Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä

Vierailija kirjoitti:

Useimmat niistä sun opiskelukavereista elää tällä hetkellä velkahelvetissä, stressi on valtava kun koskaan ei tiedä milloin potkut tulee ja saako uutta duunia. Lapset pitää todennäköisesti univelkaa yllä eikä se auta elämistä ja olemista yhtään. Puolella on todennäköisesti aviokriisi, osa pettää puolisoaan kun on tullut valittua nykyinen hätäisesti jne. Eli pointti on että ei se sun elämäs välttämättä sen huonompaa ole.

Itsekin olisin vastannut juuri näin.

Pääsin yliopistoon opiskelemaan pääainetta, jota halusin opiskella jo pienestä asti.

Valmistuin aikataulussa. Löysin opiskeluaikana ihanan puolison rinnalleni.

Muutaman määräaikaisen pätkän jälkeen sain unelmatyöpaikan, työ on ihanaa, vaikka palkka ei päätä huimaa.

Sain ihanan lapsen.

Nyt on sitten 30-kriisi: lapsi, asuntolaina, REMONTOITAVA OMAKOTITALO, JOKA SYÖ RAHAA AIVAN H*LVETISTI, jatkuva stressi, yt:stä toipuminen edessä (resursseja vähennettiin, ja entistä pienemmällä porukalla pitäisi tehdä entistä enemmän), lomasta ei toiveitakaan ennen seuraavan remontin maksua, lapsella uhmaikä, puoliso painostaa tekemään toista lasta, lemmikki kuoli, auto oikkuilee, pakkanen sai sähkömittarin hulluksi ja jäädytti putket, seksielämä on jäänyt tasolle 1 krt/kk pimeässä peiton alla ja pomokin vaatii jatkuvasti enemmän ja enemmän.

Tällaista ihanuutta tällä kertaa, voisin viikoksi vaihtaa osia kanssasi ihan huoletta.

Kommentoijalle joka varoitteli että ADHD-lääkkeet lakkaa toimimasta:

Niinhän sitä luulis että lääkkeet lakkaavat toimimasta, mutta kas kun tämän sairauden kanssa eläminen ei ole pelkästään lääkkeistä kiinni. Oikea diagnoosi paransi itsetuntoa, itsevarmuutta ja riskinottokykyä, nyt uskaltaa tarttua haasteisiin ja yrittää ilman pelkoa epäonnistumisesta kun tietää että kyse ei ole siitä että olisi ihmisenä jotenkin luuseri vaan se että aivoissa on neurologinen sairaus jonka takia otsalohkojen kognitiivinen toiminta ei ole samanlaista kuin ns. terveillä ihmisillä. Lääkkeet auttavat mutta uusien toimintatapojen opettelu (mm. kalenterin käyttö, kaappien järjestely tietyllä tavalla, aikatauluttaminen, uudet rutiinit jne) auttavat vielä enemmän.

Tällä hetkellä lääkityksenä Concerta 27 mg eli toiseksi pienimmällä annostuksella, ja nostovaraa on vielä. Ja jos metyylifenidaatti paljastuu jossain vaiheessa liian tehottomaksi niin sitten voi alkaa vetää ihan "oikeaa" piriä eli Elvansea.

Oman potentiaalin löytäminen ja töissä menestyminen ei tapahtunut yhdessä yössä sen jälkeen kun aloin nappailla stimulantteja. Kyllä tässä on terapiaa vaadittu ohella, mutta lääkitys oli se puuttuva palanen.

Olisit tyytyväinen siellä ruudun takana että oon töissä ja maksan veroja joilla sunkin julkinen terveydenhuolto kustannetaan, enkä istu kotona sohvalla kittaamassa kaljaa toimeentulotuella ja työkkärirahoilla. Paitsi etten tehnyt sitä silloinkaan kun olin työttömänä...

T: Se ADHD

Minä ihmettelin tuota kevät masennusta? Mistä se muka tulee?

Itsellä ainakin virtaa ihan toisellatavalla kun on pimeimmästä ajasta päästy yli, päivä pitenee valoa on enemmän ym.

