Mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset? Kertokaa!

Tätä ketjua luettuani vasta tajusin, miten lukioaikainen poikaystäväni oli varsin mustasukkainen, ei tosin niin hirveä kuin monet täällä kerrotuista tapauksista.

Ex kyttäsi painoani melko tarkasti ja kommentoi sitä jatkuvasti. Kun laihduin, hän varmisteli etten nyt vain yritä miellyttää muita miehiä liikaa. Kun leikkasin tukkani, hän voivotteli samaa. Hän vertaili jatkuvasti minua muihin ja kehui muita naisia ja kuitenkin samalla kyttäsi etten sanonut mitään hyvää muista miehistä :D Kavereilta lähtiessäni hän pyysi minua usein poikkeamaan moikkaamaan häntä, tosin näin jälkeenpäin hän ehkä halusi katsoa, etten vain jäänyt mihinkään yöksi.

Suhteemme kariutui lopulta siihen, että hän itse petti. Olin tyhmä ja halusin vielä yrittää, mutta sen jälkeen hän vasta kyselikin kaikista miespuolisista kavereistani. Pidimme useamman kerran taukoa suhteesta ja tuolloin saatoin laihtua paljonkin. Exän mielestä tämä merkitsi sitä, että valmistauduin eroamaan lopullisesti. Hän alkoi kehua ulkonäköäni täysin liioitellusti ja mitä erikoisimmissa asiayhteyksissä.

Yhtenä kesänä lähdimme kavereideni kanssa mökkireissulle (kuten usein kesäisin teimme) ja hän lähetteli viestejä perääni. Kun hänelle selvisi, että olin ollut nuorempana ihastunut yhteen nykyisistä kaveripojistani, siitähän riemu repesi. Hän kyseli aina tuleeko "se yks tietty jätkä", jos olin kavereiden kanssa jossain tai meillä oli bileet. Hän ei pitänyt ystävistäni ja se, että heistä monet olivat sinkkuja, oli kuulemma hänestä epäilyttävää. Vielä epäilyttävämpää oli kuulemma se, että hengailimme sekaporukassa.

Olimme jo eronneet tämän exän kanssa aikoja sitten, kun aloin seurustella nykyisen avomieheni kanssa. Kun avokkini ehdotti, että laittaisimme facebookkiin uuden suhdestatuksemme, sain yhtäkkiä vihakirjeen. Exänihän se siellä kirjoitti, kuinka olinkaan hylännyt hänet ja pilailin hänen tunteillaan ja oikein levittelin hänen naamalleen tätä petturuuttani netissä. Ja että en kyennyt rakkauteen ja en selvästikään ikinä ollut rakastanut häntä.

Onneksi hän oli näinkin mieto tapaus, jätti rauhaan lopulta. Avokkini joutui kyllä jo kehottamaan exääni jättämään minut rauhaan. Kohtasin exäni vuosien jälkeen kerran baarissa opiskelijabileissä (hän asuu kaukana, mutta oli tullut kaveriaan moikkailemaan) ja uskomatonta mutta totta, hän tuli tervehtimään varovasti ja pyysi anteeksi. Hän sanoi itse käyttäytyneensä todella inhottavasti, toivotti minulle hyvää jatkoa ja pyysi että lähetän pahoittelevat terveiset avomiehellenikin. Jostain kumman syystä hänen piti kuitenkin vielä kertoa, ettei ole jälkeeni seurustellut, kun ei ole osannut sitoutua samoin keheenkään muuhun :D hieman huvitti.

Moi,

olen mies vierailla vesillä... :)

eksyin tänne teidän naisten keskelle etsiessäni juttuja parisuhteen läheisyyden / kosketuksen puutteesta.

Olen 36 vuotias mies ja minulla on saman ikäinen vaimo, yhteistä elämää meillä on takana noin 18 vuotta.

Meillä on kolme ihanaa lasta ja oma koti. Lasten syntymien aikaan meillä oli vaikeampia aikoja kuten monilla muillakin varmasti on, noista kuitenkin selvittiin ja suhde voi käytännössä todella hyvin, MUTTA

Itse olen ihminen joka kaipaa puolison läheisyyttä ja kosketusta, kun taas vaimoni on sellainen että hän ahdistuu / ärsyyntyy helposti mikäli halaan tai kosketan häntä. Ja ei, en kosketa häntä vain silloin tai siksi että haluaisin seksiä. Vaimoni ei ole koskenut minuun millään tavalla pitkään aikaan (en edes muista milloin viimeksi), ei edes kättä olkapäälle tai mitään muuta vastaavaa. Jos yritän halata vaimoani, hän ei edes halaa takaisin, vaan kädet roikkuvat alhaalla ja kuuluu tuhinaa ja sanoo no niin joko riittää. Vaimoni ei ole sanonut minulle yli kymmeneen vuoteen että rakastaa tai välittää minusta, kun sitä joskus kysyin häneltä hän vaan totesi ettei hän ole sellainen joka sanoo, hän näyttää sen tekemällä ei sanomalla. Meillä on kuitenkin hauskaa yhdessä, samat elämän arvot, teemme yhdessä asioita, pihan laittoa ja kaikkea muuta. Viihdymme hyvin toistemme seurassa ja perheenä yhdessä. Mutta se tunne kun toinen ei halua koskettaa tai olla lähellä, ja mikäli yritän koskettaa tulen torjutuksi, on sellainen joka syö itsetuntoa todella paljon. Olemme asiasta puhuneet ja hän sanoo vain että ei ole sellainen ihminen joka haluaa koskettaa, että häntä ahdistaa koskettaa toista. Tuo kosketuksen puute on saanut itsessäni aikaan noita mustasukkaisuuden tunteita ja olen huomannut että ne vaan voimistuvat ja voimistuvat ajan kuluessa. Olen ollut pienenä koulukiusattu (todella pahasti) ja itsetuntoni ei muutenkaan sen seurauksena ole mikään paras mahdollinen. Nyt huomaan että aina kun vaimoni lähtee tai on lähdössä johonkin tulee sisälleni aivan järkyttävä puristava tunne ja en saa ajatusta pois mielestäni, että mitä jos hän löytääkin jonkun paremman kuin minä, mitä jos hän tapaakin jonkun jota hän haluaa koskettaa ja antaa huomiota. Siitäkin olen hänelle sanonut kun olemme minun itsetunnostani puhuneet ettei tuo tilanne ainakaan auta siihen, hän vain toteaa että ei se ole hänen tehtävänsä minun itsetuntoani kohottaa. En tosiaankaan rajoita vaimoni menoja tai tekemisiä, enkä sitä hänelle näytä miltä minusta tuntuu kun hän lähtee johonkin. Se tässä rassaa eniten kun tiedän 100% varmuudella ettei vaimoni tekisi mitään tai ettei hänellä ketään muuta ole. Hän on luotettavin ihminen mitä tiedän, mutta kun en tiedä mitä tekisin että saan nuo tyhmät ajatukset pois päästäni. Enkä tiedä mitä sanoisin tai tekisin että hän ymmärtäisi minua ja minun tarpeitani. Voiko olla mahdollista että ihminen ei oikeasti voi oppia koskettamaan toista? Omasta mielestäni puolisoaan pitää osata / oppia koskettamaan ja ottamaan huomioon. Rakastan vaimoani koko sydämestäni enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä ja perhettäni. Mutta pelkään että minusta tulee tätä menoa tuollainen mitä olette kertoneet kumppaneistanne ja sillä tavalla tuhoan suhteemme. 

Hei "vierailla vesillä"!

Mukava saada miehen näkökulmaa tähän asiaan. Kuulostat tekstin perusteella ihanalta mieheltä  :). Itsekin olen hyvin läheisyydenhaluinen ihminen. Voin kuitenkin kertoa omasta kokemuksesta, että mustasukkainen käyttäytyminen ei todellakaan saa vaimoasi jäämään suhteeseen, vaan paremminkin ajaa häntä pois. Eli jos siis epäilet, että hän löytää jonkun toisen, ei ainakaan mustasukkainen käyttäytyminen auta. 

Myös puolison käytöksellä on merkitystä itsetuntoon. Minusta on "väärin" sanoa ettei ole hänen tehtävänsä kohotaa sinun itsetuntoasi, mutta ei kai ole myöskään tarkoituksenmukaista huonontaa sinun itsetuntoasi? Koska tuollainen käytös juuri huonontaa sinun itsetuntoasi. En osaa tämän paremmin auttaa, sanon vain että älä lähde mustasukkaisuuden tielle ja puhu vaimosi kanssa! Mielestäni hänenkin pitäisi tulla vastaan ja jos läheisyys on sinulle tärkeää, eikö hän voisi edes sinun mieliksi halailla ja koskea, kun tietää että sinä saat siitä itsevarmuutta ja se tuottaa sinulle hyvää mieltä?

Toki ymmärrän vaimoasi, jos olet oikeasti koko ajan kiinni hänessä, eikä hän saa olla hetkeäkään rauhassa. Mutta ei pieni läheisyys pitäisi olla niin hankalaa :)

Minulla oli kesken Tuija Lehtisen kirja nimeltä "Nottingham kesällä kello 6", niin ex päätteli siitä, minulla on varmasti sovittuna tapaaminen jonkun miehen kanssa samalla tyylillä; Berliini heinäkuun 5. klo.8. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on sairasta ja käsittämätöntä, että miehet tosissaan uskovat tyttöystäviensä/vaimojensa naivan  koiraansa, kissaansa, hamsteriaan, naapurin Perttiä 90v, parasta ystäväänsä tai  lähikaupan kassaa   ties missä hississä tai kaupan takahuoneessa!

Olen ollut monessa suhteessani sairaalloisen, omastakin mielestäni suorastaan psykoottisen mustasukkainen ja siksi koetankin nyt pysytellä kaukana vastakkaisesta sukupuolesta tietäessäni, että suhde laukaisee minussa aivan hallitsemattomia asioita. Työstän päätäni terapiassa, mutten tiedä, onko siitä mitäön apua.

Hamsterin ja naapurin rullatuolivanhuksenkin kokeminen uhkana on mustasukkaiselle ihan täyttä kivuliasta todellisuutta. Sitä on vaikea selittää, koska todennäköisesti myöhemmin tilanteen ulkopuolella se kuulostaa aivan älyttömältä mustasukkaisen omiinkin korviin. Sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen elämä on sekasortoa, kun hänen mielessään koko maailma koettaa nöyryyttää häntä jotenkin ja välillä kaikki tietävät muka jotain, mitä häneltä salaillaan.

Neuvon vain suosiolla ottamaan etäisyyttä, kun kumppani alkaa harhaiseksi. Käytös ja "mustasukkapsykoosi" menee sitä pahemmaksi, mitä kovemmin mustasukkaisuutta koetetaan todistaa aiheettomaksi. Muistan pääni olleen ihan todella sekaisin noina aikoina. Olen onnellinen, että kumppanini ovat tajunneet lopulta lähteä ja toivon, että he ovat päässeet jaloilleen ja kykenevät normaaleihin ihmissuhteisiin.

Hei, olet jo puoliksi tervehtymässä, kun pystyt myöntämään ongelmasi ja tarkastelemaan sitä noin. Voin lohduttaa sinua, että minulla on 25 ihmissuhdevuoden aikana ollut mustasukkaisuutta vain yhden vuoden aikana ja se oli ihan kamalaa ja siinä todella menee ihan sekaisin.

Sen jälkeen aloin miettiä ja kysyisinkin, onko suhteissa ollut jotain perustavasti pielessä eli sinä et ole saanut sellaista vastarakkautta, jota olisit toivonut? Olet jollain tasolla tiennyt, ettet ole vastapuolen elämän rakkaus? Silloinhan tilanne muuttuu stressaavaksi ja kilpailutilanteeksi koko muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jos itse tuntee löytäneensä toisesta jotain erityistä ja tahtoisi pitää hänet ja saada vastarakkautta ja hyvän suhteen. 

