Listataan ahdistavia sosiaalisia tilanteita

On se aikoihin eletty, kun pieni sosiaalinen jännitys on yhtäkkiä AHDISTUSta! Teillä on termit sekaisin ja ehkäpä tässä on sitäkin, että överimedikalisoidussa maailmassa pienikin poikkeama negaation suuntaan on vähintään oire, jos ei diagnoosia vaativa sairaus.

Voisin kuvitella, että läheisen kuolema ahdistaa, tai se, jos joutuu vaikkapa pelkäämään syöpädiagnoosin vahvistusta.

Jos kaupan asiakaspalvelijalle puhuminen (tai edes tämän tervehtiminen) luo AHDISTUSTA, se on kyllä psykiatrin paikka. Normaalia se ei ole,

Vierailija kirjoitti:

Se hetki kun menet jonnekin tilaisuuteen missä on monia henkilöitä esim koululuokka, työryhmä tai auditorio ja opettaja tai esimies pyytää kaikkia yksitellen esittelemään itsensä..

Tämä on saatanasta. Menin kansallisopiston kurssille opiskelemaan, niin eiköhän sielläkin ollut näitä piirileikkejä heti ensimmäisen tunnin alkuun. Luulisi, että noita on vain yläasteella, mutta eihän sielläkään saa opiskella rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Se kun käynnistät tietokoneen, avaat nettisivun tms. toisen henkilön ollessa vieressäsi. Kaikki tuntuu paljon hitaammalta, kun et odota yksin. Ja se kun sanot että "onpas tää nyt hidas!" ja ajattelet, että nyt se älyää, että toteat selvän asian vain, koska hiljaisuus siinä odottaessa on niin kiusallista sun mielestä.

Jep, ja se kun joku muukin tulee katsomaan koneelta kanssasi jotakin ja kirjoittamisesta ei tule katseen alla mitään. Sitten ajattelet, että pitääkö toinen sinua ihan köpelönä kirjoittajana, vaikka normaalisti naputtelet sukkelasti, kun kukaan ei ole vieressä katsomassa.

Vierailija kirjoitti:

K

Juhlat ja kaveritapaamiset, joihin on joutunut kumppanin vanavedessä. En itse tunne ketään, ei ole mitään yhteisiä puheenaiheita kenenkään kanssa ja kukaan ei edes yritä jutella minulle. Kuitenkaan ei voi jättäytyä pois, koska puoliso loukkaantuisi ja muu porukka ihmettelisi, miksi en ole paikalla. En ole sosiaalinen ihminen ja tutustun parhaiten muihin ajan kanssa, en pakotettuna.

Joo, nämä ovat itsellekin tosi ahdistavia. En nyt rakasta omankaan suvun perhetapaamisia, mutta miehen puolen juhlat ovat raastavia. Koitan hymyillä ja jotain nyökkäillä keskusteluissa, mutta en keksi yhtään mitään keskustelunaihetta niiden ihmisten kanssa, ovat ihan eri planeetalta kuin itse on (plus eivät ole suomalaisia, eikä kyllä ollakaan Suomessa). Jotain ruokaan liittyvää voin kommentoida joskus. Multakaan nyt ei yleensä mitään tiedustella ja jutella, joten tulee kyllä tosi ulkopuolinen olo. Osa perhettä ei selkeästi tykkää minusta, enkä kyllä itsekään heistä niin välitä, arvomaailmat eivät kohtaa pätkääkään - toki silti olen hymyilevä ja kohtelias. En ymmärrä miksi niitä perhetilaisuuksia pitää järjestää niin usein, huoh, eivät ne nyt tunnu olevan mitenkään erityisen lämminhenkisiä ylipäätäänkään. Pakko niihin on kuitenkin lähteä ettei mies pahastu. 

