Lue keskustelun säännöt.
Harhaluuloisuushäiriökö? En kestä tällaista elämää.
10.09.2017 |
Minulla on hyvin nuoresta lähtien ollut taipumus uskoa, että minusta puhutaan selän takana pahaa. Jo lapsena otin todella raskaasti kaikenlaisen kritiikin. Teini-iässä tulkitsin päivittäin jonkun katsovan minua kohtuuttoman arvostelevaksi, jopa halveksivaksi. Lukioiässä sain diagnoosiksi vaikean masennuksen, olin siihen mennessä jo eristäytynyt ulkopuolisesta maailmasta. Minulla ei ole yläkoulun jälkeen ole ollut juurikaan kavereita. Vuosikaudet ajattelin, että kaikki kaverit "jättivät minut yksin", enkä koskaan ymmärtänyt syytä, vaan olen ollut ison siivun elämästäni katkera. Oikeasti se olin minä joka itse jättäytyi pois, ettei tarvinnut enää jatkuvasti epäillä muiden tarkoitusperiä käyttäytyessään seurassani "niin tai näin". Ennen eristäytymistäni kuvittelin olevani "maailman napa". Kaikki puhuvat nimeomaan minusta, kaikki liittyi aina nimenomaan minuun. Ylimielisyyden avulla peittelin sitä alituisra ajatusta, että olen oikeasti paha, huonompi kuin muut. Minulla oli AINA päässäni hyvin keskeisessä roolissa häpeä siitä mitä olen tehnyt tai yksinkertaisesti siitä, mikä olen.
Tällainen harmiton epäluuloisuus ja "kaikki ovat minua vastaan" -uskomus on pahentunut vuosi vuodelta. Mukaan tuli kaikenlaisia elämää rajoittaviakin piirteitä: enpystynyt kulkemaan kaupungilla ilman että joku katsoi minua. Bussissa liikkuminen oli mahdotonta, koska en voinut nousta ja painaa stoppia. Saatoin ajaa useammankin pysäkin ohi vain siksi, ettei kukaan muu jäänyt pois omalla pysäkilläni. Pian lähikaupassakin käyminen oli niin vaikeaa, että minulle on tavallista lykätä ruokaostokset seuraavaan päivään.
Tärkeiden asioiden hoitamisen välttely ovat enimmäkseen jääneet nyt aikuisiällä, koska ne nyt vaan ovat velvollisuuksia ja tiedän sen. Silti niitä varjostaa ALITUINEN häpeä ja tunne siitä, että käyttäydyn hassusti tai olen vaikkapa "nolo". Joku katsoo minua aina, joku nauraa minulle, sille mikä olen tai sille mitä olen joskus tehnyt. Koko kaupunki tuntee minut, tietää historiani ja pitää minua naurettavana. Aina kun näyttäydyn ulkona, muistutan ihmisille olemassaolostoni, anna heille puheenaihetta. Siksi pysyttelen kotona.
Olen nyt vuosikaudet vakaasti uskonut siihen että minusta ajatellaan pahaa, että olen aina puheenaihe. Jokainen vastaantulija joko tuntee tai "tietää" minut. Kaikki arvioivat minua joko huvittuneena tai inhoten, viimeistään selän takana. Jokainen on kuullut minusta ja epäonnistumisistani ja sattumuksistani. Ollaan jo niin pitkällä, etten kävele kadulla pälyilemättä parvekkeille ja ikkunoihin varmistaakseni, ettei minua tarkkailla.
Nyt ihan pakon alla ja ihan vaan hulluksi tulemisen estämiseksi alkanut kyseenalaistaa näitä pelkoja ja tullut niistä tietoiseksi. Olen joitakin kuukausia käyttänyt kaiken energiani siihen, kun yritän takoa itselleni päähän että kuvittelen. Kukaan ei katso minua pahasti, kukaan ei halua minusta pahaa. Kaikki eivät suinkaan puhu minusta ja juorua. Kukaan ei naura minulle.
