Miksi hyvä äitini ei sietänyt minua sellaisena kuin olen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes vitsinä tai v**llaksesi kirjoitat otsikkoon "hyvä"? Ota pääsi pois perseestäsi, koska et tule löytämään sieltä mitään hyvää ja lähde viettämään kaunista syksyistä päivää pihamaalle. 

Miksi hautaisin edelleen tunteeni ja tukahduttaisin reaktioni? Että SULLA ois helpompaa? Saathan sä toivoa.

Minä tein niin, että surin. SURIN. Se on prosessi, jossa luovutaan jostain minkä on menettänyt tai mitä ei saanut. Se ei ole olotila, jossa vellotaan vuosikausia tai -kymmeniä. Sen jälkeen moni muukin negatiivinen tunne pieneni ja jopa katosi, ei niitä tarvinnut haudata, koska tilalle nousi ihan itsestään keveyttä, iloa, vapautta, onnea, tasapainoa ja hyvää oloa. 

Joo vau, sä oot jopa pystynyt suremaan. Taaskaan et tajua, miten etuoikeutettu olet. Mun suru on niin suljetussa paikassa, etten tunne sitä melkein yhtään. En tiedä missä se laatikko minussa on. Uskon sen luo vielä pääseväni. Kai sen avaavani. Ja surevani. Mutta miten kivaa sekin sitten on? Lapset on kaksi teiniä (ehkä siis sitten kun olen siellä saakka), jotka tarttis minua. Taas hirveä syyllisyys, miten väärin teen kun keskityn suruuni ja ulvon ja olen ties mikä ameeba joka ei jaksa käydä suihkussa. Aivan vitun paska roolimalli. (Varsinkin kun vertaan sitä väkisinkin täykkäriäitiini).

Jos taas en käsittele asioitani, pääse surun luo, kykene aukaisemaan kansioita ja sure olen raivohullunidioottiäiti lopun ikääni. Kamala roolimalli sekin. Kumpaa haluan olla? Siinäpä vasta vitun kiva kysymys!

Kin muut vaan laittaa blogiin, että meidän teinin on niin hassu hihi kun se tapailee jo kolmisanaisia lauseita!

Missä on huumori minun elämästäni?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille tulee tuo vaihe, kun kelataan lapsuutta ja sitä miten vanhemmat teki mitäkin väärin. Kannattaa vain jossain vaiheessa antaa anteeksi ja hyväksyä, että ihmisiä ollaan kaikki ja vajavaisia. Parhaani yritän minäkin nyt äitinä, mutta kyllä minäkin monessa kohtaa epäonnistun.

Miten anteeksianto riittää niihin virheisiin? Ei tässä siitä ole kysymys. Vaikka antaisin anteeksi se ei korjaisi vaurioita, joita äidin käytöksestä on syntynyt, mä syytän häntä niistä. Hänen heikkouksistaan.

Ensinnäkin, et voi tietää mikä osa ongelmistasi johtuu äidistä. Luulet, että kaikki tai lähes kaikki, mutta se harvoin on totuus. Itsekin syytin masentuneena kauheasti äitiäni, mutta paranemisprosessin aikana ymmärsin, että ei äiti syyllinen ollut, vaan minuun vaan iski masennus, joka sai tulkitsemaan kaiken epärealistisen synkästi, myös oman lapsuuden. Ei-masentuneena asiaa katsellen lapsuus näytti ihan tavalliselta. Ei täydelliseltä, mutta ei huonoltakaan. Masennustaipumus olikin minussa, ehkä geneettisesti ja biologisesti, ehkä omaksumieni ajattelumallien myötä, eikä siitä voinut syyttää ketään.

Toinen juttu on, että syyttely ei auta sinua yhtään. Tilanteesi on mikä on, mutta ei se auta jäädä tuijottamaan menneisyyttä ja pohtimaan syitä miksi olet nyt mikä olet. Nenä eteenpäin, ja tekemään töitä että paranet. Paraneminen ON mahdollista, mutta sinun täytyy ymmärtää että se ei onnistu niin kauan kun itse ehdollistat itseäsi koko ajan uskomaan että se ei ole sulle mahdollista, koska menneisyys ja äiti.

Komppi tälle. Nykyään tiedetään, että masennus ei ole yksinkertainen ja suoraviivainen asia, vaan siihen on osalla masentuneista geneettistä ja aivokemiallista syytä taustalla. Kaikki masentuneet eivät ole kokeneet huonoa lapsuutta.

Ja ovat syyt sitten mitä tahansa, oman aktiivisen toiminnan ja työstämisen tärkeyden ymmärtäminen ovat oikeastaan ainoa keino nousta suosta. Jos äiti/isä/puoliso/whoever on vuosia aiheuttanut jollekulle pahaa oloa, on aika epärealistista ripustaa paranemista tuollaisen henkilön vastuulle, se ei tule toteutumaan. Oma apu paras apu!

65

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"jos joku oikeasti ajattelee, että hänen äitinsä on tuhonnut hänen elämänsä, niin se on sen merkki, että hän on vielä alkuvaiheessa aikuiseksi kasvamisen ja toipumisen polulla."

