Lapsuutesi kirjatrauma?
Mistä kirjasta sait lapsena "trauman"? Luitko jonkin aikuisten kirjan liian aikaisin? Tai ahdistuitko opettavaisista moraalisaarnoista, joissa tuhmille lapsille kävi huonosti? Jaetaan tähän kokemukset karmeimmista kirjamuistoista. :D
Kommentit (953)
Veuces kirjoitti:
Ei kirja, mut se ku Aku Ankalta intiaanit leikkasi päänahan.
Italialaisen Rodolfo Ciminon käsikirjoittamat Aku-sarjakuvat Aku Ankan taskukirjoissa oli joskus aika heviä tavaraa. Pahin oli ehkä Pikku Harmistuksen taikatarha (taskukirjassa 37, Roope ja Kroisos kilpasilla), surrealistis-psykedeelinen tarina jossa tunnelma on todella pahaenteinen ja kuoleman uhka tulee ehkä lähemmäs kuin koskaan muualla onnellisten loppujen Aku-maailmassa.
Muistan kuinka lapsena tästä tuli sellainen "oonkohan mä ihan riittävän iso lukemaan tällaista" -reaktio joka tuli normaalisti juuri jostain Veljeni Leijonamielestä yms.
Vierailija kirjoitti:
Eivät nykyiset lastenkirjat välttämättä ole sen vähemmän ahdistusta herättäviä. Niiden tapahtumissa torjutaan ympäristöntuhoa, ilmastonmuutosta ja muita todellisia ongelmia. Niihin verrattuna kummitukset ovat harmiton pelon aihe. Ilmeisesti jo lasten pitäisi pelastaa maailma!
70- luvulla osa laitavasemmistosta vaati lapsille satujen sijaan tietoa maailman ongelmista(jotka tietysti olivat U.S.A:n ja kapitalistien syytä).
Kehitysmaiden lasten hätää ja sotia.
Ultra Bra:n "8-vuotiaana" on kyllä osuva kappale.
Tästä tämäm päivän ilmastoahdistuksesta tulee mieleen 70-80- lukujen taitteen maailmantuska.
Vierailija kirjoitti:
Âiti aina suositteli jotain kirjaa ja muistan erityisesti Koivu ja tähti: Kertoo Suomesta isonvihan aikana Venäjälle kaapattujen pojan ja tytön kotimatkasta. Lapsien ainoa kodin tuntomerkki on talon pihalla kasvava koivu, jonka oksilla he muistavat lintujen aamuisin laulaneen ja oksien välistä tähden iltaisin välkkyneen. Välittämättä muiden kauhisteluista he lähtevät matkaan, ja vuoden matkanteon jälkeen he kahden pikkulinnun opastamana löytävät kotinsa. Vanhemmat ilahtuvat suuresti, kun saavat kahden kuolleen lapsen tilalle elävät. Lapset käsittävät, että linnun muodossa olleet enkelit olivatkin heidän kuolleet siskonsa.
Koivu ja tähti on Topeliuksen satu. Minusta se oli jotenkin lohdullinen ja lämmittävä. Itse asiassa tajusin vasta nyt näitä täältä luettuani jotain kiinnostavaa: se oli ainoa lastenkirjallisuuskokemus, johon liittyi tämä sisaruksen kuoleman teema, jonka muuten koin äärettömän ahdistavaksi kuten niin moni muukin, mutta josta en silti ahdistunut. Kiinnostavaa että tällainen yksittäinen poikkeus oli. Ehkä sen takia että ne linnut olivat kuitenkin eläviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät nykyiset lastenkirjat välttämättä ole sen vähemmän ahdistusta herättäviä. Niiden tapahtumissa torjutaan ympäristöntuhoa, ilmastonmuutosta ja muita todellisia ongelmia. Niihin verrattuna kummitukset ovat harmiton pelon aihe. Ilmeisesti jo lasten pitäisi pelastaa maailma!
