Lapsuutesi kirjatrauma?

Vierailija kirjoitti:

Mulle luettiin iltasaduksi Onnen päiviä -sarjaa. Aika järkkyä uskonnollista propagandaa, jonka moraaliopetukset tuntuvat tämän päivän lukijan silmiin vähintäänkin kyseenalaisilta. Muistan esim tarinan, jossa poika häpesi köyhää isäänsä ja isä sitten kuoli hyvin pian. Ja toisessa kiltti täti osti köyhälle Kerttu-nimiselle tytölle makeisia. Kerttu ei kiittänyt, vaan juoksi namujen kanssa pois ja pian tämän jälkeen tämä täti kuoli viimeisenä muistonaan tämä kiittämätön tyttö. Paljon oli myös viittauksia ruumiilliseen kuritukseen ja esim. lapsen vammautumiseen pahojen tekojen seurauksena. Muistatteko muut näitä kirjoja? Kyseessä sinikantinen sarja, jota ilmeisesti adventistit kauppasivat joskus -80-luvulla.

Nämä olivat ihan järkyttäviä! Minä olin kiltti uskovainen tyttö (en kyllä adventisti) ja noissa kirjoissa oli herttaisia kuvia kauniista tytöistä ja pojista vanhempiensa kanssa, mutta sitten kun niitä kertomuksia luki, aina jäi omituinen ja paha olo niistä. Kertomuksissa lapset tekivät aina inhimillisyyttään jonkun pienen huonon valinnan ja siitä seurasi heille julma opetus, ankara häpeä ja moraalinen pahoinvointi. Yhtään positiivista tarinaa en muista noista kirjoista ja sitten kirjasarjan nimi on "Onnen päiviä". Aikamoinen sadisti on pitänyt noiden kirjoittajan ja sarjan nimen keksijän olla :P En ymmärrä, miten kukaan vanhempi voi lukea tuollaista lapsilleen tai antaa heidän lukea itse!

Kärpästen Herra joskus 11vuotiaana, aloin pelätä että päädyn minäkin jotenkin luokkakavereiden kanssa autiolle saarelle jossa on hirviöitä.

Poliisi kertoo- kirjasarja yksityiskohtaisi kuvauksine ja kuvineen .

"Maassa oli verta ja kavioidenjälkiä hevosten teutaroitua tuskissaan"

"Vanhuksen kasvot oli haka ttu verikseksi mössöksi"

"Mies työnsi veitsen naisen emät timeen"

Minä siirryin kirjastossa aikuisten osastolle yläasteelle mennessäni ja ahmin 13-vuotiaasta lähtien aivan kaikkea Kurt Vonnegutista lähtien. Uskovaisia vanhempiani ei kiinnostanut, mitä luin, olisivat varmaan olleet kauhuissaan, jos olisivat tienneet. Olin masentunut ja ahdistunut nuori ja synkät kirjat olivat tosi huonosta minulle, erityisesti sellaiset kertomukset, joissa kaikki oli toivotonta alusta lähtien ja päähenkilö oli ihan toivottomassa jamassa lopuksi tai kuoli. Kaikista haitallisimpia tuossa masentavassa ja yksinäisessä elämänvaiheessa olivat varmastikin itsemurhia sisältävät kirjat. Muistan yhdenkin, jossa kirjan päähenkilö aivan yhtäkkiä hyppäsi parvekkeelta kuolemaansa ilman mitään selitystä tai minä en ainakaan osannut huomata sellaista hänen elämästään, vaikka se ankeaa olikin. Sain tuosta korkeanpaikankammon, joka ei ole väistynyt vieläkään, edes näin keski-ikäisenä. Jäi epäilys, että voisinko minäkin joskus elämässä väsyneenä hypätä alas tuosta vaan, vaikka en ole koskaan varsinaisesti halunnut kuolla.