Mutta tämä todellisuus ei mene pois. Herään näihin tunteisiin ja nämä ajatukset ovat päällimmäisenä kun nukahdan. Nuo ovat tosiasioita, minulle totta, eikä niitä horjuta mikään vakuuttelu eikä itsesuggestio. Ne ovat minulle totta. Minut pitää maan pinnalla ainoastaan järki, joka on tallella. Joudun kuitenkin tekemään alituiseen töitä, uupumukseen asti. Uskottelen itselleni että tämä ei ole totta, tai ainakin yritän muistuttaa itselleni, elämä ei ole tämän arvoista, ihan vaan jotta unohtaisin.
Onko muita vainoharhaisia tai vainoharhaisen läheisiä..? Onko tämä hulluutta vai vain joku persoonallisuudenpiirre? Miten olette päässeet yli ja miten olette oppineet elämään tällaisen harhaisen(?) ajatusmaailman kanssa? Voiko tästä "parantua"?
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Epäluuloiselta persoonallisuudelta haiskahtaa. Hakeuduppas ammattimaisen keskusteluavun piiriin. Ensin vaikka oman alueen ta:lle ja pyydä saada lähete psykiatrian pkl:lle arvioon. Sitä kautta pitäisi lähteä aukeamaan. Ja voit sanoa että et haluaisi tässä vaiheessa aloittaa mitään lääkehoitoja vaan enemmänkin terapeuttista apua tilanteeseesi.
Lueskelinkin tuosta persoonallisuushäiriöstä. Sen diagnostiset kriteerit täyttyvät kohdallani enimmäkseen, mutta esimerkiksi mustasukkaisuus puuttuu minulta aivan täysin. Minulla on ollut pari vakavaa seurustelusuhdetta, mutta niissä on ilmennyt että olen pettämisen suhteen suorastaan välinpitämätön.
Antimustasukkaisuuden vuoksi sekä esimerkiksi siksi, että tälle persoonallisuushäiriölle on näemmä tyypillistä toisille uskoutumisen vaikeus, joka on niinikään minun taipumus liialliseenkiin avoimuuteen, rajasin persoonallisuushäiriön pois. Ei vaan jotenkin kuulosta tutulta.
Myös siksi uskon (tai haluan uskoa) että kyse on jostain vakavemmasta sairaudesta. Elän vähän siinä uskossa, että persoonallisuushäiriöitä ei oikeastaan voisa "parantaa" vaan ainoastaan oireita lievittää, kun taas oikeasti mielisairauden hoitaminen pois alta on teoriassa mahdollista.
Persoonallisuushäiriössä epäluuloisuus on ymmärtääkseni "vain piirre", kun taas tämä harhaluuloisuus, joka minua kiusaa, on koko minin elämäni, ja se oikeasti sattuu. Todella tunnen rinnassa kivun joka kerta kun jonkun hetkellisesti mukavaksi kokemani aktiviteetin päätyttyä "herään" tähän todellisuuteen, ja siis nimenomaan sellaiseen, jonka ahdistavat ajatukset koen todeksi ja perustelluiksi.
Oli miten oli, hoitoa varmaan tarvitsen ja kyllä haluankin. Minua kuitenkin estelee rankasti pelko siitä, ettei tätä oteta tosissaan, vaan minut tuomitaan vain yliherkäksi tai vaikkapa yliväsyneeksi. Keksitään tälle joku konkreettinen syy, ja siksi tämä pitää vain kestää, ja sitten saan taas uuden syyn hävetä itseäni. Pelkään että minut passitetaan kotiin sanomalla että "puhut höpölöpöjä ja tiedät sen itsekin, täällä jonottaa ihmisiä joilla on oikeita ongelmia jotka eivät ole mielikuvitusta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäluuloiselta persoonallisuudelta haiskahtaa. Hakeuduppas ammattimaisen keskusteluavun piiriin. Ensin vaikka oman alueen ta:lle ja pyydä saada lähete psykiatrian pkl:lle arvioon. Sitä kautta pitäisi lähteä aukeamaan. Ja voit sanoa että et haluaisi tässä vaiheessa aloittaa mitään lääkehoitoja vaan enemmänkin terapeuttista apua tilanteeseesi.
