Listataan ahdistavia sosiaalisia tilanteita

Mä olen aivan järkyttynyt näistä ja peukkujen määrästä! Miten joku oikeesti pelkää jotain esittelyä tai sukujuhlaa tai tutun näkemistä!? 

Minulle on vaikea tilanne se, että pitäisikö kiertää kättelemässä kaikki vai ei. Minusta on tosi kiva kuulla kurssin alussa kaikkien nimet ja jotain muuta heistä. Toki oma vuoro vähän jänskättää, jos ei vielä tunne ketään.

Se kun opiskelet jossain ryhmässä ja opettaja pyytää ottamaan itselleen parin tai jakautumaan ryhmään ja huomaat olevasi ainoa ilman paria/ryhmäläisiä. Sitten yrität epätoivoisesti kysyä josko pääsisit johonkin mukaan ja kukaan ei vastaa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun facebookissa keskustelutoiminto on unohtunut päälle eli näyt olevan paikalla ja jooku ryhtyy keskusteluun kanssasi, mutta et oikeastaan ehtisi etkä jaksaisi, mutta keskustelua ei voi tyssätäkään noin vain. Varsinkaan, jos toinen kyselee ja jatkaa muina niehinä, ilman kiirettä minnekään.

Tämä! Etenkin kun pää on tyhjä eikä keksi mitään kirjoitettavaa eikä edes mitään tekosyytä millä voisi keskustelusta luistaa kun toinen on kuitenkin nähnyt sinun lukeneen viestin.

Ja entäpä esim. yöllä (eli kännissä) chattiin kirjoitettu "moi"? Pitääkö aamulla viestin nähdessään kirjoittaa tälle krapulaiselle "moi"?

Vastaan noihin yöllisiin viesteihin, että "Olin nukkumassa, mutta moi vaan."

Porukassa alat vahingossa puhumaan yhtä aikaa jonkun kanssa ja molemmat vaikenette. Tai sinä vaikenet kesken lauseen ja toinen jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta joku jää tuijottamaan sinua odottavan näköisenä.

Vierailija kirjoitti:

Kun on viimeinen työpäivä, olen vienyt kahvihuoneeseen leipomani kakun ja ajattelen asian olevan sillä selvä (käyn toki kiittämässä ja hyvästelemässä ihmiset yksitellen työhuoneissaan ennen lähtöäni), niin yhtäkkiä havaitsen ilman sähköistyvän, kuulen supinaa ja kaikki kokoontuvat ympärilleni. He ovat hankkineet yllätyksenä jäähyväislahjan. Itse tykkään antaa muille lahjoja, mutta koen lahjojen vastaanottamisen äärimmäisen vaivaannuttavana. Sitten minun odotetaan pitävän koko porukalle kiitospuhe, jossa kerron miten hyvin viihdyin, työ oli monipuolista, työkaverit mukavia, jne jne. Miksi asiasta pitää tehdä niin iso numero ja kollektiivinen tapahtuma, argh... Ihan mukavaa, että välittävät, mutta tykkään mielummin kiittää ja puhua ihmisille kahden kesken, enkä olla suuren joukon keskipisteenä. Myös lahjojen avaaminen on vaivaannuttavaa lahjan antajan läsnäollessa.

Lahjojen avaaminen on kyllä kaameaa. Miten peittää se, että en todellakaan tarvitse tällaista, kun on jo kaapit täynnä. Mitä ihmettä teen korulla tai voiteilla, kun en käytä. Sitten koitan keksiä jotain kivaa sanottavaa vaikka tiedän, että käyttämättä jää.

Kun menee sovittuun tapaamiseen vaikkapa kahvilan eteen, toinen jo odottaa paikalla ja pitää kävellä pitkä matka hänen luokseen. Pitääkö hymyillä koko matka ja katsoa kaveria, katsella muualle, missä vaiheessa pitää moikata... Liikennevaloissa seisominen kuuluu myös tähän. Mihin sitä pitäisi oikein katsoa :D Vielä kamalampaa, jos samoissa valoissa on autossa joku tuttu ja itse seisoo siinä vieressä ulkopuolella.

