Miksi hyvä äitini ei sietänyt minua sellaisena kuin olen?

6-vuotias tyttäresi aloitti koulunkäynnin? Ja päässäsi liikkuu vain me-me-jutut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes vitsinä tai v**llaksesi kirjoitat otsikkoon "hyvä"? Ota pääsi pois perseestäsi, koska et tule löytämään sieltä mitään hyvää ja lähde viettämään kaunista syksyistä päivää pihamaalle. 

Miksi hautaisin edelleen tunteeni ja tukahduttaisin reaktioni? Että SULLA ois helpompaa? Saathan sä toivoa.

Minä tein niin, että surin. SURIN. Se on prosessi, jossa luovutaan jostain minkä on menettänyt tai mitä ei saanut. Se ei ole olotila, jossa vellotaan vuosikausia tai -kymmeniä. Sen jälkeen moni muukin negatiivinen tunne pieneni ja jopa katosi, ei niitä tarvinnut haudata, koska tilalle nousi ihan itsestään keveyttä, iloa, vapautta, onnea, tasapainoa ja hyvää oloa. 

Joo vau, sä oot jopa pystynyt suremaan. Taaskaan et tajua, miten etuoikeutettu olet. Mun suru on niin suljetussa paikassa, etten tunne sitä melkein yhtään. En tiedä missä se laatikko minussa on. Uskon sen luo vielä pääseväni. Kai sen avaavani. Ja surevani. Mutta miten kivaa sekin sitten on? Lapset on kaksi teiniä (ehkä siis sitten kun olen siellä saakka), jotka tarttis minua. Taas hirveä syyllisyys, miten väärin teen kun keskityn suruuni ja ulvon ja olen ties mikä ameeba joka ei jaksa käydä suihkussa. Aivan vitun paska roolimalli. (Varsinkin kun vertaan sitä väkisinkin täykkäriäitiini).

Jos taas en käsittele asioitani, pääse surun luo, kykene aukaisemaan kansioita ja sure olen raivohullunidioottiäiti lopun ikääni. Kamala roolimalli sekin. Kumpaa haluan olla? Siinäpä vasta vitun kiva kysymys!

Kin muut vaan laittaa blogiin, että meidän teinin on niin hassu hihi kun se tapailee jo kolmisanaisia lauseita!

Missä on huumori minun elämästäni?

Ap

Huumori kannattaa aloittaa nauramalla itselleen ja niille vaikeimmille asioille. Vaikka heittmällä vitsiksi, että jo välillä onnistuu muodostamaan kaksi perättäistä lausetta ilman sanaa äiti. Tai toteaa vaan, että äitihän olisi tämänkin osannut tehdä paremmin. 

Ymmärrän, että olet todennäköisesti masentunut ja se värittää mielenmaisemaasi eli helpommin sanottu kuin tehty. Taisit kuitenkin jo vastata itse siihen, miksi vellot. Siksi, että sinulla ei ole motivaatiota parantua. Sinulla ei ole mitään tavoitetta, joten on ihan sama ja helpompaa elää nykyistä kurjuutta. Eli sinun pitäisi löytää joku syy elää niin sitten lähtisit tarpomaan sitä syytä kohti. Näin olen itse parantunut masennuksesta ja tiedän senkin, miten helposti olisi voinut valita sen, että jää paikalleen. 

Huumori on siitä vaikea laji, että jos ei naurata, niin ei naurata, sanoi äitini aina. Ehkä jotain fiksua hänen suustaan? Mutta siis mä haluaisin aidosti pitää hauskoina tuollaisia, mutta eipä pysty, kun huolestun heti jos lapsi ei hymyile - kuten minunkin piti, ettei vain vanhemmilla ole liian vaikeaa miettiessään, että eikö tää olekaan shangri-la, tää meidän koti. Koska se sen piti uskoa olevan, tuntuipa miltä tahansa.

Menetin syyn elää jo kaksikymppisenä.

Ap

Ei ole koti aina Shangri La. Eikä huumori ole välttämättä huonoa, jos ei naurata.

Että nauratko vai itketkö ja naurat?

Kyllä sinä ap vielä tästä pääset yli. Jos nyt et muuta ole prosessissasi saanut aikaan, olet tuottanut viimeisen vuoden aikana tänne aika vahvaa ja todentuntuista kuvausta ihmisen ja perheen suhteesta.

