Lue keskustelun säännöt.
Miksi hyvä äitini ei sietänyt minua sellaisena kuin olen?
23.08.2016 |
Minulla oli muka sellaisia heikkouksia, joiden takia ei sietänyt minua. Se vaurioitti minua psyykkisesti, ettei normaalia olemista hyväksytä ja ajatella vain heikkoutena jollaisia on vain pakko sietää, vaan syytettiin minua vikaiseksi. Oma äiti!
Hänhän se on syyllinen minun heikkouksieni aiheuttamiin ongelmiin, koska ylikorosti niiden merkitystä vihattavuudessani ihmisille.
Kommentit (166)
Heikkouksiani on käytetty lyömäaseena minua vastaan. Voiko julmempaa lapsen kasvatusta olla ns. hyvältä äidiltä? Joka aiis näennäisesti ja ulkoisesti muiden silmissä on kunnon aiti, ihminen ja henkilö. Miten pieni lapsi ikinä oppii mitään kun rangaistaan ja lyödään henkisesti asioista, joissa lapsi on ns. "huono"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai taas samaa vääntämistä, kivikissaäiti?
Minulla on nyt lapsia ja äiti sanoi "ymmärrät minua kun sinusta itsestäsi tulee äiti" (ai miten niin kun, sitäpaitsi. Kuvitteliko se, että mun tulee olemaan helppoa tuosta noin vain alkaa äidiksi niillä eväin?)
Kumma vaan ymmärrän koko ajan vain paremmin ja paremmin, MITEN minua on kohdeltu väärin, koska samaa mieheni ei suostu jatkamaan omille lapsillemme "koska". Koska se on kamalaa, hirveää, huonoa, mielenterveyden romahduttavaa jne. kasvatusta.
Ymmärrän koko ajan vain paremmin ja paremmin, miten väärin oli uskoa että minussa on vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Mistä kohtaa se äitis oli hyvä?
No se oli silleen organisoitunut. Kaikki oli järjestyksessä ja löytyi paikoiltaan. Hiukset (siis mun) oli letitetty, kaikillapa ei ollut. Sai kaiken näyttämään todella hienolta. Teki aamupalat, piti orjallisen siistiä, oli pukeutunut huolitellusti aina, väitti ettei loukkaa keitään koska osaa käyttäytyä ja tulla toimeen ihmisten kanssa. Sanoi, "seuraa esimerkkiäni" niin mikään ei voi mennä pieleen. Jos et seuraa valitan ja raivoan koska on oma vikasi että elämäsi menee pilalle. Ei kun siis äh, tuossa ei ollut enää hyvä. Mutta noin päällisin puolinhan se oli hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla sisaruksia? Miten he ovat kokeneet äitinne vanhemmuuden? Miten tämä sinun vähättely ihan konkreettisesti eteni? Jos sinä esim. sait huonon numeron kokeesta niin sanoiko äitisi että nyt ihmiset ei pidä sinusta kun olet huono tässä aineessa? Kerro jokin todellinen tapaus esimerkiksi.
Sun täytyy vaan hyväksyä menneisyys, kasvaa paremmaksi ihmiseksi kuin äitisi ja mennä vaikka terapiaan puhumaan. Täällä asiasta jauhamalla et saa mieltäsi terveeksi eikä lapsuus muutu siitä paremmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, miksi vaimot eivät hyväksy miehiään sellaisina kun ne ovat?
Ei ole sisaruksia. Lähinnä haukkuja tuli käytöksestä ja siitä, etten siivoa. Esimerkiksi niin, että kuulemma toivoi että minä olisin joskus ymmärtänyt, että äiti on väsynyt ja olisin ottanut silloin harjan ja lakaissut keittiön lattian. Siis tämä nyt ei ollut kova moite mutta kuvaa tasoa, jolla mentiin. Siis MINÄ olisin toivonut, että hän ei olisi kasvattajana huutanut minulle niin että minun olisi joskus tehnyt mieli ajatella häntä. Siis mun ei olis tehnyt mieli lakaista keittiön lattiaa vaikka hän ois uinut paskassa, ei minua ollut kasvatettu siihen. Eihän hänkään välittänyt siitä miten paha olo mulle tuli hänestä. Ei ihmistä saa moittia tämän heikkouksista. Silloin ne aivan varmasti suurenevat vain. Koska heikkouksia kai meissä kaikissa on ja ne on niitä, joille ei voi mitään, ellei saa tukea ja apua. Ei niitä muuten tarttis kutsua heikkouksiksi. Niin niissä kun menee haukkumaan minut niin saa taattua sen, etten tehnyt hänen hyväkseen enää mitään. SE oli luonnollinen ja Aoikea reaktio. Koska se oli lapsen reaktio.
En enää myöhemmin voinut korjata sitä, koska opin, että minussahan se syy on, kun on kerran heikkouksia. Avun tarvitseminen ei ollut mikään vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, miksi vaimot eivät hyväksy miehiään sellaisina kun ne ovat?