Jälkikäteen minusta tuntuu, että kaikkein mustasukkaisin olen ollut suhteissa, jossa minusta todella on välitetty ja olen ollut kumppanille toiveiden täyttymys. Olen kuitenkin "tiennyt" asian olevan muka aivan päinvastoin. Vika on varmasti ollut ihan omassa itsetunnossani ja luottamuksessani muihin ihmisiin sekä vääristyneessä kuvassani ihmissuhteista. Kilpailutilanne koko maailmaa vastaan hamstereita myöten kuvaa tuntemusta hyvin.

Vähiten mustasukkaisuutta koin suhteessa, jossa kumppani todella kohteli minua huonosti ja osoitti avoimesti, että minuakin parempia löytyisi. Kai oli helpompaa pelätä todellisia asioita kuin olemattomia.

Näin tämä on.

Kaikki henkinen väkivalta pahenee nimenomaan silloin, kun sitä myötäillään. Ja itsekeskeimen ihminen alkaa käyttäytyä sitä itsekeskeisemmin, mitä enemmän häntä huomioidaan. On ihan todettu lähisuhdeväkivaltatyöntekijöiden kirjoittamassa kirjassakin. Siksi pitäisi heti laittaa rajat sille, miten itseä saa kohdella js pitää välttää sairaan ihmisen yliymmärtämistä. Se joka kommentoi ylempänä, että mustasukkaisuus johtuu siitä, ettei ole varma toisen tunteista, ei ole vielä tervehtinyt, sillä hän sysää edelleen vastuun omasta käytöksestään toiselle.

Oikaisen vähän kirjoittamaani. En ole koskaan kokenut sairaalloista mustasukkaisuutta vaan yritin arvailla sairaalloisesti mustasukkaisen päänliikkeitä oman yksittäiskertaisen mustasukkaisuuskokemukseni pohjalta (aiheesta syntynyt ja meni ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin aiheen poistuttua). Mutuilu meni metsään. 

Olen myös ollut sairaalloisen mustasukkaisuuden kohteena toisessa suhteessa, mutta en yhtään ymmärrä miksi vastapuoli käyttäytyi kuten käyttäytyi. 

Minä taas ymmärrän. Olen joskus kauan aikaa sitten ollut itse sairaalloisen mustasukkainen ja koska tajusin, että se ei ole tervettä niin jouduin opettelemalla opettelemaan siitä pois. Ja nykyään olen melkeen täysi vastakohta eli en tippaakaan mustasukkainen. Mutta minun mielestäni se johtuu siitä, ettei se mustasukkainen ihminen rakasta vastapuolta oikeasti vaan rakastaa vain rakastettuna olemista ja sen menettämisen pelko aiheuttaa mustasukkaisuuden. Myöskään mustasukkainen itse ei ole kovin luotettava parisuhteessa. Mustasukkaisella on myös huono itsetunto.

Sairaudesta ei voi parantua ellei myönnä sitä ja ellei itse halua parantua.

Tuohon on helppo uskoa, koska ainankin minua se sairaan mustasukkainen kohteli niin julmasti ja huonosti, ettei varmasti olisi, jos olisi oikeasti rakastanut. Todennäköisesti hän halusi vain omistaa ja saada. 

Täällä tuo aiemmin mustasukkapsykoosista kirjoittanut. Pakko myöntää, että suhteissa olen tainnut rakastaa nimenomaan sitä toisen rakkautta, en sitä ihmistä ihmisenä. Olen myös koettanut muuttaa kumppania, yrittänyt ohjailla hänen mieltymyksiään. Arvostellut, oikeastaan sisimmässäni jopa ihan halveksinut kumppaniani.

En ole kai tahtonut olla ihmisen kanssa siksi, että hän olisi ollut jotenkin erityinen ja upea, vaan siksi, että hän vastasi palvonnan tarpeeseeni. Enkä ole ollut suhteissa luotettava, mikä on tietysti lisännyt uskoa siihen, että tietysti toinenkin kieroilee ja pettää samalla tavalla. Ja että tietysti toinenkin salaa halveksii minua kuten minäkin häntä!

Mun mies on aikalailla tällainen.

Onko neuvoa, mitä asialle voi tehdä?

Oletko itse ollut hyvä näyttelemään rakkautta? Meillä on paljon hyviä hetkiä, joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Aistin kuitenkin siellä taustalla olevan halveksunnan, valtavan huomiontarpeen, jota en pysty täyttämään ja tiedän hänen olevan myös taitava valehtelemaan tarvittsessa ja hänellä on jollain tapaa hyvin yksityinen oma elämä, vaikka olemme naimisissa. Mieheni on arvostellut rumasti minua ja yrittää kovasti muuttaa toisenlaiseksi. Hän on vahvasti omistushaluinen.

Kuulisin mielelläni lisää sinulta tekstiä, ihan kuin puhuisin valaistuneen mieheni kanssa.

Miehen mustasukkainen ex-kumppani vahtii, haukkuu, mustamaalaa, kiristää, sanoo toivovansa kaikkea pahaa meille. 

Syyttää erosta minua, vaikka tulin miehen elämään reilusti heidän eronsa jälkeen.

Kun menin yksin kauppaan, sain haukut, että haluan mennä itsekseni saamaan ihailua muilta miehiltä. Kun mies oli mukana, rekisteröi jokaisen katseen, joka mukamas luotiin minua kohti ja haukkui tästä minua päiväkausia.

Somen käyttö oli kiellettyä, yritti eristää minut ystävistäni ja sukulaisistani; he olivat kaikki huonoja ja minun olisi pitänyt tyytyä vain tämän miehen seuraan.

Oli mustasukkainen aiemmasta suhteestani ja alkoi lopulta nähdä tätä miestä lähikaupan pihalla, vaikka asuu 300km päässä ja ei todellakaan asioi täällä.

Vaatteeni olivat liian tyylikkäitä hänen mielestään, huomiohakuisia.

Lopetin suhteen , oli matkassa muutakin ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on sairasta ja käsittämätöntä, että miehet tosissaan uskovat tyttöystäviensä/vaimojensa naivan  koiraansa, kissaansa, hamsteriaan, naapurin Perttiä 90v, parasta ystäväänsä tai  lähikaupan kassaa   ties missä hississä tai kaupan takahuoneessa!

Olen ollut monessa suhteessani sairaalloisen, omastakin mielestäni suorastaan psykoottisen mustasukkainen ja siksi koetankin nyt pysytellä kaukana vastakkaisesta sukupuolesta tietäessäni, että suhde laukaisee minussa aivan hallitsemattomia asioita. Työstän päätäni terapiassa, mutten tiedä, onko siitä mitäön apua.

Hamsterin ja naapurin rullatuolivanhuksenkin kokeminen uhkana on mustasukkaiselle ihan täyttä kivuliasta todellisuutta. Sitä on vaikea selittää, koska todennäköisesti myöhemmin tilanteen ulkopuolella se kuulostaa aivan älyttömältä mustasukkaisen omiinkin korviin. Sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen elämä on sekasortoa, kun hänen mielessään koko maailma koettaa nöyryyttää häntä jotenkin ja välillä kaikki tietävät muka jotain, mitä häneltä salaillaan.

Neuvon vain suosiolla ottamaan etäisyyttä, kun kumppani alkaa harhaiseksi. Käytös ja "mustasukkapsykoosi" menee sitä pahemmaksi, mitä kovemmin mustasukkaisuutta koetetaan todistaa aiheettomaksi. Muistan pääni olleen ihan todella sekaisin noina aikoina. Olen onnellinen, että kumppanini ovat tajunneet lopulta lähteä ja toivon, että he ovat päässeet jaloilleen ja kykenevät normaaleihin ihmissuhteisiin.

Hei, olet jo puoliksi tervehtymässä, kun pystyt myöntämään ongelmasi ja tarkastelemaan sitä noin. Voin lohduttaa sinua, että minulla on 25 ihmissuhdevuoden aikana ollut mustasukkaisuutta vain yhden vuoden aikana ja se oli ihan kamalaa ja siinä todella menee ihan sekaisin.

Sen jälkeen aloin miettiä ja kysyisinkin, onko suhteissa ollut jotain perustavasti pielessä eli sinä et ole saanut sellaista vastarakkautta, jota olisit toivonut? Olet jollain tasolla tiennyt, ettet ole vastapuolen elämän rakkaus? Silloinhan tilanne muuttuu stressaavaksi ja kilpailutilanteeksi koko muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jos itse tuntee löytäneensä toisesta jotain erityistä ja tahtoisi pitää hänet ja saada vastarakkautta ja hyvän suhteen. 

Jälkikäteen minusta tuntuu, että kaikkein mustasukkaisin olen ollut suhteissa, jossa minusta todella on välitetty ja olen ollut kumppanille toiveiden täyttymys. Olen kuitenkin "tiennyt" asian olevan muka aivan päinvastoin. Vika on varmasti ollut ihan omassa itsetunnossani ja luottamuksessani muihin ihmisiin sekä vääristyneessä kuvassani ihmissuhteista. Kilpailutilanne koko maailmaa vastaan hamstereita myöten kuvaa tuntemusta hyvin.

Vähiten mustasukkaisuutta koin suhteessa, jossa kumppani todella kohteli minua huonosti ja osoitti avoimesti, että minuakin parempia löytyisi. Kai oli helpompaa pelätä todellisia asioita kuin olemattomia.

Näin tämä on.

Kaikki henkinen väkivalta pahenee nimenomaan silloin, kun sitä myötäillään. Ja itsekeskeimen ihminen alkaa käyttäytyä sitä itsekeskeisemmin, mitä enemmän häntä huomioidaan. On ihan todettu lähisuhdeväkivaltatyöntekijöiden kirjoittamassa kirjassakin. Siksi pitäisi heti laittaa rajat sille, miten itseä saa kohdella js pitää välttää sairaan ihmisen yliymmärtämistä. Se joka kommentoi ylempänä, että mustasukkaisuus johtuu siitä, ettei ole varma toisen tunteista, ei ole vielä tervehtinyt, sillä hän sysää edelleen vastuun omasta käytöksestään toiselle.

Oikaisen vähän kirjoittamaani. En ole koskaan kokenut sairaalloista mustasukkaisuutta vaan yritin arvailla sairaalloisesti mustasukkaisen päänliikkeitä oman yksittäiskertaisen mustasukkaisuuskokemukseni pohjalta (aiheesta syntynyt ja meni ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin aiheen poistuttua). Mutuilu meni metsään. 

Olen myös ollut sairaalloisen mustasukkaisuuden kohteena toisessa suhteessa, mutta en yhtään ymmärrä miksi vastapuoli käyttäytyi kuten käyttäytyi. 

Minä taas ymmärrän. Olen joskus kauan aikaa sitten ollut itse sairaalloisen mustasukkainen ja koska tajusin, että se ei ole tervettä niin jouduin opettelemalla opettelemaan siitä pois. Ja nykyään olen melkeen täysi vastakohta eli en tippaakaan mustasukkainen. Mutta minun mielestäni se johtuu siitä, ettei se mustasukkainen ihminen rakasta vastapuolta oikeasti vaan rakastaa vain rakastettuna olemista ja sen menettämisen pelko aiheuttaa mustasukkaisuuden. Myöskään mustasukkainen itse ei ole kovin luotettava parisuhteessa. Mustasukkaisella on myös huono itsetunto.

Sairaudesta ei voi parantua ellei myönnä sitä ja ellei itse halua parantua.

Tuohon on helppo uskoa, koska ainankin minua se sairaan mustasukkainen kohteli niin julmasti ja huonosti, ettei varmasti olisi, jos olisi oikeasti rakastanut. Todennäköisesti hän halusi vain omistaa ja saada. 