Vaikuttaa ap siltä, että sinulla on liikaa aikaa. Silloin helposti "putoaa omasta kelkastaan" ja alkaa miettiä liikaa muita ja muiden suorituksia... Ja sitten vituttaa ja masentaa kun omat asiat tuntuvat mitättömiltä ja ongelmat suurilta. Minä myös suosittelen, että alat nyt heti miettiä sitä sopivaa yliopistoalaa ja pyrit sinne, vaikkapa vuoden aikarajalla. Jos saat paikan, niin muutto on edessä ja sitä kautta uusia juttuja&ihmisiä. Jos kerran olet ollut hyvä koulussa, niin miksi et voisi olla hyvä edelleen? Mieti niitä, joilla koulut menneet koko elämän huonosti, sillä heillä ei oikein ole mahdollisuutta korvata tuota aikaa enää. Huono koulumenestys on este monessa asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?

Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.

Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?

Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.

Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.

Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?

Älä nyt mieti mitä olisi voinut olal tai mitä olet menettänyt, eihän tuo ole yhtään järkevää. Sinähän olet ne asiat jättänyt taaksesi, löytänyt uutta puhtia. Keskity siihe että se pääsykoekirja on aivan mahtavan kiinnostava, että kuinka joku on voinutkaan kirjoittaa niin mahtavia juttuja. Avain paitsi yliopistoon niin myös maailmaan, poimi sieltä lankoja ja mieti niitä, katso mihin ne johtavat, solmi niitä toisiin keriin. Anna itsellesi lupa innostua, lupa apäonnistua kerta toisensa jälkeen ja lupa aina nousta ylös yhtä innokkaana. Viis muista, sinä olet sinä ja saat hihkua ihan mistä hyvänsä, vaikka siitä että jaksoit naputella tämän aloituksen!

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmettelin tuota kevät masennusta? Mistä se muka tulee?

Itsellä ainakin virtaa ihan toisellatavalla kun on pimeimmästä ajasta päästy yli, päivä pitenee valoa on enemmän ym.

Kevät tuo valon ja saa ihmiset liikkeelle, sosiaalisiksi ja korostaa siten myös seurallisuutta ja toiminnallisuutta. Masentunut ei sellaista jaksa, monilla kun ei ole ystäviä ja/tai voimavaroja tehdä mitään. On siis helpompaa kun on pimeää,  saa olla omassa loukossaan "rauhassa", eikä tarvitse kestää tunnetta, että on pakko olla/tehdä jotakin, mihin ei syystä tai toisesta kykene. Keväällä tuota rauhaa häiritään kun valo ja onni tulee normaalin elämään, mutta masentuneelle se alleviivaa ulkopuolisuuden ja onnettomuuden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa olen miettinyt jo vuosia sopivaa yliopistoalaa itselleni ja haaveillut koulutukseen hakeutumisesta. Viime keväänä aloin jopa lukea pääsykokeisiin. Olin kuitenkin koko kevään niin masentunut, etten jaksanut panostaa tarpeeksi. Tänä keväänä olen hakemassa uudestaan, mutta masentaa entisestään, kun kuulin, että 80% paikoista menee ensikertalaisille ja itsellänihän on käytynä AMK-tutkinto. Pitänee keksiä joku toinen ala. Ap

Kuulostaa siltä, että hyydyt ennen kuin olet edes yrittänyt kunnolla. Jospa luet vaan pääsykokeisiin ja yrität kaikkesi ja katsot mihin se riittää.

Koita käntää muiden menestys itsellesi hyödyksi ajatuksella, jos noi on onnistunut niin kyllä minäkin.

Olen pikkukaupungista kotoisin ja suurin osa omista luokkatovereistani tekivät lapsia jo nuorina (osa teini-ikäisinä). Koulutus hankittu siitä omasta pikkukaupungin ammattikoulusta. Jotain lähihoitajia tai autokorjaajia. Osa saattavat käydä jonkun amk:nkin, mutta ovat töissä myyjinä jossain kaupassa. Toki osa meni yliopistoon, mutta heidän työkuvioistaan en tiedä. Mutta tuli vaan mieleen, että onko sitten yleisempää, että isojen kaupunkien nuorista kasvaa noita korkeakoulutettuja uratykkejä? Kun omassa pikkukaupungissa ei kyllä kukaan ole sen suuremman menestynyt.

olen jokseenkin samassa tilanteessa. aina luokkani huippu, sitten masennuin pahasti ja koko elämä tuntui valuvan viemäriin. itse asiassa tuo teksti voisi olla melkein kirjoittamani!