Kyllä muissa tilanteissa pärjään, mutta nuoruudesta tulee mieleen illanistujaiset, paikalla olin minä, ystäväni, kaverini sekä ystäväni ja kaverini tuttu. Ilta eteni niin, että nämä kolme muuta juttelivat vain ja ainoastaan asioista, joista minä en tiennyt mitään. Naureskellen juteltiin tyypeistä, jotka he tunsivat, mutta itse en ollut tavannut. Muistelivat kaikenlaisia sattumuksia, joiden huvittavuus ei minulle auennut.

Mielestäni kyse oli epäkohteliaisuudesta, joka ehkä oli jopa tahallista. Jälkeenpäin olen vuosien varrella käsittänyt, että tämä ystäväni ei ole ystävä. Nykyään hän on perhetuttu, johon en enää voi sanoa luottavani.

Vierailija kirjoitti:

On se aikoihin eletty, kun pieni sosiaalinen jännitys on yhtäkkiä AHDISTUSta! Teillä on termit sekaisin ja ehkäpä tässä on sitäkin, että överimedikalisoidussa maailmassa pienikin poikkeama negaation suuntaan on vähintään oire, jos ei diagnoosia vaativa sairaus.

Voisin kuvitella, että läheisen kuolema ahdistaa, tai se, jos joutuu vaikkapa pelkäämään syöpädiagnoosin vahvistusta.

Jos kaupan asiakaspalvelijalle puhuminen (tai edes tämän tervehtiminen) luo AHDISTUSTA, se on kyllä psykiatrin paikka. Normaalia se ei ole,

Se, että jonkun asian sanotaan olevan ahdistavaa on eri asia kuin se että koen nyt ahdistusta lääketieteellisessä mielessä. Joku asia voi olla myös esim. masentavaa, eikä se tarkoita että on nyt ssitten masentunut ja valmis ottamaan vastaan masennusdiagnoosin huomattuaan asian masentavuuden.

Työpaikan lounastauot. Minulle on punainen vaate kun joku kommentoi ruokaani. Tämä saattaa kuulostaa typerältä mutta koitan valita sen kaikista syvimmän kulhon koska en voi sietää sitä että ruokaa lämmittäessäni tai ruokailun aloittaessani alkaa nämä: "mitäs sulla on tänään", "onks sulla kalaa siellä?". Älä kommentoi ruokaani, pliis. Tästä syystä menen mieluusti ruokani kanssa työpisteelleni mutta sinnekin eksyy näitä ihmettelijöitä oikein varta vasten puhumaan lautaseni sisällöstä.

Pahimpia on ne jotka jatkavat sitten "Yhh, mä en voi sietää kaalia"

Aijaa, kiitos tiedosta.

Small talkin lopettaminen. Kun on heitetty ne mitäkuuluut ja hyväät ja kauniitpäivät niin miten siitä pääsee pois! Tilanteessa voi oikein aistia miten molemmat koittavat löytää aasinsiltaa tilanteen lopettamiselle siinä onnistumatta. Siksi en voi sietää small talkia, en vaan voi ymmärtää miksi on niin sosiaalisesti välttämätöntä käydä tyhjänpäiväisiä keskusteluja joita kumpikaan ei halua käydä. Jos haluat puhua kanssani, puhutaan oikeista asioista. En loukkaannu vaikka oltais ihan hiljaa vaan ja moikattaisiin törmätessä.

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan lounastauot. Minulle on punainen vaate kun joku kommentoi ruokaani. Tämä saattaa kuulostaa typerältä mutta koitan valita sen kaikista syvimmän kulhon koska en voi sietää sitä että ruokaa lämmittäessäni tai ruokailun aloittaessani alkaa nämä: "mitäs sulla on tänään", "onks sulla kalaa siellä?". Älä kommentoi ruokaani, pliis. Tästä syystä menen mieluusti ruokani kanssa työpisteelleni mutta sinnekin eksyy näitä ihmettelijöitä oikein varta vasten puhumaan lautaseni sisällöstä.

Pahimpia on ne jotka jatkavat sitten "Yhh, mä en voi sietää kaalia"

Aijaa, kiitos tiedosta.