Kun pitää kävellä sellaisessa ahtaassa välissä, missä muut ympärillä istuvat, esim. bussin käytävä, ravintolassa ahtaasti pöytien välissä, lentokoneen käytävä jne. Kiva työntää perse toisten naamalle :D Yhtä kamalaa on nousta ahtaasta pöydästä kun muut istuvat. Yleensä siinä tiputtaa lautaset, läikyttää kahvit ja kaataa tuolin!

tonttuli kirjoitti:

Mulle kaikki sosiaaliset tilanteet ahdistavia, paitsi jos kyseessä on ihan läheinen ihminen / ihmisiä. :D 

Hmm, tää ei ole varsinaisesti sosiaalinen tilanne, mutta on ahdistavaa jos joku soittaa ovikelloa enkä odota ketään. En halua mennä avaamaan, mutta mulla on vaikka tv tai musiikki päällä ja se toinen varmasti kuulee että olen kotona... no, yleensä en tosiaan avaa ovea ja toivon että se joku ymmärtää, mutta aina jää semmoinen fiilis että olen töykeä kun en halua avata. Mietin sitten tekosyyksi tarvittaessa, että olin juuri vaikka suihkussa. :D 

Onneksi tuota ei tapahdu usein koska sosiaalinen piirini on hyvin suppea, mutta niistä harvoista kerroista on jäänyt joku traumanpoikanen kun aina vähän jännittää kun kuulee hissin omassa kerroksessa ja pitää laittaa mölyt pienemmälle jotta voi esittää olevansa poissa kotoa jos joku molopää yrittää tulla kutsumatta käymään xD 

Siis täh? Et avaa kotisi ovea jos ovikello soi? Just.

Kun moikkaat vahingossa ihmistä, jota luulet tutuksi, mutta onkin joku ventovieras.

Kun vaatekaupassa kaverin kanssa shoppailemassa alat puhua jotain hölmöä juttua kaverillesi, mutta huomaatkin vieressä olevan joku muu henkilö, jolla on samanvärinen takki kuin kaverilla.

Kun odotat kaveria, joka on tulossa hakemaan sua autolla ja astutkin epähuomiossa jonkun vieraan ihmisen autoon. Siinä hetken hölmistynyt hiljaisuus ja sitten "anteeks kauheesti!" ja syöksy autosta ulos takaisin parkkipaikalle.

Kaikenlaiset esittelykierrokset kurssien tai muiden tilaisuuksien alussa. "Kerro nimesi ja jotain pientä itsestäsi".

Se kun saapuu viimeisten joukossa juhliin, joissa tuntee vain isäntäparin ja joutuu kättelemään parikymmentä ihmistä, joille jokaiselle sanoo nimensä. Ja kättelykierroksen jälkeen kenenkään vieraan nimi ei jäänyt sun mieleen.

Kun porukassa yrität saada puheenvuoron, mutta aina joku jyrää päällesi. Itse olen niin kiltti, että en halua keskeyttää ketään tai puhua päälle, vaan kuuntelen toisen asian loppuun ja haluan olla varma, että toinen on jo lopettanut, ennen kuin aloitan. Välillä tämän ominaisuuden vuoksi on hankala saada puheenvuoro. Jos alan vahingossa puhumaan yhtä aikaa jonkun kanssa, minä oon yleensä se, joka keskeyttää oman juttunsa ja antaa toisen puhua. Sitten ihmetellään, kun oon niin hiljainen. No miksiköhän!

Se kun sukujuhlissa joku alkaa päivittelemään sun ulkonäköä vähintäänkin vittuilevaan sävyyn, mutta tämä on ihan sallittavaa, kun kyseessä on vanhus.