Vastapainona oli sitten kirjoja, jotka antoivat toivoa, että muunkinlaista elämää oli olemassa, kuin se huolien täyttämä, ankea ja tosikkomainen oma elämä. Kirjallisuus osoitti minulle, että ihmisillä voi olla läheisiä ihmissuhteita, joissa voivat rehellisesti näyttää omia heikkoja hetkiä ja saada tukea ja huolenpitoa ja että elämä voi olla myös kepeää ja siinä voi olla rakkautta ja iloa. Nuo pitivät toivoa yllä, että ehkä minullekin voisi joskus olla parempaa tiedossa (niin kuin olikin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle luettiin iltasaduksi Onnen päiviä -sarjaa. Aika järkkyä uskonnollista propagandaa, jonka moraaliopetukset tuntuvat tämän päivän lukijan silmiin vähintäänkin kyseenalaisilta. Muistan esim tarinan, jossa poika häpesi köyhää isäänsä ja isä sitten kuoli hyvin pian. Ja toisessa kiltti täti osti köyhälle Kerttu-nimiselle tytölle makeisia. Kerttu ei kiittänyt, vaan juoksi namujen kanssa pois ja pian tämän jälkeen tämä täti kuoli viimeisenä muistonaan tämä kiittämätön tyttö. Paljon oli myös viittauksia ruumiilliseen kuritukseen ja esim. lapsen vammautumiseen pahojen tekojen seurauksena. Muistatteko muut näitä kirjoja? Kyseessä sinikantinen sarja, jota ilmeisesti adventistit kauppasivat joskus -80-luvulla.

Nämä olivat ihan järkyttäviä! Minä olin kiltti uskovainen tyttö (en kyllä adventisti) ja noissa kirjoissa oli herttaisia kuvia kauniista tytöistä ja pojista vanhempiensa kanssa, mutta sitten kun niitä kertomuksia luki, aina jäi omituinen ja paha olo niistä. Kertomuksissa lapset tekivät aina inhimillisyyttään jonkun pienen huonon valinnan ja siitä seurasi heille julma opetus, ankara häpeä ja moraalinen pahoinvointi. Yhtään positiivista tarinaa en muista noista kirjoista ja sitten kirjasarjan nimi on "Onnen päiviä". Aikamoinen sadisti on pitänyt noiden kirjoittajan ja sarjan nimen keksijän olla :P En ymmärrä, miten kukaan vanhempi voi lukea tuollaista lapsilleen tai antaa heidän lukea itse!

Muistan kuinka luin yhden Onnen päiviä -kirjan lapsena ja se riitti. Jäi todella paha maku suuhun. Itselläni oli aika tiukka kasvatus, ja tuntui oudolta lukea kirja jossa vedettiin vielä tiukempaa linjaa kuin omat vanhemmat. Meillä sentään tehtiin aina selkeä ero, tekikö lapsi väärin pahuuttaan vai heikkouttaan/lapsellisuuttaan/tyhmyyttään, ja seuraamukset suhteutettiin tämän mukaisesti.

Olin lapsena kiinnostunut intiaaneista ja löysin kirjastosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen siinä 11-vuotiaana. Kirja särki sydämeni ja sai minut menettämään uskoni ihmisiin pitkäksi pitkäksi aikaa. Kirja siis kuvaa 1800-luvun intiaanisotien tapahtumia ja jokainen luku päättyy siihen, että heimo x on tehnyt kaikkensa, mutta päätyy silti joukkotuhojen, sairauksien ja huijauksien uhrina kitumaan jollekin jumalan hylkäämälle kivipellolle minimiavun varaan. Ihan kauhea, nytkin tulee pala kurkkuun kun muistelen.

Ei nyt tule kyllä mieleen, vaikka X-polvisena luimme paljon koulussakin.

Joskus neljännellä luettiin yhdesä luokassa Kymmenen pientä nee kerinpoikaa.

Edes siitä en traumatisoitunut.

864 jatkaa...

En ymmärrä, miksi en itse suodattanut yhtään lukemisiani niin, että olisin jättänyt valitsematta ne ankeimmat kirjat tai olisin jättänyt ne kesken, jos tuntui liian masentavalta. Useimmiten kyllä tiesin, miten ne kirjat tulivat päättymään, ihan takakansitekstitkin monesti paljastivat sen. Mitä minä ylipäänsä sain esim. jostain huume-elämän kuvauksista?

