Lue keskustelun säännöt.
Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä
26.01.2016 |
Lähes kaikilla (en kyllä googlannut kaikkia) on joku kiva työpaikka ja juuri se koulutus, mihin jo lukiossa tähtäsi. Linkedin-profiilien perusteella töitä riittää näin lama-aikaankin, vaikka olisikin opiskellutkin vain "viestintää". Suurin osa asuu Helsingissä (varmaankin kalliissa omistusasunnossa). Kaikki hymyilevät kaukomatkoilta ostetuissa instagram-kuvissaan.
Aloin sitten itkeä, kun muistelin lukioikäistä itseäni. Olin todella hyvä koulussa, minulla oli suuria haaveita yliopisto-opinnoista ja työpaikoista ulkomailla kansainvälisissä merkeissä. Sitten kun lukio loppui olin ihan lukossa. En tiennyt, mikä ala minulle sopisi, mikään ei jaksanut innostaa tarpeeksi. Olin kuitenkin varma, että kyllä minä pärjään.
Nyt 10 vuotta myöhemmin, vuosien päämäärättömän haahuilun jälkeen, olen työtön, asun edelleen kotikaupungissani, olen alikouluttautunut tasooni nähden alalle, jonka koen luonteelleni sopimattomaksi, olen kaiken huipuksi ollut jo vuosia keskivaikeasti/vaikeasti masentunut ja haaveilen edelleen niistä yliopisto-opinnoista ja hienosta työurasta. Ja itken kotona, kun ikää vain tulee ja mitään en ole saavuttanut.
Muita, jotka kokevat samanlaista elämänkriisiä?
Kommentit (139)
Täällä yksi kenellä on sama tilanne! On kyllä aika tuskaa mutta yritän tehdä töitä unelmieni eteen, josko jokin päivä tilanne muuttuisi parempaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap. Mulla tuli itku kun luin tän.
Olin itse aina se hyvä oppilas ja varma siitä, että musta tulee (akateemisesti) jotain suurta, kunnes lukiossa masennuin, ahdistuin ja samaan syssyyn syömishäiriö lähti ihan lapasesta. Muutuin epäonnistujaksi, joka valmistui lukiosta puoli vuotta muita sairasloman vuoksi ja joka ei tee elämässään muuta kuin alisuorittaa. Vaadin itseltäni ihan älyttömyyksiä ja rienaan itseäni päässäni niin, että olen ihan loppu. Avun piirissä toki, mutta ei kukaan ole näihin kahdeksaan vuoteen vielä taikasauvaa osannut heilauttaa. Jossain vaiheessa olin pitkään töissä ihan ok-paikassa, mutta uuvuin uudelleen ja työpaikka meni alta. En enää kehtaa edes hakea töihin, en pysty menemään yksin kauppaan, kaikki on vaan vaikeaa ja rajoittunutta ja elämä menee ohi.
Kaikki kaverit ovat päässeet haluamalleen alalle opiskelemaan ja ihmettelevät, että miksei tuo saa itseään niskasta kiinni, ei se nyt niiiin tyhmä voi olla. Mutta kun en pysty enkä ymmärrä miksi en. Typerää.
Minulla on hienoja tutkintoja ja työkokemusta aloilta joihin ihmiset kuolaa pääsevänsä. Ei se opiskelu ja työ tee ketään onnelliseksi, huomasin, ja hyppäsin oravanpyörästä. Nyt teen kaikenlaisia hanttihommia mutta jotenkin elätän itseni. Ei ole perhettä eikä miestä. Eipä kiinnosta jos joku ajattelee että olen failure. Pääasia että itse olen onnellinen; on aikaa ihailla luontoa ja eläimiä kun työ tai perhe-elämä ei paina, tehdä vapaaehtoistyötä, urheilla, nauttia pienistä hetkistä ja elämästä. Meditoin paljon. Mikään ulkoinen ei enää voi tehdä minua onnelliseksi, sisälläni se onni ja rauha asuu, riippumatta siitä miltä muiden silmissä näytän.
Hei! Ehkä tarvitset tämän, että saat potkua vielä etsiä sen oman juttusi. Mitä oikeasti haluat? Missä olet hyvä? Elämä on liian lyhyt aika tuhlattavaksi. Yritä päästä jo ensi syksynä koulutukseen ja ota pieniä askelia haluamaasi suuntaan. Kyllä sä vielä pääset sinne minne kuulutkin. Olet selkeästi heräämässä horteesta. Onnea matkaan!
