Lapsuutesi kirjatrauma?

Babar oli kauhea kirja, kun metsästäjät ampuivat Babarin äidin ja se joutui kaamean rillipäisen mummon hoitoon, myös Bambi itketti kun senkin äidin olivat metsästäjät ampuneet. Miksi lapsille kirjoitetaan tällaista?

Ei kirja, mut se ku Aku Ankalta intiaanit leikkasi päänahan.

Sellainen Vampyyrit-niminen kirja, missä on kannessa linnan kuva kuutamossa. Siinä on vampyyriaiheisia novelleja. Yhdessä tarinassa on lapsesta energiaa näkymättömien säikeiden avulla imevä vampyyri, ja tarinassa mainitaan tosiasiana että 'suositellaan ettei isovanhemmat nukkuisi lasten kanssa samassa huoneessa, koska he voivat imeä energiaa lapsista.' Pelkäsin sitä, kun minut haluttiin laittaa isoäidin kanssa samaan huoneeseen nukkumaan sukulaisilla vierailulla ollessa.

Mummoni sai lahjaksi Oskar Reposen kirjan "Isä, minä elän".  Siinä on kirjailijan omia kokemuksia onnettomuudessa kuolleen poikansa viesteistä rajan takaa meedion välittäminä. Ja paljon kaikkea yliluonnollisia juttuja. Ei ollut sopivaa kymmenvuotiaan luettavaa! Pelotti ja mietitytti hirveästi.

Toinen kirja, jonka luin saman ikäisenä oli lääkäri Rauni-Leena Luukasen "Kuolemaa ei ole"  Se vasta kamala oli lapselle luettavaksi, sisälsi kirjailijan omia kokemuksia ufosieppauksista ja ufojen vierailuista hänen kotonaan. Sen kirjan luettuani pelkäsin , että ufot vie mut ja kaikkea sellaista.

Ei varmaan aikuiset tienneet, että luin ne kirjat.

En muista kirjan/kirjasarjan nimeä, mutta päätähti oli joku "Kata" tai "Katja" tms. ytimekäs nimi, joss useampi A-kirjain. Muistaisko joku?

Kyseessä siis kunnon teinisekoilukirja, tupakointia, viinaa ja kiroilua. Oikeasti traumatisoiduin, koska olin tosi kiltti tyttö. Luin siis noin 12-13 vuotiaana tämmöisen, kun lastenkirjat oli muuten koluttu. Hetkeksi lukuintokin lopahti.

Mustalaissatukirjassa oli joku satu missä aina toistui "musta koura hänet vei". Syöjätär -tarinat oli myös pelottavia. Metsästäjä meni metsälle ja jätti lihasopan porisemaan, ja Syöjätär kävi syömässä kaikki lihat sopasta. Nosferatun kuva jossain elokuvakirjassa oli pelottava.

Raamatun Ilmestyskirja.

Vierailija kirjoitti:

Mulle luettiin iltasaduksi Onnen päiviä -sarjaa. Aika järkkyä uskonnollista propagandaa, jonka moraaliopetukset tuntuvat tämän päivän lukijan silmiin vähintäänkin kyseenalaisilta. Muistan esim tarinan, jossa poika häpesi köyhää isäänsä ja isä sitten kuoli hyvin pian. Ja toisessa kiltti täti osti köyhälle Kerttu-nimiselle tytölle makeisia. Kerttu ei kiittänyt, vaan juoksi namujen kanssa pois ja pian tämän jälkeen tämä täti kuoli viimeisenä muistonaan tämä kiittämätön tyttö. Paljon oli myös viittauksia ruumiilliseen kuritukseen ja esim. lapsen vammautumiseen pahojen tekojen seurauksena. Muistatteko muut näitä kirjoja? Kyseessä sinikantinen sarja, jota ilmeisesti adventistit kauppasivat joskus -80-luvulla.

Onnen päiviä -sarjan lisäksi oli yksi kirja Kerron sinulle tms. Se oli pehmeäkantinen, noin satasivuinen ja jonkun uskonnollisen liikkeen julkaisema. Kannessa oli tyttö ja koira. Kirjaa myytiin ovelta ovelle. Olisikohan ollut, että sama kauppaaja myi Onnen päivät -sarjaa ja jos ei ostanut, alkoi kaupata halvempaa yhtä kirjaa? Siinä oli kuitenkin kertomus juoposta isästä, joka heitti pienen poikansa sillalta veteen, kun tämä valitti nälkäänsä.

Waltarin Koiranheisipuu eli pikku tarinoita 10 vuotiaana. 

-------------------

-----------

Anne Frankin päiväkirja sen tiedon kanssa, että siitä on 3 eri versiota ja mahdollisesti säveletty.

----

--------------------

Danton ja Robespierre ja Rouseau ja pikkutarkka hirjoitusvihre

Joku Andersenin satu, Punaiset kengät tms. Tyttö oli ylpeä uusista, hienoista kengistä. Kengät tanssivat itsekseen ja juuttuivat tytön jalkoihin. Lopulta tytöltä jouduttiin katkaisemaan jalat, että hän pääsi kengistä eroon. Satu mahtoi olla vastaan ylpeyden syntiä.

