Lapsuutesi kirjatrauma?

Grimmin sadut, hyi hitto!

Miten voikin olla lasten satuja, ei ei ei! En lukenut omilleni, hirveitä "satuja"...

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt traumoja, mutta imin huonoja vaikutteita itseeni mm. Nancy, Huumeasema Zoo, Juokse poika juokse, Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä ... - kirjoista. Niiden kai olisi pitänyt ns. normaalia lasta kauhistuttaa mutta minä halusin olla kuten ihmiset niissä kirjoissa.

Lisäksi luin äitini romantiikkakirjoja ja ne kirjat olivat parhaita missä nainen oli jotenkin alistetussa asemassa ja missä kuvailtiin seksiä tarkastikin.

Minusta kasvoi aika vinoutunut ja ongelmainen ihminen.

Apua, sä varmaan olet meistä ainoa oikeasti traumatisoitunut:-)! Kuten jossain viestissä kirjoitinkin, itselleni Huumeasema Zoo oli kyllä sellainen juttu, joka olisi saanut siinä elämänvaiheessa jäädä lukemattakin, olin tosi ahdistunut monta viikkoa. Johtui varmaan siitäkin, että olin juuri rakastunut kuolettavasti ja koko ajan jotenkin ajattelin, miten kamalaa olisi, jos elämäni poikaystävän (josta tuli kaikkien yllätykseksi myös aviomies) olisi tuollaista. En edes ollut kamalan nuori, olin 15, ja olin lukenut jo vaikka mitä ennen tätäkin. Mutta joo, naivi olin ainakin huumeiden suhteen. Huh vieläkin alkoi puistattaa ja täytyy halata miestä tiukemmin kun tulee töistä.

Sanaa "trauma" tai "traumatisoitunut" viljellään kyllä yhtä surutta kuin narsistia. Ikävä että menettää oikean merkityksensä, kun kaikki ovat niin traumatisoituneita kaikesta.

Prototyyppi kirjoitti:

http://www.is.fi/perhe/art-2000005367938.html

Pääsitte iltasanomiin. Ei varmaankaan tullut yllätyksenä.

"IS poimi yli 400 kommentin joukosta kymmenen eniten traumatisoinutta kirjaa"

Oli taas taattua IS-uutisointilaatua. Ihan kuin toimittaja olisi tehnyt isonkin työn listatessaan kaikki yli 400 kommenttia ja rankatessaan niistä 10 enitenmainittua kirjaa eikä vaan copypastennut täältä kommentteja. Listaa kun katsoi niin joo, olihan ne poimintoja mutta ei listassa todellakaan ollut järjestyksessä "kymmenen eniten traumatisoinutta kirjaa". Miksei voitu vaan kertoa että "IS poimi yli 400 kommentin joukosta 10 useasti mainittua kirjaa, joista ehdottomasti eniten mainintoja on kerännyt jo edelläkinmainittu Noidan käsikirja. Mikä lapsuuden kirja sinua traumatisoi, kerro kommenttikentässä!"

Tokihan av näyttää viestejä ihan miten sattuu välillä mutta esim. joku Tirlittan on mainittu kyllä mun mielestä alle 10 kertaa ja Tiikerin lapsi vain pari kertaa. Suurin osa siinä "mainintoja ovat saaneet mm. nämä kirjat"-luettelossa on useammin mainittuja kuin osa tuohon TOP 10-listaan nostetuissa. Ärsyttää. Jos näkee jutun teon vaivan kytsimällä jotain aaveetä niin voisi edes tehdä sen kunnolla :P 

Boris Hurtan Lumentuloa ei voi estää. Joskus 10 vuotiaana löysin isän kirjastopinosta ja oli todella liikaa!

Vierailija kirjoitti:

Prototyyppi kirjoitti:

http://www.is.fi/perhe/art-2000005367938.html

Pääsitte iltasanomiin. Ei varmaankaan tullut yllätyksenä.