Samaa juurta on molemmat asiat. Äitini ei hyväksynytkään isääni sellaisena kuin tämä on, vaan pettyi koska äidin omat kuvitelmat siitä, millainen isä on, eivät toteutuneet. Otti eron. Pääsi näin kätevästi eroon virheestään. Minustapa ei sitten päässytkään yhtä kätevästi eroon, vaikka en minäkään ollut sellainen kun hän oli vissiin 11-vuotiaana lettipäänä kuvitelmissaan katalogista tilannut. Olinkin ihminen. Hups.
Siis oikeasti tottakai äidit pyytää/käskee lapsia siivoamaan se on ihan normaalia kasvatusta. Päiväkodissakin lapset siivoa sotkunsa. Kerro nyt joku esimerkki että me edes voitais yrittää ymmärtää sinua. Vai olisiko vika kuitenkin sinussa ja sinun psyykkeessäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin, että äitini ei välittänyt isästäni sen suurmmin. Hylkäsi heti kun toisessa oli heikkouksia. Ei sellainen mitään rakkautta ole. Miten kehtasikin mennä naimisiin, vaikka tarkoitus oli vain pönkittää äidin omaa egoa isäni varallisuudella ja taustalla ilmeisesti? Miten kehtaa antaa minulle yhtäkään neuvoa tuollaisen mokan jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Siis oikeasti tottakai äidit pyytää/käskee lapsia siivoamaan se on ihan normaalia kasvatusta. Päiväkodissakin lapset siivoa sotkunsa. Kerro nyt joku esimerkki että me edes voitais yrittää ymmärtää sinua. Vai olisiko vika kuitenkin sinussa ja sinun psyykkeessäsi?
Joo mutta hän haukkui minua kun en siivonnut, mutta ei tehnyt mitään sen eteen, että olisin siivonnut. Ei lapsi välttämättä vain siksi siivoa, että ensin aikuinen vaatii niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äideilläkin on vikansa. Minä ja äitini emme koskaan ymmärtäneet toisiamme, kun ollaan niin erilaisia ihmisiä. Äiti piti minua lapsesta asti monella tapaa vääränlaisena: liian rajuna tytöksi, liian äänekkäänä, liian rauhattomana, liian rumana, liian sitä ja tätä. Minä taas pidin äitiä tyhmänä ja yksinkertaisena kanana, heti kun aloin sellaisia asioita ymmärtää, että hänellä oli naisen roolista esimerkiksi nykyaikaan sopimattoman perinteiset käsitykset.
Mutta ei tämä minun elämääni ole mitenkään pilannut. Lapsuutta ehkä osaltaan siksi, että itsekin uskoin pitkään olevani kelvoton, vääränlainen ihminen. Murrosiässä kapinoin itseni äidin käsityksistä irti, ja sen jälkeen ei ole ollut asiasta ongelmia.
Eikä äiti edes eronnut kunnolla isästä, vaan jäi lokkeilemaan minun siivelläni isän varoihin. Koska hoiti minua niin isän piti edelleen antaa taloudellista hyötyä, mutta yhdessä ei halunnut elää, koska isä oli pettymys. Siis ymmärrän elarit, mutta äiti sai asumista, lastenhoitoa ja kesäpaikassa oloa koska minä, vaikka halusi erota ja erosi.
Niin että en kyllä kehtaisi tuollaisena lokkina neuvoa ketään.
Kaikille tulee tuo vaihe, kun kelataan lapsuutta ja sitä miten vanhemmat teki mitäkin väärin. Kannattaa vain jossain vaiheessa antaa anteeksi ja hyväksyä, että ihmisiä ollaan kaikki ja vajavaisia. Parhaani yritän minäkin nyt äitinä, mutta kyllä minäkin monessa kohtaa epäonnistun.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille tulee tuo vaihe, kun kelataan lapsuutta ja sitä miten vanhemmat teki mitäkin väärin. Kannattaa vain jossain vaiheessa antaa anteeksi ja hyväksyä, että ihmisiä ollaan kaikki ja vajavaisia. Parhaani yritän minäkin nyt äitinä, mutta kyllä minäkin monessa kohtaa epäonnistun.
Miten anteeksianto riittää niihin virheisiin? Ei tässä siitä ole kysymys. Vaikka antaisin anteeksi se ei korjaisi vaurioita, joita äidin käytöksestä on syntynyt, mä syytän häntä niistä. Hänen heikkouksistaan.
Äitini se vaikea ihminen oli, mutta ei nähnyt tai halunnut nähdä tai kyennyt näkemään sitä itse. Mutta tervekin ihminen voidaan tällaisen sairastuneen sekopään kanssa saada sairastumaan. Mulle on käynyt niin. En enää kykene käsittelemään asioitani itse ja yksin paranemaan siitä, miten heikkouksiani on käytetty lyömäaseena minua vastaan, vaan tarvitsen siihen terapian tukea. Kamalaa, miten kalliiksi tämän äidin saaminen yhteiskunnalle ja minulle ja minua auttaneille tulee. Mutta elämä on.