Lapsuutesi kirjatrauma?

Ennen vanhaan lastenkirjat on ollut tosi pelottavia. Mummolassa oli vanhoja lastenkirjoja, yhdessä oli porovasa ja sen emä, ne ylittivät jokea ja poroemä jäi jalastaan kiinni johonkin kivenkoloon. Vasa joutui katsoa vierestä kun sen emo hukkui hitaasti jokeen. Sen jälkeen orpo-vasalla oli pahoja vaikeuksia selviytyä.

Toinen oli syöjätär-satu, jossa hirmuisen suuri ja ruma syöjätär popsi pikkulapsia suihinsa. Kuvassa oli luurankoa muistuttava jättinainen, jolla oli mustat hiukset ja mekko. Kädessä puolikas pikkupoika ja suussa toinen puolikas.

Nämä on tietääkseni isäni lapsuuden aikaisia lastenkirjoja. Isä syntynyt 1958.

Luin lapsena (satu)kirjaa Lasilinnan vanki, se oli niin jännä ja hurjalla mielikuvituksella siunattuna aivan liian "realistinen" minulle. Äitini muisti vuosia kertoa, miten olen unissani noussut sänkyyn istumaan ja kovaan ääneen sanonut: Lasilinnan Vanki..Asiaan kuuluu myös, että kävelin unissani lapsena. Näistä en tietenkään itse muista, mutta pelkkä ajatus puistattaa.

Mun ainoo kirjatrauma on Sinuhe egyptiläinen. Niin tappotylsä etten ole vieläkään lukenut sitä loppuun ja silti sitä vaan ylistetään vieläkin.

Joku kirjaesitelmäkin siitä piti tehdä koulussa ja sain yllättävän hyvän numeron selaamalla kirjan ja kirjottamalla jotain tekotaiteellista höpöhöpöö. :D

Pieni tulitikkutyttö.

Vieläkin ajattelen, että sillä tavalla varmaan kuolen.

Hannu ja kerttu

Tarzanin kirjoittajalta se kirja missä viidakkoon eristäytyneet ihmiset lisääntyvät useiden sukupolvien ajan apinoiden kanssa, arvokkaimpia naisia ovat ne jotka muistuttavat eniten ihmistä, miehet puolestaan muistuttavat enimmäkseen apinoita. Naisia kuvaillessa ei erityisesti säästelty seitsenvuotiasta Tarzan-fania 😃

William Goldingin Kärpästen herra. Luin sen joskus 10-11-vuotiaana.

Toinen George Orwellin Eläinten vallankumous.

Molemmat todella hirvittäviä kuvauksia ihmisen  raadollisuudesta ja siitä pedosta joka ihmisen sisällä asuu, hyvin ohuen ns. sivistyksen kerroksen alla. 

 Kirja  kuvaa satiirisesti Venäjän vallankumouksen perintöä eläinsadun muodossa. 

Ei ihan lastenkirjoja ja hyvin syvän vaikutuksen tekivät ajattelevassa  nuoruuden kynnyksellä olevassa lapsessa. En kuitenkaan sano traumatisoituneeni mutta aikuisten elämän julmuus ja häikäilemättömyys tuli ehkä liian aikaisin tietoisuuteeni.

N. 36

Noidan käsikirja lainattiin varmaan sata kertaa, en tiedä kummasta sain pahemmat traumat, kuvista vai tekstistä.

Toinen oli vanhempieni kirjahyllyssä ollut valittujen palojen tietokirja, joku "totta vai tarua" tms, missä oli runsaasti eli pelottavasti kuvitettuna kaikkia mysteerejä, kuten ufosieppauksia (kuvina "uhrien" käsin piirtämiä kuvia humanoideista ja aluksista) ja poltergeisteistä ja vanhoista valokuvista, mihin hahmoi a ilmestynyt muka edesmenneitä ihmisiä jne. Hitto mitkä traumat siitäkin sain.

Pari vuotta sitten pläräsin kirjastossa noitien käsikirjaa ja huvitti kyllä..

Pomperipossa luettiin minulle 4-vuotiaana ja näin painajaisia siitä ja pelkäsin noitia

Pikku Prinssi on jättänyt hirveän inhon tunteen. Jotenkin ahdisti se koko tarina.

