Lue keskustelun säännöt.
Lapsuutesi kirjatrauma?
Mistä kirjasta sait lapsena "trauman"? Luitko jonkin aikuisten kirjan liian aikaisin? Tai ahdistuitko opettavaisista moraalisaarnoista, joissa tuhmille lapsille kävi huonosti? Jaetaan tähän kokemukset karmeimmista kirjamuistoista. :D
Kommentit (953)
Vierailija kirjoitti:
Andersenin satukirjassa oleva Keijukaiskumpu-satu. Keijut söivät lapsen sormilla täytettyjä käärmeennahkoja. Muutenkin ne alkuperäiset sadut olivat aika karuja. Peukalo-Liisassa perhonen kuoli nälkään sen jälkeen, kun oli jäänyt Peukalo-Liisan veneeseen kiinni ja Pieni Merenneito kärsi koko ajan jaloistaan. Joka sivulla muistutettiin, kuinka jokainen askel tuntui veitsen terien viiltelyltä. Ja Kuusi! Voi sitä joulukuusi-parkaa, joka joutui ullakolle joulun jälkeen ja haikaili nuoruuttansa, kun oli kuusena metsässä. Tippa tulee linssiin kun niitä satuja muistelee. :'(
Andersonin saduista itseäni itkettää eniten Enkeli. Järkyttävin on taas Äiti, joka on niin karu ettei sitä löydy monistakaan HCA:n satukirjoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle kaikkein pahimmat muistot jätti Bim mustakorva. Vieläkin kirpaisee, vaikka luin sen ensimmäistä (ja samalla viimeistä) kertaa melkein 40 vuotta sitten.
Pitäisi varmaan kerätä voimia ja lukea se vihdoin uudestaan,
Niin minullekin. Itkin puoli vuotta.
Minulle äiti sanoi, kun olin viisivuotias, että opettele itse lukemaan, ei minulla ole aikaa näihin iltasatuihin.... Niin tein . (Aika paljon Aku Ankan avulla...) Kotona oivat kirjahyllyssä kaikki mahdolliset satukirjat.
Âiti aina suositteli jotain kirjaa ja muistan erityisesti Koivu ja tähti: Kertoo Suomesta isonvihan aikana Venäjälle kaapattujen pojan ja tytön kotimatkasta. Lapsien ainoa kodin tuntomerkki on talon pihalla kasvava koivu, jonka oksilla he muistavat lintujen aamuisin laulaneen ja oksien välistä tähden iltaisin välkkyneen. Välittämättä muiden kauhisteluista he lähtevät matkaan, ja vuoden matkanteon jälkeen he kahden pikkulinnun opastamana löytävät kotinsa. Vanhemmat ilahtuvat suuresti, kun saavat kahden kuolleen lapsen tilalle elävät. Lapset käsittävät, että linnun muodossa olleet enkelit olivatkin heidän kuolleet siskonsa.
Joku toinen satu oli sellainen, että hiisi (Tai muu syöjätär oli napannut lapsen äidin hengen lyhtyynsä ja aikoi kahlata sen lyhdyn kanssa mereen/järveen ja tytön piti saada se lyhty ennenkuin liekki sammuu, jotta äiti ei kuole.
Sitten oli Risu-Tuomo: Kertomus huutolaispojan monivivahteisista elämänvaiheista, joissa koettelemukset seuraavat toisiaan. Vakavahenkinen, nuorten elämänkatsomusta avartava teos.
Olin noin kuusivuotias, enkä voinut käsittää, että miksi äiti takertuu tällaisiin teemoihin. Onko hän lähettämässä minut ja veljeni Venäjälle, kuolemassa itse pois vai yrittää kertoa miten hyvin asiat olivat, koska heillä oli "varaa pitää meidät lapset" sen sijaan, että myydään huutolaisiksi.
Inhosin Peppi Pitkätossua. Hän oli mielestäni epäaito isottelija. Nyt aikuisena olen tajunnut, että hän oli vahvuuteen sairastunut lapsi, jonka oli pakko selvitä ilman aikuisia. Pelkonsa hän peitti grandiositeetilla.