Täytyy ajatella, että joku syy kirjavalintoihin kuitenkin oli, jos ei muuta, niin ehkä se, että asiat voisivat aina olla vielä huonommin. Parempi minusta olisi joka tapauksessa ollut, että olisin lukenut positiivisia tai "vaikeuksista voittoon" -tyyppisiä kirjoja, enkä ollenkaan "tuhoon tuomittu" -genreä.

Luin koko pikkuisen kyläkirjaston kirjat suht koht läpi. Kirjastoa pidettiin kyläkoulussa. Osui muutama kirja, jotka eivät olleet sopivia alle 12-vuotiaalle tytölle. No oli tuosta lukemisesta, jota isäni piti humpuukina, ainakin se hyöty, että tenttikirjat eivät ole ikinä väsyttäneet, vaikka luettavaa oli useita tuhansia sivuja per tentti.

12v, joku kirja mikä muistaakseni sijoittui 1700-luvulle, päähenkilö harrastaa seksiä naisen kanssa ja se nainen tulee raskaaksi ja yrittää tehdä abortin jollain elohopealla (eivät olleet naimisissa ja siinä kirjan maailmassa se oli iso ongelma) ja kuolee siihen myrkytykseen, se päähenkilö selviää sodasta mutta tekee viimeisellä sivulla itsemurhan koska kaikki hänen ystävänsä kuolivat taisteluissa ja rakastettunsakin oli kuollut.

Ensinnäkin se abortti, luulin pitkään että nykyiset abortitkin on vaarallisia. Ja sitten se kun ehdin jo luulla että se päähenkilö eläisi sen sodan läpi (olikohan Yhdysvaltain itsenäisyyssota kyseessä?) ja sit viimeisellä sivulla se ampuu itseään päähän...

Luin ala-aste ikäisenä kirjan Bermudan kolmiosta jossa väitettiin ufojen olleen katoamisten takana. Sitä ahdistuin kyllä ihan totaalisesti todella pitkäksi aikaa ja pelkäsin että ufot tulee viemään minut.

Vierailija kirjoitti:

Kärpästen herra joskus 10 vuotiaana

sama kirja, mutta ei ihan lapsena,vaan koulussa äidinkielen tunnills noin 15-16 v käsiteltiin . kuului  mimun koulun luiettaviin.  syytä en tiedä ja oliko missään muussa koulussa tämä. tylsä kuin mikäkin ja en edes ymmärtänyt kaikkia tekstiä. sen koommin en ole siihen syventynyt, on aikaa jo yli 50 vuotta ja jäänyt mieleen yhtenä omituisimpana teoksena. 

myöhemmin tais nolla lukion aikana piti siiten lukea Sieppari Ruispellossa - kirja, yhtä mahdoton.

Vierailija kirjoitti:

Luin ala-aste ikäisenä kirjan Bermudan kolmiosta jossa väitettiin ufojen olleen katoamisten takana. Sitä ahdistuin kyllä ihan totaalisesti todella pitkäksi aikaa ja pelkäsin että ufot tulee viemään minut.

Goddamn, minulla on ihan samanlaisia muistoja! Minun opettajani kolmos- ja nelosluokalla (1979-81) oli noin kuusikymppinen äijä, melko ankara mutta joskus hyvinkin poikamainen. Hän kertoi meille eräänä päivänä Bermudan kolmiosta ja siellä tapahtuvista katoamisista. Muistin silloin, että olin nähnyt "Bermudan kolmio"-nimisen kirjan (joo, se Charles Berlitzin tekele) kotonamme hyllyssä! En vain ollut vielä ruvennut tutkimaan sitä... Kun tulin kotiin, rupesin heti lukemaan kirjaa, ja kuten arvata saattaa, ufot ja aikavääristymät kummittelivat sen jälkeen mielessäni muutaman vuoden ajan. Kun isän piti lähteä työreissulle Etelä-Amerikkaan, olin todella huolestunut - pitikö lentokoneen lentää Bermudan kolmion kautta?

En tiedä, uskoiko opettajani noihin juttuihin, mutta hänen "ansiostaan" minä rupesin uskomaan.