Kyllä sinun elämästäsi voi vielä tulla ihan kokonainen. Sinun näköisesi.

Haluaisin jutella kanssasi sitten kun täytät 50 vuotta. Tai 60 tai 70. Taidan vain itse olla silloin jo haudassa.

Hei, eiköhän tää ole jo selvää, että tähän ketjuun ei kenenkään kannata vastata mitään. Ap saa vaan vettä myllyynsä ja uhriutuu itse koko ajan lisää. Hän haukkuu kaikki ja syyttää tosi törkeästi läheisiään omasta olostaan (ihme ettei ole jo syyttänyt lapsiaankin siitä), ja tämän ketjun kommentoijatkin on jo syyllisiä hänen masennukseensa. Kun ei sillä itsellään ole mitään osaa ja arpaa siihen, miten voi. Ziisus.

Ehkä mä uskon äidin sadidtisesti ja koska mä olen paha halunneen pahaa mulle. Jos hän sai tiedostamattaankin jotain sadistista tyydytystä siitä, ettei aidosti arvostanut minua tms. Ehkä näen koko maailman sadisteina. Tiedän tai ehkä pikemminkin haluan uskoa ja uskonkin, että siitä voi oppia pois, mutta miten, en tiedä. On ihan terapeutin asia auttaa siinä, ei minusta kiinni.

Ap

Että kaikkihan saa olla sadisteja vaan jos ne haluaa. Myös pienille lapsille. Eihän sitä maapallolla kukaan estä. Jos toinen vanhempi tai kukaan muukaan sukulainen ei nää. Eihän se tietenkään oikeuta siihen, mutta...silti niin voi tehdä. Ihan käsittämätön epäkohta maailmassa. Miksi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

6-vuotias tyttäresi aloitti koulunkäynnin? Ja päässäsi liikkuu vain me-me-jutut.

Niin? Tein eilen läksyjä hänen kanssaan. Ei koulunkäynti ekalla hei nyt niin vaativaa ole. Äh, tajusin kyllä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin että en tykkää sinunlaisistasi syyllistäjistä, 65. Itse haluat olla sokea sille, että syyllistät. Haluat muka vain jutella.

Ap

Tuo on osa sitä vinksahtanutta mieltä, että näät niitä piilotettuja negatiivisia motiiveja muiden toiminnassa. Muut haluavat aina sisimmässään jotain pahantahtoista ja tämän päättelet aina itse sanavalinnoista tms.

Joo siis tää häiritsee mua itseänikin. Ehkä se liittyy siihen jos äitini tyydytti omaa vanhemmuuttan oikeasti olemalla paha niin se kuva muista on vääristynyt. Olen jotain tällaista tajunnutkin, mutta en ole nähnyt äitini osuutta siihen kokonaan vielä. Se lähtee (uskoisin) vasta kun tajuan, että pahaan oloon johtava osa oli äitini. Ei minun.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulussa on lapset.

Kiva. Mitä meinaat lasten kanssa puuhata kun tulevat kotiin?

Menen kohta röihin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes vitsinä tai v**llaksesi kirjoitat otsikkoon "hyvä"? Ota pääsi pois perseestäsi, koska et tule löytämään sieltä mitään hyvää ja lähde viettämään kaunista syksyistä päivää pihamaalle. 

Miksi hautaisin edelleen tunteeni ja tukahduttaisin reaktioni? Että SULLA ois helpompaa? Saathan sä toivoa.

Minä tein niin, että surin. SURIN. Se on prosessi, jossa luovutaan jostain minkä on menettänyt tai mitä ei saanut. Se ei ole olotila, jossa vellotaan vuosikausia tai -kymmeniä. Sen jälkeen moni muukin negatiivinen tunne pieneni ja jopa katosi, ei niitä tarvinnut haudata, koska tilalle nousi ihan itsestään keveyttä, iloa, vapautta, onnea, tasapainoa ja hyvää oloa. 