Hain ammattikouluun ja pääsykokeessa piti suorittaa eräs käytännöntehtävä pareittain opettajan seuratessa, miten työskentely sujuu. Toinen oli kauhea päällepäsmäri ja minä taas ujo, en kerinnyt tehdä oikeastaan mitään, kun en tavaroita voinut toisen kädestäkään viedä. Siinä lähinnä myötäilin vieressä toivoen, ettei opettaja pidä minua laiskana. Oli todella vaivaannuttavaa ja pelkäsin, että saan nollat. No pääsin kyllä kouluun, tuota toista ei ole näkynyt.

Uskomattomia juttuja.

Teillä menee siis puolet elämästä siihen, että ahdistutte jostain kollegan käytävällä vastaantulemisesta?

Vai tarkoittaako ahdistus teillä jotakin muuta kuin mitä yleiskielessä? Kyseessä on aika vahva tunnetila/oire jota jo keskipahana lääkitään ja terapoidaan. Ehkä tuo teidän "ahdistus" on paremminkin tilannesokeutta, tai sitten olette ujoja ja epävarmoja.

Ei kukaan ahdistu rappukäytävässä naapurin tapaamisesta, ahdistus on sitä, että tilanteessa ei pysty toimimaan odotetulla tai haluamallaan tavalla. Yleensä ahdistukseen liittyy paniikkioireet ja muu mukava.

Joten: niin kiva kun onkin makustella täällä ah-niin-eksentrisiä "ahdistuksia", kannattaa muistaa, että aito ahdistus on aika vittumainen juttu. Se on muuta kuin kiusaantumista tai pitkästymistä jossakin tilanteessa.

Kun aloitat uudessa työssä ja esittelet itsesi työkavereille. Eka päivänä ok, mutta seuraavina päivinä on taas uusia naamoja töissä ja olet ihan sekaisin, kenelle olet jo esittäytynyt ja kenelle et.

Tai kun yrität ottaa uuteen ihmiseen katsekontaktia ja hymyillä esittäytyäksesi, mutta tämä on niin keskittynyt johonkin, ettei edes huomaa sinua. Siinä on sitten vaikea päättää, mennäkö häiritsemään vai antaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Kun facebookissa keskustelutoiminto on unohtunut päälle eli näyt olevan paikalla ja jooku ryhtyy keskusteluun kanssasi, mutta et oikeastaan ehtisi etkä jaksaisi, mutta keskustelua ei voi tyssätäkään noin vain. Varsinkaan, jos toinen kyselee ja jatkaa muina niehinä, ilman kiirettä minnekään.

Olet viettänyt kiireisen lauantaipäivän esim. pihan syystöitä tehden. Alkuillasta lapset asettuvat leikkimään keskenään ja sinä häviät hämärään makkariin facebookkaamaan hetkeksi omassa rauhassasi. Se tunne, kun kännykän näytölle ponnahtaa anopin vaativa mesekysymys, mitä kuuluu... Ei huvittaisi ollenkaan vaihtaa kuulumisia juuri nyt enkä varsinkaan hänen kanssaan. Toisaalta haluaisin olla viileän kohtelias enkä häipyä heti kättelyssä. Monesti jaarittelua on kestänyt vartinkin. Yksi vaihtoehto olisi muuttaa itseni "poissaolevaksi", mutta voiko sitä tehdä yksittäisen ihmisen kohdalla? Kuulumiset ehditään vaihtaa muutenkin ja esim. hänen poikansa välityksellä.

Noissa esittelykierroksissa on semmoinen juttu, että siinä vain odottaa hikikarpalo otsalla omaa lähestyvää vuoroa ja yrittää miettiä mitä sanoisi (pitääkö sanoa jotain nasevaa ja hauskaa kuten muutkin, toivottavasti en änkytä tai mokaa). Siinä ei todellakaan jää muiden nimet ja tarinat mieleen, koska ajatuksissa on vain se oma lähestyvä vuoro. Joten siinä mielessä aika turha tapa.