tärkeintä on, että jos olet masentunut, hankit siihen apua (jos et ole jo hankkinut) ja pidät itsestäsi mahdollisimman hyvää huolta. älä keskity menneiden murehtimiseen vaan siihen, miten voit muuttaa asioita NYT ja tulevaisuudessa. pienin askelin! kouluttaudu haluamallesi alalle, tee pieniä asioita, jotka johtavat kohti unelmiesi toteutumista. 

sitkeys ja periksiantamattomuus ovat nyt kaikkein tärkeimmät avaimet menestykseen. olet yhä nuori, jos olet kolmen kympin hujakoilla. ole kiitollinen, että käyt tämän elämänkriisin nyt etkä vaikka vasta viisikymppisenä :) :) tsemppiä!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sinulla on jo olemassa AMK-tutkinto, voit hakea suoraan maisterikoulutukseen. Sellaiset kestävät noin 2 vuotta. Monet valmistuvat vasta 28-vuotiaana, joten kahden vuoden opiskelun jälkeen valmistuttuasi olisit vain 2 vuotta "jäljessä" ihan normaalia aikataulua. Toinen asia tietysti on, ettei mitään kannata tehdä ns. maineen ja mammonan takia, ja hankkia yliopistokoulutusta vain sen kuvitellun statusarvon takia.  Eli opiskele jos ihan aidosti ja oikeasti haluat ja ala kiinnostaa, mutta älä vain siksi, että sitä muka vaadittaisiin siihen että olisi hyväksytty ja tarpeeksi hyvä ihminen. 

Ja todellakin - säälimällä itseäsi olet samassa säälisuossa 10 vuoden päästäkin. Nyt sun pitää toimia, eikä vaan jossitella ja rypeä. Ei ne sun tuttavatkaan olisi menestyneet, jos olisivat jääneet rypemään ja surkuttelemaan itseään.

AMK-tutkinnolla maisteriopintoihin pääsemisessä vaaditaan usein vuosien työkokemusta.

Ei pidä paikkaansa. Yamk-tutkintoon vaaditaan työkokemusta muutamia vuosia. Yliopistoon voi hakea maisteriohjelmiin, kuhunkin alaan soveltuvalla amk-tutkinnolla. Amk-tutkinto vastaa tässä tapauksessa kanditutkintoa, joten 120 op riittää maisteritutkintoon. Asiasta löytyy tietoa yliopistojen nettisivuilta.

ADHD:lle vielä sanoisin että ne lääkkeet lakkaa toimimasta kaikki. Alkaa tulemaan vain enemmän väsymystä ja sivuvaikutuksia. Se on valitettava totuus. Monella ADD ja ADHD:n taustalla on kilpirauhasen vajaatoiminta joka heikentää verenvirtausta aivoissa. Siis parempi hoito on joku aivan muu kuin huumelääkkeet.

Ja valitettavasti pirilääkkeet vaikuttavat myös luonteeseen huonolla tavalla.

Jos on ennestään jo itselleen sopimattomalla alalla, kannattaa samalta alalta lukea vielä maisteriksi? En usko, että YAMK on se, mitä ap kaipaa.

voi hyvänen aika sentään. Ammatillisella menestymiselläkö tätä elämää mitataan? Olin itse tosi hyvä lukiossa, aina luokan parhaita, mutta suoraan sanottuna minulla ei ole koskaan ollut ammatillista kunnianhimoa. Olen tehnyt töitä siellä sun täällä, aika erikoisissakin paikoissa ja aina olen työstäni tykännyt. Yliopisto-opinnot jäivät kesken, mutta ei ole tahtia haitannut. Ei elämä ole pelkkää suorittamista ja työtä. Toki sitäkin, mutta sitten on niin paljon muutakin.

Kuka määrittää mitä on menestys? Onko se sitä, että on ulkoisesti kulissit kunnossa vai sitä, että on sinut itsensä kanssa? Tiedän paljon ihmisiä, joita pitäisi ulkoisten olosuhteiden puolesta kadehtia, mutta joiden elämää en ikinä, ikinä haluaisi.

