltä sinusta tuntuu jos kuvittelet vaihtoehdon eli sen että olet kärsinyt siitä mitä olet joutunut kokemaan? Mitä ajattelet elämästä nauttimisesta? Millaisia tunteita sinussa herättävät ihmiset joilla on ollut onnellinen, yltäkylläinen lapsuus? Mikä sinussa on arvokasta, paitsi pärjäämisesi ja menestyksesi? Mitä ja ketä tarvitset?

Jos mietit tämäntapaisia kysymyksiä, voit saada selville tarvitsetko keskusteluapua.

Näiden perusteella en tarvitse. En koe itseäni selviytyjäksi siten, että asioilla ei olisi ollut minuun vaikutusta. Olen kertonut vanhemmilleni, että he ovat kohdelleet minua väärin ja olen siitä vihainen. Vihasta olen kuitenkin päässyt yli. Olen hyväksynyt tapahtuneen osaksi omaa elämäntarinaani. Minulla on materiaalisesti ollut yltäkylläinen lapsuus ja myös hyviä ihmissuhteita. Toivon, että kaikilla lapsilla olisi hyvä ja onnellinen lapsuus. Se ei siis mitään kateutta tai vastaavaa aiheuta. Osaan pyytää apua ja ilmaista heikkouksiani. En esim. pärjäisi vanhempana yhtä hyvin ilman miestäni. Tuntuu, että olen aika sinut menneisyyteni kanssa. -ap

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvana pärjääjämyytti. "On ollut vaikeaa mutta pärjään enkä tarvitse mitään" on defenssi. Sen seuraukset ovat hienovaraisia: ihminen kieltää omia tarpeitaan, ei osaa suhtautua luontevasti heikkouteen ja tarvitsevuuteen itsessä tai muissa, välillä asiat tulee tehtyä vaikeimman kautta kun mieleen ei tule että apuakin voisi pyytää ja saada, elämä voi tulla suorituskeskeisenä koska suorituksillahan sitä pärjäämistä mitataan jne. Empatiakyvyssä voi olla puutteita koska "pärjäsin minäkin enkä valittanut".

Ei romahdusta, mutta ihminen ei myöskään ole niin onnellinen kuin voisi olla. 

Kysy itseltäsi, kuinka tärkeää sinulle on identiteettisi pärjääjänä? Miltä sinusta tuntuu jos kuvittelet vaihtoehdon eli sen että olet kärsinyt siitä mitä olet joutunut kokemaan? Mitä ajattelet elämästä nauttimisesta? Millaisia tunteita sinussa herättävät ihmiset joilla on ollut onnellinen, yltäkylläinen lapsuus? Mikä sinussa on arvokasta, paitsi pärjäämisesi ja menestyksesi? Mitä ja ketä tarvitset?

Jos mietit tämäntapaisia kysymyksiä, voit saada selville tarvitsetko keskusteluapua.

Hyvä analyysi. Moni täälläkin kirjoittanut selviytyjä on myöntänyt suoraan olevansa tunnekylmä. Ei tunnekylmyys ja muiden heikkoudesta ja tarvitsevuudesta ärtyminenkään ole millään tavalla normaalia. Tunnekylmyys on vahingollista etenkin läheisissä ihmissuhteissa ja voi vaikuttaa omiin lapsiin niin, että lapset eivät kotona saa käydä normaaleja tunneskaaloja läpi eikä näyttää heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan. Moni sairastuu vahvuuteen ja on erittäin vaativa itseään ja muita kohtaan. Ja näistä henkilöistä kärsii moni työkaveri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On muita hyvin selvinneitä. Tämähän on punainen vaate kaikille ammattiuhreille tai joiden elämän juju on olla ikuinen uhri. Samasta perheestä toinen uhriutuu toinen ottaa itse vastuun omasta hyvinvoinnistaan.

Samassa perheessä voidaan elää hyvin erilaiset lapsuudet.

Näin on!

Kuopusta ja esikoista, tyttöä ja poikaa voidaan kohdella ihan eri tavoin. Lisäksi eri ikäisten lasten asema on luontaisesti eri.

Miehestäni kasvoi suoriutuja, koska häneen uskottiin, luotettiin ja häntä ihailtiin. Sisko oli "vain" tyttö. Hänestä kasvoi nyrpeä ja laiska hemmoteltu prinsessa. Aika säälittävä näky 45-vuotiaana.

On olemassa mitättömästä uhriutujia, luonnottaman vahvoja pärjääjiä ja kaikkea siltä väliltä.

Olennaista on, että tasapainoinen ihminen hyväksyy kaiken kokemansa osaksi itseään. Ja myös tiedostaa mihin se vaikuttaa ja ei vaikuta. Jos vanhemmat ovat vaikka pahoinpidelleet lapsena, tottakai se vaikuttaa, mutta ei sen tarvitse hallita elämää silti. Vaikutusten kieltäminen kuitenkin kielii siitä, että on vain haudannut asiat eikä halua niitä kohdata (eikä sekään aina ole huono juttu, jos asia on liian iso käsiteltäväksi). Kuitenkin pitkään jatkuneet negatiiviset kokemukset jättävät ihan todettavissa olevia merkkejä aivoihin, näitä voi erilaisilla kuvantamismenetelmillä jopa fyysisesti paikantaa.