Täällä tuo aiemmin mustasukkapsykoosista kirjoittanut. Pakko myöntää, että suhteissa olen tainnut rakastaa nimenomaan sitä toisen rakkautta, en sitä ihmistä ihmisenä. Olen myös koettanut muuttaa kumppania, yrittänyt ohjailla hänen mieltymyksiään. Arvostellut, oikeastaan sisimmässäni jopa ihan halveksinut kumppaniani.

En ole kai tahtonut olla ihmisen kanssa siksi, että hän olisi ollut jotenkin erityinen ja upea, vaan siksi, että hän vastasi palvonnan tarpeeseeni. Enkä ole ollut suhteissa luotettava, mikä on tietysti lisännyt uskoa siihen, että tietysti toinenkin kieroilee ja pettää samalla tavalla. Ja että tietysti toinenkin salaa halveksii minua kuten minäkin häntä!

Mun mies on aikalailla tällainen.

Onko neuvoa, mitä asialle voi tehdä?

Oletko itse ollut hyvä näyttelemään rakkautta? Meillä on paljon hyviä hetkiä, joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Aistin kuitenkin siellä taustalla olevan halveksunnan, valtavan huomiontarpeen, jota en pysty täyttämään ja tiedän hänen olevan myös taitava valehtelemaan tarvittsessa ja hänellä on jollain tapaa hyvin yksityinen oma elämä, vaikka olemme naimisissa. Mieheni on arvostellut rumasti minua ja yrittää kovasti muuttaa toisenlaiseksi. Hän on vahvasti omistushaluinen.

Kuulisin mielelläni lisää sinulta tekstiä, ihan kuin puhuisin valaistuneen mieheni kanssa.

En kokenut näytteleväni rakkautta, ei se sitä ollut. Olin todella rakastunut, mutta ennemminkin siihen ihastukseen toisen silmissä ja siihen, kuinka hän osoitti rakkauttaan. Kun hän teki jotakin muuta kuin ihasteli minua, tunsin hänen pettäneen minut ja koin että hän ei arvosta minua lainkaan, kun hän kerran pystyi pitämään muitakin ihmisiä mukavina. Itsetuntoni oli täysin kumppanin varassa. Jos huomasin kumppanin tuijottavan tyhjyyteen, kuten me kaikki joskus ajatuksiin vaipuessani teemme, hänen huomionsa ei ollut minussa ja sen oli siis oltava jossakussa kiinnostavammassa. Ei rakkaus ollut näyttelemistä, mutta todellinen rakkauden kohde oli kumppanin ihailu eikä kumppani itse.

Hyvät hetket ovatkin varmasti ihania. Lisäksi ne tuntuvat moninkertaisesti paremmilta, koska huonot hetket ovat yleensä todella kamalia ja alentavia. Kun sain kumppanin kaiken huomion, hän ei ollut vahingossa maininnut rippi-ikäisen serkkunsa soittavan hyvin pianoa ("Sellainenko minun pitäisi olla? Pane sitten serkkuasi, kun minä en kerran ole mitään!) ja vaikutin olevan kumppanin elämän ainoa valo, meillä oli ihanaa ja hänen silmistään näin, että myös hänen oli hyvä olla. Ajan kuluessa kumppani tietysti muuttui varautuneeksi myös niinä hyvinä hetkinä, koska hän oppi, että hetkenä minä hyvänsä keksin jotakin, mikä laukaisee mustasukkaisuusraivon. Etsin pakkomielteisesti merkkejä siitä, että hän ajattelee jotakuta toista.

En tiedä, onko miehelläsi mitään näistä piirteistä. Mutta jos siltä vaikuttaa, niin en todella osaa neuvoa muuten kuin sanomalla, että älä lähde siihen leikkiin mukaan. Kieltäydy todistelemasta rakkauttasi, älä alistu jatkuvaan raportointiin tai muuhun henkiseen väkivaltaan. Älä anna kumppanin sitoa itseäsi häneen niin, ettet voisi lähteä, kun siltä tuntuu. Kerro tuntemuksistasi ja elämästänne rehellisesti jollekulle ystävälle. Ystävän reaktio antaa kummasti perspektiiviä siihen, onko suhteessa kaikki kunnossa. Jos sinua alistetaan jotenkin, lähde miettimättä, äläkä anna kumppanin puhua sinua ympäri, sillä sen hän varmasti osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on sairasta ja käsittämätöntä, että miehet tosissaan uskovat tyttöystäviensä/vaimojensa naivan  koiraansa, kissaansa, hamsteriaan, naapurin Perttiä 90v, parasta ystäväänsä tai  lähikaupan kassaa   ties missä hississä tai kaupan takahuoneessa!

Olen ollut monessa suhteessani sairaalloisen, omastakin mielestäni suorastaan psykoottisen mustasukkainen ja siksi koetankin nyt pysytellä kaukana vastakkaisesta sukupuolesta tietäessäni, että suhde laukaisee minussa aivan hallitsemattomia asioita. Työstän päätäni terapiassa, mutten tiedä, onko siitä mitäön apua.

Hamsterin ja naapurin rullatuolivanhuksenkin kokeminen uhkana on mustasukkaiselle ihan täyttä kivuliasta todellisuutta. Sitä on vaikea selittää, koska todennäköisesti myöhemmin tilanteen ulkopuolella se kuulostaa aivan älyttömältä mustasukkaisen omiinkin korviin. Sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen elämä on sekasortoa, kun hänen mielessään koko maailma koettaa nöyryyttää häntä jotenkin ja välillä kaikki tietävät muka jotain, mitä häneltä salaillaan.

Neuvon vain suosiolla ottamaan etäisyyttä, kun kumppani alkaa harhaiseksi. Käytös ja "mustasukkapsykoosi" menee sitä pahemmaksi, mitä kovemmin mustasukkaisuutta koetetaan todistaa aiheettomaksi. Muistan pääni olleen ihan todella sekaisin noina aikoina. Olen onnellinen, että kumppanini ovat tajunneet lopulta lähteä ja toivon, että he ovat päässeet jaloilleen ja kykenevät normaaleihin ihmissuhteisiin.

Hei, olet jo puoliksi tervehtymässä, kun pystyt myöntämään ongelmasi ja tarkastelemaan sitä noin. Voin lohduttaa sinua, että minulla on 25 ihmissuhdevuoden aikana ollut mustasukkaisuutta vain yhden vuoden aikana ja se oli ihan kamalaa ja siinä todella menee ihan sekaisin.

Sen jälkeen aloin miettiä ja kysyisinkin, onko suhteissa ollut jotain perustavasti pielessä eli sinä et ole saanut sellaista vastarakkautta, jota olisit toivonut? Olet jollain tasolla tiennyt, ettet ole vastapuolen elämän rakkaus? Silloinhan tilanne muuttuu stressaavaksi ja kilpailutilanteeksi koko muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jos itse tuntee löytäneensä toisesta jotain erityistä ja tahtoisi pitää hänet ja saada vastarakkautta ja hyvän suhteen. 

Jälkikäteen minusta tuntuu, että kaikkein mustasukkaisin olen ollut suhteissa, jossa minusta todella on välitetty ja olen ollut kumppanille toiveiden täyttymys. Olen kuitenkin "tiennyt" asian olevan muka aivan päinvastoin. Vika on varmasti ollut ihan omassa itsetunnossani ja luottamuksessani muihin ihmisiin sekä vääristyneessä kuvassani ihmissuhteista. Kilpailutilanne koko maailmaa vastaan hamstereita myöten kuvaa tuntemusta hyvin.

Vähiten mustasukkaisuutta koin suhteessa, jossa kumppani todella kohteli minua huonosti ja osoitti avoimesti, että minuakin parempia löytyisi. Kai oli helpompaa pelätä todellisia asioita kuin olemattomia.

Näin tämä on.

Kaikki henkinen väkivalta pahenee nimenomaan silloin, kun sitä myötäillään. Ja itsekeskeimen ihminen alkaa käyttäytyä sitä itsekeskeisemmin, mitä enemmän häntä huomioidaan. On ihan todettu lähisuhdeväkivaltatyöntekijöiden kirjoittamassa kirjassakin. Siksi pitäisi heti laittaa rajat sille, miten itseä saa kohdella js pitää välttää sairaan ihmisen yliymmärtämistä. Se joka kommentoi ylempänä, että mustasukkaisuus johtuu siitä, ettei ole varma toisen tunteista, ei ole vielä tervehtinyt, sillä hän sysää edelleen vastuun omasta käytöksestään toiselle.

Oikaisen vähän kirjoittamaani. En ole koskaan kokenut sairaalloista mustasukkaisuutta vaan yritin arvailla sairaalloisesti mustasukkaisen päänliikkeitä oman yksittäiskertaisen mustasukkaisuuskokemukseni pohjalta (aiheesta syntynyt ja meni ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin aiheen poistuttua). Mutuilu meni metsään. 

Olen myös ollut sairaalloisen mustasukkaisuuden kohteena toisessa suhteessa, mutta en yhtään ymmärrä miksi vastapuoli käyttäytyi kuten käyttäytyi. 

Minä taas ymmärrän. Olen joskus kauan aikaa sitten ollut itse sairaalloisen mustasukkainen ja koska tajusin, että se ei ole tervettä niin jouduin opettelemalla opettelemaan siitä pois. Ja nykyään olen melkeen täysi vastakohta eli en tippaakaan mustasukkainen. Mutta minun mielestäni se johtuu siitä, ettei se mustasukkainen ihminen rakasta vastapuolta oikeasti vaan rakastaa vain rakastettuna olemista ja sen menettämisen pelko aiheuttaa mustasukkaisuuden. Myöskään mustasukkainen itse ei ole kovin luotettava parisuhteessa. Mustasukkaisella on myös huono itsetunto.

Sairaudesta ei voi parantua ellei myönnä sitä ja ellei itse halua parantua.

Tuohon on helppo uskoa, koska ainankin minua se sairaan mustasukkainen kohteli niin julmasti ja huonosti, ettei varmasti olisi, jos olisi oikeasti rakastanut. Todennäköisesti hän halusi vain omistaa ja saada. 

Täällä tuo aiemmin mustasukkapsykoosista kirjoittanut. Pakko myöntää, että suhteissa olen tainnut rakastaa nimenomaan sitä toisen rakkautta, en sitä ihmistä ihmisenä. Olen myös koettanut muuttaa kumppania, yrittänyt ohjailla hänen mieltymyksiään. Arvostellut, oikeastaan sisimmässäni jopa ihan halveksinut kumppaniani.

En ole kai tahtonut olla ihmisen kanssa siksi, että hän olisi ollut jotenkin erityinen ja upea, vaan siksi, että hän vastasi palvonnan tarpeeseeni. Enkä ole ollut suhteissa luotettava, mikä on tietysti lisännyt uskoa siihen, että tietysti toinenkin kieroilee ja pettää samalla tavalla. Ja että tietysti toinenkin salaa halveksii minua kuten minäkin häntä!

Mun mies on aikalailla tällainen.

Onko neuvoa, mitä asialle voi tehdä?

Oletko itse ollut hyvä näyttelemään rakkautta? Meillä on paljon hyviä hetkiä, joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Aistin kuitenkin siellä taustalla olevan halveksunnan, valtavan huomiontarpeen, jota en pysty täyttämään ja tiedän hänen olevan myös taitava valehtelemaan tarvittsessa ja hänellä on jollain tapaa hyvin yksityinen oma elämä, vaikka olemme naimisissa. Mieheni on arvostellut rumasti minua ja yrittää kovasti muuttaa toisenlaiseksi. Hän on vahvasti omistushaluinen.

Kuulisin mielelläni lisää sinulta tekstiä, ihan kuin puhuisin valaistuneen mieheni kanssa.