Small talkin lopettaminen. Kun on heitetty ne mitäkuuluut ja hyväät ja kauniitpäivät niin miten siitä pääsee pois! Tilanteessa voi oikein aistia miten molemmat koittavat löytää aasinsiltaa tilanteen lopettamiselle siinä onnistumatta. Siksi en voi sietää small talkia, en vaan voi ymmärtää miksi on niin sosiaalisesti välttämätöntä käydä tyhjänpäiväisiä keskusteluja joita kumpikaan ei halua käydä. Jos haluat puhua kanssani, puhutaan oikeista asioista. En loukkaannu vaikka oltais ihan hiljaa vaan ja moikattaisiin törmätessä.

Kannattaa karata johonkin syömään yksin. Muuten niiltä ei voi välttyä. On niin rasittavaa kuluttaa stressaavan ja kiireisen päivän keskellä oma taukonsa siihen tyhjänpäiväiseen vaivaannuttavaan small talkiin työkaverin kanssa kun voisi mieluummin oikeasti rentoutua, syödä rauhassa ja selata nettiä tai lukea kirjaa. Toinen painajainen on se kun työkaveri selittää sulle sen puoli tuntia jostain moottoripyöräharrastuksestaan kummallisella murteellaan (ymmärrät sen jutuista ehkä puolet) eikä voisi oikeesti vähenpää kiinnostaa. Pakko silti jollain tavalla osallistua ja välillä kysyä/kommentoida jotakin etkä onnistu vaihtamaan aihetta kun tyyppi vaan selittää ja selittää niistä perkl moottoripyöristä.  Ja siihen meni se PALKATON tauko, hieno homma.

se kun kaupan pihassa seisoo joku rahankerääjä lippaansa kanssa. kävelet sen viitisentoista metriä niin, että kerääjä tuijottaa sua intensiivisesti koko ajan, ite koittaa katella johonki muualle tai oikeen näyttää siltä, että ois uppoutunu johonki ajatukseen, vaikka mielessä kiintää ainoastaan kaupan sisälle pääseminen

Minustakin ruokatauko on omaa aikaa, hetki rentoutumiseen, jolloin saa olla omissa ajatuksissa tai lukea päivän lehteä. Onneksi meidän työpaikalla sosiaaliset lörpöttäjät lähtevät porukalla ulos syömään ja me muut rauhaa rakastavat jäämme typaikan taukotiloihin nauttimaan omista eväistämme hiljaisuudessa, jokainen yksin omissa pöydissään (ja useimmiten porrastetaan ruokailuhetket vielä niin, että ei olla kaikki samaan aikaan keittiössä). :-)

Kun on esim. avecina tai kaverin kanssa juhlissa, joissa ei tunne ketään muita. Tämä ainoa tuttu sitten häippäisee jonnekin, vessaan tai muiden kanssa juttelemaan. Jäät yksin, yrität etsiä mukavan seurueen johon voisit mennä keskustelemaan, mutta kaikki muut tuntevat jo toisensa etukäteen eivätkä ota sinua joukkoonsa. Siinä sitten törrötät yksin ja yrität näyttää luontevalta.

Minulle kävi näin viimeksi kesällä poikaystäväni kaverin valmistujaisissa. Rasittavaa. Onneksi jatkot olivat baarissa, joten painuin tanssimaan kun olo kävi epämukavaksi.

Kun oot esim. kahvilla kaverin ja kaverinkaverin kanssa, jota et itse tunne. Kolmistaan juttelu sujuu ihan ok, mutta sitten kaveri päättää lähteä käymään vessassa ja jäät kaksin tämän tuntemattoman tyypin kanssa. Yleensä molemmat kaivaa siinä vaiheessa kännykät esiin ja alkaa selailla niitä, kun ei vaan keksi mitään järkevää puhuttavaa. Molemmat vaan toivovat, että tulisi se kaveri nyt sieltä vessasta pian.