Luin lapsena paljon, mutta muistaakseni kirjat olivat aika leppoisia ja harmittomia. Jotkut Maria Gripen kirjat olivat jännintä mitä luin, vähän sellaista mystistä tunnelmaa. Kai lapsille nykyisinkin on kivoja, hauskoja kirjoja, mutta ihmettelen todella tätä miten lasten kirjoissa on noin synkkiä aiheita. Ja sitten ihmetellään kun lapset eivät lue! Tosiaan ei peruskymmenvuotiasta kiinnosta lukea kauhukuvaa luonnon tuhoutumisesta tai jotain kipuilua seksuaali-identiteetistä. Olisiko joku huumoripitoinen kirja, jossa seikkaillaan kavereiden ja lemmikkieläinten kanssa? Täytyy sanoa, että kaikista saamistaan moitteista huolimatta Enid Blyton aika hyvin tiesi millaista on olla lapsi. Ei ne lapset sinänsä ole yhtään sen kummempia kuin menneinäkään vuosikymmeniä. Vaikka ihmiskunta menisi eteenpäin (tai taaksepäin) ja miten kaikki muuttuisi, yksilönkehityksessä on aina samat periaatteet. Niitä kannattaa kunnioittaa.
Kyllähän jo Noppa- tai oliko Pallonoppa- lastenohjelma syyyllisti lapsia, muuta aiheina oli kehitysmaiden riisto, markkinatalouden epäkohdat ja tasa-arvo-ongelmat. Liian vaikeita mielestäni lasten ratkaistaviksi.
En taida näitä ohjelmia tietää. Olen syntynyt -74 ja ehkä olin liian pieni ymmärtämään 70-luvun "tiedostavaa ilmapiiriä" tai sitten se ei vaan yleensäkään juuri koskettanut lapsia. Juttelin tässä joku aika sitten teinipoikani kanssa siitä miten kylmä sota, Tsernobyl ym. kriisit koskettivat minua. Oli pakko sanoa rehellisesti, että ei mitenkään. Siis toki vähän noloa, mutta toisaalta minkäpä lapset olisivat näille asioille mahtaneet, joten lopulta ajattelen, että hyvä ettei noita toitotettu jostain tuutista koko ajan lasten korviin. Siis toki Tsernobylista kuulin, mutta jotenkin se perusturvallisuudentunne oli niin vahva, että se ei varsinaisesti koskettanut.
Unihiekkaa-kirja. Siinä oli opettavaisia varsin outoja tarinoita, kuvitus aivan kamala. Ne stoorit on jääneet mieleen kyllä. Jostain 70-80-luvun taitteesta epäilen kirjan olleen.
Luin nuorena jostain nuorten lehdestä novellin v i i l t e l y s t ä.
Meni jotenkin pahasti ihon alle, ja vaikka elämässä olisi varmasti ollut syytä tehdä sitä, niin en ole. Ihan vaan sillä, että se novelli järkytti niin pahasti minua.
Positiivinen "trauma" varmaan sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät nykyiset lastenkirjat välttämättä ole sen vähemmän ahdistusta herättäviä. Niiden tapahtumissa torjutaan ympäristöntuhoa, ilmastonmuutosta ja muita todellisia ongelmia. Niihin verrattuna kummitukset ovat harmiton pelon aihe. Ilmeisesti jo lasten pitäisi pelastaa maailma!
Luin lapsena paljon, mutta muistaakseni kirjat olivat aika leppoisia ja harmittomia. Jotkut Maria Gripen kirjat olivat jännintä mitä luin, vähän sellaista mystistä tunnelmaa. Kai lapsille nykyisinkin on kivoja, hauskoja kirjoja, mutta ihmettelen todella tätä miten lasten kirjoissa on noin synkkiä aiheita. Ja sitten ihmetellään kun lapset eivät lue! Tosiaan ei peruskymmenvuotiasta kiinnosta lukea kauhukuvaa luonnon tuhoutumisesta tai jotain kipuilua seksuaali-identiteetistä. Olisiko joku huumoripitoinen kirja, jossa seikkaillaan kavereiden ja lemmikkieläinten kanssa? Täytyy sanoa, että kaikista saamistaan moitteista huolimatta Enid Blyton aika hyvin tiesi millaista on olla lapsi. Ei ne lapset sinänsä ole yhtään sen kummempia kuin menneinäkään vuosikymmeniä. Vaikka ihmiskunta menisi eteenpäin (tai taaksepäin) ja miten kaikki muuttuisi, yksilönkehityksessä on aina samat periaatteet. Niitä kannattaa kunnioittaa.