En kokenut näytteleväni rakkautta, ei se sitä ollut. Olin todella rakastunut, mutta ennemminkin siihen ihastukseen toisen silmissä ja siihen, kuinka hän osoitti rakkauttaan. Kun hän teki jotakin muuta kuin ihasteli minua, tunsin hänen pettäneen minut ja koin että hän ei arvosta minua lainkaan, kun hän kerran pystyi pitämään muitakin ihmisiä mukavina. Itsetuntoni oli täysin kumppanin varassa. Jos huomasin kumppanin tuijottavan tyhjyyteen, kuten me kaikki joskus ajatuksiin vaipuessani teemme, hänen huomionsa ei ollut minussa ja sen oli siis oltava jossakussa kiinnostavammassa. Ei rakkaus ollut näyttelemistä, mutta todellinen rakkauden kohde oli kumppanin ihailu eikä kumppani itse.

Hyvät hetket ovatkin varmasti ihania. Lisäksi ne tuntuvat moninkertaisesti paremmilta, koska huonot hetket ovat yleensä todella kamalia ja alentavia. Kun sain kumppanin kaiken huomion, hän ei ollut vahingossa maininnut rippi-ikäisen serkkunsa soittavan hyvin pianoa ("Sellainenko minun pitäisi olla? Pane sitten serkkuasi, kun minä en kerran ole mitään!) ja vaikutin olevan kumppanin elämän ainoa valo, meillä oli ihanaa ja hänen silmistään näin, että myös hänen oli hyvä olla. Ajan kuluessa kumppani tietysti muuttui varautuneeksi myös niinä hyvinä hetkinä, koska hän oppi, että hetkenä minä hyvänsä keksin jotakin, mikä laukaisee mustasukkaisuusraivon. Etsin pakkomielteisesti merkkejä siitä, että hän ajattelee jotakuta toista.

En tiedä, onko miehelläsi mitään näistä piirteistä. Mutta jos siltä vaikuttaa, niin en todella osaa neuvoa muuten kuin sanomalla, että älä lähde siihen leikkiin mukaan. Kieltäydy todistelemasta rakkauttasi, älä alistu jatkuvaan raportointiin tai muuhun henkiseen väkivaltaan. Älä anna kumppanin sitoa itseäsi häneen niin, ettet voisi lähteä, kun siltä tuntuu. Kerro tuntemuksistasi ja elämästänne rehellisesti jollekulle ystävälle. Ystävän reaktio antaa kummasti perspektiiviä siihen, onko suhteessa kaikki kunnossa. Jos sinua alistetaan jotenkin, lähde miettimättä, äläkä anna kumppanin puhua sinua ympäri, sillä sen hän varmasti osaa.

Kiitos kommentista. Osaat analysoida hyvin ja pystyt myöntämään asioita ihmeen hyvin.

Jäin miettimään vielä sitä, onko tuollaista rehellisyyttä mahdollista saavuttaa suhteessa? Meillä on ollut todella huonoja sikoja ja kerran jopa lähdin. Sen jälkeen mies onnistui kuitenkin muuttumaan taas normaaliksi ja jopa myönsi tekojaan, mitä ei ollut tehnyt ennen. Sen jälkeen on ollut silloin tällöin jotain pientä, mutta puutun niihin hyvin nopeasti nykyään, esim jos hän puhuu vähättelevään sävyyn. Siitä tulee kuitenkin usein riitaa. Välillä hän päivien päästä on valmis puhumaan asioista syyttelemättä minua, ja tuntuu tiedodtavan, mikä on mennyt pieleen. Näen siis potentiaalia muutokseen, joten ajattelen, että toivoa olisi. Toisaalta mietin, että onko hinta edistyksestä liian korkea minun itsetuntoni ja ainoan elämäni kannalta. Toistaiseksi olen kuitenkin yhä suhteessa ja nyt on sellainen hetki, että menee hyvin. Pari viikkoa sitten oli ongelmia. Miten näet, että mies voisi saavuttaa tuollaisen tietoisuuden ja kehityksen suhteen aikana, jonka näytät saavuttaneen sen jälkeen? Terapiaan hän ei mene siinä mielessä, että kokisi itsensä vialliseksi, hän on sen sijaan ehdottanut, että minun kannattaisi mennä. Yhdessä en uskalla mennä, koska pelkään hänen saavan minut jotenkin näyttämään siltä, jolla on ne ongelmat, hän osaa hyvin kääntää asiat nurinkurin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on sairasta ja käsittämätöntä, että miehet tosissaan uskovat tyttöystäviensä/vaimojensa naivan  koiraansa, kissaansa, hamsteriaan, naapurin Perttiä 90v, parasta ystäväänsä tai  lähikaupan kassaa   ties missä hississä tai kaupan takahuoneessa!

Olen ollut monessa suhteessani sairaalloisen, omastakin mielestäni suorastaan psykoottisen mustasukkainen ja siksi koetankin nyt pysytellä kaukana vastakkaisesta sukupuolesta tietäessäni, että suhde laukaisee minussa aivan hallitsemattomia asioita. Työstän päätäni terapiassa, mutten tiedä, onko siitä mitäön apua.

Hamsterin ja naapurin rullatuolivanhuksenkin kokeminen uhkana on mustasukkaiselle ihan täyttä kivuliasta todellisuutta. Sitä on vaikea selittää, koska todennäköisesti myöhemmin tilanteen ulkopuolella se kuulostaa aivan älyttömältä mustasukkaisen omiinkin korviin. Sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen elämä on sekasortoa, kun hänen mielessään koko maailma koettaa nöyryyttää häntä jotenkin ja välillä kaikki tietävät muka jotain, mitä häneltä salaillaan.

Neuvon vain suosiolla ottamaan etäisyyttä, kun kumppani alkaa harhaiseksi. Käytös ja "mustasukkapsykoosi" menee sitä pahemmaksi, mitä kovemmin mustasukkaisuutta koetetaan todistaa aiheettomaksi. Muistan pääni olleen ihan todella sekaisin noina aikoina. Olen onnellinen, että kumppanini ovat tajunneet lopulta lähteä ja toivon, että he ovat päässeet jaloilleen ja kykenevät normaaleihin ihmissuhteisiin.

Hei, olet jo puoliksi tervehtymässä, kun pystyt myöntämään ongelmasi ja tarkastelemaan sitä noin. Voin lohduttaa sinua, että minulla on 25 ihmissuhdevuoden aikana ollut mustasukkaisuutta vain yhden vuoden aikana ja se oli ihan kamalaa ja siinä todella menee ihan sekaisin.

Sen jälkeen aloin miettiä ja kysyisinkin, onko suhteissa ollut jotain perustavasti pielessä eli sinä et ole saanut sellaista vastarakkautta, jota olisit toivonut? Olet jollain tasolla tiennyt, ettet ole vastapuolen elämän rakkaus? Silloinhan tilanne muuttuu stressaavaksi ja kilpailutilanteeksi koko muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jos itse tuntee löytäneensä toisesta jotain erityistä ja tahtoisi pitää hänet ja saada vastarakkautta ja hyvän suhteen. 

Jälkikäteen minusta tuntuu, että kaikkein mustasukkaisin olen ollut suhteissa, jossa minusta todella on välitetty ja olen ollut kumppanille toiveiden täyttymys. Olen kuitenkin "tiennyt" asian olevan muka aivan päinvastoin. Vika on varmasti ollut ihan omassa itsetunnossani ja luottamuksessani muihin ihmisiin sekä vääristyneessä kuvassani ihmissuhteista. Kilpailutilanne koko maailmaa vastaan hamstereita myöten kuvaa tuntemusta hyvin.

Vähiten mustasukkaisuutta koin suhteessa, jossa kumppani todella kohteli minua huonosti ja osoitti avoimesti, että minuakin parempia löytyisi. Kai oli helpompaa pelätä todellisia asioita kuin olemattomia.

Näin tämä on.

Kaikki henkinen väkivalta pahenee nimenomaan silloin, kun sitä myötäillään. Ja itsekeskeimen ihminen alkaa käyttäytyä sitä itsekeskeisemmin, mitä enemmän häntä huomioidaan. On ihan todettu lähisuhdeväkivaltatyöntekijöiden kirjoittamassa kirjassakin. Siksi pitäisi heti laittaa rajat sille, miten itseä saa kohdella js pitää välttää sairaan ihmisen yliymmärtämistä. Se joka kommentoi ylempänä, että mustasukkaisuus johtuu siitä, ettei ole varma toisen tunteista, ei ole vielä tervehtinyt, sillä hän sysää edelleen vastuun omasta käytöksestään toiselle.

Oikaisen vähän kirjoittamaani. En ole koskaan kokenut sairaalloista mustasukkaisuutta vaan yritin arvailla sairaalloisesti mustasukkaisen päänliikkeitä oman yksittäiskertaisen mustasukkaisuuskokemukseni pohjalta (aiheesta syntynyt ja meni ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin aiheen poistuttua). Mutuilu meni metsään. 

Olen myös ollut sairaalloisen mustasukkaisuuden kohteena toisessa suhteessa, mutta en yhtään ymmärrä miksi vastapuoli käyttäytyi kuten käyttäytyi. 

Minä taas ymmärrän. Olen joskus kauan aikaa sitten ollut itse sairaalloisen mustasukkainen ja koska tajusin, että se ei ole tervettä niin jouduin opettelemalla opettelemaan siitä pois. Ja nykyään olen melkeen täysi vastakohta eli en tippaakaan mustasukkainen. Mutta minun mielestäni se johtuu siitä, ettei se mustasukkainen ihminen rakasta vastapuolta oikeasti vaan rakastaa vain rakastettuna olemista ja sen menettämisen pelko aiheuttaa mustasukkaisuuden. Myöskään mustasukkainen itse ei ole kovin luotettava parisuhteessa. Mustasukkaisella on myös huono itsetunto.

Sairaudesta ei voi parantua ellei myönnä sitä ja ellei itse halua parantua.

Tuohon on helppo uskoa, koska ainankin minua se sairaan mustasukkainen kohteli niin julmasti ja huonosti, ettei varmasti olisi, jos olisi oikeasti rakastanut. Todennäköisesti hän halusi vain omistaa ja saada. 

Täällä tuo aiemmin mustasukkapsykoosista kirjoittanut. Pakko myöntää, että suhteissa olen tainnut rakastaa nimenomaan sitä toisen rakkautta, en sitä ihmistä ihmisenä. Olen myös koettanut muuttaa kumppania, yrittänyt ohjailla hänen mieltymyksiään. Arvostellut, oikeastaan sisimmässäni jopa ihan halveksinut kumppaniani.

En ole kai tahtonut olla ihmisen kanssa siksi, että hän olisi ollut jotenkin erityinen ja upea, vaan siksi, että hän vastasi palvonnan tarpeeseeni. Enkä ole ollut suhteissa luotettava, mikä on tietysti lisännyt uskoa siihen, että tietysti toinenkin kieroilee ja pettää samalla tavalla. Ja että tietysti toinenkin salaa halveksii minua kuten minäkin häntä!

Mun mies on aikalailla tällainen.

Onko neuvoa, mitä asialle voi tehdä?

Oletko itse ollut hyvä näyttelemään rakkautta? Meillä on paljon hyviä hetkiä, joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Aistin kuitenkin siellä taustalla olevan halveksunnan, valtavan huomiontarpeen, jota en pysty täyttämään ja tiedän hänen olevan myös taitava valehtelemaan tarvittsessa ja hänellä on jollain tapaa hyvin yksityinen oma elämä, vaikka olemme naimisissa. Mieheni on arvostellut rumasti minua ja yrittää kovasti muuttaa toisenlaiseksi. Hän on vahvasti omistushaluinen.

Kuulisin mielelläni lisää sinulta tekstiä, ihan kuin puhuisin valaistuneen mieheni kanssa.