Jokaisella on jotain kaiveltavaa, tilanteita joissa on tullut epäreilusti kohdelluksi jne. Nekin jättävät aina jotain mieliimme, mutta yleisesti mitättömyyksien märehtiminen on sitten jo persoonassa oleva piirre, ei kokemuksiin pohjautuvaa.

Ainakin sua on nyt varoitettu.

Kaikilla "selvinneilläkin" traumatisoituneilla on kipupisteensä.

Se on se asia, minkä vuoksi joutuu toistuvasti konflikteihin. Tai outo järkkymätön asenne, jota et itsekään osaa selittää. Joku, mikä saa sinut kiehahtamaan. Tai nävertävä suru, jota yrität olla tuntematta.

Hoitamattomat traumat puskee näkyviin ihottumana, sydäntautina, kohonneena verenpaineena, selkäkipuna....

Vierailija kirjoitti:

On olemassa mitättömästä uhriutujia, luonnottaman vahvoja pärjääjiä ja kaikkea siltä väliltä.

Olennaista on, että tasapainoinen ihminen hyväksyy kaiken kokemansa osaksi itseään. Ja myös tiedostaa mihin se vaikuttaa ja ei vaikuta. Jos vanhemmat ovat vaikka pahoinpidelleet lapsena, tottakai se vaikuttaa, mutta ei sen tarvitse hallita elämää silti. Vaikutusten kieltäminen kuitenkin kielii siitä, että on vain haudannut asiat eikä halua niitä kohdata (eikä sekään aina ole huono juttu, jos asia on liian iso käsiteltäväksi). Kuitenkin pitkään jatkuneet negatiiviset kokemukset jättävät ihan todettavissa olevia merkkejä aivoihin, näitä voi erilaisilla kuvantamismenetelmillä jopa fyysisesti paikantaa.

Jokaisella on jotain kaiveltavaa, tilanteita joissa on tullut epäreilusti kohdelluksi jne. Nekin jättävät aina jotain mieliimme, mutta yleisesti mitättömyyksien märehtiminen on sitten jo persoonassa oleva piirre, ei kokemuksiin pohjautuvaa.

Juuri samaa hain takaa. Osasit pukea paremmin sanoiksi, kiitos. Nro. 63

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sua on nyt varoitettu.

Kaikilla "selvinneilläkin" traumatisoituneilla on kipupisteensä.

Se on se asia, minkä vuoksi joutuu toistuvasti konflikteihin. Tai outo järkkymätön asenne, jota et itsekään osaa selittää. Joku, mikä saa sinut kiehahtamaan. Tai nävertävä suru, jota yrität olla tuntematta.

Hoitamattomat traumat puskee näkyviin ihottumana, sydäntautina, kohonneena verenpaineena, selkäkipuna....

Voi herrajumala, juuri tällaisten ihmisten toivoisin itse hakeutuvan terapiaan. Minä en tahdo muille pahaa, ole pahansisuinen tai kärkäs. Kuten sinä. 

Kun et minua tunne, niin älä anna tällaisia neuvoja "norsunluutornista". Olen aiemmin ketjussa kertonut käyneeni terapiassa.

-ap

Olisi hyvä, että ihmiset ymmärtäisivät sen, että kaikki traumoja kokeneet eivät traumatisoidu. Traumatisoituminen prosessina käynnistyy, kun tapahtunut on niin ylitsevuotavaa, että sitä ei kykene käsittelemään. Jos käsittelyn kykyä on, sulautuu vakavakin trauma osaksi omaa historiikkia eikä puske sieltä sen kummemmin esiin. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi hyvä, että ihmiset ymmärtäisivät sen, että kaikki traumoja kokeneet eivät traumatisoidu. Traumatisoituminen prosessina käynnistyy, kun tapahtunut on niin ylitsevuotavaa, että sitä ei kykene käsittelemään. Jos käsittelyn kykyä on, sulautuu vakavakin trauma osaksi omaa historiikkia eikä puske sieltä sen kummemmin esiin. 

Ei, samat asiat eivät traumatisoi kaikkia yhtä pahasti. Jos taustalla on paljon aiempaa kuormitusta, niin se usein vahvistaa traumakokemusta. Ja hyvät ja toimivat ihmissuhteet sekä oikeaan aikaan saatava ammattiapu puolestaan auttavat

pääsemään elämässä eteenpäin vaikeiden kokemusten kanssa.

T: PTSD-diagnoosin saanut

No sanotaan nyt niin, että ihan oikeasti kaamea lapsuus kyllä jättää jälkensä. Pahoinpitelyt, seksuaalinen väkivalta, nälässä pitäminen, jatkuva tunnekylmyys/vähättely... Siinäkin on sitten eroja, kuinka asiat kokee myöhemmin ja sekin vaikuttaa, millaista apua saa tai millainen elämäntilanne on myöhemmin.