Miksei saisi sanoa, että niin on tähän mennessä käynyt? Miten sillä polulla voisi olla heti äidistä päästyään, jos äiti on esimerkiksi tuhonnut itsen auttamisen tiet?

Ap

Minä sanoinkin, että se ei ole helppoa. En väittänyt, että heti omilleen muutettuaan pitäisi kyetä jättämään mitätöivä kasvatus jälkeensä.

Mutta että niin kauan kuin ei osaa ottaa omasta elämästään vastuuta, se prosessi on kesken. Voi olla lopun elämääkin, mutta kesken silti.

65

No olkoon kesken. Mitä sitten? Syyllistää saa minua?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille tulee tuo vaihe, kun kelataan lapsuutta ja sitä miten vanhemmat teki mitäkin väärin. Kannattaa vain jossain vaiheessa antaa anteeksi ja hyväksyä, että ihmisiä ollaan kaikki ja vajavaisia. Parhaani yritän minäkin nyt äitinä, mutta kyllä minäkin monessa kohtaa epäonnistun.

Miten anteeksianto riittää niihin virheisiin? Ei tässä siitä ole kysymys. Vaikka antaisin anteeksi se ei korjaisi vaurioita, joita äidin käytöksestä on syntynyt, mä syytän häntä niistä. Hänen heikkouksistaan.

Ensinnäkin, et voi tietää mikä osa ongelmistasi johtuu äidistä. Luulet, että kaikki tai lähes kaikki, mutta se harvoin on totuus. Itsekin syytin masentuneena kauheasti äitiäni, mutta paranemisprosessin aikana ymmärsin, että ei äiti syyllinen ollut, vaan minuun vaan iski masennus, joka sai tulkitsemaan kaiken epärealistisen synkästi, myös oman lapsuuden. Ei-masentuneena asiaa katsellen lapsuus näytti ihan tavalliselta. Ei täydelliseltä, mutta ei huonoltakaan. Masennustaipumus olikin minussa, ehkä geneettisesti ja biologisesti, ehkä omaksumieni ajattelumallien myötä, eikä siitä voinut syyttää ketään.

Toinen juttu on, että syyttely ei auta sinua yhtään. Tilanteesi on mikä on, mutta ei se auta jäädä tuijottamaan menneisyyttä ja pohtimaan syitä miksi olet nyt mikä olet. Nenä eteenpäin, ja tekemään töitä että paranet. Paraneminen ON mahdollista, mutta sinun täytyy ymmärtää että se ei onnistu niin kauan kun itse ehdollistat itseäsi koko ajan uskomaan että se ei ole sulle mahdollista, koska menneisyys ja äiti.

Komppi tälle. Nykyään tiedetään, että masennus ei ole yksinkertainen ja suoraviivainen asia, vaan siihen on osalla masentuneista geneettistä ja aivokemiallista syytä taustalla. Kaikki masentuneet eivät ole kokeneet huonoa lapsuutta.

Ja ovat syyt sitten mitä tahansa, oman aktiivisen toiminnan ja työstämisen tärkeyden ymmärtäminen ovat oikeastaan ainoa keino nousta suosta. Jos äiti/isä/puoliso/whoever on vuosia aiheuttanut jollekulle pahaa oloa, on aika epärealistista ripustaa paranemista tuollaisen henkilön vastuulle, se ei tule toteutumaan. Oma apu paras apu!

65

"Kaikki masentuneet eivät ole kokeneet huonoa lapsuutta."

Mä väitän, että he ovat kadottaneet yhteyden johonkin itsessään jo kokonaan. Siis minäkin olin lapsena ikään kuin hyvin onnellinen. Kaikki aina sanoivat, että olen iloisin lapsenlapsi ja vaikka mitä. No sen perusteella mulla pitäis olla ihan tosi hyvä itsetunto, kyky solmia lämpimiä ja kestäviä ihmissuhteita, kyky löytää mies, jota rakastan ja joka rakastaa mua, olla tasapainoinen ja vaikka mitä. No en ole! Itse koen, että siksi, koska SIIRSIN kaikki ongelmalliset asiat tai oikeammin pistin rullalle kaappiin kuin lakanat, KOSKA mua ei autettu niitä käsittelemään, tuntemaan, niistä oppimaan... Ainoa joka hyväksyttiin, oli hyvä olo.

Jos en muistaisi, että kaiken tämän takana mulla kuitenkin oli "juttuja" niin mäkin nyt oisin ihan että wtf, miksi ONNELLISEN lapsuuden jälkeen oon masentunut. Mutta mä tiedän, ettn emotionaalisella tasolla saanut hyvää lapsuutta ja sen seuraukset sitten ovat tässä. Vaikka mä itse olin melkein pelkästään iloinen lapsena. Lukuunottamatta äidille raivoamisia, joiden ois pitänyt paljastaa äidille, että kärsin, eikä olla merkki minunnkurittomuudestani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes vitsinä tai v**llaksesi kirjoitat otsikkoon "hyvä"? Ota pääsi pois perseestäsi, koska et tule löytämään sieltä mitään hyvää ja lähde viettämään kaunista syksyistä päivää pihamaalle. 