Bim Mustakorva, sain joululahjaksi kun olin muistaakseni 8 tai 9v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Trauma on aika vahva sana, mutta Kunhan Helen tulee sekä Noidan käsikirja (jota luin vain kirjakaupassa) aiheuttivat pahoja pelkotiloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunhan Helen tulee -niminen kirja ja erityisesti sen kansikuva. Nimittäin tämä: https://www.risingshadow.fi/library/book/3530-kunhan-helen-tulee-kummit…
Luin sen ala-asteella ja jostain syystä tämä kirja sai minut pelkäämään aivan hirveästi. Kyseessähän on nuorille tarkoitettu kummitustarina eli ei tuo nyt mikään aikuisten kirja ollut, mutta jotenkin hirveän ahdistava. En enää edes muista kunnolla mitä kaikkea siinä oli, paitsi tuon kansikuvan. Pitäisi varmaan hankkia se jostain ja lukea uudestaan.
Meillä lapsi toi sen kirjastosta ja sanoi vähän luettuaan, että kirja on pelottava. Kiinnostuin itsekin ja lukaisin sen. Se oli suggeroivasti kirjoitettu ja jopa aikuista puistatti.
Ai tätä on muutkin pelänneet! En halua lukea uudestaan, koska olen kai jotenkin herkistynyt kummitusjutuille. Melkein ryömin sängyn alle kun katsoin Haunting of Hill House.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Inhosin Peppi Pitkätossua. Hän oli mielestäni epäaito isottelija. Nyt aikuisena olen tajunnut, että hän oli vahvuuteen sairastunut lapsi, jonka oli pakko selvitä ilman aikuisia. Pelkonsa hän peitti grandiositeetilla.
Eikös Lindrenillä ollut jollain tapaa halu kertoa omasta elämästään Pepin kautta? Minä yhdeksän vuotiaana halusin niin olla Peppi, että aloin lukemaan kirjoja ruotsiksi. - Suvussa oli joitakin Ruotsiin lähteneinä tehdastyöntekijöitä joten käytin heitä sanakirjoina. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
William Burroughs: Alaston lounas
Olin lukenut kaikki sen toisen Burroughsin Tarzan - kirjat ja Marsin sankarit enkä huomannut etunimen kirjainta. Otin tuon erehdyksessä ja luin kun oli joutunut lasten hyllyyn. Ei ollut ihan 12 vee sopivaa materiaalia.
Oli siinä vähän silmä pyöreänä kun tuli pikatutustuminen huumehöyryiseen snu.ffpor.nohallusinaatioon. Se kummitteli painajaisissa myöhemmin.
Meillä maalla, kirkonkylän kirjastossa oli kirjastotäti jonka mielestä kaikki sarjakuvat olivat vain lapsille. Siten tutustuin Tapiiri-lehteen ja erityisesti Milo Manaraan.
Yhä näkee kirjastoissa tuota, aikuisille suunnattuja sarjakuvia lastenosastolla.
Yläasteen äidinkielessä käsiteltiin tätä aihetta, en nyt muista, oliko 8. vai 9. luokka.
1. kirja, jossa ei olekaan onnellista loppua, yleensä järkyttää nuorta lukijaa.
Taisi olla siinä yhteydessä, kun luimne "Länsirintamalta ei mitään uutta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle äiti sanoi, kun olin viisivuotias, että opettele itse lukemaan, ei minulla ole aikaa näihin iltasatuihin.... Niin tein . (Aika paljon Aku Ankan avulla...) Kotona oivat kirjahyllyssä kaikki mahdolliset satukirjat.
Âiti aina suositteli jotain kirjaa ja muistan erityisesti Koivu ja tähti: Kertoo Suomesta isonvihan aikana Venäjälle kaapattujen pojan ja tytön kotimatkasta. Lapsien ainoa kodin tuntomerkki on talon pihalla kasvava koivu, jonka oksilla he muistavat lintujen aamuisin laulaneen ja oksien välistä tähden iltaisin välkkyneen. Välittämättä muiden kauhisteluista he lähtevät matkaan, ja vuoden matkanteon jälkeen he kahden pikkulinnun opastamana löytävät kotinsa. Vanhemmat ilahtuvat suuresti, kun saavat kahden kuolleen lapsen tilalle elävät. Lapset käsittävät, että linnun muodossa olleet enkelit olivatkin heidän kuolleet siskonsa.
Joku toinen satu oli sellainen, että hiisi (Tai muu syöjätär oli napannut lapsen äidin hengen lyhtyynsä ja aikoi kahlata sen lyhdyn kanssa mereen/järveen ja tytön piti saada se lyhty ennenkuin liekki sammuu, jotta äiti ei kuole.
Sitten oli Risu-Tuomo: Kertomus huutolaispojan monivivahteisista elämänvaiheista, joissa koettelemukset seuraavat toisiaan. Vakavahenkinen, nuorten elämänkatsomusta avartava teos.