En kokenut näytteleväni rakkautta, ei se sitä ollut. Olin todella rakastunut, mutta ennemminkin siihen ihastukseen toisen silmissä ja siihen, kuinka hän osoitti rakkauttaan. Kun hän teki jotakin muuta kuin ihasteli minua, tunsin hänen pettäneen minut ja koin että hän ei arvosta minua lainkaan, kun hän kerran pystyi pitämään muitakin ihmisiä mukavina. Itsetuntoni oli täysin kumppanin varassa. Jos huomasin kumppanin tuijottavan tyhjyyteen, kuten me kaikki joskus ajatuksiin vaipuessani teemme, hänen huomionsa ei ollut minussa ja sen oli siis oltava jossakussa kiinnostavammassa. Ei rakkaus ollut näyttelemistä, mutta todellinen rakkauden kohde oli kumppanin ihailu eikä kumppani itse.

Hyvät hetket ovatkin varmasti ihania. Lisäksi ne tuntuvat moninkertaisesti paremmilta, koska huonot hetket ovat yleensä todella kamalia ja alentavia. Kun sain kumppanin kaiken huomion, hän ei ollut vahingossa maininnut rippi-ikäisen serkkunsa soittavan hyvin pianoa ("Sellainenko minun pitäisi olla? Pane sitten serkkuasi, kun minä en kerran ole mitään!) ja vaikutin olevan kumppanin elämän ainoa valo, meillä oli ihanaa ja hänen silmistään näin, että myös hänen oli hyvä olla. Ajan kuluessa kumppani tietysti muuttui varautuneeksi myös niinä hyvinä hetkinä, koska hän oppi, että hetkenä minä hyvänsä keksin jotakin, mikä laukaisee mustasukkaisuusraivon. Etsin pakkomielteisesti merkkejä siitä, että hän ajattelee jotakuta toista.

En tiedä, onko miehelläsi mitään näistä piirteistä. Mutta jos siltä vaikuttaa, niin en todella osaa neuvoa muuten kuin sanomalla, että älä lähde siihen leikkiin mukaan. Kieltäydy todistelemasta rakkauttasi, älä alistu jatkuvaan raportointiin tai muuhun henkiseen väkivaltaan. Älä anna kumppanin sitoa itseäsi häneen niin, ettet voisi lähteä, kun siltä tuntuu. Kerro tuntemuksistasi ja elämästänne rehellisesti jollekulle ystävälle. Ystävän reaktio antaa kummasti perspektiiviä siihen, onko suhteessa kaikki kunnossa. Jos sinua alistetaan jotenkin, lähde miettimättä, äläkä anna kumppanin puhua sinua ympäri, sillä sen hän varmasti osaa.

Kiitos kommentista. Osaat analysoida hyvin ja pystyt myöntämään asioita ihmeen hyvin.

Jäin miettimään vielä sitä, onko tuollaista rehellisyyttä mahdollista saavuttaa suhteessa? Meillä on ollut todella huonoja sikoja ja kerran jopa lähdin. Sen jälkeen mies onnistui kuitenkin muuttumaan taas normaaliksi ja jopa myönsi tekojaan, mitä ei ollut tehnyt ennen. Sen jälkeen on ollut silloin tällöin jotain pientä, mutta puutun niihin hyvin nopeasti nykyään, esim jos hän puhuu vähättelevään sävyyn. Siitä tulee kuitenkin usein riitaa. Välillä hän päivien päästä on valmis puhumaan asioista syyttelemättä minua, ja tuntuu tiedodtavan, mikä on mennyt pieleen. Näen siis potentiaalia muutokseen, joten ajattelen, että toivoa olisi. Toisaalta mietin, että onko hinta edistyksestä liian korkea minun itsetuntoni ja ainoan elämäni kannalta. Toistaiseksi olen kuitenkin yhä suhteessa ja nyt on sellainen hetki, että menee hyvin. Pari viikkoa sitten oli ongelmia. Miten näet, että mies voisi saavuttaa tuollaisen tietoisuuden ja kehityksen suhteen aikana, jonka näytät saavuttaneen sen jälkeen? Terapiaan hän ei mene siinä mielessä, että kokisi itsensä vialliseksi, hän on sen sijaan ehdottanut, että minun kannattaisi mennä. Yhdessä en uskalla mennä, koska pelkään hänen saavan minut jotenkin näyttämään siltä, jolla on ne ongelmat, hän osaa hyvin kääntää asiat nurinkurin.

Joku varmasti kykeneekin muuttumaan. Itse olen aina uuden suhteen alussa luullut ymmärtäneeni asioita ja muuttuneeni, mutta puolen vuoden-vuoden sisään olen löytänyt itseni aivan identtisestä tilanteesta voimatta aivoituksilleni mitään.

Miehesi teistä kuulostaa terapian tarpeessa olevan, mutta keskusteluapu voisi auttaa sinuakin hahmottamaan, onko järkevää koettaa tehdä tilanteelle mitään. Onneksi tilanteita kuulostaa olevan nyt harvakseltaan, mutta pidä varasi, eteivät ne vaivihkaa lisäänny.

Voimia, oivalluksia, aimo annos itsekunnioitusta ja rakkautta sinulle. Ole vahva ja välitä itsestäsi!

Mustasukkapsykoosi lisää vielä: Monta kertaa olen suhteessakin nähnyt kirkkaasti todellisuuden ja sen, että olen jotenkin sairas. Se mustasukkaisuus kuitenkin vain tulee puuskana jostakin, etsii syitä puhjeta, ja se jyrää päälle niin, että järki sumenee.

Jos uskot, että teillä oikeasti voisi jonakin päivänä olla yhteinen, hyvä tulevaisuus, suosittelisin pariterapiaa. Siellä mieskin joutuu kohtaamaan niitä asioita, joita hän pelkää ja joista koko käytös on lähtöisin. Jos siis mies suostuu terapiaan ja sitten vielä suostuu todella avaamaan siellä itseään niin syvältä, että syyt voivat tulla esiin. Todennäköisesti hänellä itselläänkään ei ole mitään käsitystä pahan olon todellisista syistä ja siksi hän etsii syytä sinusta.

Olen ollut mustasukkainen. Olen lapsuudenkodissani nähnyt ja kokenut mustasukkaisuutta ja turvattomuutta molempien vanhempien taholta (mm. isäni oli mustasukkainen koiralle ja yritti tappaa sen, äiti epäili isääni jatkuvasti muiden kanssa olemisesta, teki mm. itse huulipunajälkiä ja vaatimalla vaati selityksiä isältäni, isäni väkivaltaisuus ja esim. jos isäni oli työmatkalla, äitini kertoi minulle (pienelle lapselle!) että siellä se nyt on uutta äitiä hommaamassa jne... Aika sairaita tapauksia kumpainenkin. Nyt meno lienee vähän rauhoittunut, mutta kyllä se henkiset jäljet jätti semmoisen keskellä eläneeseen)

Jossain vaiheessa vanhempien kontrollointitarve kohdistui minuun vahvasti (etten ole h**raamassa(vaikka olin tiukasti eristetty muista, ettei sellainen ollut edes mahdollista)). Alkaessani 17-vuotiaana seurustelemaan silloisen poikaystävän (nyk.mieheni) kanssa, äitini saattoi tulla ja kertoa, kuinka oli nähnyt poikaystäväni muiden kanssa jne (vaikka tämä oli kesätöissä kuten itsekin olin). Suhteen alkuvuosina en tiennyt mikä on normaalia toimintatapaa ja mikä opittua mustasukkaisuutta. Lapsuuden turvattomuus on jättänyt jälkensä ja "paranemisprosessi" on ollut pitkä.

Tajusin äitini vaikutuksen, kun mies oli useita vuosia sitten työpaikan pikkujouluissa (koko viikonloppu jossain kylpylässä), ja olin ihan hyvillä fiiliksillä kotona. Äitini soitti ja kun kuuli, että mies on pikkujoulureissulla, alkoi kertoilemaan "kuinka se nyt siellä juhlii muiden kanssa" ja aivan älytön ahdistus valtasi minut kokonaan. Vastaavaa tapahtui aina jos mainitsin että miehellä on menoja. Lopulta aloin salaamaan sekä omat että miehen menot, ettei vastaavia tilanteita enää tulisi.

Lapsuudesta opittua on myös jotenkin kieroutunut suhteutuminen vastakkaiseen sukupuoleen, että nainen ja mies eivät voisi jutella/tuntea/olla kavereita ilman mitään seksuaalissävytteisyyttä. Tästä esimerkkinä yksissä juhlissa meille tuli naispuolinen tuttava käymään. Äitini kysyi että oliko hän minun työkavereita, johon totesin, että ei vaan mieheni entinen työkaveri. Saatoin aistia, että äitini melkein totesi, että "ai tuollaisen kanssa se "Pekka" on pettänyt". Ja ihmetteli kun en ole mustasukkainen (vaikka äitini ja veljeni (joka muuten on se parempi lapsi) ovat aina pitäneet minua sairaalloisen mustasukkaisena - kenties siksi että itse ovat? ).

Huonommuuden ja hylätyksitulemisen pelko on vaikuttanut paljonkin elämääni. Onneksi suhteemme on kestänyt ja parantunut vuosien mittaan. Mieheni ei ole koskaan ollut mustasukkainen, tai ainakaan näyttänyt sitä.

Poikaystävä oli "huolissaan" kun olin ystävieni kanssa ulkona, enkä ottanut häntä mukaan. Oli parhaimmillaan soittanut yli sata puhelua muutamassa tunnissa. En vastannut, koska käytös ärsytti minua, joten "huolissaan" että minulle on sattunut jotain, alkoi soittamaan sukulaisiani ja ystäviäni läpi. Hän sai lähipiirissä lisänimen psyko.

Miespuoliset, ja lopulta kun päätti että olen bi, myös naispuoliset ystäväni halusivat minulta vain seksiä. Huipentui siihen, että mies huutaa naama punaisena miten tyhmä olen kun en tajua, että serkkuni (nainen), aikoo panna mua.

Vaatteeni oli väärät, hänen olisi pitänyt saada valita mitä puen päälleni ja myös ostaa ilman minua kaikki mitä puen.

Hänen exällään oli E-kupin rinnat, yritti kai saada mulle huonon mielen. Minulla oli tuolloin A-kuppi. Nuoren hoikan urheilijan vartalo, minusta tissini oli ihan kivat. Hänellä oli myös pakkomielle kommentoida muita naisia minulle. Hän saa kuulemma katsoa. En ikinä ollut kieltänyt tai yrittänyt hallita tätä mitenkään.

Koko ajan piti kehua lihaksia, ulkonäköä ja seksitaitoja. Muutoin saattoi alkaa itkeä kun en arvostanut ja ei ollut parempi kuin exäni, jonka halusin takaisin. (Exää en kaivannut, mutta ei tää psyko kyllä rakastajana yhtä hyvä ollut)

Lopetin suhteen aika lyhyeen muutaman kuukauden jälkeen, kun tajusin että tilanne vain pahenee. Alkoi itkemään kun lähdin ulos, kiukutteli jos en suostunut kertomaan yksityiskohtaisesti mistä serkkuni kanssa kahvilla olin keskustellut ja raivostui täysin epämääräisistä asioista. Viimeinen niitti oli kosinta kolmen kuukauden yhdessäolon jälkeen ja se, että yritti saada mut raskaaksi piilottamalla mun pillerit. Hieno mies, vieläkin mietin miten ikinä päädyin minkään tason suhteeseen hänen kanssaan. Stalkkasi minua eron jälkeen vuosia, välistä tuli aktiivisemmin viestiä ja toisinaan saattoi mennä kuukausia ilman kontaktia. Minulle hän oli loppujen lopuksi varsin harmiton, en ollut rakastunut, enkä pidä siitä että yritetään hallita suhteessa. Viimeisimmässä viestissään kertoi että oli löytänyt itselleen oikean naisen. Ihan kuin minä, mutta ei luonnevikainen. Onnittelin ja toivotin hyvät jatkot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on sairasta ja käsittämätöntä, että miehet tosissaan uskovat tyttöystäviensä/vaimojensa naivan  koiraansa, kissaansa, hamsteriaan, naapurin Perttiä 90v, parasta ystäväänsä tai  lähikaupan kassaa   ties missä hississä tai kaupan takahuoneessa!