Miksi hautaisin edelleen tunteeni ja tukahduttaisin reaktioni? Että SULLA ois helpompaa? Saathan sä toivoa.

Minä tein niin, että surin. SURIN. Se on prosessi, jossa luovutaan jostain minkä on menettänyt tai mitä ei saanut. Se ei ole olotila, jossa vellotaan vuosikausia tai -kymmeniä. Sen jälkeen moni muukin negatiivinen tunne pieneni ja jopa katosi, ei niitä tarvinnut haudata, koska tilalle nousi ihan itsestään keveyttä, iloa, vapautta, onnea, tasapainoa ja hyvää oloa. 

Joo vau, sä oot jopa pystynyt suremaan. Taaskaan et tajua, miten etuoikeutettu olet. Mun suru on niin suljetussa paikassa, etten tunne sitä melkein yhtään. En tiedä missä se laatikko minussa on. Uskon sen luo vielä pääseväni. Kai sen avaavani. Ja surevani. Mutta miten kivaa sekin sitten on? Lapset on kaksi teiniä (ehkä siis sitten kun olen siellä saakka), jotka tarttis minua. Taas hirveä syyllisyys, miten väärin teen kun keskityn suruuni ja ulvon ja olen ties mikä ameeba joka ei jaksa käydä suihkussa. Aivan vitun paska roolimalli. (Varsinkin kun vertaan sitä väkisinkin täykkäriäitiini).

Jos taas en käsittele asioitani, pääse surun luo, kykene aukaisemaan kansioita ja sure olen raivohullunidioottiäiti lopun ikääni. Kamala roolimalli sekin. Kumpaa haluan olla? Siinäpä vasta vitun kiva kysymys!

Kin muut vaan laittaa blogiin, että meidän teinin on niin hassu hihi kun se tapailee jo kolmisanaisia lauseita!

Missä on huumori minun elämästäni?

Ap

Huumori kannattaa aloittaa nauramalla itselleen ja niille vaikeimmille asioille. Vaikka heittmällä vitsiksi, että jo välillä onnistuu muodostamaan kaksi perättäistä lausetta ilman sanaa äiti. Tai toteaa vaan, että äitihän olisi tämänkin osannut tehdä paremmin. 

Ymmärrän, että olet todennäköisesti masentunut ja se värittää mielenmaisemaasi eli helpommin sanottu kuin tehty. Taisit kuitenkin jo vastata itse siihen, miksi vellot. Siksi, että sinulla ei ole motivaatiota parantua. Sinulla ei ole mitään tavoitetta, joten on ihan sama ja helpompaa elää nykyistä kurjuutta. Eli sinun pitäisi löytää joku syy elää niin sitten lähtisit tarpomaan sitä syytä kohti. Näin olen itse parantunut masennuksesta ja tiedän senkin, miten helposti olisi voinut valita sen, että jää paikalleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"jos joku oikeasti ajattelee, että hänen äitinsä on tuhonnut hänen elämänsä, niin se on sen merkki, että hän on vielä alkuvaiheessa aikuiseksi kasvamisen ja toipumisen polulla."

Miksei saisi sanoa, että niin on tähän mennessä käynyt? Miten sillä polulla voisi olla heti äidistä päästyään, jos äiti on esimerkiksi tuhonnut itsen auttamisen tiet?

Ap

Minä sanoinkin, että se ei ole helppoa. En väittänyt, että heti omilleen muutettuaan pitäisi kyetä jättämään mitätöivä kasvatus jälkeensä.

Mutta että niin kauan kuin ei osaa ottaa omasta elämästään vastuuta, se prosessi on kesken. Voi olla lopun elämääkin, mutta kesken silti.

65

No olkoon kesken. Mitä sitten? Syyllistää saa minua?

Ap

Minä en puhu sinusta, koska en sinua tunne. Muitatakos sen?

Prosessin keskeneräisyyden ymmärtäminen on tärkeää siksi, että ymmärtää, että asian eteen pitää ponnistella. Että maali on vielä edessäpäin. Paikalleen makaaminen ja taaksepäin tuijottaminen ei asiaa auta.

Syyllistää en halua ketään, pahasta olosta kärsii ihminen itse. Haluan potkia hiukan persauksille. Jokaisella on mahdollisuus parantua ja nousta suosta!

65

Vierailija kirjoitti:

Tässä terveiset AP:n äidille. Kaikkea hyvää sinulle. Etpä ole elämässäsi helpolla päässyt. Jaksamista, jos näitä tyttäresi vuodatuksia luet. Uskon, että tyttäresi täysimittainen itsekeskeisyys ei ole kasvatuksen tulosta, hän on vaan erittäin raskas ihminen.