Sama juttu esitelmissä. En niissäkään pysty imemään uutta tietoa muiden esitelmiä kuunnellen, vaan odotan vain sitä omaa esitelmävuoroani ja käyn mielessäni läpi siihen liittyvää aineistoa.

Vasta esitelmän tai esittelykierrosten jälkeen voin keskittyä muiden tekemisiin ja sanomisiin. Sen vuoksi kursseilla esitelmät ei ole mielestäni lainkaan hyvä muoto oppia. Ei siinä opi kuin sen oman aihepiirin.

111 jatkaa. Teen monesti kauppoja nettikirppareilla ja noutoja sitten sovitaan milloin mihinkin, usein esim jonkun kaupan eteen. Tapaat ventovieraan ihmisen ja hoidat kaupat. Sanotte heipat ja sitten molemmat ottaakin saman kaupan ja pahimmillaan saman osaston kohteekseen. Tai sitten törmäätte pian samassa kaupassa, joudutte samaan jonoon tms. Mitä siinä tilanteessa tehdään? Ollaan kuin ei huomattaisi, moikataan, jutellaan jotain? En tiedä, itse koen tilanteet vaivaannuttavaksi. Varsinkin jos treffattu henkilö lähtee edeltä sinne kauppaan ja joudut heti perään lähtemään. Monesti sitten yritän jättäytyä jälkeen tai koitan vältellä muuten...

Vierailija kirjoitti:

Kun on viimeinen työpäivä, olen vienyt kahvihuoneeseen leipomani kakun ja ajattelen asian olevan sillä selvä (käyn toki kiittämässä ja hyvästelemässä ihmiset yksitellen työhuoneissaan ennen lähtöäni), niin yhtäkkiä havaitsen ilman sähköistyvän, kuulen supinaa ja kaikki kokoontuvat ympärilleni. He ovat hankkineet yllätyksenä jäähyväislahjan. Itse tykkään antaa muille lahjoja, mutta koen lahjojen vastaanottamisen äärimmäisen vaivaannuttavana. Sitten minun odotetaan pitävän koko porukalle kiitospuhe, jossa kerron miten hyvin viihdyin, työ oli monipuolista, työkaverit mukavia, jne jne. Miksi asiasta pitää tehdä niin iso numero ja kollektiivinen tapahtuma, argh... Ihan mukavaa, että välittävät, mutta tykkään mielummin kiittää ja puhua ihmisille kahden kesken, enkä olla suuren joukon keskipisteenä. Myös lahjojen avaaminen on vaivaannuttavaa lahjan antajan läsnäollessa.

Tai kun on hoitanut tuon episodin ja ulko-ovella huomaat, että jotain unohtui. Tämä on ärsyttävää ihan perus-perjantainakin, kun on hoilottanut koko käytävälle hyvät viikonloput ja sitten pitäisi palata hakemaan jotain omasta toimistosta. 

Vierailija kirjoitti:

Ryhmähaastattelut töitä hakiessa. Ahdistavaa muutenkin ja lisäksi koko ryhmä kääntyy tuijottamaan haastattelijoiden lisäksi.

Minulle ryhmähaastattelut ovat helpompia, kuin yksinään. Ryhmässä en ole silmätikku ja en tunne itseäni yhtä vaivaantuneeksi.

Kun on jossain tilaisuudessa missä on paljon ihmisiä ja olen ottamassa kahvia/teetä, mutta en saa pannusta/pumpputermarista/muusta välineestä tai laitteesta tulemaan yhtään mitään, vaikka kuinka yritän. Eikö ole juuri ketään siinä vieressä keltä voi kysyä. Palaanko pöytään tyhjän kupin kanssa vai mitä teen..:D

Hississä oleminen naapurin kanssa kun menette molemmat 8. kerrokseen asti. Kun moikkaukset on tehty, pitääkö vielä puhua? Vai katsellaanko vain vaivaantuneena maahan?

t. olen josksu kiivennyt portaita kun en halunnut tähän tilanteeseen.