Olen itse tällä hetkellä työttömänä, koska määräaikainen pätkä loppui joku aika sitten. Nyt on aikaa harrastaa, viettää aikaa lemmikkien kanssa, käydä hiihtämässä tai muuten vain tuijottaa tähtikirkasta taivasta. Lapsia ja perhettä ei ole, koska avoero tuli reilu vuosi sitten. Lapsia en ole koskaan halunnut, ja muutenkin ihmettelen ihmisten lapsivimmaa, kun koko ajan vaan kuulee miten kaikki aika menee lasten raahaamisessa niiden harrastuksiin, koulujen myyjäisiin, kakaroiden passaamiseen, jotka tuntuvat muutenkin tänä päivänä olevan ylilellittyjä räkänokkia, jotka eivät itse osaa polkea pyörällä tallille kymmenen kilometrin päähän, kuten itse lapsena tein. Ei meitä kuskattu autolla sinne sun tänne, itse keksittiin tekemistä.

No, eksyin vähän aiheesta, mutta jotenkin tuntuu, että nykymeno on tosi toisenlaista mitä se oli omassa nuoruudessa. Nyt vaan otetaan selfietä ja tungetaan twiittejä sinne sun tänne. Ja jos ei ole tällaisessa älyttömyydessä mukana, on heti jotenkin outo...? Luulen, että tällainen meno saa jo monen masentumaan, kun pitäisi "muka" olla niin monessa mukana ja aktiivinen ja tuoda muutenkin itseään esille somessa yms.

Niin, että sinulle tahtoisin sanoa, että ÄLÄ VERTAA ITSEÄSI MUIHIN, et tiedä mitä noiden kulissien takana on. Jos tietäisit, kiittelisit varmaan itseäsi, ettet ole samassa massassa mukana. Nauti siitä mitä olet, olet paras oma itsesi!!

Vierailija kirjoitti:

Koita käntää muiden menestys itsellesi hyödyksi ajatuksella, jos noi on onnistunut niin kyllä minäkin.

Ap ole onnellinen että tunnet edes tuon verran menestyviä ihmisiä. Jos onnistut pääsemään takaisin jaloillesi, voit ottaa heihin yhteyttä kun olet itse siirtymässä akateemiseen työelämään. Jonkun heidän kautta saatat saada harjoittelupaikan tai yhteyden johonkin toiseen henkilöön joka voi auttaa alulle urallasi.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta tässä mallissa mun elämä on. Oli lukion alussa suunnitelmia ja haaveita, piti mennä yliopistoon sille alalle josta haaveilin pitkään ja sinne on vaikea päästä. Abivuonna paloin loppuun, keskeytin lukion kun olin jo kirjoittanut puolet ja kurssejakin oli jäljellä vain muutama. Masennus vei mennessään ja meni vuosi täysin pimennossa, haluan joka päivä tappaa itseni enkä kehtaa kohdata ketään vanhaa tuttua kun en tiedä itsekkään miten pääsin tähän tilanteeseen. Olen vain 19v eli ei tässä paljoa ole mennyt hukkaan mutta nyt en tiedä mitä edes haluan tehdä. Itkettää katsoa muita kavereita ja tuttuja jotka on yliopistoissa (ekalla kerralla tietysti sisään) isojen kaveriporukoiden kanssa. En tiedä haluanko enää yliopistoon, pystynkö siihen edes jos en edes lukiota saa aikaseksi käytyä loppuun. Toisaalta amis tuntuu liian helpolta vaihtoehdolta, jos menisin lähäriksi mt-puolelle niin saisinko siellä tarpeeksi aivoillekkin tekemistä mitä tiedän että kaipaan työssäni.

Mulla jäi lukio kesken, puuttuu muutama kurssi ja kirjoitukset. Tunnistan jälkikäteen että olin masentunut. Aloin käydä töissä ja jossain vaiheessa sitten tuli romahdus ja hoidin masennuksen pois. Lukiota en ole vieläkään käynyt loppuun, olen jopa viimeviikkojen aikana leikitellyt ajatuksella että entä jos en käykään. Se aiheuttaa vaan turhaa stressiä ja paineita elämääni, kun ammattiani voin opiskella ilman lukion päättötodistustakin. Olen nyt 25v, mulla on ihana perhe ja tykkään nykyisestä työstäni. En koe että olisin elämässä epäonnistunut vaikka opiskelut jäivät, niitä voin jatkaa myöhemmin ja työni kautta on myös mahdollisuuksia. Mulla on myöskin valttina se työkokemus, sitä on enemmän kuin monella ikäisistäni. Ja ihan hakemalla olen aina päässyt, en suhteilla tai muilla avuilla. Onhan se ihan kauhea ajatus mutta kouluttamatonkin voi olla onnellinen, mua ei masenna! :) Elämässä on monta tietä ja ei ole sitä yhtä ainoaa ja oikeaa.