Haluaisin tuoda tähän vähän valoa sanomalla, että ap käyttäytyy nyt erittäin raskaasti (olen ollut itsekin vastaavassa vaiheessa). Mutta sen ei tarvitse olla elämänmittainen toimintamalli vaan sen voi karistella harteiltaan ja olla positiivisempi ja onnellisempikin ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseäni tuosta muiden syyttelystä ja vihafantasioissa vellomisesta. Kyse oli enemmänkin siitä, että se oli tuttua ja turvallista ja kaikki elämässä pelottavat asiat saattoi jättää kohtaamatta ja tekemättä, koska "en vaan kykene, koska olen tällainen". Myös negatiivisten tunteiden panttaaminen ja niiden hallitsematon purkautuminen kuuluivat asiaan. Häpeä ja arvottomuus ja niemenomaan kaikkien muiden syyllistäminen ja päiden vaatiminen vadille kuvasivat ajausmaailmaani. Tässä vellomisessa meni 10 vuotta hukkaan ja lopulta olin ihan nurkkaanajettu ja hengästynyt omaan tunnemylläkkääni.

Terapia auttaa! Katse eteenpäin ja pois sieltä menneisyydestä. Täyttä puppua, etteikö sellaisesta kierteestä pääsisi irti.

Ai vain kymmenen vuotta, sä oot päässyt vähällä. Mulla on mennyt jotain 26 vuotta jo ainakin, tai riippuu mistä laskemisen aloittaa. Mutta tiedän ettei jotkut herää koskaan. He vain voivat pahoin ja that's it.

Vähällä? Ei kai tämä mikään kurjuuskilpailu ole. Ja mitä äkimmin pääsee ammattimaisen avun piiriin sitä parempi. Minusta tuossa vaiheessa olin jo niin loppu että seuraava askel olisi ollut joku vielä pahempi. Toki kaikki eivät "herää" koskaan ja niillä tarinoilla usein surullinen loppu. Toivottavasti ap saa apua.

Eli jos lasta autetaan käsittelemään vaikeita tunteita ja hänen kanssaan ollaan ja vielä puitteetkin on kohtalaisen ok, niin ei lapsi masennu. Piste. Siis ei masennus ole "vain" kemiaa. Aivan väheksyvä selitys. Tietenkin jos masentujalla ei ole enää mitään kosketusta menetyksiinsä (henkisiin) niin varmaan tuo näyttää ainoalta selitysmallilta. Että kemiallista tää vaan on.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille tulee tuo vaihe, kun kelataan lapsuutta ja sitä miten vanhemmat teki mitäkin väärin. Kannattaa vain jossain vaiheessa antaa anteeksi ja hyväksyä, että ihmisiä ollaan kaikki ja vajavaisia. Parhaani yritän minäkin nyt äitinä, mutta kyllä minäkin monessa kohtaa epäonnistun.

Miten anteeksianto riittää niihin virheisiin? Ei tässä siitä ole kysymys. Vaikka antaisin anteeksi se ei korjaisi vaurioita, joita äidin käytöksestä on syntynyt, mä syytän häntä niistä. Hänen heikkouksistaan.

Ensinnäkin, et voi tietää mikä osa ongelmistasi johtuu äidistä. Luulet, että kaikki tai lähes kaikki, mutta se harvoin on totuus. Itsekin syytin masentuneena kauheasti äitiäni, mutta paranemisprosessin aikana ymmärsin, että ei äiti syyllinen ollut, vaan minuun vaan iski masennus, joka sai tulkitsemaan kaiken epärealistisen synkästi, myös oman lapsuuden. Ei-masentuneena asiaa katsellen lapsuus näytti ihan tavalliselta. Ei täydelliseltä, mutta ei huonoltakaan. Masennustaipumus olikin minussa, ehkä geneettisesti ja biologisesti, ehkä omaksumieni ajattelumallien myötä, eikä siitä voinut syyttää ketään.

Toinen juttu on, että syyttely ei auta sinua yhtään. Tilanteesi on mikä on, mutta ei se auta jäädä tuijottamaan menneisyyttä ja pohtimaan syitä miksi olet nyt mikä olet. Nenä eteenpäin, ja tekemään töitä että paranet. Paraneminen ON mahdollista, mutta sinun täytyy ymmärtää että se ei onnistu niin kauan kun itse ehdollistat itseäsi koko ajan uskomaan että se ei ole sulle mahdollista, koska menneisyys ja äiti.

Komppi tälle. Nykyään tiedetään, että masennus ei ole yksinkertainen ja suoraviivainen asia, vaan siihen on osalla masentuneista geneettistä ja aivokemiallista syytä taustalla. Kaikki masentuneet eivät ole kokeneet huonoa lapsuutta.

Ja ovat syyt sitten mitä tahansa, oman aktiivisen toiminnan ja työstämisen tärkeyden ymmärtäminen ovat oikeastaan ainoa keino nousta suosta. Jos äiti/isä/puoliso/whoever on vuosia aiheuttanut jollekulle pahaa oloa, on aika epärealistista ripustaa paranemista tuollaisen henkilön vastuulle, se ei tule toteutumaan. Oma apu paras apu!

65

"Kaikki masentuneet eivät ole kokeneet huonoa lapsuutta."