Kyllähän jo Noppa- tai oliko Pallonoppa- lastenohjelma syyyllisti lapsia, muuta aiheina oli kehitysmaiden riisto, markkinatalouden epäkohdat ja tasa-arvo-ongelmat. Liian vaikeita mielestäni lasten ratkaistaviksi.
En taida näitä ohjelmia tietää. Olen syntynyt -74 ja ehkä olin liian pieni ymmärtämään 70-luvun "tiedostavaa ilmapiiriä" tai sitten se ei vaan yleensäkään juuri koskettanut lapsia. Juttelin tässä joku aika sitten teinipoikani kanssa siitä miten kylmä sota, Tsernobyl ym. kriisit koskettivat minua. Oli pakko sanoa rehellisesti, että ei mitenkään. Siis toki vähän noloa, mutta toisaalta minkäpä lapset olisivat näille asioille mahtaneet, joten lopulta ajattelen, että hyvä ettei noita toitotettu jostain tuutista koko ajan lasten korviin. Siis toki Tsernobylista kuulin, mutta jotenkin se perusturvallisuudentunne oli niin vahva, että se ei varsinaisesti koskettanut.
Olen syntynyt -71 ja juuri muistan "Pallonoppa"- ohjelman ja kehitysmaateemat.
Kunnankirjastossa muuten törmäsin seikkailukirjoja etsiessäni ruotsalaiseen lasten/nuortenkirjailijaan, joka seikkailuiksi naamioi poliittista agendaa.
"Salaisten saari" oli ruotsalaisten lasten haaksirikkoseikkailu, jossa oli kuvattu kommunismin teoria.
Toisessa kirjassa seikkailtiin Kuuban vallankumouksen pyörteissä, yhdessä taas viisaat humanoidit(jotka tietenkin ovat kommunisteja!) Ihmettelevät maailman menoa ruotsalaisteinien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Punahilkka. Säälin sitä sutta kun lopussa mummo tunki sen vatsan kiviä täyteen. Sitten hirveässä janossa susi putosi kaivoon ja jäi sinne kitumaan. Mietin pienenä miten hirveät kivut ja jano sillä sudella on siellä kaivon pohjassa. En ymmärtänyt miten sellainen kituminen on hyvä loppu tarinalle. 😢
Olisit varmaan tykännyt enemmän alkuperäisestä Charles Perrault'n Punahilkasta. Siinä susi pistää poskeensa sekä isoäidin että tytön, eikä kukaan metsästäjä tai halonhakkaaja tule heitä pelastamaan. "Perrault varoittaa lukijaa lopuksi siitä, mihin tällainen käyttäytyminen voi nuoren tytön johtaa."
Sven Wernström oli siis se poliittinen nuorten/lastenkirjailija:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Sven_Wernstr%C3%B6m
Ei traumaa jäänyt näistä, ellei sitten vasemmistolaisen ajattelun vahvistumista sellaisena pidetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät nykyiset lastenkirjat välttämättä ole sen vähemmän ahdistusta herättäviä. Niiden tapahtumissa torjutaan ympäristöntuhoa, ilmastonmuutosta ja muita todellisia ongelmia. Niihin verrattuna kummitukset ovat harmiton pelon aihe. Ilmeisesti jo lasten pitäisi pelastaa maailma!