"IS poimi yli 400 kommentin joukosta kymmenen eniten traumatisoinutta kirjaa"

Oli taas taattua IS-uutisointilaatua. Ihan kuin toimittaja olisi tehnyt isonkin työn listatessaan kaikki yli 400 kommenttia ja rankatessaan niistä 10 enitenmainittua kirjaa eikä vaan copypastennut täältä kommentteja. Listaa kun katsoi niin joo, olihan ne poimintoja mutta ei listassa todellakaan ollut järjestyksessä "kymmenen eniten traumatisoinutta kirjaa". Miksei voitu vaan kertoa että "IS poimi yli 400 kommentin joukosta 10 useasti mainittua kirjaa, joista ehdottomasti eniten mainintoja on kerännyt jo edelläkinmainittu Noidan käsikirja. Mikä lapsuuden kirja sinua traumatisoi, kerro kommenttikentässä!"

Tokihan av näyttää viestejä ihan miten sattuu välillä mutta esim. joku Tirlittan on mainittu kyllä mun mielestä alle 10 kertaa ja Tiikerin lapsi vain pari kertaa. Suurin osa siinä "mainintoja ovat saaneet mm. nämä kirjat"-luettelossa on useammin mainittuja kuin osa tuohon TOP 10-listaan nostetuissa. Ärsyttää. Jos näkee jutun teon vaivan kytsimällä jotain aaveetä niin voisi edes tehdä sen kunnolla :P 

Joo, Lolitakin on mainittu, ja sen taisi sanoa ihan yksi vastaaja.

Trauman, tai ainakin pettymyksen, aiheutti Douglas Hillin nuorille suunnattu scifi-trilogia, jonka kolmatta osaa ei koskaan ilmestynyt kirjastoon. Oli hyvä sarja ja olisin niin mielelläni lukenut sen viimeisenkin osan!

Vierailija kirjoitti:

Veljeni Leijonamieli. Näin painajaisia pitkään ja nukkumaan meneminen oli pelottavaa. Vieläkin puistattaa ajatella tuota tarinaa.

Tämä mullakin. Kerta toisensa jälkeen yritin lukea sen. Lukeminen loppui aina hirvittävään itkuun ja ahdistukseen, kun isoveli kuoli. En ole vieläkään yli viisikymppisenä sitä lukenut.

Kotihirviöiden käsikirja. Sen oli ilmeisesti tarkoitus olla hauska mutta ne kuvat oli kyllä niin kamalia että ällöttää ajatuskin edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt traumoja, mutta imin huonoja vaikutteita itseeni mm. Nancy, Huumeasema Zoo, Juokse poika juokse, Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä ... - kirjoista. Niiden kai olisi pitänyt ns. normaalia lasta kauhistuttaa mutta minä halusin olla kuten ihmiset niissä kirjoissa.

Lisäksi luin äitini romantiikkakirjoja ja ne kirjat olivat parhaita missä nainen oli jotenkin alistetussa asemassa ja missä kuvailtiin seksiä tarkastikin.

Minusta kasvoi aika vinoutunut ja ongelmainen ihminen.

Apua, sä varmaan olet meistä ainoa oikeasti traumatisoitunut:-)! Kuten jossain viestissä kirjoitinkin, itselleni Huumeasema Zoo oli kyllä sellainen juttu, joka olisi saanut siinä elämänvaiheessa jäädä lukemattakin, olin tosi ahdistunut monta viikkoa. Johtui varmaan siitäkin, että olin juuri rakastunut kuolettavasti ja koko ajan jotenkin ajattelin, miten kamalaa olisi, jos elämäni poikaystävän (josta tuli kaikkien yllätykseksi myös aviomies) olisi tuollaista. En edes ollut kamalan nuori, olin 15, ja olin lukenut jo vaikka mitä ennen tätäkin. Mutta joo, naivi olin ainakin huumeiden suhteen. Huh vieläkin alkoi puistattaa ja täytyy halata miestä tiukemmin kun tulee töistä.