Mä väitän, että he ovat kadottaneet yhteyden johonkin itsessään jo kokonaan. Siis minäkin olin lapsena ikään kuin hyvin onnellinen. Kaikki aina sanoivat, että olen iloisin lapsenlapsi ja vaikka mitä. No sen perusteella mulla pitäis olla ihan tosi hyvä itsetunto, kyky solmia lämpimiä ja kestäviä ihmissuhteita, kyky löytää mies, jota rakastan ja joka rakastaa mua, olla tasapainoinen ja vaikka mitä. No en ole! Itse koen, että siksi, koska SIIRSIN kaikki ongelmalliset asiat tai oikeammin pistin rullalle kaappiin kuin lakanat, KOSKA mua ei autettu niitä käsittelemään, tuntemaan, niistä oppimaan... Ainoa joka hyväksyttiin, oli hyvä olo.

Jos en muistaisi, että kaiken tämän takana mulla kuitenkin oli "juttuja" niin mäkin nyt oisin ihan että wtf, miksi ONNELLISEN lapsuuden jälkeen oon masentunut. Mutta mä tiedän, ettn emotionaalisella tasolla saanut hyvää lapsuutta ja sen seuraukset sitten ovat tässä. Vaikka mä itse olin melkein pelkästään iloinen lapsena. Lukuunottamatta äidille raivoamisia, joiden ois pitänyt paljastaa äidille, että kärsin, eikä olla merkki minunnkurittomuudestani.

Ap

Niin, edelleenkään en ota kantaa sinun lapsuuteesi, josta emme tiedä oikeastaan mitään, emme ainakaan tarinan toista puolta.

Noin yleisesti tiedetään, että masennuksella voi olla monia eri syitä, eikä kaikilla ole vaikeaa lapsuutta.

65

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseäni tuosta muiden syyttelystä ja vihafantasioissa vellomisesta. Kyse oli enemmänkin siitä, että se oli tuttua ja turvallista ja kaikki elämässä pelottavat asiat saattoi jättää kohtaamatta ja tekemättä, koska "en vaan kykene, koska olen tällainen". Myös negatiivisten tunteiden panttaaminen ja niiden hallitsematon purkautuminen kuuluivat asiaan. Häpeä ja arvottomuus ja niemenomaan kaikkien muiden syyllistäminen ja päiden vaatiminen vadille kuvasivat ajausmaailmaani. Tässä vellomisessa meni 10 vuotta hukkaan ja lopulta olin ihan nurkkaanajettu ja hengästynyt omaan tunnemylläkkääni.

Terapia auttaa! Katse eteenpäin ja pois sieltä menneisyydestä. Täyttä puppua, etteikö sellaisesta kierteestä pääsisi irti.

Ai vain kymmenen vuotta, sä oot päässyt vähällä. Mulla on mennyt jotain 26 vuotta jo ainakin, tai riippuu mistä laskemisen aloittaa. Mutta tiedän ettei jotkut herää koskaan. He vain voivat pahoin ja that's it.

Vähällä? Ei kai tämä mikään kurjuuskilpailu ole. Ja mitä äkimmin pääsee ammattimaisen avun piiriin sitä parempi. Minusta tuossa vaiheessa olin jo niin loppu että seuraava askel olisi ollut joku vielä pahempi. Toki kaikki eivät "herää" koskaan ja niillä tarinoilla usein surullinen loppu. Toivottavasti ap saa apua.

No anteeksi, ei tietenkään ole, mutta vaikuttipa niin helpolta toi että miten nää mun jutut ratkee. Siitä tuo kommentti, mutta ei siis ole kilpailu tietenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, haluan, että äitini kärsisi yhtä paljon omien heikkouksiensa takia, kun hän on pannut minut kärsimään siksi, että minullakin on heikkouksia. Pahinta henkisellä tasolla tai aika pahaa minusta mitä jollekin voi tehdä. Täydellistä rakkaudettomuutta. Mutta nyt on maksun aika. Haluan syyttää äitiä KAIKISTA hänen heikkouksistaan, niin että taju siltä lähtee ja anoo armoa ja luulee kuolevansa, mutta ehkä sit jostain kohtalon oikusta jätänkin henkiin. "Ku sä oot mun äiti. Ni en mä sua henno tappaa." Sit alettais olla tasoissa. Tietäsi, mille tuntuu tulla tuomituksi kun sinussa on heikkouksia eikä sinua siksi hyväksytä ihmisenä.

Tiedän toki etten tähän äidin kanssa pääse, mutta fantasiointi on mukavaa.

Ei ei, älä fantasioi tällaisesta, sairastutat vaan mieltäsi lisää. Fantasioi mieluummin siitä, että kohtelet omia lapsiasi ja myös äitiäsi suurella rakkaudella ja anteeksiannolla ja äitisi pikkuhiljaa huomaa mitä ehkä itse on tehnyt huonommin ja heltyy ja pyytää sinulta anteeksi kun ei ole kohdellut sinua yhtä kauniisti, tai jos ei nyt ihan itke, niin tulet ehkä näkemään hänen silmistään, miten paljon hän sinua arvostaa.

Kamalaa tekstiä. Että ap:n pitäisi alkaa purkaa äitisuhdettaan pyrkimällä miellyttämään häntä niin, että ehkä joskus näkee tämän silmissä kiitoksen ja arvostuksen!

