Listataan ahdistavia sosiaalisia tilanteita

Se kun huomaat jollakulla räkäpallon roikkuvan nenästä, muttet kehtaa sanoa mitään, vaikka asiaa ei voi olla huomaamatta ja mielestäsi hänen pitäisi tietää, muttet vaan saa sanottua.

Se kun joku vanha tuttu pyytää FB:ssä kaveriksi ja kysyy että mitä kuuluu.

Itse asiassa ylipäätään, jos joku netissä, viestin välityksellä tms. kysyy että mitä kuuluu. Tiedät että nyt pitäisi alkaa jutella, mutta et ole sillä tuulella eikä ole mitään aihetta, josta olisi helppoa aloittaa keskustelu. Pitäisi vaan kertoa kuulumiset, vaikka mitään erityistä kerrottavaa ei ole, ja jatko on epäselvää. Kysyt että mitä hänelle kuuluu, hän sanoo että hyvää, olet että okei ja sitten mitä?

Kun joku kysyy että mitä kuuluu, tiedät jo siinä vaiheessa, että tästä tulee kiusallista. Ja ahdistavaa, koska et kuitenkaan haluaisi huonontaa välejäsi tähän ihmiseen, mutta pelkäät epämukavuutesi johtavan siihen, että välinne huononevat, koska tämä henkilö luulee, ettet haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä, vaikka oikeasti et vain halua väkisin jutella jostain niin turhasta kuin että mitä kuuluu.

Ku on joku chat roulette tms. vastaava, joka arpoo sulle yhden chattikaverin.

Sit oot ihan paniikis ja lähet vaan äkkiä pois.

(Vähemmän ahdistavaa on mennä chattiin, jossa on monta henkilöä, joten erityisesti juuri sinulle ei ole määrätty mitään roolia tai "puhepakkoa", joten voit vain seurata muiden juttuja tai kommentoida välillä jotain, samahan ei oikein onnistu, jos lisäksesi on vain yksi chattaaja.)

Monesti on paljon pahempi olla jossain tilanteessa vain yhen henkilön kanssa, koska sulla on enemmän paineita tehdä itse jotain, esim. puhua sille, kun taas jos siellä on joku kolmaskin, niin tilanne on sun kannalta vähemmän painostava. Jos on kiusallista, niin voit ajatella, että vika ei ole vain sinun, koska ihan hyvin ne kaksi muuta voisi jutella keskenään. :D

Toisaalta sekin on aika kiusallista, jos siellä on se kolmas ja ne kaksi muuta puhuu keskenään pitäen välillä taukoja kuin odottaen, että sinäkin sanot välillä jotain. Ja katsot muualle hihojasi räpläillen kuvitellen olevasi jossain muualla ja toivoen muiden tajuavan, ettet aio ottaa osaa tähän keskusteluun, eikö se nyt käy selväksi jäykästä asennostasi ja kärsivästä ilmeestäsikin herran jestas.

Mulle kaikki sosiaaliset tilanteet ahdistavia, paitsi jos kyseessä on ihan läheinen ihminen / ihmisiä. :D 

Hmm, tää ei ole varsinaisesti sosiaalinen tilanne, mutta on ahdistavaa jos joku soittaa ovikelloa enkä odota ketään. En halua mennä avaamaan, mutta mulla on vaikka tv tai musiikki päällä ja se toinen varmasti kuulee että olen kotona... no, yleensä en tosiaan avaa ovea ja toivon että se joku ymmärtää, mutta aina jää semmoinen fiilis että olen töykeä kun en halua avata. Mietin sitten tekosyyksi tarvittaessa, että olin juuri vaikka suihkussa. :D 

Onneksi tuota ei tapahdu usein koska sosiaalinen piirini on hyvin suppea, mutta niistä harvoista kerroista on jäänyt joku traumanpoikanen kun aina vähän jännittää kun kuulee hissin omassa kerroksessa ja pitää laittaa mölyt pienemmälle jotta voi esittää olevansa poissa kotoa jos joku molopää yrittää tulla kutsumatta käymään xD 

Vierailija kirjoitti:

Jossain juhlassa, kun pöytään on laitettu kuusi toisilleen tuntematonta tai puolituttua samaan pöytään ja keskustelua olisi kehitettävä. Keskustelua syntyy ja olo on levollinen. Mutta pöydässä istuu se yksi, joka ei puhu eikä pukahda mitään. Mitä siinä voi tehdä, jos toinen näyttää siltä, ettei halua osallistua keskusteluun. Yritetään vaihtaa aihetta, ei auta. Kehität keskustelua vaikka ruuasta ja puhut tälle mykälle, mutta mitään vastausta ei tule. Ilme ei edes värähdä. Luovutin.