Vierailija kirjoitti:

Kärpästen Herra joskus 11vuotiaana, aloin pelätä että päädyn minäkin jotenkin luokkakavereiden kanssa autiolle saarelle jossa on hirviöitä.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena kiinnostunut intiaaneista ja löysin kirjastosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen siinä 11-vuotiaana.

Molemmat hyviä kirjoja, mutta tietenkin aivan liian rankkaa kamaa useimmille 11-vuotiaille.

Vierailija kirjoitti:

Muistaako kukaan sellaista kirjaa missä maassa oli lätäkkö ja se päähenkilö putosi(?) sinne lätökköön ja se olikin todella syvä ja siellä oli ihan oma maailma. Jotenkin oli tosi pelottava. Ja oliko niin, että meinasi jäädä vangiksi sinne toiseen maailmaan, mutta pääsi(kö) sieltä pois? Tää oli sellainen vähän kuvakirjan tapainen.

H.C. Andersenin "Tyttö, joka astui leivän päälle"?

https://www.tiedonportailla.fi/suuretklassikot/hanschristianandersen/ty…

Juokse poika juokse, Muumi-kirjat, Veljeni Leijonamieli, Tirlittan ja kaikkien kauheuksien kauheus: Katto-Kassinen 🤮

Vierailija kirjoitti:

Juokse poika juokse, Muumi-kirjat, Veljeni Leijonamieli, Tirlittan ja kaikkien kauheuksien kauheus: Katto-Kassinen 🤮

Huh huh. Oletko milloinkaan lukenut kirjaa, josta EI jäänyt traumoja?

Joku luontokirja, jossa oli kuva myrkyllisestä sammakosta. En uskaltanut edes koskea siihen kuvaan.

Vierailija kirjoitti:

Juokse poika juokse, Muumi-kirjat, Veljeni Leijonamieli, Tirlittan ja kaikkien kauheuksien kauheus: Katto-Kassinen 🤮

Minullakin Katto Kassinen aiheutti traumoja. Siis hänhän oli ihan täysi narsisti, joka kiusasi Pikkuveljeä niissä kirjoissa vaikka oli olevinaan tämän ystävä. Lisäksi hän oli aikuinen mies joka kummasti halusi viettää aikaa noin 8-9 vuotiaan pojan kanssa niin eikä se ole hiukan epäilyttävää, että aikuinen haluaa kaveerata lapsen kanssa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

-Tuija Lehtisen nuortenkirjoissa oli ahdistavia seksikohtauksia, jotenkin jäi epämääräinen vaikutelma kivusta ja pakottamisesta tms, ja nämä kirjat jättiät ainoana seksivalistuksena hyvin epäluuloisen asenteen seksiin pitkälle nuoruuteen.

Mä olin suuri Lehtisen fani, enkä muista tällaisia ollenkaan. muistatko yhtään mikä kirja tms.?

Ainakin se Mirkka-sarja oli tosi kesy, mutta sellaisen muistan jossa oli joku teini joka asui äitinsä ja tätinsä kanssa ja siinä oli kyllä seksiäkin.

Minä luin myös Lehtisen romaaneja. Silloin 80-luvun lopussa ilmestyi kaksi tyttöjen lehteä, SinäMinä ja MeKaks ja muistan, että Lehtinen kirjoitti jälkimmäiseen ja kannessa oli aina mainos. Lehtisen jutut olivat hulvattoman humoristisia. Muuten monet sen ajan novellit olivat aika hurjia. Kännissä raiskailtiin toisiaan ja oli niin hauskaa. Jälkeenpäin ajatellen ne monet olivat aika kammottavia. Olin arka ja kiusattu tyttö ja silmät pyöreinä luin juttuja. Aikuisena olen lukenut joitain Merri Vikin Lotta-kirjoja ja melkein itkin kun ajattelin, että joskus ihan kiltitkin tytöt olivat ns. suosittuja, no ainakin kirjoissa. En kaipaa kyllä yhtään oman nuoruuteni ilmapiiriä... No, meni ohi aiheen, sori.