Nyt tarjoat Martan roolia ratkaisuksi sille, jolle se ei selvästikään kuulu. Ap:n pitäisi päästä irti äitifiksaatiostaan, ei juuttua siihen syvemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lasta autetaan käsittelemään vaikeita tunteita ja hänen kanssaan ollaan ja vielä puitteetkin on kohtalaisen ok, niin ei lapsi masennu. Piste. Siis ei masennus ole "vain" kemiaa. Aivan väheksyvä selitys. Tietenkin jos masentujalla ei ole enää mitään kosketusta menetyksiinsä (henkisiin) niin varmaan tuo näyttää ainoalta selitysmallilta. Että kemiallista tää vaan on.

Ap

Peukku ylös, jota on autettu lapsena käsittelemään vaikeita tunteita ja peukku alas, joka on joutunut pärjäämään niiden kanssa, miten parhaiten taitaa. 

Haluaisin vähän otantaa siitä, millaisissa oloissa sitä yleensä kasvetaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes vitsinä tai v**llaksesi kirjoitat otsikkoon "hyvä"? Ota pääsi pois perseestäsi, koska et tule löytämään sieltä mitään hyvää ja lähde viettämään kaunista syksyistä päivää pihamaalle. 

Miksi hautaisin edelleen tunteeni ja tukahduttaisin reaktioni? Että SULLA ois helpompaa? Saathan sä toivoa.

Minä tein niin, että surin. SURIN. Se on prosessi, jossa luovutaan jostain minkä on menettänyt tai mitä ei saanut. Se ei ole olotila, jossa vellotaan vuosikausia tai -kymmeniä. Sen jälkeen moni muukin negatiivinen tunne pieneni ja jopa katosi, ei niitä tarvinnut haudata, koska tilalle nousi ihan itsestään keveyttä, iloa, vapautta, onnea, tasapainoa ja hyvää oloa. 

Joo vau, sä oot jopa pystynyt suremaan. Taaskaan et tajua, miten etuoikeutettu olet. Mun suru on niin suljetussa paikassa, etten tunne sitä melkein yhtään. En tiedä missä se laatikko minussa on. Uskon sen luo vielä pääseväni. Kai sen avaavani. Ja surevani. Mutta miten kivaa sekin sitten on? Lapset on kaksi teiniä (ehkä siis sitten kun olen siellä saakka), jotka tarttis minua. Taas hirveä syyllisyys, miten väärin teen kun keskityn suruuni ja ulvon ja olen ties mikä ameeba joka ei jaksa käydä suihkussa. Aivan vitun paska roolimalli. (Varsinkin kun vertaan sitä väkisinkin täykkäriäitiini).

Jos taas en käsittele asioitani, pääse surun luo, kykene aukaisemaan kansioita ja sure olen raivohullunidioottiäiti lopun ikääni. Kamala roolimalli sekin. Kumpaa haluan olla? Siinäpä vasta vitun kiva kysymys!

Kin muut vaan laittaa blogiin, että meidän teinin on niin hassu hihi kun se tapailee jo kolmisanaisia lauseita!

Missä on huumori minun elämästäni?

Ap

Huumori kannattaa aloittaa nauramalla itselleen ja niille vaikeimmille asioille. Vaikka heittmällä vitsiksi, että jo välillä onnistuu muodostamaan kaksi perättäistä lausetta ilman sanaa äiti. Tai toteaa vaan, että äitihän olisi tämänkin osannut tehdä paremmin. 

Ymmärrän, että olet todennäköisesti masentunut ja se värittää mielenmaisemaasi eli helpommin sanottu kuin tehty. Taisit kuitenkin jo vastata itse siihen, miksi vellot. Siksi, että sinulla ei ole motivaatiota parantua. Sinulla ei ole mitään tavoitetta, joten on ihan sama ja helpompaa elää nykyistä kurjuutta. Eli sinun pitäisi löytää joku syy elää niin sitten lähtisit tarpomaan sitä syytä kohti. Näin olen itse parantunut masennuksesta ja tiedän senkin, miten helposti olisi voinut valita sen, että jää paikalleen. 

Huumori on siitä vaikea laji, että jos ei naurata, niin ei naurata, sanoi äitini aina. Ehkä jotain fiksua hänen suustaan? Mutta siis mä haluaisin aidosti pitää hauskoina tuollaisia, mutta eipä pysty, kun huolestun heti jos lapsi ei hymyile - kuten minunkin piti, ettei vain vanhemmilla ole liian vaikeaa miettiessään, että eikö tää olekaan shangri-la, tää meidän koti. Koska se sen piti uskoa olevan, tuntuipa miltä tahansa.

Menetin syyn elää jo kaksikymppisenä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"jos joku oikeasti ajattelee, että hänen äitinsä on tuhonnut hänen elämänsä, niin se on sen merkki, että hän on vielä alkuvaiheessa aikuiseksi kasvamisen ja toipumisen polulla."

Miksei saisi sanoa, että niin on tähän mennessä käynyt? Miten sillä polulla voisi olla heti äidistä päästyään, jos äiti on esimerkiksi tuhonnut itsen auttamisen tiet?

Ap

Minä sanoinkin, että se ei ole helppoa. En väittänyt, että heti omilleen muutettuaan pitäisi kyetä jättämään mitätöivä kasvatus jälkeensä.