En mä tiedä miksi minuun vaikutti niin moni asia ihan päinvastaisesti. Zoossa minua kiehtoi Christinen anorektinen olemus ja sellainen notkuminen asemilla ja tunneleissa, poikaystävä ja välinpitämättömyys. Katsoin sen elokuvankin tosi tosi monta kertaa.

Minä luin myös Nancyn ja Zoon ja ihannoin sitä elämää. Luulin pitkään, että minäkin kuolen nuorena. Luulin niin pitkään ja otin opintolainaakin sen mukaan. No nyt olen 40v pulska äiti ja nuoruuden hankaluuksien jälkeen työelämässä jo kauan.

Vierailija kirjoitti:

Minä luin myös Nancyn ja Zoon ja ihannoin sitä elämää. Luulin pitkään, että minäkin kuolen nuorena. Luulin niin pitkään ja otin opintolainaakin sen mukaan. No nyt olen 40v pulska äiti ja nuoruuden hankaluuksien jälkeen työelämässä jo kauan.

Mulla ihan sama juttu!

90-luvun alkupuolella ei onneksi ollut huumeita saatavilla niin paljoa, tai ainakaan helposti kuin nyt. Olisin varmaan ottanut kaiken mitä tarjotaan ja otinkin. Onneksi ne kerrat jäi kuitenkin vähäisiksi ja kyseessä olivat miedot huumeet. Holtittomuus ja irtosuhteet sen sijaan vaikuttivat elämääni paljon jälkeenpäinkin. Kuljin vaan enkä välittänyt kuin hauskanpidosta. Ihmeen kaupalla selvisin ilman fyysisiä vammoja, psyykkisiä jäi paljonkin. Nyt nelikymppisenä mietin usein, miten en tajunnut yhtään mitään silloin. Monet nuoret tuntuvat nykyään paljon fiksummilta.

Kyllä mulla vieläkin joku kumma kaihous on tietynlaista elämäntapaa kohtaan. Viimeksi sellainen heräsi katsoessani Amy - dokumenttia. Olen kuitenkin ihan tavallinen tylsä perheenäiti nykyään, ehkä vähän pöhkö :)

Tää on enemmän nuoruuden, mutta PAAHDE! Ihan järkyttävän tylsä eikä yhtään mun tyylinen. Olis siis pakko lukea, koska siitä oli koe.

Jouduin sitä sitten väkisin yrittää lukea.

Vierailija kirjoitti:

Yksi oli sellainen lasten kummituskirjasarja, en muista nimeä, mutta yhdessä oli vihreä kansi ja toisessa punainen. Muistan niistä pari sellaista kummitustarinaa, jotka jäi mieleen. Yksi oli sellainen, että mies oli menossa naimisiin ja kesken häiden hänen kuollut ystävänsä tuli kirkon ovelle. Mies meni ystävän kanssa hautausmaalle ja juttelivat siellä niitä näitä. Palatessaan takaisin olikin kulunut vuosisatoja ja joku vanha kirkonmies kertoi tarinan, että sulhanen oli lähtenyt kesken häiden eikä koskaan palannut.

Toinen oli sellainen, jossa tyttö oli yksin kotona ja meni ullakolle. Siellä hän tiputti purkkansa ja pimeässä hapuili ja lopulta löysi sen ja laittoi takaisin suuhunsa. Purkka maistui kuitenkin omituiselle ja laitettuaan valot päälle hän löysi ullakolta ruumiin ja purkaksi luulemansa olikin ruumiin silmämuna, jonka hän oli laittanut suuhunsa.