Joo vau, sä oot jopa pystynyt suremaan. Taaskaan et tajua, miten etuoikeutettu olet. Mun suru on niin suljetussa paikassa, etten tunne sitä melkein yhtään. En tiedä missä se laatikko minussa on. Uskon sen luo vielä pääseväni. Kai sen avaavani. Ja surevani. Mutta miten kivaa sekin sitten on? Lapset on kaksi teiniä (ehkä siis sitten kun olen siellä saakka), jotka tarttis minua. Taas hirveä syyllisyys, miten väärin teen kun keskityn suruuni ja ulvon ja olen ties mikä ameeba joka ei jaksa käydä suihkussa. Aivan vitun paska roolimalli. (Varsinkin kun vertaan sitä väkisinkin täykkäriäitiini).

Jos taas en käsittele asioitani, pääse surun luo, kykene aukaisemaan kansioita ja sure olen raivohullunidioottiäiti lopun ikääni. Kamala roolimalli sekin. Kumpaa haluan olla? Siinäpä vasta vitun kiva kysymys!

Kin muut vaan laittaa blogiin, että meidän teinin on niin hassu hihi kun se tapailee jo kolmisanaisia lauseita!

Missä on huumori minun elämästäni?

Ap

Huumori kannattaa aloittaa nauramalla itselleen ja niille vaikeimmille asioille. Vaikka heittmällä vitsiksi, että jo välillä onnistuu muodostamaan kaksi perättäistä lausetta ilman sanaa äiti. Tai toteaa vaan, että äitihän olisi tämänkin osannut tehdä paremmin. 

Ymmärrän, että olet todennäköisesti masentunut ja se värittää mielenmaisemaasi eli helpommin sanottu kuin tehty. Taisit kuitenkin jo vastata itse siihen, miksi vellot. Siksi, että sinulla ei ole motivaatiota parantua. Sinulla ei ole mitään tavoitetta, joten on ihan sama ja helpompaa elää nykyistä kurjuutta. Eli sinun pitäisi löytää joku syy elää niin sitten lähtisit tarpomaan sitä syytä kohti. Näin olen itse parantunut masennuksesta ja tiedän senkin, miten helposti olisi voinut valita sen, että jää paikalleen. 

Huumori on siitä vaikea laji, että jos ei naurata, niin ei naurata, sanoi äitini aina. Ehkä jotain fiksua hänen suustaan? Mutta siis mä haluaisin aidosti pitää hauskoina tuollaisia, mutta eipä pysty, kun huolestun heti jos lapsi ei hymyile - kuten minunkin piti, ettei vain vanhemmilla ole liian vaikeaa miettiessään, että eikö tää olekaan shangri-la, tää meidän koti. Koska se sen piti uskoa olevan, tuntuipa miltä tahansa.

Menetin syyn elää jo kaksikymppisenä.

Ap

Ei ole koti aina Shangri La. Eikä huumori ole välttämättä huonoa, jos ei naurata.

Että nauratko vai itketkö ja naurat?

Kyllä sinä ap vielä tästä pääset yli. Jos nyt et muuta ole prosessissasi saanut aikaan, olet tuottanut viimeisen vuoden aikana tänne aika vahvaa ja todentuntuista kuvausta ihmisen ja perheen suhteesta.

Kyllä sinun elämästäsi voi vielä tulla ihan kokonainen. Sinun näköisesi.

Haluaisin jutella kanssasi sitten kun täytät 50 vuotta. Tai 60 tai 70. Taidan vain itse olla silloin jo haudassa.

Kiitos

Ap

65, olet ihana!

Sitä ei niin kuin haluaisi nähdä, että jonkun (oman) vanhemman mielestä vanhemmuutta voi tyydyttää omaa lasta sortamalla. Näin oon kuitenkin itse lapsuuteni kokenut, siis en sata prossaa, mutta liian monissa kohdissa silti. Alan ymmärtää, että se on sairaus. Äidin. Olen itsekin samanlainen. Mutta toisin kuin hän tajusin koko ajan, että niin tapahtuu. Väärää. Lapsille.

En tajua, miksei äiti oo ite tajunnut, onko hänelle tehty samaa? Vai jotain eri väärää juttua, josta on sitten seurannut sitä väärää juttua, jota hän teki mulle ja jota hän ei vain ymmärtänyt mille se tuntuu?

Mähän sen muistan, eli kykenen käsittämään, ettei lapseni voi tykätä siitä. Siksi olen osin vetäytynyt lastenhoidosta.

Ap

Ja siis tää(kin) asia (lasten väärä kohtelu) on mun jonkinlainen heikkous. Siksi siitä ei saisi syyllistää. Ymmärrän, että rankka vaatimus mammoille mutta silti. Onneksi mun mies ei oo syyllistäny. Se on tajunnu, etten oo oikeasti tuollainen. Syvimmiltäni.