Olen ollut monessa suhteessani sairaalloisen, omastakin mielestäni suorastaan psykoottisen mustasukkainen ja siksi koetankin nyt pysytellä kaukana vastakkaisesta sukupuolesta tietäessäni, että suhde laukaisee minussa aivan hallitsemattomia asioita. Työstän päätäni terapiassa, mutten tiedä, onko siitä mitäön apua.

Hamsterin ja naapurin rullatuolivanhuksenkin kokeminen uhkana on mustasukkaiselle ihan täyttä kivuliasta todellisuutta. Sitä on vaikea selittää, koska todennäköisesti myöhemmin tilanteen ulkopuolella se kuulostaa aivan älyttömältä mustasukkaisen omiinkin korviin. Sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen elämä on sekasortoa, kun hänen mielessään koko maailma koettaa nöyryyttää häntä jotenkin ja välillä kaikki tietävät muka jotain, mitä häneltä salaillaan.

Neuvon vain suosiolla ottamaan etäisyyttä, kun kumppani alkaa harhaiseksi. Käytös ja "mustasukkapsykoosi" menee sitä pahemmaksi, mitä kovemmin mustasukkaisuutta koetetaan todistaa aiheettomaksi. Muistan pääni olleen ihan todella sekaisin noina aikoina. Olen onnellinen, että kumppanini ovat tajunneet lopulta lähteä ja toivon, että he ovat päässeet jaloilleen ja kykenevät normaaleihin ihmissuhteisiin.

Hei, olet jo puoliksi tervehtymässä, kun pystyt myöntämään ongelmasi ja tarkastelemaan sitä noin. Voin lohduttaa sinua, että minulla on 25 ihmissuhdevuoden aikana ollut mustasukkaisuutta vain yhden vuoden aikana ja se oli ihan kamalaa ja siinä todella menee ihan sekaisin.

Sen jälkeen aloin miettiä ja kysyisinkin, onko suhteissa ollut jotain perustavasti pielessä eli sinä et ole saanut sellaista vastarakkautta, jota olisit toivonut? Olet jollain tasolla tiennyt, ettet ole vastapuolen elämän rakkaus? Silloinhan tilanne muuttuu stressaavaksi ja kilpailutilanteeksi koko muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jos itse tuntee löytäneensä toisesta jotain erityistä ja tahtoisi pitää hänet ja saada vastarakkautta ja hyvän suhteen. 

Jälkikäteen minusta tuntuu, että kaikkein mustasukkaisin olen ollut suhteissa, jossa minusta todella on välitetty ja olen ollut kumppanille toiveiden täyttymys. Olen kuitenkin "tiennyt" asian olevan muka aivan päinvastoin. Vika on varmasti ollut ihan omassa itsetunnossani ja luottamuksessani muihin ihmisiin sekä vääristyneessä kuvassani ihmissuhteista. Kilpailutilanne koko maailmaa vastaan hamstereita myöten kuvaa tuntemusta hyvin.

Vähiten mustasukkaisuutta koin suhteessa, jossa kumppani todella kohteli minua huonosti ja osoitti avoimesti, että minuakin parempia löytyisi. Kai oli helpompaa pelätä todellisia asioita kuin olemattomia.

Näin tämä on.

Kaikki henkinen väkivalta pahenee nimenomaan silloin, kun sitä myötäillään. Ja itsekeskeimen ihminen alkaa käyttäytyä sitä itsekeskeisemmin, mitä enemmän häntä huomioidaan. On ihan todettu lähisuhdeväkivaltatyöntekijöiden kirjoittamassa kirjassakin. Siksi pitäisi heti laittaa rajat sille, miten itseä saa kohdella js pitää välttää sairaan ihmisen yliymmärtämistä. Se joka kommentoi ylempänä, että mustasukkaisuus johtuu siitä, ettei ole varma toisen tunteista, ei ole vielä tervehtinyt, sillä hän sysää edelleen vastuun omasta käytöksestään toiselle.

Oikaisen vähän kirjoittamaani. En ole koskaan kokenut sairaalloista mustasukkaisuutta vaan yritin arvailla sairaalloisesti mustasukkaisen päänliikkeitä oman yksittäiskertaisen mustasukkaisuuskokemukseni pohjalta (aiheesta syntynyt ja meni ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin aiheen poistuttua). Mutuilu meni metsään. 

Olen myös ollut sairaalloisen mustasukkaisuuden kohteena toisessa suhteessa, mutta en yhtään ymmärrä miksi vastapuoli käyttäytyi kuten käyttäytyi. 

Minä taas ymmärrän. Olen joskus kauan aikaa sitten ollut itse sairaalloisen mustasukkainen ja koska tajusin, että se ei ole tervettä niin jouduin opettelemalla opettelemaan siitä pois. Ja nykyään olen melkeen täysi vastakohta eli en tippaakaan mustasukkainen. Mutta minun mielestäni se johtuu siitä, ettei se mustasukkainen ihminen rakasta vastapuolta oikeasti vaan rakastaa vain rakastettuna olemista ja sen menettämisen pelko aiheuttaa mustasukkaisuuden. Myöskään mustasukkainen itse ei ole kovin luotettava parisuhteessa. Mustasukkaisella on myös huono itsetunto.

Sairaudesta ei voi parantua ellei myönnä sitä ja ellei itse halua parantua.

Tuohon on helppo uskoa, koska ainankin minua se sairaan mustasukkainen kohteli niin julmasti ja huonosti, ettei varmasti olisi, jos olisi oikeasti rakastanut. Todennäköisesti hän halusi vain omistaa ja saada. 

Täällä tuo aiemmin mustasukkapsykoosista kirjoittanut. Pakko myöntää, että suhteissa olen tainnut rakastaa nimenomaan sitä toisen rakkautta, en sitä ihmistä ihmisenä. Olen myös koettanut muuttaa kumppania, yrittänyt ohjailla hänen mieltymyksiään. Arvostellut, oikeastaan sisimmässäni jopa ihan halveksinut kumppaniani.

En ole kai tahtonut olla ihmisen kanssa siksi, että hän olisi ollut jotenkin erityinen ja upea, vaan siksi, että hän vastasi palvonnan tarpeeseeni. Enkä ole ollut suhteissa luotettava, mikä on tietysti lisännyt uskoa siihen, että tietysti toinenkin kieroilee ja pettää samalla tavalla. Ja että tietysti toinenkin salaa halveksii minua kuten minäkin häntä!

Mun mies on aikalailla tällainen.

Onko neuvoa, mitä asialle voi tehdä?

Oletko itse ollut hyvä näyttelemään rakkautta? Meillä on paljon hyviä hetkiä, joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Aistin kuitenkin siellä taustalla olevan halveksunnan, valtavan huomiontarpeen, jota en pysty täyttämään ja tiedän hänen olevan myös taitava valehtelemaan tarvittsessa ja hänellä on jollain tapaa hyvin yksityinen oma elämä, vaikka olemme naimisissa. Mieheni on arvostellut rumasti minua ja yrittää kovasti muuttaa toisenlaiseksi. Hän on vahvasti omistushaluinen.

Kuulisin mielelläni lisää sinulta tekstiä, ihan kuin puhuisin valaistuneen mieheni kanssa.

En kokenut näytteleväni rakkautta, ei se sitä ollut. Olin todella rakastunut, mutta ennemminkin siihen ihastukseen toisen silmissä ja siihen, kuinka hän osoitti rakkauttaan. Kun hän teki jotakin muuta kuin ihasteli minua, tunsin hänen pettäneen minut ja koin että hän ei arvosta minua lainkaan, kun hän kerran pystyi pitämään muitakin ihmisiä mukavina. Itsetuntoni oli täysin kumppanin varassa. Jos huomasin kumppanin tuijottavan tyhjyyteen, kuten me kaikki joskus ajatuksiin vaipuessani teemme, hänen huomionsa ei ollut minussa ja sen oli siis oltava jossakussa kiinnostavammassa. Ei rakkaus ollut näyttelemistä, mutta todellinen rakkauden kohde oli kumppanin ihailu eikä kumppani itse.

Hyvät hetket ovatkin varmasti ihania. Lisäksi ne tuntuvat moninkertaisesti paremmilta, koska huonot hetket ovat yleensä todella kamalia ja alentavia. Kun sain kumppanin kaiken huomion, hän ei ollut vahingossa maininnut rippi-ikäisen serkkunsa soittavan hyvin pianoa ("Sellainenko minun pitäisi olla? Pane sitten serkkuasi, kun minä en kerran ole mitään!) ja vaikutin olevan kumppanin elämän ainoa valo, meillä oli ihanaa ja hänen silmistään näin, että myös hänen oli hyvä olla. Ajan kuluessa kumppani tietysti muuttui varautuneeksi myös niinä hyvinä hetkinä, koska hän oppi, että hetkenä minä hyvänsä keksin jotakin, mikä laukaisee mustasukkaisuusraivon. Etsin pakkomielteisesti merkkejä siitä, että hän ajattelee jotakuta toista.

En tiedä, onko miehelläsi mitään näistä piirteistä. Mutta jos siltä vaikuttaa, niin en todella osaa neuvoa muuten kuin sanomalla, että älä lähde siihen leikkiin mukaan. Kieltäydy todistelemasta rakkauttasi, älä alistu jatkuvaan raportointiin tai muuhun henkiseen väkivaltaan. Älä anna kumppanin sitoa itseäsi häneen niin, ettet voisi lähteä, kun siltä tuntuu. Kerro tuntemuksistasi ja elämästänne rehellisesti jollekulle ystävälle. Ystävän reaktio antaa kummasti perspektiiviä siihen, onko suhteessa kaikki kunnossa. Jos sinua alistetaan jotenkin, lähde miettimättä, äläkä anna kumppanin puhua sinua ympäri, sillä sen hän varmasti osaa.

Kiitos kommentista. Osaat analysoida hyvin ja pystyt myöntämään asioita ihmeen hyvin.

Jäin miettimään vielä sitä, onko tuollaista rehellisyyttä mahdollista saavuttaa suhteessa? Meillä on ollut todella huonoja sikoja ja kerran jopa lähdin. Sen jälkeen mies onnistui kuitenkin muuttumaan taas normaaliksi ja jopa myönsi tekojaan, mitä ei ollut tehnyt ennen. Sen jälkeen on ollut silloin tällöin jotain pientä, mutta puutun niihin hyvin nopeasti nykyään, esim jos hän puhuu vähättelevään sävyyn. Siitä tulee kuitenkin usein riitaa. Välillä hän päivien päästä on valmis puhumaan asioista syyttelemättä minua, ja tuntuu tiedodtavan, mikä on mennyt pieleen. Näen siis potentiaalia muutokseen, joten ajattelen, että toivoa olisi. Toisaalta mietin, että onko hinta edistyksestä liian korkea minun itsetuntoni ja ainoan elämäni kannalta. Toistaiseksi olen kuitenkin yhä suhteessa ja nyt on sellainen hetki, että menee hyvin. Pari viikkoa sitten oli ongelmia. Miten näet, että mies voisi saavuttaa tuollaisen tietoisuuden ja kehityksen suhteen aikana, jonka näytät saavuttaneen sen jälkeen? Terapiaan hän ei mene siinä mielessä, että kokisi itsensä vialliseksi, hän on sen sijaan ehdottanut, että minun kannattaisi mennä. Yhdessä en uskalla mennä, koska pelkään hänen saavan minut jotenkin näyttämään siltä, jolla on ne ongelmat, hän osaa hyvin kääntää asiat nurinkurin.