Mutta että niin kauan kuin ei osaa ottaa omasta elämästään vastuuta, se prosessi on kesken. Voi olla lopun elämääkin, mutta kesken silti.

65

No olkoon kesken. Mitä sitten? Syyllistää saa minua?

Ap

Minä en puhu sinusta, koska en sinua tunne. Muitatakos sen?

Prosessin keskeneräisyyden ymmärtäminen on tärkeää siksi, että ymmärtää, että asian eteen pitää ponnistella. Että maali on vielä edessäpäin. Paikalleen makaaminen ja taaksepäin tuijottaminen ei asiaa auta.

Syyllistää en halua ketään, pahasta olosta kärsii ihminen itse. Haluan potkia hiukan persauksille. Jokaisella on mahdollisuus parantua ja nousta suosta!

65

Juuri näin. Joskus voi olla myös niin, että henkilöllä on jokin motivaatio surkeudessa vellomiseen ja paikallaan makaamiseen. Onko se ehkä huomion saaminen, jota vaille on jäänyt. Vai onko niin, että yhteys muihin ihmisiin löytyy vain oman surkeuden kautta? Onhan se ihanaa puhua omista asioista tuntikausia ja vielä joku muukin keskittyy sinuun, yrittää auttaa ja keskustelee kanssasi syvällisesti sinua ja sinun elämääsi koskevista asioista. Ehkä sen motivaation tunnistaminen voisi myös auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lasta autetaan käsittelemään vaikeita tunteita ja hänen kanssaan ollaan ja vielä puitteetkin on kohtalaisen ok, niin ei lapsi masennu. Piste. Siis ei masennus ole "vain" kemiaa. Aivan väheksyvä selitys. Tietenkin jos masentujalla ei ole enää mitään kosketusta menetyksiinsä (henkisiin) niin varmaan tuo näyttää ainoalta selitysmallilta. Että kemiallista tää vaan on.

Ap

Peukku ylös, jota on autettu lapsena käsittelemään vaikeita tunteita ja peukku alas, joka on joutunut pärjäämään niiden kanssa, miten parhaiten taitaa. 

Haluaisin vähän otantaa siitä, millaisissa oloissa sitä yleensä kasvetaan...

No ei tarvii kuin vähän katsoa ympärilleen Suomessa niin tajuaa toki, että ei ole ihmisiä autettu, mutta minusta se on silti väärin. Varsinkin jos samaan aikaan vaatimukset lapselta ovat kovat, mutta mitään eväitä ei anneta. Ehkä koin paineita menestyä isän suvun jäsenenä sitten taas, mutta eipä äitikään koskan voivotellut, että ei pysty auttamaan mua menestymään ja että hyväksyy mut sellaisena kuin olen, mikä olisi ehkä auttanut paineisiin.

Ap

Minussakin oli piirteitä, joita äiti ei oikein ymmärtänyt tai hyväksynyt. Ne olivat usein eleitä ja ilmeitä tai sitten erilaista suhtautumista joihinkin asioihin, siis asiat olisi pitänyt "perinteisesti" tuomita, mutta minä suhtauduin neutraalisti tai peräti hyväksyin. Reaktio oli yleensä aina sama: "Kyllä sinä taas olet omituinen". En silloin lapsena ja nuorena oikein ymmärtänyt koko asiaa, mutta vanhemmiten olen käsittänyt, että kyseessä olivat isältä perityt piirteet. Isä oli tabu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi käytökselle on ehkäpä olemassa selitys. Täällä palstallakin on ketju, jossa puidaan narsistista vanhemmuutta. Ihan oma keskustelupalstansa on Narsistien uhrien tuki ry:n sivuilla (muistinkohan nimen täysin oikein). Aiheesta löytyy myös kirjallisuutta, josta voi saada paljon tukea ja apua toipumisessa.

Tutkipa asiaa. Kuulostaa siltä, että sinulla saattaa olla narsistinen äiti. Et ole yksin.

Joo KIITOS! Niin olen siihen tulokseen itsekin päätynyt (kiitos tämän palstan) ja olen narsistin uhreja ymmärtävässä terapiassa. Ei varmaan kukaan muu kuin narsistinen äiti voi kasvattaa sellaista ihmistä, joka nauttii pahan tuottamisesta muille. Siis en pidä sitä hyvänä asiana ja haluan siitä eroon, mutta en minä sellaisin ajatuksin syntynyt.

Olen siis jo tiedostanut sen, että äidissäni on narsistisuutta. Mutta mua haukutaan itseäni narsistiksi. Ehkä käyttäydynkin niin, (mallista?) mutta haluan kaikesta sellaisesta paskasta aktiivisesti eroon. Milloin näin äitini haluavan?

Pitikin just ehdottaa, että olet luultavasti itse narsisti? Avun tarpeessa olet, ilman muuta. Ja koeta nyt, hyvä ihminen, löytää joku muukin syy noin pahoille traumoille, kuin että jouduit keittiön lattian lakaisemaan. Jessus sentään.

En ole, mutta sinä vaikutat syyllistävältä ja ahdasmieliseltä ihmiseltä. En tarvitse sinunlaisisasi kuin sylkykupiksi.