Terveisin,
5 vuoden päästä pitäisi olla yhdellä etapilla. Ja jo ensi kesänä yhdellä toisella
Vierailija kirjoitti:
Noh,... jos yhtään lohduttaa, niin ei se googlailu totuutta kerro. Ei sinne Lindkedliin elämän vastoinkäymisiä listailla.
Mutta jos lukiosta on vain kymmenen vuotta, niin vielä ehtii. Pyri jo tänä keväänä yliopistoon alalle, joka varmasti kiinnostaa!
Ei kai se mikään häpeä ole asua kotikaupngissaan? Tuota kohtaa en aivan ymmärtänyt.
Jep. Monta kohtaa oikein.
Minä menin 20v sitten suoraan lukiosta hyvin tavoiteltuun (ja todella vaikesti päästävään) koulutukseen. Olin ainoa suoraan lukiosta omalla kurssillani ja rinnalla oli useita yli 30-kymppisiä ekan vuoden opiskelijoita. Yksi nainen oli pyrkinyt 3 kertaa ja vasta sitten päässyt, hän oli varmaan sen 29-31v (eli tosi vanha minusta silloin) ja nuorempi kurssitoveri taivasteli kuinka hän jaksoi yrittää uudelleen. Nainen vastasi, että ei se hänen unelma-ammattinsa muuttunut vaikka ei ensin päässyt sisään...
Itse sitten hoidin opiskelut ja kavin oikeen maailmalla ja palkkakin oli suomalaisittain tosi kova jne. Ja nyt asun ihan pöndellä 9km maalaiskoulusta, jonka aikanaan kävin. Ja elämä hymyilee.
4v sitten ei hymyillyt. Kun muutos tuli se oli nopea.
Masennus on sinun suurin ongelmasi. Elämä ei pääty siihen, että jotkut asiat jäävät taakse - ja moneen voi ryhtyä jälkijunassa. Harmitteleminen, jossittelu ja surkuttelu ovat asioita, joissa lopputulos on taattu.
Huomenna ulos ja kävelylle. 1h 30 min reippaasti.
Itseään voi kehittää monella tavalla ja juuri mistään ei ole haittaa. Kun pääset sellaiseen vireeseen, jossa asiat paranevat (vaikka kuinka hitaasti) alkaa isommatkin jutut avautumaan ja mahdollisuutesi keksiä ratkaisuja eteenpäin paranee huomattavasti. Taakse tuijottelu on ajan hukkaa.
Painotan vielä uudelleen: liikunta ja luonnossa liikkuminen ovat äärimmäisen tehokkaita tapoja saada päätä parempaan kuntoon. EI tarvitse olla mitään megahaasteellista ja glamourista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totuus on se että suurin osa hienostelee ja liioittelee LinkedIn-profiilinsa :) Olen katsonut läpi 15 tuttavan profiilit ja vain kaksi heistä oli täysin rehellisiä osaamisistaan.
Tätä ketjua lukiessa aloin miettiä, että jos sittenkin vielä yrittäisi sinne yliopistoon. Kaksi kertaa hain ennen lapsia ja parin pisteen päähän jäi pääsy. Moneksi vuodeksi hautasin haaveet, mutta josko sittenkin vielä...? Ikää mulla on jo 36v, mutta kai se olisi järkevämpää edes jotain tehdä eikä vain kotona työttömänä istua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse "se lukion kaunein tyttö" aikoinaan ja tein mallin töitä muutaman vuoden sen jälkeen kun sain yo-paperit käteen, eli lähdin ulkomaille kun muut jäivät Suomeen opiskelemaan.
Samalla kun entiset koulukaverit puursivat opiskelujensa parissa niin minä menin ulkomailla naimisiin vanhemman rikkaan miehen kanssa, matkustimme paljon pitkin palloa ja asuimme hänen eri taloissaan ja asunnoissaan niin Euroopassa, Jenkeissä kuin Aasiassa, hän omisti yrityksiä ja oli osakkaana parilla viinitilallakin ja elämä tuntui täydelliseltä jonkin aikaa. Unelmanani oli pitkään että lanseeraan oman tuoksukokoelman ja kosmetiikkatuotteita. Minun bisnesideat jäivät silti taka-alalle koska miehellä oli vain omat bisneskuviot mielessä vaikka oli eläkeiässä jo tuolloin. Turhauduin.
Jossain vaiheessa vanhan papan kanssa liikkuminen alkoi kuitenkin nolottaa enkä kehdannut edes tuoda häntä Suomeen jos joku tuttu saattaisi nähdä! Moni ei varmaan tiennyt että mitä teen ja että kenen kanssa olen. Tein mallin töitä vain ulkomailla. Monet sanoivat minun vaan kadonneen ulkomaille. Facebookia ei tainnut tuolloin vielä olla.