Sitten joissain pienemmissä asioissa voi melko usein valita uhriutuuko vai jatkaako eteenpäin. Ja se on pitkälti luonne ja asennekysymys.

ei kaikista ihmisistä joilla on ollut huono lapsuus tule ongelmallisia aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

ei kaikista ihmisistä joilla on ollut huono lapsuus tule ongelmallisia aikuisia.

Määrittele ongelmallinen. Onko ongelmaton jos vaikka kuten Freudin määritelmässä pystyy tekemään työtä ja rakastamaan? Entä jos nämä sujuvat, mutta ahdistaa?

Vierailija kirjoitti:

Koen, että tunnen itseni hyvin ja mielenterveyteni on ok. En ole piilotellut itseltäni mitään asioita, ts. muistelen asioita ajoittain,mutta olen tavallaan jättänyt ne taakseni ja omaksunut ehkä sellaisen selviytyjän identiteetin. Kuitenkin, kyse on aika rajuista asioista, joten mietin voivatko ne olla vaikuttamatta minuun tämän enempää.

Haluaisin tietää, onko muita jotka ovat ns. hyvin selvinneitä?

-ap

Minä luulin kanssa selvinneeni täysin vauriotta helvetillisestä lapsuudestani aina tuonne 25v asti, kunnes kamelinselkä katkesi. Silloin tuli niin monta vastoinkäymistä peräjälkeen ja menneisyyden vaikuttaessa taustalla vaimakkassti seurauksena oli työkyvyttömyyseläke, jolla olen nyt ollut jo vuosia.

Ei ole aina helppoa tunnistaa, mikä on lapsuudesta kumpuavaa, mikä myöhemmin opittua tai sisäsyntyistä käytöstä. Joskus esim töissä stressitilanteissa huomaan itse vetäytyväni mykäksi omaan kuoreeni. Mistä tuo käytösmalli tulee, onko se sitä, että lapsuudenperheessä välteltiin konflikteja, vai onko se vain persoonajuttu.

Ihminen on kokonaisuus, ei yhtä vaihetta ja sieltä tulleita malleja voi sivuuttaa. Ne ovat osa itseä, halusi tai ei.

Kysyisin puolisolta tai hyvältä ystävältä rehellistä arviota. Kävisin myös jollain ammattiauttajalla juttelemassa, hän osaisi neuvoa paremmin oletko ehkä käsitellyt menneisyytesi tietyllä tavalla jo selväksi, mutta et tätä osannut itse ajatella ns.käsittelemiseksi.

Minulla oli eräs ulkonäköön liittyvä juttu mitä häpeilin, koska minua siitä koulussa kiusattiin ja kotonakin kommentointiin. Vasta kun mieheni asiasta sanoi, niin tajusin alkaa tarkastelemaan omaa häpeämistäni. Nyt en tätä vikaani enää edes huomaa ja ihan yllätyn jos joku siitä mainitsee. "Ai niin"

Toinen juttu mikä mulla oli, oli itseni jatkuva vähättely ja sellainen "noo ei se nyt mitään erikoista oo" käyttäytyminen. Tätäkään en hoksannut että teen ennen kuin eräs kaveri siitä mainitsi.

Jälleen yllätyin ja jouduin pitkään pohtimaan mistä käytös johtuu. Onneksi puoliso ja ystävä kuunteli ja tarjosi apua. Nykyään osaan jopa sanoa asioita joista olen itsessäni ylpeä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kaikista ihmisistä joilla on ollut huono lapsuus tule ongelmallisia aikuisia.

Määrittele ongelmallinen. Onko ongelmaton jos vaikka kuten Freudin määritelmässä pystyy tekemään työtä ja rakastamaan? Entä jos nämä sujuvat, mutta ahdistaa?

Heh, kykenen tekemään töitä, rakastamaan, opiskelemaan ja nauttimaan elämästäni, mutta olen myös traumatisoitunut ja kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Aikaisemmin kärsin PTSD:n oireista useita vuosia. En ole oireeton ja ongelmaton, vaikka pärjäänkin ulkoisesti. Voin ihan rohkeasti myöntää, että fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta ja hylkääminen ovat jättäneet jälkensä minuun. En koe olevani sankari tai varsinaisesti selviytyjä. Yritän vain elää ja hengittää niin hyvin kuin mahdollista. Joinakin päivinä onnistuu helpommin kuin toisina, mutta tällaista tämä on. Elämää. Tiedostan myös, että on ihmisiä, joilla on ollut vielä kaameampi lapsuus. Minua ei sentään hakattu joka päivä eikä käytetty seksuaalisesti hyväksi. Olen kohdannut elämäni aikana paljon myös hyviä ja ihania ihmisiä, olen saanut apua. Siksi en halua selviytyjäviittaa, koska en ole tässä pelkästään itseni ansiosta. Elämässä on sattunut myös paljon onnen kantamoisia. En esimerkiksi päätynyt koskaan yhteen persoonallisuushäiriöisen kanssa, vaikka moni kaltaiseni kokee sen kohtalon. Vedämme puoleemme häiriintyneitä ihmisiä oman rikkinäisyytemme takia, mutta minä onnistuin jostain syysyä välttämään pahimmat narsistit/psykot.