Sinuna miettisin sitä pointtia, rakastaako mies sinua vai sinulta saamaansa rakkautta? Kannattaako sinun panostaa ihan hirveästi, jos mies ei kykene rakkauteen?

Minä olin suhteessa viisi vuotta ja kaikkeni yritin, mutta en tietenkään pystynyt yksin korjaamaan suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on sairasta ja käsittämätöntä, että miehet tosissaan uskovat tyttöystäviensä/vaimojensa naivan  koiraansa, kissaansa, hamsteriaan, naapurin Perttiä 90v, parasta ystäväänsä tai  lähikaupan kassaa   ties missä hississä tai kaupan takahuoneessa!

Olen ollut monessa suhteessani sairaalloisen, omastakin mielestäni suorastaan psykoottisen mustasukkainen ja siksi koetankin nyt pysytellä kaukana vastakkaisesta sukupuolesta tietäessäni, että suhde laukaisee minussa aivan hallitsemattomia asioita. Työstän päätäni terapiassa, mutten tiedä, onko siitä mitäön apua.

Hamsterin ja naapurin rullatuolivanhuksenkin kokeminen uhkana on mustasukkaiselle ihan täyttä kivuliasta todellisuutta. Sitä on vaikea selittää, koska todennäköisesti myöhemmin tilanteen ulkopuolella se kuulostaa aivan älyttömältä mustasukkaisen omiinkin korviin. Sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen elämä on sekasortoa, kun hänen mielessään koko maailma koettaa nöyryyttää häntä jotenkin ja välillä kaikki tietävät muka jotain, mitä häneltä salaillaan.

Neuvon vain suosiolla ottamaan etäisyyttä, kun kumppani alkaa harhaiseksi. Käytös ja "mustasukkapsykoosi" menee sitä pahemmaksi, mitä kovemmin mustasukkaisuutta koetetaan todistaa aiheettomaksi. Muistan pääni olleen ihan todella sekaisin noina aikoina. Olen onnellinen, että kumppanini ovat tajunneet lopulta lähteä ja toivon, että he ovat päässeet jaloilleen ja kykenevät normaaleihin ihmissuhteisiin.

Hei, olet jo puoliksi tervehtymässä, kun pystyt myöntämään ongelmasi ja tarkastelemaan sitä noin. Voin lohduttaa sinua, että minulla on 25 ihmissuhdevuoden aikana ollut mustasukkaisuutta vain yhden vuoden aikana ja se oli ihan kamalaa ja siinä todella menee ihan sekaisin.

Sen jälkeen aloin miettiä ja kysyisinkin, onko suhteissa ollut jotain perustavasti pielessä eli sinä et ole saanut sellaista vastarakkautta, jota olisit toivonut? Olet jollain tasolla tiennyt, ettet ole vastapuolen elämän rakkaus? Silloinhan tilanne muuttuu stressaavaksi ja kilpailutilanteeksi koko muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jos itse tuntee löytäneensä toisesta jotain erityistä ja tahtoisi pitää hänet ja saada vastarakkautta ja hyvän suhteen. 

Jälkikäteen minusta tuntuu, että kaikkein mustasukkaisin olen ollut suhteissa, jossa minusta todella on välitetty ja olen ollut kumppanille toiveiden täyttymys. Olen kuitenkin "tiennyt" asian olevan muka aivan päinvastoin. Vika on varmasti ollut ihan omassa itsetunnossani ja luottamuksessani muihin ihmisiin sekä vääristyneessä kuvassani ihmissuhteista. Kilpailutilanne koko maailmaa vastaan hamstereita myöten kuvaa tuntemusta hyvin.

Vähiten mustasukkaisuutta koin suhteessa, jossa kumppani todella kohteli minua huonosti ja osoitti avoimesti, että minuakin parempia löytyisi. Kai oli helpompaa pelätä todellisia asioita kuin olemattomia.

Näin tämä on.

Kaikki henkinen väkivalta pahenee nimenomaan silloin, kun sitä myötäillään. Ja itsekeskeimen ihminen alkaa käyttäytyä sitä itsekeskeisemmin, mitä enemmän häntä huomioidaan. On ihan todettu lähisuhdeväkivaltatyöntekijöiden kirjoittamassa kirjassakin. Siksi pitäisi heti laittaa rajat sille, miten itseä saa kohdella js pitää välttää sairaan ihmisen yliymmärtämistä. Se joka kommentoi ylempänä, että mustasukkaisuus johtuu siitä, ettei ole varma toisen tunteista, ei ole vielä tervehtinyt, sillä hän sysää edelleen vastuun omasta käytöksestään toiselle.

Oikaisen vähän kirjoittamaani. En ole koskaan kokenut sairaalloista mustasukkaisuutta vaan yritin arvailla sairaalloisesti mustasukkaisen päänliikkeitä oman yksittäiskertaisen mustasukkaisuuskokemukseni pohjalta (aiheesta syntynyt ja meni ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin aiheen poistuttua). Mutuilu meni metsään. 

Olen myös ollut sairaalloisen mustasukkaisuuden kohteena toisessa suhteessa, mutta en yhtään ymmärrä miksi vastapuoli käyttäytyi kuten käyttäytyi. 

Minä taas ymmärrän. Olen joskus kauan aikaa sitten ollut itse sairaalloisen mustasukkainen ja koska tajusin, että se ei ole tervettä niin jouduin opettelemalla opettelemaan siitä pois. Ja nykyään olen melkeen täysi vastakohta eli en tippaakaan mustasukkainen. Mutta minun mielestäni se johtuu siitä, ettei se mustasukkainen ihminen rakasta vastapuolta oikeasti vaan rakastaa vain rakastettuna olemista ja sen menettämisen pelko aiheuttaa mustasukkaisuuden. Myöskään mustasukkainen itse ei ole kovin luotettava parisuhteessa. Mustasukkaisella on myös huono itsetunto.

Sairaudesta ei voi parantua ellei myönnä sitä ja ellei itse halua parantua.

Tuohon on helppo uskoa, koska ainankin minua se sairaan mustasukkainen kohteli niin julmasti ja huonosti, ettei varmasti olisi, jos olisi oikeasti rakastanut. Todennäköisesti hän halusi vain omistaa ja saada. 

Täällä tuo aiemmin mustasukkapsykoosista kirjoittanut. Pakko myöntää, että suhteissa olen tainnut rakastaa nimenomaan sitä toisen rakkautta, en sitä ihmistä ihmisenä. Olen myös koettanut muuttaa kumppania, yrittänyt ohjailla hänen mieltymyksiään. Arvostellut, oikeastaan sisimmässäni jopa ihan halveksinut kumppaniani.

En ole kai tahtonut olla ihmisen kanssa siksi, että hän olisi ollut jotenkin erityinen ja upea, vaan siksi, että hän vastasi palvonnan tarpeeseeni. Enkä ole ollut suhteissa luotettava, mikä on tietysti lisännyt uskoa siihen, että tietysti toinenkin kieroilee ja pettää samalla tavalla. Ja että tietysti toinenkin salaa halveksii minua kuten minäkin häntä!

Mun mies on aikalailla tällainen.

Onko neuvoa, mitä asialle voi tehdä?

Oletko itse ollut hyvä näyttelemään rakkautta? Meillä on paljon hyviä hetkiä, joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Aistin kuitenkin siellä taustalla olevan halveksunnan, valtavan huomiontarpeen, jota en pysty täyttämään ja tiedän hänen olevan myös taitava valehtelemaan tarvittsessa ja hänellä on jollain tapaa hyvin yksityinen oma elämä, vaikka olemme naimisissa. Mieheni on arvostellut rumasti minua ja yrittää kovasti muuttaa toisenlaiseksi. Hän on vahvasti omistushaluinen.

Kuulisin mielelläni lisää sinulta tekstiä, ihan kuin puhuisin valaistuneen mieheni kanssa.

En kokenut näytteleväni rakkautta, ei se sitä ollut. Olin todella rakastunut, mutta ennemminkin siihen ihastukseen toisen silmissä ja siihen, kuinka hän osoitti rakkauttaan. Kun hän teki jotakin muuta kuin ihasteli minua, tunsin hänen pettäneen minut ja koin että hän ei arvosta minua lainkaan, kun hän kerran pystyi pitämään muitakin ihmisiä mukavina. Itsetuntoni oli täysin kumppanin varassa. Jos huomasin kumppanin tuijottavan tyhjyyteen, kuten me kaikki joskus ajatuksiin vaipuessani teemme, hänen huomionsa ei ollut minussa ja sen oli siis oltava jossakussa kiinnostavammassa. Ei rakkaus ollut näyttelemistä, mutta todellinen rakkauden kohde oli kumppanin ihailu eikä kumppani itse.

Hyvät hetket ovatkin varmasti ihania. Lisäksi ne tuntuvat moninkertaisesti paremmilta, koska huonot hetket ovat yleensä todella kamalia ja alentavia. Kun sain kumppanin kaiken huomion, hän ei ollut vahingossa maininnut rippi-ikäisen serkkunsa soittavan hyvin pianoa ("Sellainenko minun pitäisi olla? Pane sitten serkkuasi, kun minä en kerran ole mitään!) ja vaikutin olevan kumppanin elämän ainoa valo, meillä oli ihanaa ja hänen silmistään näin, että myös hänen oli hyvä olla. Ajan kuluessa kumppani tietysti muuttui varautuneeksi myös niinä hyvinä hetkinä, koska hän oppi, että hetkenä minä hyvänsä keksin jotakin, mikä laukaisee mustasukkaisuusraivon. Etsin pakkomielteisesti merkkejä siitä, että hän ajattelee jotakuta toista.

En tiedä, onko miehelläsi mitään näistä piirteistä. Mutta jos siltä vaikuttaa, niin en todella osaa neuvoa muuten kuin sanomalla, että älä lähde siihen leikkiin mukaan. Kieltäydy todistelemasta rakkauttasi, älä alistu jatkuvaan raportointiin tai muuhun henkiseen väkivaltaan. Älä anna kumppanin sitoa itseäsi häneen niin, ettet voisi lähteä, kun siltä tuntuu. Kerro tuntemuksistasi ja elämästänne rehellisesti jollekulle ystävälle. Ystävän reaktio antaa kummasti perspektiiviä siihen, onko suhteessa kaikki kunnossa. Jos sinua alistetaan jotenkin, lähde miettimättä, äläkä anna kumppanin puhua sinua ympäri, sillä sen hän varmasti osaa.

Kiitos kommentista. Osaat analysoida hyvin ja pystyt myöntämään asioita ihmeen hyvin.

Jäin miettimään vielä sitä, onko tuollaista rehellisyyttä mahdollista saavuttaa suhteessa? Meillä on ollut todella huonoja sikoja ja kerran jopa lähdin. Sen jälkeen mies onnistui kuitenkin muuttumaan taas normaaliksi ja jopa myönsi tekojaan, mitä ei ollut tehnyt ennen. Sen jälkeen on ollut silloin tällöin jotain pientä, mutta puutun niihin hyvin nopeasti nykyään, esim jos hän puhuu vähättelevään sävyyn. Siitä tulee kuitenkin usein riitaa. Välillä hän päivien päästä on valmis puhumaan asioista syyttelemättä minua, ja tuntuu tiedodtavan, mikä on mennyt pieleen. Näen siis potentiaalia muutokseen, joten ajattelen, että toivoa olisi. Toisaalta mietin, että onko hinta edistyksestä liian korkea minun itsetuntoni ja ainoan elämäni kannalta. Toistaiseksi olen kuitenkin yhä suhteessa ja nyt on sellainen hetki, että menee hyvin. Pari viikkoa sitten oli ongelmia. Miten näet, että mies voisi saavuttaa tuollaisen tietoisuuden ja kehityksen suhteen aikana, jonka näytät saavuttaneen sen jälkeen? Terapiaan hän ei mene siinä mielessä, että kokisi itsensä vialliseksi, hän on sen sijaan ehdottanut, että minun kannattaisi mennä. Yhdessä en uskalla mennä, koska pelkään hänen saavan minut jotenkin näyttämään siltä, jolla on ne ongelmat, hän osaa hyvin kääntää asiat nurinkurin.