No, mitä sinä nyt haluat?

Jos haluat ruikuttaa pitkään niin ruikutat ja voit myös aloittaa puhtaalta pöydältä ...tässä on tämä tilanne ja mitä haluat jatkossa. Se mitä sinulla on ...on arvokasta ja hyvää. Se ilmeisesti on nyt opettanut sinulle sen, että jaluat jotain lisää ja sinulla on resursseja...kun vain otat ne käyttöön.

Jos nyt isät mitä haluat, niin olet jo pitkällä. Sinä uskallat, kun sinä jaluat ja unohdat ne muut...rupeat määrätietoisesti tekemään itsellesi hyviä,kantavia valintoja.

Kymmenen vuotta ei ole aika eikä mikään...aina voi ruveta opiskelemaan. Moni opsikelleet ammattiin tai yliopistossa tai menee pääsykokeisiin kolmekymppisenä.

Ei se elämä ole tietyssä järjestyksessä etenevä. Eri asioita tapahtuu ihmisille eri aikaan.

Nyt vaan rohkaiset itseäsi ja otat pään pois puskasta ja tulet esiin. Sinä olet hieno ja kykenevä.ainoa este saatat olla sinä itse? Ja sen kun tiedostat, niin sen esteen voit ihan itse muuttaa mahdollisuudeksi.

Se vaan on niin, että,esteiden kautta voi edetä ja oppia...ihan yhtälailla kuin ilman esteitäkin.. Ainutlaatuista tämä on.

Tosi kurja kuulla tilanteestasi! Nyt otat itseäsi vain niskasta kiinni, aloita vaikka niistä pääsykokeista. Pikkuhiljaa itselle kivojen juttujen ottaminen elämään auttaa ja nostaa itsetuntoa. Tunnen kaltaisesi (nuoremman) henkilön, jota yritän auttaa, vaikka se onkin raskasta minulle. Tuntuu että myös hänen vanhempansa katsovat vierestä, kun toinen suistuu raiteiltaan (mielenterveysongelmia). Kaikki tarvitsevat mielestäni kannustusta, eikä siksi ole hyvä leimata ketään luuseriksi noin vain, ei edes itseään.

Suhtaudun todella varauksella noihin ihmisiin, joilla näkyy kaikki Facebookista lähtien muille. Tietysti _kaikilla_ on ongelmia, ja joskus se menee niin, että ne suurimmat hehkuttajat ovatkin itse suurimpia persläpiä (tietenkin vain joskus). Tosin haluan sanoa tuosta googlailusta: outoa miten ihmiset jäävät etääksi toisistaan some-aikakaudella! Minä olen 25-vuotiaana edelleen kavereita (useimpien) yläaste- ja lukiokavereiden kanssa, ja on kiva kuulla heistä välillä ja tykätä kuvista, perheenlisäyksestä tms. Luokkakokouksessa tulemme varmasti paremmin juttuun, kuin jos olisimme olleet toisiltamme pimennossa kaikki nämä vuodet. Pitäkää hyvät ihmiset edes jonkinlainen verkosto kunnossa! Tiedän ihmisiä, jotka ovat syyttä suotta eliminoineet kaikki nämä vanhat tuttavat elämästään, ja haluavat silti juoruta heistä. Toivottavasti et ole tällainen!