Ap

Mäkin siis oisin syyllistänyt mua, jos en ois mä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

65, olet ihana!

Ihan syyllistäjäpäs.

Ap

Ja sitten loppuun monologia muutama sivu. Niin nähty, mikään ei muutu.

Myötätuntoni sinulle, ap. Lapsuudenkokemukset ovat kuin poltinmerkki, ne ovat syvällä lihassa. Voisitko tehdä tietoisen päätöksen, että jätät joksikin aikaa syrjään lapsuudenkokemukset. Ei niin, että kieltäisit ne; nehän ovat edelleen olemassa. Mutta jättäisit ne aktiivisesti syrjään. Tähänastinen viipyily niiden parissa on tuonut tärkeän tuloksen: olet tiedostanut lapsuutesi lohduttoman vaillejäämisen. Se on lähtökohta eikä pääteasema.

Mitä sijaan? Käyttäisit älyllistä kapasiteettiasi ja kirjaisit itsellesi, mihin suuntaan haluat edetä. Kirjaisit konkreettisia toimia, miten etenet haluamaasi suuntaan. Tiedän, että se on äärimmäisen vaikeaa ( omasta kokemuksesta ), mutta jos pääset edes pikkuisen haluamaasi suuntaan, se on kuitenkin eteenpäin. Kitka on aluksi suuri, mutta kitkan voi voittaa sitkeydellä. Sitten helpottaa.

Aito pyrkimyksesi heijastuu takaisin läheisimmistäsi. Halua uskoa miehesi rakkauteen, vaikka et kykene. Lepää siinä hetki. Ja toinen hetki. Ja toinen. Saat voimaa edetä haluamaasi suuntaan.

Oletko kysynyt terapeutilta, miten voisit työskennellä vihasi kanssa? Teksteistäsi tihkuu viha, mutta on nurinkurista kääntää se itseä kohti. Jos joskus olet riittävän pitkään yksin kotona, ota käyttöön vanha keino. Tee pamppu sanomalehdistä, valitse tyyny joka edustaa äitiäsi ja mätki ja huuda hänelle, siis tyynylle, kaikki ulos. Itke, huuda, syytä. Jos saisit tehdä tämän terapeutin läsnäollessa, se olisi parasta. Varaisit kaksi aikaa peräkkäin, että saisit palautua turvallisesti. Jos ei onnistu terapeutin kanssa, kuvittele itse omaan aikuiseen syliisi se lapsi, joka olit. Pidä häntä hyvänä ja sano, että uskot hänen kokemukseensa. Anna itse itsellesi, mitä et äidiltä saanut. Kyllä, vaikeaa, mutta mikä sitten on helppoa?

Kun jätät tietoisesti joksikin aikaa syrjään

156 Jatkaa: viimeinen rivi jäi roikkumaan, se siis pois.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos terapeuttien asiakkaat ovat tällaisia niin ei ole heidänkään työ kyllä helppoa...

No ootko sit jotenkin kuvitellut niin?

Varpaankynsi katkes, katsotaanpas nyt Reijo, miten me päästää yli tästä pettymyksestä. Tällaiseksiko kuvittelit?

Juuri tuota tasoahan tämän äitihullun ongelmat ovat. "Äiti pyysi lakaisemaan lattian, yhyyyyy!!!" "Äiti antoi mun Heppahullu-lehdet lainaan, yhyyyyy!!!" "Olen heikko, en voi siivota, koska äiti, yhyyyyyyyyy!!!" :D :D :D

Ovatko? Entä ongelmat lasten kanssa, oma raivo ja masennus, itsen mitätöinti, ongelmat parisuhteissa eli miehiin joita ei rakasta tyytyminen, oman elämän täydellinen alisuoriutujuus? Mitä vielä?

olet Aikuinen ihminen, joten täysin oma vikasi.

En ole vieläkään saanut keneltäkään vastausta siihen, että miten se että olen Aikuinen muuttaa asiaa mitenkään? Jos ne itsen auttamisen polut on äiti tuhonnut, niin miten voi vaikuttaa omiin asioihinsa?