Luin lapsena paljon, mutta muistaakseni kirjat olivat aika leppoisia ja harmittomia. Jotkut Maria Gripen kirjat olivat jännintä mitä luin, vähän sellaista mystistä tunnelmaa. Kai lapsille nykyisinkin on kivoja, hauskoja kirjoja, mutta ihmettelen todella tätä miten lasten kirjoissa on noin synkkiä aiheita. Ja sitten ihmetellään kun lapset eivät lue! Tosiaan ei peruskymmenvuotiasta kiinnosta lukea kauhukuvaa luonnon tuhoutumisesta tai jotain kipuilua seksuaali-identiteetistä. Olisiko joku huumoripitoinen kirja, jossa seikkaillaan kavereiden ja lemmikkieläinten kanssa? Täytyy sanoa, että kaikista saamistaan moitteista huolimatta Enid Blyton aika hyvin tiesi millaista on olla lapsi. Ei ne lapset sinänsä ole yhtään sen kummempia kuin menneinäkään vuosikymmeniä. Vaikka ihmiskunta menisi eteenpäin (tai taaksepäin) ja miten kaikki muuttuisi, yksilönkehityksessä on aina samat periaatteet. Niitä kannattaa kunnioittaa.
Kyllähän jo Noppa- tai oliko Pallonoppa- lastenohjelma syyyllisti lapsia, muuta aiheina oli kehitysmaiden riisto, markkinatalouden epäkohdat ja tasa-arvo-ongelmat. Liian vaikeita mielestäni lasten ratkaistaviksi.
En taida näitä ohjelmia tietää. Olen syntynyt -74 ja ehkä olin liian pieni ymmärtämään 70-luvun "tiedostavaa ilmapiiriä" tai sitten se ei vaan yleensäkään juuri koskettanut lapsia. Juttelin tässä joku aika sitten teinipoikani kanssa siitä miten kylmä sota, Tsernobyl ym. kriisit koskettivat minua. Oli pakko sanoa rehellisesti, että ei mitenkään. Siis toki vähän noloa, mutta toisaalta minkäpä lapset olisivat näille asioille mahtaneet, joten lopulta ajattelen, että hyvä ettei noita toitotettu jostain tuutista koko ajan lasten korviin. Siis toki Tsernobylista kuulin, mutta jotenkin se perusturvallisuudentunne oli niin vahva, että se ei varsinaisesti koskettanut.
Synnyin-72, elin radio lapsenvahtina. Vaikka elämäni poikkesi paljon ikätovereiden vastaavasta, marinoiduin sen ajan kriiseillä.
Kävin myös pioneerikerhossa, joka oli vahvasti poliittinen vasemmiston versio partiosta.
Pidin lastenkirjoista jotka esittelivät kehitysmaiden lasten elämää. Niissä ihmiset myös ratkaisivat ongelmia.
Häiritsi näissä ruotsalaisperäisissä jutuissa sen taivastelu, ettei kaikilla ihmisillä olekaan jääkaappia, voitteko kuvitella.
No ei ollut meilläkään, eikä edes jokaisella ruotsalaisella.
Piano. En ole toipunut siitä koskaan. En suosittele.
Olin ihan liian nuori kun löysin mummon hyllystä kirjat
Valkoinen Oleanteri ja
Hämärän Enkeli.
Oleanterissa boheemi yksinhuoltajaäiti tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan, pieni tytär joutuu toinen toistaan pahempiin sijaiskoteihin. Raadollista, seksuaalista meininkiä. En muista miten työlle lopussa kävi.
Hämärän Enkelissä myös boheemi nainen päähenkilönä. Nainen kasvaa sadistisen isän insestisessä otteessa ja on aikuisena häikäilemätön käyttämään seksiä saadakseen haluamansa. Sisältä nainen on ihan rikki vaikka "menestyykin".
Mummo kannusti lukemaan kaikkea. En tiedä mikä hänen viehtymyksensä noihin boheemeihin naishahmoihin oli.
Jokatapauksessa liikaa manipulointia ja liikaa seksikohtauksia niin nuorelle lukijalle.