Tulitikkutyttö. Ihan hirveää, kun ne rikkaat syövät ja juovat lämipimässä, valoisassa kodissaan ja Tulitikkutyttö kuolee hiljalleen kylmyyteen heidän ikkunansa alle viimeisiä tulitikkuja raapiessaan.

Huh, vieläkin puistattaa. 

Vierailija kirjoitti:

Veljeni Leijonamieli. Näin painajaisia pitkään ja nukkumaan meneminen oli pelottavaa. Vieläkin puistattaa ajatella tuota tarinaa.

Meillä opettaja luki sen ääneen koulussa ja luki useita muitakin kirjoja. Hän itsekin liikuttui joitakin kirjojen surullisia kohtauksia lukiessaan. Itse muistan, että tämän Veljeni Leijonamielen lisäksi kirjoja, joita lukiessaan opettaja liikuttui olivat ainakin Mio, poikani Mio ja Suurten metsien vaeltaja.

Vaahteramäen Eemeli; mua aina niin itketti, kun Eemeliä ei kukaan koskaan ymmärtänyt oikein. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle luettiin iltasaduksi Onnen päiviä -sarjaa. Aika järkkyä uskonnollista propagandaa, jonka moraaliopetukset tuntuvat tämän päivän lukijan silmiin vähintäänkin kyseenalaisilta. Muistan esim tarinan, jossa poika häpesi köyhää isäänsä ja isä sitten kuoli hyvin pian. Ja toisessa kiltti täti osti köyhälle Kerttu-nimiselle tytölle makeisia. Kerttu ei kiittänyt, vaan juoksi namujen kanssa pois ja pian tämän jälkeen tämä täti kuoli viimeisenä muistonaan tämä kiittämätön tyttö. Paljon oli myös viittauksia ruumiilliseen kuritukseen ja esim. lapsen vammautumiseen pahojen tekojen seurauksena. Muistatteko muut näitä kirjoja? Kyseessä sinikantinen sarja, jota ilmeisesti adventistit kauppasivat joskus -80-luvulla.

HEH :D Minä luin noita siinä uskossa, että ne on sitä telkkarin Onnen päivät -sarjaa (Fonzi ym.). Jonkin aikaa kun tankkasin, niin alkoi valjeta, että ei ihan ollut jukeboksiteemaa...

Meillä oli myös tämä kirjasarja, en tosin muista siitä juuri muuta kuin ne kirjojen kansikuvat. Voi olla, että meille ei sitä varsinaisesti luettu, se vain oli meillä. Toisen uskonnollisen (punakantisen) kirjasarjan muista paremmin, mutta siinä ei tainnut olla mitään moraaliopetuksia, vaan ihan vain raamatun kertomuksia satujen muodossa.[/quote] 

Uskollisia ystäviä oli tuo punakantinen kirja sarja. Ihan paras, oli myös kasetti joka kirjaan oma. Ne sinikantiset jäi tosiaan lukematta.  t. nro 11[/quote]

Sen punaisen sarjan nimi tais kyllä olla Ikuisia kertomuksia, siitä tykkäsin kauniiden kuvien takia. Onnen päiviä-sarjaakin taisin lukea. -Eläinten vallankumous oli inhottava, paha ei saanutkaan palkkaansa.

Mio poikani mio. Opettaja luki 1-luokalla.

Vierailija kirjoitti:

Aarresaari. Se yhteisluettiin koulussa ja vihasin sitä kirjaa, ankea, ahdistava ja huono. Vieläkin muistan kuinka inhosin kirjaa. Ei siis mitään pelkotraumoja, mutta värisen inhosta, kun kuulen kirjan mainittavan.

Minä en pystynyt lukemaan Aarresaarta alkua pitemmälle, vaikka meilläkin luettiin se koulussa. Olin kiltti ja tunnollinen oppilas, mutta silloin jätin kirjan lukematta. Tarina oli onneksi jollakin tavalla tuttu Artkon kuvitetusta klassikosta, jonka kuvat jättivät myös traumoja pienempänä, mutta sen ansiosta pääsin läpi kirjatentistä.  https://www.antikka.net/naytatuote.asp?id=800369

Olen miettinyt, että pitäisi tutustua kirjaan Mauri Kunnaksen versiona; jos se auttaisi lievittämään traumoja.

Tästä Jeesus-lapsi-kirjasta sain myös traumoja, mutta eri syistä: kirjan sivut olivat niin terävät, että sain haavoja sormiin, kun katselin kirjaa ekan kerran ja sivutkin sotkeutuivat vereen. Lapsena jo tuollainen leimasi kirjan niin että en halunnut tarttua siihen myöhemmin. https://www.antikvaari.fi/k/raittila-anna-maija/jeesus-lapsi/00296027df…

Vierailija kirjoitti:

Joku kummitusjuttukirja, jossa oli ihan kauheita tarinoita vaikka oli muka lapsille suunnattu!

Olikohan kirja Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja.

Peppi Pitkätossu -kirjat, ne olivat ällöttäviä.

En muista kirjoittajaa, suomalainen kuitenkin, mutta sellainen teos kuin "Tähtikoira". Perheen pojan rakas koira (nuori ja tervekkin) lopetetaan pikkusiskon allergian vuoksi. Pahinta on se kun vanhemmat valehtelevat pojalle miten koiralle etsitään uusi kiva koti ja aina voi mennä moikkaamaan. "Lohdutukseksi" hankitaan akvaario.