Sanonpa vaan, itse hiljaisena / mykkänä, että älä yritä pakottaa puhumaan, jos toinen vaikuttaa siltä ettei halua/uskalla mitään sanoa. Kannattaa kuitenkin huomioida myös tätä henkilöä katsomalla välillä häneen päin puhuessasi. Mulle ainakin tulee siinä semmoinen olo, että minut huomioidaan keskustelussa, vaikken uskaltaisikaan itse osallistua siihen. Se kuitenkin vähän rohkaisee, toisin kuin se että joku höpöttäessään katsoo pelkästään muita, eli puhuu pelkästään muille. Sellaisissa tilanteissa tulee ulkopuolinen olo ja sitten ei ainakaan uskalla avata suutani.

Mä lähdin kerran todella tökerösti pois paikalta, kun luennoksi kuvittelemani tapahtuma muuttui joksikin "hip hei, nyt otat siitä vierestä parin, esittelet itsesi ja leikitte pantomiimia sekö laulatte yhdessä, jonka jälkeen tulette tänne eteen kertomaan kaikille miten se meni" -hössötykseksi.

Todella siis olin menevinäni ainoastaan kuuntelemaan hiljaa omalta paikaltani mielenkiintoista luennoitsijaa. Menin tilaisuuteen yksin enkä tuntenut ketään. Sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja poistuin juoksujalkaa tilanteesta, kun tajusin mistä oli kyse. Hävetti ja hävettää vieläkin se, että jätin parini sinne toljottamaan yksinään enkä sanonut mitään. Mutta se oli todella ahdistavaa. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia oppijoita, sen voisi luennoitsijakin muistaa.

Tämä on mielestäni inhottava, eikä edes Porvoosta.

Sisko joutu käymään yläasteella vanhalla miesgynekologilla, kun menkat ei kuulunu. Tutkimus oli todella nolo ja vastenmielinen siskolleni.

No, tää gynekologipappa sattui olemaan kutsuvieraana isäni 50-vuotispäivillä. Ja äitini kun on aika omalaatuinen ja narsistinen, laittoi tietysti siskoni soittamaan pianolla Mozartia, kun tämä ällögynekologi istui vieressä metrin päässä.

En yhtään ihmettele, että siskoni kärsi vuosikaudet vaikeasta kahvikuppineuroosista..

Juulis kirjoitti:

Mä lähdin kerran todella tökerösti pois paikalta, kun luennoksi kuvittelemani tapahtuma muuttui joksikin "hip hei, nyt otat siitä vierestä parin, esittelet itsesi ja leikitte pantomiimia sekö laulatte yhdessä, jonka jälkeen tulette tänne eteen kertomaan kaikille miten se meni" -hössötykseksi.

Todella siis olin menevinäni ainoastaan kuuntelemaan hiljaa omalta paikaltani mielenkiintoista luennoitsijaa. Menin tilaisuuteen yksin enkä tuntenut ketään. Sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja poistuin juoksujalkaa tilanteesta, kun tajusin mistä oli kyse. Hävetti ja hävettää vieläkin se, että jätin parini sinne toljottamaan yksinään enkä sanonut mitään. Mutta se oli todella ahdistavaa. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia oppijoita, sen voisi luennoitsijakin muistaa.

Miksi näitä parileikkejä ei voi kieltää yli ala-asteikäisiltä? En tunne yhtäkään ihmistä, joka oikeasti pitää niistä. Tai oikeastaan en tunne yhtäkään ihmistä, joka edes sietää niitä. Kasvoni kalpenevat joka kerta, kun ohjaaja aloittaa "ottakaapa siitä vierestä sitten pari ja ....", oli lauseen jatko mikä tahansa. Työpaikkojen tutustumisleikit ovat erityisen kamalaa paskaa, etenkin  jos firma on vähän isompi ja on eri yksiköistä tuntemattomia kollegoita paikalla.

Inhosin jo yläasteella näitä "ottakaapa siitä vierestä sitten pari ja kähmikää toisianne sekä keksikää kivoja eläinsatuja"-juttuja. Luulisi että Suomen kulttuurin huomioon ottaen tuollainen olisi jossain määrin laitonta.

Vierailjia kirjoitti:

Se kun joku vanha tuttu pyytää FB:ssä kaveriksi ja kysyy että mitä kuuluu.

Itse asiassa ylipäätään, jos joku netissä, viestin välityksellä tms. kysyy että mitä kuuluu. Tiedät että nyt pitäisi alkaa jutella, mutta et ole sillä tuulella eikä ole mitään aihetta, josta olisi helppoa aloittaa keskustelu. Pitäisi vaan kertoa kuulumiset, vaikka mitään erityistä kerrottavaa ei ole, ja jatko on epäselvää. Kysyt että mitä hänelle kuuluu, hän sanoo että hyvää, olet että okei ja sitten mitä?