Sinuna miettisin sitä pointtia, rakastaako mies sinua vai sinulta saamaansa rakkautta? Kannattaako sinun panostaa ihan hirveästi, jos mies ei kykene rakkauteen?

Minä olin suhteessa viisi vuotta ja kaikkeni yritin, mutta en tietenkään pystynyt yksin korjaamaan suhdetta.

Tässä oli ihan oikea kysymys, jota en itse osannut muotoilla. Rakkauteen rakastunut kun voi aivan hyvin vaihtaa kumppaninsa aivan yllättäen johonkuhun toiseen, jolta saa varauksetonta ihailua. Terveisin Mustasukkapsykoosi

Minua jäi mietityttämään työkaverin käytös. Hän oli tavannut ihanan miehen, asuivat silloin eri paikkakunnilla. Mies oli ollut yövuorossa ja työkaverini yritti soittaa hänelle ruokiksen aikana useita kertoja, laitteili whatsapp-viestejä myös useita. Selitti sitten, että "yleensä soitellaan ja laitetaan viestiä kun se menee kotiin ja nukkumaan" mutta tällä kertaa ei siis saanut heti yhteyttä samoihin kellonaikoihin kuin yleensä.

Vastaavasti mies oli ajanut työkaverin luokse ja pysähtynyt huoltoasemalle syömään - puheluita oli tullut varmaan toistakymmentä ja viestejä myös, kun puhelin oli unohtunut autoon ruokailun ajaksi.

Kaverin selitys oli "olen niin huolissani, että jos jotain on tapahtunut". Eiköhän sitä ennemmin tapahdu jotain liikenteessä jos kuski vastaa niihin puheluihin/viesteihin?

Voihan se olla, että itselläni on yliherkät tuntosarvet ja tuollainen huolissaan oleminen on ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Minua jäi mietityttämään työkaverin käytös. Hän oli tavannut ihanan miehen, asuivat silloin eri paikkakunnilla. Mies oli ollut yövuorossa ja työkaverini yritti soittaa hänelle ruokiksen aikana useita kertoja, laitteili whatsapp-viestejä myös useita. Selitti sitten, että "yleensä soitellaan ja laitetaan viestiä kun se menee kotiin ja nukkumaan" mutta tällä kertaa ei siis saanut heti yhteyttä samoihin kellonaikoihin kuin yleensä.

Vastaavasti mies oli ajanut työkaverin luokse ja pysähtynyt huoltoasemalle syömään - puheluita oli tullut varmaan toistakymmentä ja viestejä myös, kun puhelin oli unohtunut autoon ruokailun ajaksi.

Kaverin selitys oli "olen niin huolissani, että jos jotain on tapahtunut". Eiköhän sitä ennemmin tapahdu jotain liikenteessä jos kuski vastaa niihin puheluihin/viesteihin?

Voihan se olla, että itselläni on yliherkät tuntosarvet ja tuollainen huolissaan oleminen on ihan normaalia.

No yuollainen käytös on ehkä liioittelua, mutta kyllä mulla ja miehellä on tapana viestiä hengissäolosta jotenkin jos emme ole samoilla huudeilla. Meille meinasi tulla ero reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen, kun mies lähti kaverinsa kanssa kahdestaan mökille, ja viimeinen viesti jonka häneltä sinä iltana sain oli " Me mennään nyt saunaan ja uimaan, katellaan myöhemmin". Ja oli siis sovittu että laitetaan viestiä silloin kun ollaan käymässä nukkumaan. Soitin hänelle aamulla kun heräsin, mutta puhelin oli kiinni. Selitys viestin laittamattomuudelle hänen puoleltaan oli se että viesti "unohtui", vaikka oli ollut tuon viimeisen viestin jälkeen vielä 5 tuntia ainakin hereillä, ja että ei ollut katsonut puhelimen akun riittävyyttä, vaan se oli yöllä sammunut. Ilmoitin miehelle etten halua seurustella ihmisen kanssa jonka kanssa voi käydä niin että unohtaa ilmoittaa itsestään, ja unohtaa että puhelin on kiinni. Sen jälkeen näitä unohduksia ei ole sattunut, ja nykyään moottoripyörälläkin kauemmas lähtiessään kertoo tarkan ajoreitin, ja ilmoittaa jos poikkeaa siltä, sekä laittaa viestiä aina kun pysähtyy. Tämä jo ihan hänen omankin turvallisuutensa takia, että jos sattuu ajamaan tieltä niin ettei kukaan näe, niin voi joutua virumaan kauankin ilman apua, jollei kukaan tiedä apua soittaa.

Vierailija kirjoitti:

Poikaystävä oli "huolissaan" kun olin ystävieni kanssa ulkona, enkä ottanut häntä mukaan. Oli parhaimmillaan soittanut yli sata puhelua muutamassa tunnissa. En vastannut, koska käytös ärsytti minua, joten "huolissaan" että minulle on sattunut jotain, alkoi soittamaan sukulaisiani ja ystäviäni läpi. Hän sai lähipiirissä lisänimen psyko.

Miespuoliset, ja lopulta kun päätti että olen bi, myös naispuoliset ystäväni halusivat minulta vain seksiä. Huipentui siihen, että mies huutaa naama punaisena miten tyhmä olen kun en tajua, että serkkuni (nainen), aikoo panna mua.

Vaatteeni oli väärät, hänen olisi pitänyt saada valita mitä puen päälleni ja myös ostaa ilman minua kaikki mitä puen.

Hänen exällään oli E-kupin rinnat, yritti kai saada mulle huonon mielen. Minulla oli tuolloin A-kuppi. Nuoren hoikan urheilijan vartalo, minusta tissini oli ihan kivat. Hänellä oli myös pakkomielle kommentoida muita naisia minulle. Hän saa kuulemma katsoa. En ikinä ollut kieltänyt tai yrittänyt hallita tätä mitenkään.

Koko ajan piti kehua lihaksia, ulkonäköä ja seksitaitoja. Muutoin saattoi alkaa itkeä kun en arvostanut ja ei ollut parempi kuin exäni, jonka halusin takaisin. (Exää en kaivannut, mutta ei tää psyko kyllä rakastajana yhtä hyvä ollut)

Lopetin suhteen aika lyhyeen muutaman kuukauden jälkeen, kun tajusin että tilanne vain pahenee. Alkoi itkemään kun lähdin ulos, kiukutteli jos en suostunut kertomaan yksityiskohtaisesti mistä serkkuni kanssa kahvilla olin keskustellut ja raivostui täysin epämääräisistä asioista. Viimeinen niitti oli kosinta kolmen kuukauden yhdessäolon jälkeen ja se, että yritti saada mut raskaaksi piilottamalla mun pillerit. Hieno mies, vieläkin mietin miten ikinä päädyin minkään tason suhteeseen hänen kanssaan. Stalkkasi minua eron jälkeen vuosia, välistä tuli aktiivisemmin viestiä ja toisinaan saattoi mennä kuukausia ilman kontaktia. Minulle hän oli loppujen lopuksi varsin harmiton, en ollut rakastunut, enkä pidä siitä että yritetään hallita suhteessa. Viimeisimmässä viestissään kertoi että oli löytänyt itselleen oikean naisen. Ihan kuin minä, mutta ei luonnevikainen. Onnittelin ja toivotin hyvät jatkot.

Mulla on ihan tismalleen samat kokemukset! Oon ihan hämmästynyt. Tää oli tosi hyvin kiteytetty ja analysoitu tää tilanne. 

Reilu parikymppisenä luulin että tapaileman mies vitsaili kun heitti että "tuollaisia korvakoruja käyttävät vain tietynlaiset naiset". Voi miten pöyristynyt olin kun tajusin että hän oli tosissaan. Jätin siltä istumalta, kauniisti toki, eli kerroin että en halua olla miehen kanssa joka ajattelee noin. Hän itki perääni vuoden, ja kertoi kaikille että seurustelimme ja olin hänen elämänsä rakkaus, vaikka vain tapailimme. Olisi varmaan ollut "mielenkiintosita" jatkaa hänen kanssaan kuunnellen, kun vihjailut menisivät koko ajan korkeammalle tasolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija XX kirjoitti:

Eikö nämä sairaalloisen mustasukkaiset ole kaikki puhtaita narsisteja? Vai onko porukassa vielä joitakin hauskoja joilla on muutama erityyppinen mt-diadnoosinumero, joista saa sitten tosi kivan kombon.  Onnittelen kaikkia jotka ovat hengissä selvinneet (itse mukaanlukien)!

Tuskin ovat kaikki tai edes suurin osa narsisteja. Osa on taatusti, mutta eiköhän sekaan mahdu myös ihan vaan itsestään epävarmoja, hylkäämistä pelkääviä, omia tunneilmaisujaan hallitsemaan kykenemättömiä jne. Näissä tapauksissa positiivista on, että asiasta on edes teoriassa mahdollista päästä yli ja "parantua". Tämä nyt ei kuitenkaan tarkoita, että puolison tehtävä olisi sietää mustistelua ja yrittää parantaa sairaalloisen mustasukkaista kumppania, vaan ihmisen itsensä on tiedostettava ongelma ja haettava siihen apua.

Tämä. Itse olin nuorempana todella mustasukkainen, kehitin asian ympäriltä monta riitaa mieheni kanssa. Sen verran oli onneksi järkeä päässä. etten kehdannut vaatia puhelinta ja muita viestejä tutkittavaksi, järjestänyt mitään julkisia kohtauksia tai vastaavaa. Ajan mittaan, kun kasvoin aikuisemmaksi, löysin itsetuntoni jostakin. Sen jälkeen mustasukkaisuus on vaivannut vain harvoin, ja olen oppinut sitä käsittelemään silloin, jos sitä esiintyy. Harvemmin se edes esiintyy pettämisepäilynä, enemmänkin tietynlaisena ikävänä. Ajatuksena, että "miksi mieheni on mieluummin tuon kaverinsa, kuin minun kanssani?" "Miksi miehellä on niin paljon hauskempaa noiden muiden kanssa, kuin minun kanssani?". Eli jonkinlainen syvälle haudattu epävarmuus vain nostaa päätään. Mustasukkaisuudesta on siis mahdollista selvitä, ja ainakin suunnilleen parantua, jos ei mitään pershäiriötä ole taustalla. Se pitää vain tiedostaa, ja joko itse tai ulkopuolisen avun kanssa käydä läpi syyt. Kun ymmärtää mistä ne kammottavat tunteet kumpuavat, niitä on helpompi käsitellä rakentavasti.

Tunnistan itse itsestäni juuri tämän saman tunteen. Itse olen erittäin mustasukkainen, mutten ole koskaan ollut mikään sekopää stalkkeri enkä edes riidellyt aiheesta. Se on enemmänkin ahdistava tunne pään sisällä, oma epävarmuus, että minut sysätään syrjään. Olen käynyt terapiassakin puimassa ongelmiani, en tosin mustasukkaisuutta, mutta osaan tarkastella itseäni ja toimintatapojani analyyttisesti ja kriittisesti. Omaan käytökseen on paljon mahdollista vaikuttaa tiedostamalla toimintansa syitä, mutta päänsisäisistä ajatuksista on vaikea oppia pois.