Lueskelinkin tuosta persoonallisuushäiriöstä. Sen diagnostiset kriteerit täyttyvät kohdallani enimmäkseen, mutta esimerkiksi mustasukkaisuus puuttuu minulta aivan täysin. Minulla on ollut pari vakavaa seurustelusuhdetta, mutta niissä on ilmennyt että olen pettämisen suhteen suorastaan välinpitämätön.
Antimustasukkaisuuden vuoksi sekä esimerkiksi siksi, että tälle persoonallisuushäiriölle on näemmä tyypillistä toisille uskoutumisen vaikeus, joka on niinikään minun taipumus liialliseenkiin avoimuuteen, rajasin persoonallisuushäiriön pois. Ei vaan jotenkin kuulosta tutulta.
Myös siksi uskon (tai haluan uskoa) että kyse on jostain vakavemmasta sairaudesta. Elän vähän siinä uskossa, että persoonallisuushäiriöitä ei oikeastaan voisa "parantaa" vaan ainoastaan oireita lievittää, kun taas oikeasti mielisairauden hoitaminen pois alta on teoriassa mahdollista.
Persoonallisuushäiriössä epäluuloisuus on ymmärtääkseni "vain piirre", kun taas tämä harhaluuloisuus, joka minua kiusaa, on koko minin elämäni, ja se oikeasti sattuu. Todella tunnen rinnassa kivun joka kerta kun jonkun hetkellisesti mukavaksi kokemani aktiviteetin päätyttyä "herään" tähän todellisuuteen, ja siis nimenomaan sellaiseen, jonka ahdistavat ajatukset koen todeksi ja perustelluiksi.
Oli miten oli, hoitoa varmaan tarvitsen ja kyllä haluankin. Minua kuitenkin estelee rankasti pelko siitä, ettei tätä oteta tosissaan, vaan minut tuomitaan vain yliherkäksi tai vaikkapa yliväsyneeksi. Keksitään tälle joku konkreettinen syy, ja siksi tämä pitää vain kestää, ja sitten saan taas uuden syyn hävetä itseäni. Pelkään että minut passitetaan kotiin sanomalla että "puhut höpölöpöjä ja tiedät sen itsekin, täällä jonottaa ihmisiä joilla on oikeita ongelmia jotka eivät ole mielikuvitusta".
Tuo viimeinen kappale on kyllä liian usein syy olla hakeutumatta hoitoon, valitettavasti. Siksi kaduilla vaeltaa ties mitä hoitamattomia psykoosipotilaita jotka parhaassa tapauksessa ovat vaarallisia itselleen ja muille.
Helpommin varmaan sanottu tai tehty, mutta voita nyt vaan tuo pelkosi ja mene lääkäriin. Olipa sitten persoonallisuushäiriö tai psykoottistasoinen mielensairaus, tuo pitää hoitaa pois ennen kuin jotain sattuu.
Oli miten oli, hoitoa varmaan tarvitsen ja kyllä haluankin. Minua kuitenkin estelee rankasti pelko siitä, ettei tätä oteta tosissaan, vaan minut tuomitaan vain yliherkäksi tai vaikkapa yliväsyneeksi. Keksitään tälle joku konkreettinen syy, ja siksi tämä pitää vain kestää, ja sitten saan taas uuden syyn hävetä itseäni. Pelkään että minut passitetaan kotiin sanomalla että "puhut höpölöpöjä ja tiedät sen itsekin, täällä jonottaa ihmisiä joilla on oikeita ongelmia jotka eivät ole mielikuvitusta".