En ole koskaan ollutkaan vielä sekopään sylkykuppina. Siitä vaan syljeskelemään muita ihmisiä. Nautinnollisia hetkiä narskulle.

Ap tajuaa, että hänellä on ongelma, vaikka ei pystykään vielä käsittelemään sitä kypsästi. Elämä on hänelle kaikkea muuta kuin nautintoa. Kuulostat siltä, että haluat painaa heikompaa ihmistä vielä alemmas.

Vierailija kirjoitti:

Eli jos lasta autetaan käsittelemään vaikeita tunteita ja hänen kanssaan ollaan ja vielä puitteetkin on kohtalaisen ok, niin ei lapsi masennu. Piste. Siis ei masennus ole "vain" kemiaa. Aivan väheksyvä selitys. Tietenkin jos masentujalla ei ole enää mitään kosketusta menetyksiinsä (henkisiin) niin varmaan tuo näyttää ainoalta selitysmallilta. Että kemiallista tää vaan on.

Ap

Mun lapsellani todettiin masennus ja ahdistushäiriö 15-vuotiaana. Kotiolot ovat hyvät, ja lapsen kanssa toimii puheyhteys erinomaisesti. Aina olen tukenut häntä, keskustellut aina hänen halutessaan tunteista ja niiden syistä ja usuttanut antamaan kielteistä palautetta minusta ja isästään. Usuttanut hoitoon, sumplinut sumplimisesta päästyänikin hänen asioitaan koulun kanssa, kuskannut kouluun koko yhdeksännen luokan kevään että koulu ei jäisi kesken jne.

Hän aloitti keväällä ssri-lääkityksen, ja se muutti olotilaa merkittävästi. Kumma juttu, jos kerran kyse on vaan kamalasta äidistä.

Ja sen verran, että lapsi itse kokee masennuksensa johtuvan koulukiusaamisesta. Mutta mitä väliä, ap "tietää", että aina se on kauhea koti, joka aiheuttaa tuota.

Mieti ap hetki, mitä hyöytyä luulostasi on kenellekään? Jos minä äitinä olen hirviö, minähän voisin nyt saman tien heittää lusikan nurkkaan, ja antaa lapsen vaikka huostaan. Ei kannata pyristellä, vahingot ovat lopullisia ja voisin oikeastaan mennä kaulakiikkuun tästä.

Ap, ymmärrän, että oman pahan olosi takia et kauheasti kykene nyt käsittelemään tätä problematiikkaa yleisellä tasolla ja ymmärtämään, että ET VOI YLEISTÄÄ OMAA TILANNETTASI koskemaan kaikkia Suomen satoja tuhansia masentuneita.

Joten pliis, älä heittele tuollaisia "diagnooseja". Olet ilkeä ja ajattelematon, kun teet noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, haluan, että äitini kärsisi yhtä paljon omien heikkouksiensa takia, kun hän on pannut minut kärsimään siksi, että minullakin on heikkouksia. Pahinta henkisellä tasolla tai aika pahaa minusta mitä jollekin voi tehdä. Täydellistä rakkaudettomuutta. Mutta nyt on maksun aika. Haluan syyttää äitiä KAIKISTA hänen heikkouksistaan, niin että taju siltä lähtee ja anoo armoa ja luulee kuolevansa, mutta ehkä sit jostain kohtalon oikusta jätänkin henkiin. "Ku sä oot mun äiti. Ni en mä sua henno tappaa." Sit alettais olla tasoissa. Tietäsi, mille tuntuu tulla tuomituksi kun sinussa on heikkouksia eikä sinua siksi hyväksytä ihmisenä.

Tiedän toki etten tähän äidin kanssa pääse, mutta fantasiointi on mukavaa.

Ei ei, älä fantasioi tällaisesta, sairastutat vaan mieltäsi lisää. Fantasioi mieluummin siitä, että kohtelet omia lapsiasi ja myös äitiäsi suurella rakkaudella ja anteeksiannolla ja äitisi pikkuhiljaa huomaa mitä ehkä itse on tehnyt huonommin ja heltyy ja pyytää sinulta anteeksi kun ei ole kohdellut sinua yhtä kauniisti, tai jos ei nyt ihan itke, niin tulet ehkä näkemään hänen silmistään, miten paljon hän sinua arvostaa.

Kamalaa tekstiä. Että ap:n pitäisi alkaa purkaa äitisuhdettaan pyrkimällä miellyttämään häntä niin, että ehkä joskus näkee tämän silmissä kiitoksen ja arvostuksen!

Nyt tarjoat Martan roolia ratkaisuksi sille, jolle se ei selvästikään kuulu. Ap:n pitäisi päästä irti äitifiksaatiostaan, ei juuttua siihen syvemmälle.

Kiitos, sikäli tuo oli "hyvä väärä" kannustus, että itsekin tajusin omasta vastauksestani, että öööö niiin, mähän EDELLEEN kaipaan lupaa äidiltä edes hyväksyä itseni. Ja en voi sitä saada. En osaa tosin hyväksyä itseäni, vaikka lupaa ei tarvittaisikaan.

Ap