Olin noin kuusivuotias, enkä voinut käsittää, että miksi äiti takertuu tällaisiin teemoihin. Onko hän lähettämässä minut ja veljeni Venäjälle, kuolemassa itse pois vai yrittää kertoa miten hyvin asiat olivat, koska heillä oli "varaa pitää meidät lapset" sen sijaan, että myydään huutolaisiksi.
Ei kai kukaan oikeasti usko noin???
Oma lapsuuteni oli mikä oli. Suurin osa saduista toi iloa siihen.
Vierailija kirjoitti:
Oskar Reposen kirottu talo, luin 10-vuotiaana. Pitkään katsoin nukkeja sen jälkeen tuijottaako ne jotenkin..
Kirottu nukke.
Huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Grimmin sadut. Olisinkohan ollut ihan ekaluokkalainen kun luin kummitädin luona. Kauhean raakoja satuja. Pahin oli satu sisaruksista, jotka joutuivat palvelustytöksi sarjamurhaajalle ja joiden piti varjella taikamunaa tahroilta. Kun he tutkivat taloa ja avasivat oven huoneeseen, jossa oli paloiteltuja ihmisiä, he kauhistuivat ja muna putosi ja tahriutui vereen, eikä tahroja voinut puhdistaa ja tytöt kukin vuorollaan päätyivät tapetuksi. Paitsi sisaruksista viisain, joka älysi kätkeä munan talteen ennen kuin alkoi tutkia taloa.
Noita ei missään nimessä voi pitää lasten satuin.
Grimmin sadut ovat ajalta jolloin oli normaalia elävässä elämässäkin esim. viedä lapsia katsomaan julkisia teloituksia, jotta oppivat mitä pahanteosta seuraa. Maailma jossa veri virtasi ja luut ruskuivat.
Eivätkä ne ole alkujaan lasten satuja, vaan kansantarinoita.
Sekä hyvässä että pahassa: "Veljeni, Leinonamieli". Luin sen lapsena monta kertaa vielä sen jälkeen kun äiti sen mulle luki. Ei mikään helppo kirja, mutta Astrid Lindgrenin parhaita kirjoja.
Meidän piti lukea Bim mustakorva ala-asteella niin, että kaikilla oli omat kirjat ja luettiin tunnilla hiljaa luokassa. Olin aivan lohduton ja itkin ääneen siellä kaikkien keskellä. Varmaan olen järkyttynyt muistakin kirjoista, mutta tämä on jäänyt kirkkaimpana mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Grimmin sadut. Olisinkohan ollut ihan ekaluokkalainen kun luin kummitädin luona. Kauhean raakoja satuja. Pahin oli satu sisaruksista, jotka joutuivat palvelustytöksi sarjamurhaajalle ja joiden piti varjella taikamunaa tahroilta. Kun he tutkivat taloa ja avasivat oven huoneeseen, jossa oli paloiteltuja ihmisiä, he kauhistuivat ja muna putosi ja tahriutui vereen, eikä tahroja voinut puhdistaa ja tytöt kukin vuorollaan päätyivät tapetuksi. Paitsi sisaruksista viisain, joka älysi kätkeä munan talteen ennen kuin alkoi tutkia taloa.
Noita ei missään nimessä voi pitää lasten satuin.
Grimmin sadut ovat ajalta jolloin oli normaalia elävässä elämässäkin esim. viedä lapsia katsomaan julkisia teloituksia, jotta oppivat mitä pahanteosta seuraa. Maailma jossa veri virtasi ja luut ruskuivat.
Eivätkä ne ole alkujaan lasten satuja, vaan kansantarinoita.
Ihmisiä teilattiin julkisesti(eli teloitettiin murskaamalla raajat, lopuksi lyötiin rintaan tai päähän) 1800- luvun alkuun saakka.
Nuo vanhat sadut ovat syntyneet tällaisessa kulttuuriympäristössä.
Luin Michael Chichtonin Kooman 11-vuotiaana kahta viikkoa ennen suurta leikkausta. Ei olisi kannattanut. Pelkäsin nukutusta kirjaimellisesti kuollakseni, vaikka tiesin, että "se on aivan kirja". En puhunut tästä pelostani kenellekään. Oli valtava ilo herätä uudelleen nukutuksen jälkeen.
Sama. Ala-asteella katsottiin koulussa ELOKUVANA, osana oppivelvollisuuden suorittamista joka ei ollut vapaaehtoista. En ehtinyt kirjoittaa kuin edelliset kaksi virkettä, kun se paha olo tuli jo takaisin.