Liittyisikö tuokin pelkosi siihen epäluuloisuus häiriöösi?
Hieman eri asiasta mutta läheltä sivuuttaa: olen ammatiltani sairaanhoitaja. Ei ole kerta eikä kaksi kun osastolle on tullut ihminen joka on kuukausi määriä syönyt käsikaupan särkylääkkeitä kovaan kipuun, koska "eihän se nyt mitään ole ja nauraahan ne mut ulos jos tästä menen valittamaan." Kunnes sitten kunto romahtanut siihen pisteeseen että on lopulta ollut pakko hakeutua hoitoon. Ja monta kertaa liian myöhään. Kyseessä levinnyt syöpä.
Sinun kohdallasi ei onneksi noin vakavasta ole kyse, mutta sama asenne; eihän tämä mitään. Ei kukaan usko. Nauraahan ne. Ja ihminen kärsii syyttä suotta!
Yritä nyt saada itsesi tajuamaan että apua on saatavilla! Kärsiä ei tarvitse! Välitä nyt itsestäsi sen verran ihminen että haluat itsellesi parasta ja hyvää! Jos yhdessä paikassa tyrmätään, mitä en usko, hakeudu toiseen! Printtaa vaikka tuo kirjoittamasi aloitus mukaan ja näytä lääkärille jos on vaikea puhua! Apua ei saa jos sitä ei hae! Et taatusti ole ainoa, ja vain ammatti-ihminen voi sinulle diagnoosia määritellä, ei mitkään netti-testit. Toimi!
Ap, minuun jotenkin kolahti kirjoituksesi. Olen teininä ja nuorena aikuisena ollut yhtä aikaa itsekeskeinen ja omahyväinen ja toisaalta kuitenkin äärimmäisen epävarma ja asioita ja muiden tarkoitusperiä väärinymmärtävä. Olen itse kokenut, että omalla kohdallani kyse oli huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta. Käyttäydyin ja toimin kuitenkin melko eri tavalla kuon sinä, mutta ymmärrän tuon "maailman napa" -ajatuksen.
Kirjoituksesi on hyvä ja voisit mielestäni ihan sen kanssa painella lääkäriin. Olet ottanut hienon ensimmäisen askeleen ja toivottavasti teet niitä lisää! :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta, hyvä kun tiedostat, että kyse on pitkälti kuvittelusta. Voisi mielestäni selittyä pelkällä masennuksella ja huonolla itsetunnolla. Käytännön vinkkinä suosittelen, että kuuntelet kauppareissuilla musiikkia kuulokkeilla, itselläni se vähentää ahdistusta voimakkaasti.
Itsehän sain kyseisen diagnoosin eräältä psykiatrilta ekalla tapaamiskerralla ja voin sanoa, että tuolla diagnoosilla et tule saamaan ikinä hyvää terveydenhoitoa somatiikan puolella. Itse en enää luota psykiatrisiin diagnooseihin. Ne ovat minulle yhdentekeviä eivätkä selitä juurikaan, mikä minun elämässäni on vialla. Ehkä ne voisivat antaa kuvaa, mikä elämässä on vialla, jos olisi pitkä suhde samaan lääkäriin, mutta muutenkin psykiatriset diagnoosit ovat ihan eri kuin somatiikan puolella. Niitä voi summamutikassa lätkiä miten sattuu. Tuo diagnoosi satutti minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sinä apua tarvitset. Tuli jutustasi mieleen, että entä jos muuttaisit ihan uudelle paikkakunnalle? Ei mihinkään naapuripitäjään vaan ihan toiselle puolelle Suomea ja vielä johonkin isoon kaupunkiin? Tiedän kyllä, että ongelmat ovat ajatusmaailmassasi ja pääsi sisällä. Mutta auttaisiko tuo ihan konkreettinen ympäristönvaihdos? Uudessa isossa kaupungissa ketään ei ihan oikeasti kiinnosta muut, hukkuisit ihmisvilinään ja olisit kaikille oikeasti ja todella tuntematon, kukaan ei voisi puhua sinusta mitään kun kukaan ei sinua tunnekaan? Itse olisin varmaan tilanteessasi niin epätoivoinen että kokeilisin tuotakin.