Ap

Sinä, sinä ja sinä. Eikö maailmaasi muita mahdu, kuin sinä ja sinun ongelmasi. Kun olet aikuinen ja jopa perheellinen sinun pitää auttaa lapsiaan, eikä jankuttaa itsestäsi niinkuin olisit maailman napa.

Siis MITÄ? Eihän tässä siitä ollut puhe. Lue mihin vastaat ensin, niin helpottaa kaikkia. Jos puheena on minun taipumukseni, niin se ei tee minusta minä-minää, jos mietitään miksi en muutu vaikka täytin 18?

Ap

Kyse on siitä, että sinä jauhat omia ongelmiasi kuukausitolkulla, ja lastesi elämä menee siinä sivussa. Voi kun miehesi heräisi ja lähtisi lasten kanssa pois.

No juurihan sanoin, että vaihtoehdot on jauhaa (jotta pääsee surun äärelle ja ongelmien juuriin kiinni) tai olla se pahoinvoiva vitturaivostujaäiti, joka nyt olen, mutta en halua olla. En haluaisi olla menneessä vellojakaan, mutta ei ole vaihtoehtoja. Miettikää, miten hirveä tilanne te, joilla on.

Ap

Edelleenkin oma syysi, että olet vitturaivostujaäiti. Eroa ja anna huoltajuus isälle. Et ole psyykkisesti siinä kunnossa että voisit huolehtia lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos terapeuttien asiakkaat ovat tällaisia niin ei ole heidänkään työ kyllä helppoa...

No ootko sit jotenkin kuvitellut niin?

Varpaankynsi katkes, katsotaanpas nyt Reijo, miten me päästää yli tästä pettymyksestä. Tällaiseksiko kuvittelit?

Juuri tuota tasoahan tämän äitihullun ongelmat ovat. "Äiti pyysi lakaisemaan lattian, yhyyyyy!!!" "Äiti antoi mun Heppahullu-lehdet lainaan, yhyyyyy!!!" "Olen heikko, en voi siivota, koska äiti, yhyyyyyyyyy!!!" :D :D :D

Ovatko? Entä ongelmat lasten kanssa, oma raivo ja masennus, itsen mitätöinti, ongelmat parisuhteissa eli miehiin joita ei rakasta tyytyminen, oman elämän täydellinen alisuoriutujuus? Mitä vielä?

olet Aikuinen ihminen, joten täysin oma vikasi.

En ole vieläkään saanut keneltäkään vastausta siihen, että miten se että olen Aikuinen muuttaa asiaa mitenkään? Jos ne itsen auttamisen polut on äiti tuhonnut, niin miten voi vaikuttaa omiin asioihinsa?

Ap

Sinä, sinä ja sinä. Eikö maailmaasi muita mahdu, kuin sinä ja sinun ongelmasi. Kun olet aikuinen ja jopa perheellinen sinun pitää auttaa lapsiaan, eikä jankuttaa itsestäsi niinkuin olisit maailman napa.

Siis MITÄ? Eihän tässä siitä ollut puhe. Lue mihin vastaat ensin, niin helpottaa kaikkia. Jos puheena on minun taipumukseni, niin se ei tee minusta minä-minää, jos mietitään miksi en muutu vaikka täytin 18?

Ap

Kyse on siitä, että sinä jauhat omia ongelmiasi kuukausitolkulla, ja lastesi elämä menee siinä sivussa. Voi kun miehesi heräisi ja lähtisi lasten kanssa pois.

No juurihan sanoin, että vaihtoehdot on jauhaa (jotta pääsee surun äärelle ja ongelmien juuriin kiinni) tai olla se pahoinvoiva vitturaivostujaäiti, joka nyt olen, mutta en halua olla. En haluaisi olla menneessä vellojakaan, mutta ei ole vaihtoehtoja. Miettikää, miten hirveä tilanne te, joilla on.

Ap

Edelleenkin oma syysi, että olet vitturaivostujaäiti. Eroa ja anna huoltajuus isälle. Et ole psyykkisesti siinä kunnossa että voisit huolehtia lapsista.

Miksi pitäisi erota? Lapset eivät haluaisi, että mä jätän heidät ja koko ajan teen töitä saadakseni itseni irti äidin varjoista. Isä voi huolehtia pääsääntöisesti heistä niinkin, että olen kotona ja enempi taustalla. Lapsille olen sanonut ettei se johdu heistä, kun mulla on paha olla.

Ap