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa olen miettinyt jo vuosia sopivaa yliopistoalaa itselleni ja haaveillut koulutukseen hakeutumisesta. Viime keväänä aloin jopa lukea pääsykokeisiin. Olin kuitenkin koko kevään niin masentunut, etten jaksanut panostaa tarpeeksi. Tänä keväänä olen hakemassa uudestaan, mutta masentaa entisestään, kun kuulin, että 80% paikoista menee ensikertalaisille ja itsellänihän on käytynä AMK-tutkinto. Pitänee keksiä joku toinen ala. Ap

Eli perut ennen kuin yritätkään.

lupina kirjoitti:

Itse olin vielä pari vuotta sitten työtön ja elin toimeentulotuella. Ainoa koulutus oli lukio ja amis. Työkokemusta oli IT-alalta lähinnä hajanaisia pätkiä, ei sellaista osaamista jolla olisi saanut vakituisen työn. Itsekin LinkedInistä kateellisena katselin saman amiksen (aikuislinja) käyneitä tyyppejä että olivat päässeet alan töihin vakituisesti, itselle oli tarjolla vaan pätkähommia. Olin aloittanut lukiosta valmistumista seuranneiden 10 vuoden aikana neljä korkeakoulututkintoa (2 x tradenomi, 1 x medianomi, 1 x kauppatieteellinen) ja jättänyt kaikki kesken ekan vuoden aikana.

Elämäni muuttui kun sain heinäkuussa 2015 ADD-diagnoosin (ADHD-PI), 32-vuotiaana. Vaikka olin aina pärjännyt koulussa hyvin (ka 8.6 peruskoulussa, 8.1 lukiossa, ylppäreissä L, E, C, B) niin lapsena tarkkaavaisuushäiriötä ei oltu havaittu. Elämä muutenkin hajosi käsiin vasta kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana ja koulun mukanaan tuoma järjestelmällisyys ja aikataulutus katosi. Liki 15 vuotta popsin psyykelääkkeitä ja aiempia (nyt kumottuja) diagnooseja riittää masennuksesta ja psykoosista persoonallisuushäiriön kautta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni toimiva lääkitys ja tämän vuoden alussa sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, koska lääkkeiden avulla pystyin viimein itsenäisesti opettelemaan ne taidot joita työelämässä vaadittiin. Nousin peruspäivärahalta ja toimeentulotuelta liki 47 000 euron vuosituloille, jotka asettavat minut postinumeroalueeni toiseksi ylimpään tulokymmenykseen. Muistona menneisyydestä on isot ulosottovelat ja yksi maksuhäiriömerkintä (UMP, pitkäkestoinen ulosotto) mutta tällä hetkellä lyhennän ulosottoa noin 1000 euroa kuussa ja tarkoitus olisi olla täysin velaton noin kolmessa vuodessa kunhan töitä riittää. Nyt olen hakenut hakemaan AMK:hon iltalinjalle omaa alaani vastaavaan koulutukseen (AMK-insinööri), tarkoitus olisi hoitaa se työn ohella pois. Jos jaksan niin myöhemmin voin laajentaa sen diplomi-insinöörin tutkinnoksi koska minun pitää suorittaa vain maisteriopinnot (ja täydentävät opinnot, koska AMK -> yliopisto).

Nyt tuntuu että todella olen ensimmäistä kertaa saanut täyden potentiaalini käyttöön. En olekaan tyhmä, laiska ja saamaton jolla mikään ei pysy kasassa. Neuropsykologisissa testeissä älykkyysosamääräksi mitattiin 123 joten sen puutteesta ei ainakaan ole pelkoa, mutta toiminnanohjauksen kanssa on ollut sen verran pahoja ongelmia ettei älykkyyskään ole pelastanut tosielämän ongelmilta. Nyt mietin sitäkin että hakisin parin vuoden päästä lääkikseen ihan huvikseni vain voidakseni näyttää kaikille että minulla on kykyjä ja osaamista päästä sinne. Lääkärin ura olisi muutenkin taloudellisesti varmempi kun siellä ei ainakaan työt lopu ja YT:t uhkaa vähän väliä kuten IT-alalla.

Jee onnea sinulle lääkityksen kautta elämänhallinnan ja työpaikan löytämisestä :)

Käytä nyt ainakin pari vuotta tilasi pysyvyyden varmistamiseen. Vaarallista noilla taustoilla alkaa keulia tuhatta ja sataa lisätutkintoja ja muita. Tai oikeastaan ihan vakaillakin taustoilla olisi tosi kuormittavaa ja maanisen oloista. Tutustu varmuuden vuoksi hypomanian oireisiin ja ota nyt hetki rauhassa. Ajan kanssa sitten kohti uusia haasteita!