Onnea, parantua varmasti voi, mutta voi olla älyttömän vaikeeta.
Eikä se ammattiapu ole todellakaan varma juttu - mutta jos vaan voimat riittää mennä sinne, niin mene ihmeessä - se on ihan sama mitä siellä ajatellaan, jos siitä on sinulle apua. Se on tärkeintä.
Terveisin, itsehoitoa 5 vuotta - 5 vuotta hukattua aikaa. Nyt tosin jo paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäluuloiselta persoonallisuudelta haiskahtaa. Hakeuduppas ammattimaisen keskusteluavun piiriin. Ensin vaikka oman alueen ta:lle ja pyydä saada lähete psykiatrian pkl:lle arvioon. Sitä kautta pitäisi lähteä aukeamaan. Ja voit sanoa että et haluaisi tässä vaiheessa aloittaa mitään lääkehoitoja vaan enemmänkin terapeuttista apua tilanteeseesi.
Lueskelinkin tuosta persoonallisuushäiriöstä. Sen diagnostiset kriteerit täyttyvät kohdallani enimmäkseen, mutta esimerkiksi mustasukkaisuus puuttuu minulta aivan täysin. Minulla on ollut pari vakavaa seurustelusuhdetta, mutta niissä on ilmennyt että olen pettämisen suhteen suorastaan välinpitämätön.
Antimustasukkaisuuden vuoksi sekä esimerkiksi siksi, että tälle persoonallisuushäiriölle on näemmä tyypillistä toisille uskoutumisen vaikeus, joka on niinikään minun taipumus liialliseenkiin avoimuuteen, rajasin persoonallisuushäiriön pois. Ei vaan jotenkin kuulosta tutulta.
Myös siksi uskon (tai haluan uskoa) että kyse on jostain vakavemmasta sairaudesta. Elän vähän siinä uskossa, että persoonallisuushäiriöitä ei oikeastaan voisa "parantaa" vaan ainoastaan oireita lievittää, kun taas oikeasti mielisairauden hoitaminen pois alta on teoriassa mahdollista.
Persoonallisuushäiriössä epäluuloisuus on ymmärtääkseni "vain piirre", kun taas tämä harhaluuloisuus, joka minua kiusaa, on koko minin elämäni, ja se oikeasti sattuu. Todella tunnen rinnassa kivun joka kerta kun jonkun hetkellisesti mukavaksi kokemani aktiviteetin päätyttyä "herään" tähän todellisuuteen, ja siis nimenomaan sellaiseen, jonka ahdistavat ajatukset koen todeksi ja perustelluiksi.
Oli miten oli, hoitoa varmaan tarvitsen ja kyllä haluankin. Minua kuitenkin estelee rankasti pelko siitä, ettei tätä oteta tosissaan, vaan minut tuomitaan vain yliherkäksi tai vaikkapa yliväsyneeksi. Keksitään tälle joku konkreettinen syy, ja siksi tämä pitää vain kestää, ja sitten saan taas uuden syyn hävetä itseäni. Pelkään että minut passitetaan kotiin sanomalla että "puhut höpölöpöjä ja tiedät sen itsekin, täällä jonottaa ihmisiä joilla on oikeita ongelmia jotka eivät ole mielikuvitusta".
Tuo viimeinen kappale on kyllä liian usein syy olla hakeutumatta hoitoon, valitettavasti. Siksi kaduilla vaeltaa ties mitä hoitamattomia psykoosipotilaita jotka parhaassa tapauksessa ovat vaarallisia itselleen ja muille.