Aikuisena toki ihan tosi mielenkiintoisia kirjoja rikkinäisistä ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhosin Peppi Pitkätossua. Hän oli mielestäni epäaito isottelija. Nyt aikuisena olen tajunnut, että hän oli vahvuuteen sairastunut lapsi, jonka oli pakko selvitä ilman aikuisia. Pelkonsa hän peitti grandiositeetilla.
Eikös Lindrenillä ollut jollain tapaa halu kertoa omasta elämästään Pepin kautta? Minä yhdeksän vuotiaana halusin niin olla Peppi, että aloin lukemaan kirjoja ruotsiksi. - Suvussa oli joitakin Ruotsiin lähteneinä tehdastyöntekijöitä joten käytin heitä sanakirjoina. :D
Jos tahtoo lukea Lindgreniltä arkista mutta hauskaa, on olemassa Marikki ( joka on myös hänen omakuvansa), Pikku Lotta ja Melukylän lapset.
Viimeksi mainitusta en itse hirveästi välittänyt, mutta seuraava sukupolvi piti kovasti. Nykyään siedän jo itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Deborah Spungenin Nancy - Mikset halunnut elää? oli rankka ala-aste ikäiselle. Nancy oli mielestäni niin rumakin. Toisaalta jotenkin kiehtoi kun Nancy kiroili estoitta. Opin tästä kirjasta sanan ukklum mutten keksinyt mitä se tarkoittaa. Luulin että sama kuin "mulkki" mikä on posliinikulho.
Nancyhan oli kaunis.
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät nykyiset lastenkirjat välttämättä ole sen vähemmän ahdistusta herättäviä. Niiden tapahtumissa torjutaan ympäristöntuhoa, ilmastonmuutosta ja muita todellisia ongelmia. Niihin verrattuna kummitukset ovat harmiton pelon aihe. Ilmeisesti jo lasten pitäisi pelastaa maailma!
70- luvulla osa laitavasemmistosta vaati lapsille satujen sijaan tietoa maailman ongelmista(jotka tietysti olivat U.S.A:n ja kapitalistien syytä).
Kehitysmaiden lasten hätää ja sotia.
Ultra Bra:n "8-vuotiaana" on kyllä osuva kappale.
Tästä tämäm päivän ilmastoahdistuksesta tulee mieleen 70-80- lukujen taitteen maailmantuska.
Muutkin tahot halusivat jakaa lapsille faktaa vähän liian kanssa, ylirealistisesti ja sadunomaisuutta karsien sekä latistaen.
Hyvä tarkoitus meni överiksi.
Minulle luettiin paljon lapsena ennen kuin opin itse lukemaan ja sen jälkeen olinkin kirjaston vakkariasiakas ja kannoin kassikaupalla kirjoja luettavaksi. En muista traumatisoituneeni mistään, mutta kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja herätti paljon tunteita oli Felix Saltenin Bambi. Pitääkin lukea se näin viidenkympin paremmalla puolella uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Holly Hobbie kadonnutta etsimässä.
Veljeni Leijonamieli.Aivan kamalia lukukokemuksia molemmat.
Tirlittan oli myös vastenmielinen ja samalla tylsä.
Tirlittan oli erikoinen, mutta samastuin häneen vahvasti. Olin itsekin outsider.
Assburger kirjoitti:
Sven Wernström oli siis se poliittinen nuorten/lastenkirjailija:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Sven_Wernstr%C3%B6m
Ei traumaa jäänyt näistä, ellei sitten vasemmistolaisen ajattelun vahvistumista sellaisena pidetä.
Mutta sinä et pidä esim Aku Ankkaa poliittisena, vaan ihan vaan normaalina? Vain vasemmistolaisuus on politiikkaa? Näinhän monet ajattelevat. Parasta propagandaa on se, mitä ei propagandaksi tunnista.
Jutta Grahnin mies.
Ammattimainen puolueenhaukkuja on myös hyvä, Veikko Huovinen ennusti AV:n 50 vuotta etukäteen.