Briteissä asuvana sanoisin, että britit ovat vielä suomalaisiakin "pahempia". Yhdistä sosiaalisuudesta ahdistuminen ja ylikohteliaisuus. Sitä pardonien määrää mitä hulluimmissa tilanteissa! Nää kaikki tässä ketjussa pätee britteihin, ja vielä voimakkaammin :)

Kumpikin on raivostuttavaa: eväiden kommentointi ja tyhjänpäiväinen jutustelu. Lisäksi saa usein vastailla kysymyksiin "oletko jollain dieetillä?", "ihan reihuillako meinaat pärjätä?", "no sä näköjään tykkäät juustosta kun sitä on ollut sun ruuassa jo monena päivänä". En välittäisi perustella jokaista valintaani työkavereille. Ja välttämättä he eivät edes ole itse ruokailemassa samaan aikaan, vaan tulevat varta vasten katsomaan mitä ruokaa tänään on eväänä.

Pakko avautua vielä yhdestä asiasta. Käytän silmälaseja töissä noin pari kertaa kuussa, muuten piilareita. Joka ikinen kerta SAMAT ihmiset tulevat ihan huoneeseeni saakka käymään seuraavan keskustelun:

- Onks sulla uudet lasit?

- Ei... 

- Ai, onks sulla aina ollut lasit?

- Kolme vuotta...

- Ai, sä näytät niin oudolta!

- Ahaa... No sepä mukava kuulla...

Esittäytyminen isolle porukalle esim. koulutuksessa täällä on tullutkin, mutta vielä kamalampaa se on kun se täytyy sönköttää lontooksi kaikkien edessä.

OT, mutta miten te ihmiset pärjäätte/kestätte noin yleisesti? Jos nämä kaikki esimerkit aiheuttavat stressiä, niin voisi kuvitella kaikkilla olevan mahahaavan ja älyttömän korkea verenpaine. 

Se kun esim. bussissa ainut vapaa paikka on niissä neljän istuttavissa rykelmissä, ja vastapäätä istuu pari matkustajaa.

Välttelen ruuhkabusseja ja tuon tyyppisiä tilanteita, mielestäni ahdistavaa kun vastapäätä toljottaa jokin vieras ihminen, eikä itse tiedä minne katsoisi.

Se kun päätät ostaa iltapäivän kunniaksi pari Dom Perignon pulloa kotiin, niin viereen tulee sisaren tytär ja pyytää lainaa lastenrattaisiin. (Sisareni meni sangen rentun miehen kanssa naimisiin eivätkä he ole varallisia, auttamaan lastaan)

Asun Ranskassa, ja välillä paikallinen poskisuudelmakulttuuri tuottaa vaikeuksia, ketä on sopivaa tervehtiä pussaamalla ja missäkin tilanteessa. Alkuun tapa tuntui tosi vieraalta, mutta nyt oon jo alkanut omaksumaan pusut. Siltikin syntyy yhä kiusallisia tilanteita, koska liikun tosi kansainvälisissä porukoissa, ja tapaan paljon uusia ihmisiä vieraista kulttuureista. Aina kun esittäytyy jollekin uudelle kasvolle niin siinä on se noin sekunti aikaa tulkita toisen elekielestä, hoidetaanko esittelyt pusulla, kättelyllä, halauksella vai pelkällä kädenheilautuksella :D Onhan se nyt kiusallista, jos itse hyökkää toisen iholle, kun toinen puolestaan tarjoaa kättä eteenpäin kädenpuristukseen.

Vierailija kirjoitti:

Se kun lenkkipolulla tulee joku vastaan. Pitääkö katsoa silmiin ja hymyillä, vai katsoako vain eteen tielle. Jos hymyilee, niin siinähän voi vaikka tahtomattaan näyttää siltä että flirttailee tai sitten toinen ihminen voi kokea sen ahdistavana. Jos taas ei tee niin, niin toinen voi pitää sinua tylynä. Kauhean vaikeaa.

Nostat räpylän vaan reippaasti ylös tervehtemisen merkiksi, ja unohdat koko jutun sen jälkeen.