Helpommin varmaan sanottu tai tehty, mutta voita nyt vaan tuo pelkosi ja mene lääkäriin. Olipa sitten persoonallisuushäiriö tai psykoottistasoinen mielensairaus, tuo pitää hoitaa pois ennen kuin jotain sattuu.
Harva psykoosipotilas ymmärtää omaa tilaansa niin, että osaisi hakeutua hoitoon. Persoonallisuushäiriöitä ei tuosta noin vaan hoideta pois. Kannattaa sinunkin etsiä tietoa jostain muualta kuin leffoista, nimittäin suuri osa mielenterveyspotilaista ei ole mitenkään vaarallisia. Ap:n kannattaa ehdottomasti hakea apua, mutta ehkä ennemmin siksi että hänen oma elämänsä selvästi kärsii epäluuloisista ajatuksista, ei siksi että dramaattisesti "jotain voi sattua".
Voisiko kuitenkin olla paranoidinen skitsofrenia? Jos siihen saisi lääkityksen, niin nuo oireet sillä katoaisivat ja sitten on kyse siitä. Muista kuitenkin Ap, että ei ole SINUN tehtävä selvittää mistä on kyse (sairaus, persoonallisuushäiriö vai mikä). Psykiatrilta saat diagnoosin ja lääkekokeilun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä takerru mihinkään yksittäiseen diagnostiseen kriteeriin esim mustasukkaisuus. Anna se asia ammattilaisille. Diagnoosi ei edellytä kaikkien kriteerien täyttymistä eikä se ole nyt olennaista. Jos asiat oikeasti voisi hoitaa netistä itse lukemalla niin mitään ammattilaisia ei tarvittaisi. Tärkeintä että saisit tilanteeseesi helpotusta ja apua ja saataisiin ehkäistyä tilanteesi paheneminen. Joten apua hakemaan vain nyt rohkeasti ja avoimin mielin, niin avoimin kuin suinkin kykenet.
Voisiko olla enemmän kyse pakkoajatuksista? Pakko-oireisesta häiriöstä? tai jostain sekamuodosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä takerru mihinkään yksittäiseen diagnostiseen kriteeriin esim mustasukkaisuus. Anna se asia ammattilaisille. Diagnoosi ei edellytä kaikkien kriteerien täyttymistä eikä se ole nyt olennaista. Jos asiat oikeasti voisi hoitaa netistä itse lukemalla niin mitään ammattilaisia ei tarvittaisi. Tärkeintä että saisit tilanteeseesi helpotusta ja apua ja saataisiin ehkäistyä tilanteesi paheneminen. Joten apua hakemaan vain nyt rohkeasti ja avoimin mielin, niin avoimin kuin suinkin kykenet.
Olen täysin samoilla linjoilla. Energia ja aika kannattaa suunnata avun hankintaan, eikä itse diagnosointiin. Ja lähteä hakemaan apua avoimin mielin ja kärsivällisesti, menköön sitten syteen tai saveen niin yrittää ainakin pitää. Eihän tuommoinen elämä ole elämisen arvoista ja jos kyse sairaudesta, niin oireita ei omalla "järkeilyllä", itsetarkkailulla ja murehtimisella pois saa. Sitä varten on olemassa lääkitys.
Mulla lievempänä samanlainen oireilu on liittynyt mielenterveysongelmien (olen 10v ravannut "juttelemassa" joten diagnoosejakin on MONTA :D - vaikka kyse on vakavasta asiasta niin naurattaa ihmisten ajatus siitä että diagnooseilla tällaisissa käyttäytymis-/persoonaongelmissa olisi mitään väliä, vain hoidolla on merkitystä). Mulla on epävakaa persoonallisuus, 2 suuntainen mielialahäiriö (2 tyyppi) ja dissosiaatiohäiriö/ptsd.