Kun joku kysyy että mitä kuuluu, tiedät jo siinä vaiheessa, että tästä tulee kiusallista. Ja ahdistavaa, koska et kuitenkaan haluaisi huonontaa välejäsi tähän ihmiseen, mutta pelkäät epämukavuutesi johtavan siihen, että välinne huononevat, koska tämä henkilö luulee, ettet haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä, vaikka oikeasti et vain halua väkisin jutella jostain niin turhasta kuin että mitä kuuluu.

Uskomatonta, aivan kuin omasta kynästäni! Tuo "mitä kuuluu" on ahdistanut minua jo lapsesta saakka, kun sukulaismammat katsoivat söpöstelevästi ja kysyivät että mitäs pikku x:lle kuuluu, hihihi. Keskustelunavauksena tuo on aivan jäätävän huono oli tilanne mikä tahansa. Kamalinta on, että ihmiset ottavat sen niin, että pitää alkaa luettelemaan kuluneen päivän tai viikon arkisia tapahtumia vesijumpassa käynnistä ja mattojen tamppaamisesta alkaen, niin ikään kuin se voisi kiinnostaa kuulijaa. En hirveästi jaksa kuunnella vastaavia läheisiltäkään ellei tarinaan liity jotain erikoista ja kiinnostavaa, ja kiinnostus on kyllä nolla jos kertojana on tuntematon tai puolituttu. Tämä on ilmeisesti aika epäkorrekti ajatus, mutta sanonpa nyt ääneen kun anonyymipalstalla ollaan. Jos multa joku nykyään kysyy mitä kuuluu mä sanon nopeasti jostain myöntävää ja pyrin heti ohjaamaan keskustelua johonkin asiaan ettei vain tarvitse hymistellä jonkun uuden käsirasvan tai siskontyttärenveljennaapurin vesirokon ympärillä. 

MITÄ KUULUU, *ahdistus*

Vierailija kirjoitti:

Juulis kirjoitti:

Mä lähdin kerran todella tökerösti pois paikalta, kun luennoksi kuvittelemani tapahtuma muuttui joksikin "hip hei, nyt otat siitä vierestä parin, esittelet itsesi ja leikitte pantomiimia sekö laulatte yhdessä, jonka jälkeen tulette tänne eteen kertomaan kaikille miten se meni" -hössötykseksi.

Todella siis olin menevinäni ainoastaan kuuntelemaan hiljaa omalta paikaltani mielenkiintoista luennoitsijaa. Menin tilaisuuteen yksin enkä tuntenut ketään. Sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja poistuin juoksujalkaa tilanteesta, kun tajusin mistä oli kyse. Hävetti ja hävettää vieläkin se, että jätin parini sinne toljottamaan yksinään enkä sanonut mitään. Mutta se oli todella ahdistavaa. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia oppijoita, sen voisi luennoitsijakin muistaa.

Miksi näitä parileikkejä ei voi kieltää yli ala-asteikäisiltä? En tunne yhtäkään ihmistä, joka oikeasti pitää niistä. Tai oikeastaan en tunne yhtäkään ihmistä, joka edes sietää niitä. Kasvoni kalpenevat joka kerta, kun ohjaaja aloittaa "ottakaapa siitä vierestä sitten pari ja ....", oli lauseen jatko mikä tahansa. Työpaikkojen tutustumisleikit ovat erityisen kamalaa paskaa, etenkin  jos firma on vähän isompi ja on eri yksiköistä tuntemattomia kollegoita paikalla.

Inhosin jo yläasteella näitä "ottakaapa siitä vierestä sitten pari ja kähmikää toisianne sekä keksikää kivoja eläinsatuja"-juttuja. Luulisi että Suomen kulttuurin huomioon ottaen tuollainen olisi jossain määrin laitonta.

Juu, komppaan täysin. Nykyään haluaisin kurssittaa itseäni niin, että saan istua RAUHASSA muistiinpanoja tehden ja ajatellen RAUHASSA enkä leikkimässä jotain vitun tutustumisleikkejä vieruskavereiden kanssa ja "pakkoverkostoitumassa"! Ryhmätyöt on kanssa suoraan helvetistä, onko joku niistä joskus jotain oppinut? On menny maku noihin koulutuksiin, kun saa koko ajan pelätä mihin hiton näytelmään sitä joutuu taas osallistumaan...