Ala-asteella luettiin tarina kovakuoriaisesta joka haluaa nähdä maailman kauneimman asian ja lähtee etsimään sitä, lopussa jää jumiin pihkaan ja siinä hitaasti kuollessaan näkee kukkasen tms joka oli sitten se mitä oli etsinyt. Siitä myös jäi hirveät traumat.

Veljeni Leijonanmieli onkin täällä jo moneen kertaan mainittu, jätin kirjan lukemisen kesken koska oli niin surullinen ja pelottava enkä ole koskaan tarttunut kyseiseen kirjaan uudestaan.

Ei ihan lapsuudessa eikä varsinaisesti traumaa, mutta yläasteella pakko lukuna Tuntematon Sotilas. En ymmärtänyt siitä mitään. Murteilla kirjoitettu osa, ainut mitä ymmärsin oli savo. Ja se kaikki sotilas/armeija kieli, ei 14 vuotias tyttö voi ymmärtää eikä 14 vuotiasta tyttöä kiinnosta pätkän vertaa. En pystynyt lukemaan kirjaa, ensimmäistä lukua yritin. Katsoin sitten sen vidun 4- tuntisen elokuvan, koska aiheesta oli koe. Sain vissiin just ja just hyväksytyn. Ei harmita. 

Vierailija kirjoitti:

Pikku Prinssi on jättänyt hirveän inhon tunteen. Jotenkin ahdisti se koko tarina.

Ala-asteella luettiin tarina kovakuoriaisesta joka haluaa nähdä maailman kauneimman asian ja lähtee etsimään sitä, lopussa jää jumiin pihkaan ja siinä hitaasti kuollessaan näkee kukkasen tms joka oli sitten se mitä oli etsinyt. Siitä myös jäi hirveät traumat.

Veljeni Leijonanmieli onkin täällä jo moneen kertaan mainittu, jätin kirjan lukemisen kesken koska oli niin surullinen ja pelottava enkä ole koskaan tarttunut kyseiseen kirjaan uudestaan.

Satu kovakuoriaisesta on Raul Roineen Kauneinta maailmassa. Murheellinen on.

Lue ihmeessä nyt aikuisena Veljeni Leijonamieli, sen loppu on aikuiselle pikemminkin toivoa antava.

Tää traumoilla mässäily on lapsellista.

Tuolloin 11vuotias tyttäreni vain nauroi kun tutki Noidan Käsikirjan uusintapainosta jonka olin ostanut.

Tyttö ei voinut ymmärtää,miten koko äidin sukupolvi oli saanut siitä traumat ja näki vielä aikuisenakin mielessään nukkumaan mennessä irtopäitä ja haamununnia. Tai minä ainakin näen,en aina mutta joskus pimeässä makuuhuoneessa mietin että mitä  tuolla katossa leijuukin kohta verinen pää?

Kirja löytyy taas kirjastojen lastenosastolta,mutta en usko että siitä voisi tulla enää samanlaista sukupolvikokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärpästen herra minullakin. Olin tosin jo yläkouluikäinen ja meidän piti lukea se kouluasa. Tuo kirja oli minulle liikaa ja vaikken ollut normaalisti mitenkään itkuherkkä, pillitin sen illan ja koko seuraavan päivän. En edes muista siitä muuta kuin juonen jotakuinkin sekä sen sian ja ne kärpäset. Niin traumaattinen se oli, tavallaan haluaisin lukea sen uudestaan että muistaisin mikä siinä niin hirveää oikeastaan oli, mutta puistattaa joten taidan jättää väliin.

Sama. Ja sitten piti lukea John Steinbeckiä(?) Punainen poni, kauheaa miten siltä leikattiin varsa mahasta. Hiiriä ja ihmisiä, en tajua mitä hienoa kyseisessä kirjailijassa on niin, että pitää esitellä klassikkoina koulussa.

Tuo Punainen poni on vähän surullinen, mutta tässä on varmaankin eroa kaupunkilaisen ja maalla asuvien välillä. Sukulaisten maatilalla lapsena näin ihania kaneja, joita siliteltiin. Talon lapset kuitenkin kertoivat, että niiden lihasta tehdään myöhemmin ruokaa ja turkista tehdään talvilakki.