Tuon aiemmin mainitun nukketarinan muistan myös, nukelle kasvoi yöllä aina pitkät hiukset ja kynnet joilla se kuristi ja raateli perheenjäsenet yksi kerrallaan. Myös tuon käsijutun muistan, tytön vuoteen päälle ilmestyi jostain vihreä irtokäsi joka liikkui lähemmäs ja lähemmäs ja lopulta kuristi tytön sänkyynsä.

Tätä viestiä lukiessa palautui mieleen omatkin muistot näistä tämäntyylisistä kirjoista :) Tällaisia pehmeäkantisia, mustavalkoisella kuvituksella varustettuja lasten/nuorten kauhutarinakokoelmia julkaistiin tosiaan muutamia ainakin tuossa vuosituhannen alussa. Muistan myös etäisesti tuon hautausmaatarinan ja elävästi tuon silmämuna purkkana -jutun, kuten myöskin sen nukketarinan! Itselläni oli noita kirjoja kaksi, yhden nimi oli muistaakseni Hirveä halloween ja toisen Lue jos uskallat. Jälkimmäisessä oli kuva liekehtivästä kallosta, joka ilmestyi peiliin. Säikähdin sitä niin paljon, etten uskaltanut enää avata kirjaa, ja äiti sen kai sitten piilottikin/heitti armeliaasti puolestani roskiin. 

Tuolla iltapulun kommenteissa joku kertoi traumatisoituneensa Leon Urisin kirjasta Exodus 14-vuotiaana. Minä yritin samassa iässä lukea sitä, koska a) koulun musankirjassa oli ihana laulu siitä leffasta, b) näyttihän sellainen paksu aikuisten kirja aika sivistyneeltä Sweet Valley High -sarjaan verrattuna, c) kirjailijan nimi muistutti hieman ihastukseni nimeä, ja ihastus kysyikin kerran mitä kirjaa luin ja pääsin näyttämään että Exodusta.

Minun kohdallani lukeminen tyssäsi siihen, että kirja oli täynnä jotain tylsää politiikkaa, josta en ymmärtänyt mitään. Luin sinä vuonna parisataa kirjaa, mutta tuota yhtä kahlasin viikkokausia enkä saanut kolmasosaakaan luettua. Jospa nyt kolmekymppisenä tajuaisin?

Sori ohis.

Meillä luettiin kotona aina paljon ja kirjoja oli todella paljon ympärillä. Sieltä nämä traumakirjanikin löysin.

Eka-tokaluokkalaisena kirjatraumani oli Muumien sarjakuvaklassikkokirjat. En halunnut lukea niitä itse enkä halunnut niitä luettavan minulle, koska minusta kuvitus oli jotenkin ahdistava ja pelottava. Sekava, täyteen ahdettu ja psykedeelinen. Isosiskoni oli saanut ne lahjaksi ja luki niitä onnessaan, en ymmärtänyt miksi.

Seuraava kirjatraumani oli Pohjolan poliisi kertoo -kirjat, joita meiltä löytyi useampi. Nämä äkkäsin viides-kuudesluokkalaisena. Yksityiskohtaiset ja melodramaattiset kuvaukset sekä mustavalkokuvat rikospaikoilta ja uhreista takasivat painajaiset ja ahdistuksen ja tekivät minusta säikyn. Meillä olleet kirjat oli lähinnä 70-luvulta ja lisäahdistusta toi sen ajan visuaalinen ilme ja tyyli vaatteista sisustukseen ja rakennuksista poliisiautoihin. (Kuulostaa ihan pimeältä, mutta oikeasti ahdistuin lisää em. asioista katsellassani kirjojen mustavalkokuvia). Tästä huolimatta kirjat oli pakko kaikki kahlata läpi. 