Se, kun ratikassa tai bussissa joku spurgu tulee viereen ahdistelemaan ja lääppimään. Muut matkustajat seuraavat tilannetta silmä kovana, mutta eivät tee mitään. Itse ei kehtaa sanoa ahdistelijalle pahasti poiskaan ei tilanteesta pääse. Olen huomannut, että muutkin naiset yrittävät selvitä tilanteesta nätisti puhumalla. Helsingissä näitä riittää... Itse pyrin aina puuttumaan jos näen näitä ahdistelutilanteita.

Mitä kuuluu? Ihan hyvää, mitä sulle? Hyvää.

Ok.

Maailman ärsyttävin puheen aloitus, varsinkin jos et tyyppiä edes tunne kunnolla!!!!

Meidän talossa yksi naapurin setä on toisaalta aika vaivaannuttavaa seuraa, mutta toisaalta hellyttävää. Aina kun hän tulee samaan hissiin niin hän toteaa joka kerroksen kohdalla "noniin, ensimmäinen/toinen/kolmas/neljäs/viides kerros, ja nyt tulee meidän kerros!" asumme siis molemmat kuudennessa kerroksessa. :D

Vierailija kirjoitti:

Hississä vieraan kanssa. Tuntuu, että on töykeä, jos ei puhu mitään, mutta ei halua puhua mitään "kaunis ilma tänään".

Pieraise siellä hississä ja analysoi sitten, mitä ruokia olet päivän mittaan syönyt. Ja toinen voi tehdä n. kolmannen kerroksen kohdalla saman.

Vierailija kirjoitti:

Olet jossain kutsuilla tai bileissä. Juttu luostaa muilla, mutta sulla on ulkopuolinen olo. Et tiedä/tunne tarpeeksi jutunaiheita joista puhutaan. Et tunne kovin hyvin suurinta osaa porukasta. Jutut eivät aidosti naurata sua, mutta yrität edes hymyillä. Tiedät ettet pääse tilanteesta ainakaan patiin tuntiin olematta epäkohtelias. Yrität olla edes vähän sosiaalinen, mutta kukaan ei huomaa sua tai yrityksiäsi. Sua väsyttää ja uuvuttaa. Haluaisit vain mennä kotiin.

Tiedän kaltaisesi vakavanaamat. Tunnen muutaman tälläisen, jotka ovat vain hiljaa yksinään. Huumorintaju puuttuu ja naama on kuin kuunsirppi alaspäin. En tässä pilkkaa, tai tuomitse. Minua vain ihmetyttää, että miten tuollaiseksi tullaan? Syntymästä, vai kasvatuksesta? En itse ole mikään extrovertti, mutta osaan kumminkin sosialisoida ihmisten kanssa. Olivat tuntemattomia, tai ei.

Puheen pitäminen on aina kaikkein kauheinta. Ihan sama onko yleisö outo tai tuttu. Ja tää on jännä, vaikka esim. juhlissa tai työpaikan kahvipöydässä pystyisi kuinka vapautuneesti juttelemaan saman porukan kanssa, niin jos joutuu menemään saman ryhmän eteen pitämään esitystä tai puhetta, ja kaikki hiljentyy kuuntelemaan sinua, tilanteesta tulee ihan kamala. Ja tää toimii toisinkin päin, itse kiusaannun aina katsoessa jos joku muukin pitää tällaisia puheita. Täytyy olla tosi rempseä ja vapautunut ihminen puhumassa, etten kiusaantuisi. 

Kun käy kakalla yleisessä vessassa, ja joku toinen menee sinne vessaan heti perässä! Siinä sitten miettii kommentoiko oikein läpinäkyvästi jolleki toiselle vessan pahaa hajua, vai luikkiiko paikalta pois vähin äänin.

Jalkakäytävällä joku kävelee vastaan, ja väistätte toisianne yhtäaikaa niin, että astut oikealle ja hän vasemmalle tai päinvastoin. Teette korjausliikkeen toiseen suuntaan yhtäaikaisesti, ja heilutte väistöperformanssissa edestakaisin vielä pari kertaa.

Portaiden nousu jonossa (bussit, turistikohteet) on jotain ihan kamalaa. Koita siinä pitää reviirisi kun toisen naama on miltei persuksissa kiinni.

OT: mulla tuli mieleen yks entinen työkaveri, joka osasi pitää loistavia puheita tilanteessa kuin tilanteessa ihan ex tempore. Sen puheet oli aina hauskoja sekä fiksuja, hän oli muutenkin hyvin pidetty työkaveri. Itse kun olen joutunut pitämään puheita myös, niin kadehdin hänen taitoaan.

Lohdun sana kaikille jännittäjille; me ollaan kaikki samanlaisia, toinen saattaa jännittää sun kohtaamista vielä enemmän kuin sinä hänen. Kannattaa olla vain oma itsensä, jännittäjä ja punastelija on lopulta paljon sympaattisempi kohdattava kuin itsevarma hölöttäjä.