Tarina Peukaloisesta, kun hänet koitettiin naittaa iljettävälle myyrälle (muistaakseni). Tarinan lopuksi hän sai prinssinsä, mutta sekään ei pelastanut mielestäni tarinaa,niin paljon minua suututti ja inhotti se että hänet yritettiin pakottaa naimisiin sen inhottavan myyrän kanssa.

Alle kouikäisenä sain käsiini vanhan  kuvitetun Raamatun ja kuvat lohikäärmeistä ja ties mistä helvetin lieskoista tulivat jopa uniini.

Vierailija kirjoitti:

Sanaa "trauma" tai "traumatisoitunut" viljellään kyllä yhtä surutta kuin narsistia. Ikävä että menettää oikean merkityksensä, kun kaikki ovat niin traumatisoituneita kaikesta.

Joo, trauma tarkoitti alunperin järkyttävää asiaa tai kokemusta, joka aiheuttaa henkilölle

haittaa vuosiksi eteenpäin. Trauman kokenut voi saada äkillisiä pelkotiloja, nähdä yhä uudelleen painajaisia, pelko jostakin epämääräisestä pahasta estää häntä elämästä täysillä, hän voi olla ylivarovainen. Osa kirjoittajista on pikemminkin kuvaillut pelkoa, jonka joku kirja aiheutti lapsuudessa

 juuri sillä hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Veljeni Leijonamieli, sen lisäksi että oli synkkä, oli jotenkin ärsyttävästi kirjoitettu. Ihme jaarittelua. Sen kuitenkin kesti jotenkin, koska Joonatan oli oikeasti sympaattinen hahmo, samoin Matias. 

Vielä pahempaa jaarittelua oli Ronja Ryövärintytär. En pystynyt lukemaan sitä loppuun, koska siinä oli niitä hirvittävän tylsiä menninkäisiä, joita kuvailtiin sivutolkulla. Näistä kahdesta siis tylsyystraumoja. 

Ehkä kaikken pahin trauma tuli Hans Christian Andersenin sadusta Punaiset kengät. En pysty lukemaan sitä aikuisenakaan ilman että alkaa karmia...

Andersenin satu on säikäyttänyt myös minua. Näin jossain kyläpaikassa Andersenin satukirjan, jossa tyttö halveksi leivänpalaa ja astui sen päälle. Tyttö joutui kadotukseen ja toivoi pääsevänsä pois sieltä. Tarina päättyi ehkä hyvin, mutta kuvaus oli ahdistava. Muistan pelänneeni aivan hirveästi. Uskonnollinen kasvatus vielä pahensi kauhuani. Vielä pahempi muisto: kotona vanhempani pakotti minut 10-vuotiaana lukemaan kirjan, jossa kerrottiin lähetyssaarnaajan työvuosista  Afrikassa. Siinä oli muutama tosi pelottava kohta. En ymmärrä miten joku voi antaa sellaisen teoksen alaikäisen lapsen käsiin. Aikuisena näin kirjan kannen vilaukselta jossain vanhojen kirjojen myyntipaikassa ja muistin miten pelottavaa oli lukea sitä.

Vierailija kirjoitti:

Tuolloin 11vuotias tyttäreni vain nauroi kun tutki Noidan Käsikirjan uusintapainosta jonka olin ostanut.

Tyttö ei voinut ymmärtää,miten koko äidin sukupolvi oli saanut siitä traumat ja näki vielä aikuisenakin mielessään nukkumaan mennessä irtopäitä ja haamununnia. Tai minä ainakin näen,en aina mutta joskus pimeässä makuuhuoneessa mietin että mitä  tuolla katossa leijuukin kohta verinen pää?

Kirja löytyy taas kirjastojen lastenosastolta,mutta en usko että siitä voisi tulla enää samanlaista sukupolvikokemusta.

Sitä luettiin meillä päin kiinnostuksesta, ilman että kukaan olisi traumatisoitunut.

Myytilliset tarinat (suomalainen perinnekokoelma) esimerkiksi olivat muuta kuin lastenkirjallisuutta.