Hyvä että oot huomannut noiden piirteiden ongelmat itsessäsi. Ihan turhaa noita psykiatreja ym on pelätä tai sen diagnoosin vaikutusta. Totta on että mulla ei ole juuri mitään asiaa somatiikan puolelle paitsi jos on oikeasti pää kainalossa koskakaiken katsotaan johtuvan mt-ongelmista, mut monesti on tullut huomattua et mun elämää oikeastilopulta enemmän hajottaa mun psyyke kuin muut asiat (esim.fyysisen kivun kanssa on oppinut elämään kun kipulääkkeeksi ei saa kuin buranaa). Ne on isoja valintoja tietty mut kuulostaa tilanteessasi siltä, että diagnoosin/stigman haitat on pienemmät kuin hyödyt. Ajattele, sä voisit käydä kaupassa ja saada kavereita, eikö ole kiva ajatus? Ilman sitä et pelkäät, häiriinnyt turhista asioista.
Lääkitystä mä en ole suostunut käyttämään. Terapiaan sain lähetteen ja oon sitä aloittamassa, mut suurimman työn olen itse tehnyt yrittämällä ymmärtää itseä ja sitä "miten maailma makaa" normaalisti.
Pidä itsestäsi huolta. Oot oman elämäsi tärkein ihminen. Voimia.
Miehelläni on harhaluuloisuushäiriö. Tekstisi kuulosti osittain tutulta, etenkin tuo maailmannapajuttu. Tällä hetkellä menee aika hyvin, pärjää ilman lääkkeitä.
Lisään että miehelleni ei ole koitunut mitään haittaa diagnoosista somaattisella puolella. 17
Vierailija kirjoitti:
Lisään että miehelleni ei ole koitunut mitään haittaa diagnoosista somaattisella puolella. 17
Ihanaa että joillain näinkin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä takerru mihinkään yksittäiseen diagnostiseen kriteeriin esim mustasukkaisuus. Anna se asia ammattilaisille. Diagnoosi ei edellytä kaikkien kriteerien täyttymistä eikä se ole nyt olennaista. Jos asiat oikeasti voisi hoitaa netistä itse lukemalla niin mitään ammattilaisia ei tarvittaisi. Tärkeintä että saisit tilanteeseesi helpotusta ja apua ja saataisiin ehkäistyä tilanteesi paheneminen. Joten apua hakemaan vain nyt rohkeasti ja avoimin mielin, niin avoimin kuin suinkin kykenet.
Olen täysin samoilla linjoilla. Energia ja aika kannattaa suunnata avun hankintaan, eikä itse diagnosointiin. Ja lähteä hakemaan apua avoimin mielin ja kärsivällisesti, menköön sitten syteen tai saveen niin yrittää ainakin pitää. Eihän tuommoinen elämä ole elämisen arvoista ja jos kyse sairaudesta, niin oireita ei omalla "järkeilyllä", itsetarkkailulla ja murehtimisella pois saa. Sitä varten on olemassa lääkitys.
Eikö nimeomaan ole hyvä juttu, että ap on ilmeisesti melko hiljattain alkanut kyseenalaistamaan ja siis "järkeilemään", että elämää rajoittavat kuvitelmat eivät ehkä sittenkään ole todellisia, vaan vainoharhaisuus johtua jopa jostain sairaudesta, jolla on joku nimi? Eikö järkeily nimenomaan ole auttanut, ja paljon?
Iso askel todellakin. Ei toki tarkoita sitä, että siihen kannattaisi tyytyä, vaan ehdottomasti hakeudu ap hoitoon, jolla elämänlaatu sitten oikeasti paranee ja voit alkaa taas elää.
Epäluuloiselta persoonallisuudelta haiskahtaa. Hakeuduppas ammattimaisen keskusteluavun piiriin. Ensin vaikka oman alueen ta:lle ja pyydä saada lähete psykiatrian pkl:lle arvioon. Sitä kautta pitäisi lähteä aukeamaan. Ja voit sanoa että et haluaisi tässä vaiheessa aloittaa mitään lääkehoitoja vaan enemmänkin terapeuttista apua tilanteeseesi.