Kolmas kirja-ahdistukseni oli Lassi Sinkkosen Solveigin laulu ja sen jatko-osa Solveig ja Jussi. Nämä luin 14-15-vuotiaana. Solveigin laulussa ahdisti se hirveä väkivaltainen ja hullu äiti, vanhempien ryyppääminen, kodin yleinen ilmapiiri ja kaikki se paha mitä Solveig joutui kotonaan kokemaan. Kirjassa ilahdutti Solveigin vahva isoäiti, joka laittoi kampoihin Solveigin äidille ja piti huolta Solveigista. Myös poikaystävä-Jussi ilahdutti tuodessaan valoa Solveigin elämään normaaliudellaan. Solveig ja Jussi -kirja olikin sitten yhtä ahdistusta alusta loppuun Jussin paljastuessa kusipääksi, Solveigin jäädessä yksinhuoltajaksi ja joutuessaan tekemään pitkää päivää jossain tehtaalla rahojen ollessa tiukalla. Asuntokin oli jotenkin alkeellinen ja kaukana kaikesta. Jotenkin koin tuon kirjan tosi raskaana ja toivottomana kaikkineen ja olin tosi pettynyt, että Solveigin elämä oli edelleen yhtä taistelua senkin jälkeen kun hän pääsi kotoaan pois. Olisin suonut hänelle vähän helpotusta kaiken jälkeen. Mutta ei.

Veljeni Leijonamieli, sen lisäksi että oli synkkä, oli jotenkin ärsyttävästi kirjoitettu. Ihme jaarittelua. Sen kuitenkin kesti jotenkin, koska Joonatan oli oikeasti sympaattinen hahmo, samoin Matias. 

Vielä pahempaa jaarittelua oli Ronja Ryövärintytär. En pystynyt lukemaan sitä loppuun, koska siinä oli niitä hirvittävän tylsiä menninkäisiä, joita kuvailtiin sivutolkulla. Näistä kahdesta siis tylsyystraumoja. 

Ehkä kaikken pahin trauma tuli Hans Christian Andersenin sadusta Punaiset kengät. En pysty lukemaan sitä aikuisenakaan ilman että alkaa karmia...

Tässä on vähän enemmän yritystä kuin pelkkä toimittajan copypaste, mutta idea selvästi täältä lainattu:

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ilmiot/muistatko-noidan-kasi…

Toi Noidan käsikirjan kansi <3

Vierailija kirjoitti:

nuorten kauhukirjasarja jonka nimea en muista, yhdessa kirjassa oli joku ihme kuollut kettu mika ei ollutkaan sit oikeasti kuollut. toisessa oli jotain sellaista flubber tyyppista monjaa mika vain kasvoi ja peitti lopulta kaiken alleen.

stephen kingin yks lyhyt novelli jossa tyypit oli lautalla jarvessa ja siella oli jotain joka soi ne yksi kerrallaan, pelkasin uimaan menemista pitkaan, etenkin syksylla kun tarinassa oli syksy...

Toi kirjasarja taitaa olla R.L.Stinen Kalmanväreitä. Kingin novelli taas on Raft (suomeksi Lautta), novellikokoelmasta Skeleton Crew (julkaistiin suomeksi kahdessa osassa, Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa, Lautta on näistä ekassa, jossa on muuten muitakin loistavia novelleja, mm Usva (jep, just se josta on sekä leffa että Netflixin tuore sarja) ja Jauntti).

Lyhyehkö versio Raftista löytyy wikipediasta: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Raft_(short_story)

Aiheeseen: itseä ei Noidan käsikirja pelottanut (on muuten vieläkin meidän kirjastossa lainattavissa, edelleen lasten osastolla tosin...), mutta Tieteen kuvalehden (tai Valittujen palojen?) Mystiikan maailma -sarjan muutama pätkä jäi pelottamaan vuosiksi. Yhdessä kirjassa oli kuva kaksoislasista, joista toisen lasin läpi oli pallosalama leikannut reiän, toisen ei. Pelkäsin pallosalamoita monen monta vuotta, kunnes opin, että ovat oikeasti tosi harvinaisia. Toisesta kirjasta jäi pelko itsesytynnästä, juuri mainitun tuhkakasa, jossa jalka -kuvan takia *hrr*