Erosin ja palasin Suomeen, huomasin että kaikkien vanhojen koulukavereiden Linkedinit olivat täynnä työkokemuksia ja koulutuksia ja kursseja ja erityismainintoja ja uratykkimäisiä jakkupukukuvia joissa viileät itsevarmat ilmeet. Minusta oli olemassa roppakaupalla vain vanhoja mainoskuvia, sporttisia, seksikkäitä ja tekohymyisiä.
Tuli suoraan sanottuna aika paskamainen olo ja tuntui että omia hyviä vuosia oli mennyt hukkaan ja kun kaikki leuhkivat akateemisuudellaan. Onnekseni minulla oli paljon rahaa tilillä eron jälkeen joten suoritin kolmen kuukauden aikana jenkkiyliopistotutkinnon ja sain arvostetun diploman. Sellaisiakin näköjään saa kuin lyö aika moninumeroisen shekin pöytään. Työllistyin heti pitkäaikaiseen työsuhteeseen, mutta suunnittelen kuitenkin vielä oman yrityksen perustamista lähivuosina.
Tiedän siis tunteen, ja raha toki helpottaa asioita muttei se ole se oikea tie onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Olen 37-ikäinen tänä päivänä.
Joo mulla oli samoja fiiliksiä, myös tuo masennustausta on tuttua. Sitten päätin 10 vuotta lukiosta pääsyn jälkeen hakea sinne yliopistoon ja kerrankin toteuttaa niitä omia unelmia. Ei se muusta ollut kiinni kuin siitä ahaa-elämyksestä että tässä elämässä kukaan ei tuu mun puolesta tekemään mitään ja mitään ei saa ilmaiseksi. Kovalla työllä on ne sunkin lukiokaverit varmasti saavuttaneet sen missä nyt ovat. Kovalla työllä saavutin myös itse sen mistä unelmoin ja nyt olen työssä josta nautin. Ota vain itseäsi niskasta kiinni ja lakkaa käyttämästä masennusta tekosyynä laiskuuteen.
P.S. Se matkustelukin on enimmäkseen vain itsestä ja omasta tahdosta ja prioriteeteista kiinni! Matkustelu onnistuu myös köyhältä, sen voin omakohtaisesti todistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh,... jos yhtään lohduttaa, niin ei se googlailu totuutta kerro. Ei sinne Lindkedliin elämän vastoinkäymisiä listailla.
Mutta jos lukiosta on vain kymmenen vuotta, niin vielä ehtii. Pyri jo tänä keväänä yliopistoon alalle, joka varmasti kiinnostaa!
Ei kai se mikään häpeä ole asua kotikaupngissaan? Tuota kohtaa en aivan ymmärtänyt.
No pointtini oli kai se, etten edes ole lähtenyt yliopistokaupunkeihin asumaan (kerran yliopistoon aina tähtäsin), vaan olen jämähtänyt tänne pikkukaupunkiin haaveilemaan elämästä, jonka olen aina halunnut, mutta jota en ole uskaltanut lähteä tavoittelemaan. Vanhempanikin olivat vain tyytyväisiä siihen, että sain itselleni hankittua ammatin ja jäin asumaan heidän lähelleen, jotta kävisin kylässä usein. ap
Pisteet siitä, että sulla on kuitenkin ammatti. Monilla meistä lukiossa hyvin menestyneillä ja vielä yliopisto-opintoihin päässeillä ei ole. Kun aina pitää olla niin hyvä ja erinomainen ja läheisiä ystäviä ehkä yksi. Minun mieleni rauhoittui vasta, kun lopulta luovuin haaveista, jotka olivat kykyihini nähden liian isoja tai vääriä paremminkin. "Tavoittele unelmiasi loppuun saakka" on hyvä neuvo, ongelmat alkavat siitä, jos ei tunne itseään ja siksi teidä, mitkä ne todelliset unelmat ovat. Elämä opettaa siinäkin. Luulenpa, että kokemuksesi työstä, jossa et viihdy, muodostuvat sinulle tärkeiksi ja hyödyllisiksi. Uusi ura on sinulla vielä edessä, usko pois.
Minä keksin jämähtämisen estämiseen pieniä oman osaamisen päivityksiä. Jos on masentunut, fyysisen kunnon ylläpitäminen luo kaikelle pohjan. Tiedän, kuinka vaikeaa se on, mutta sanoinpa silti.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille ihanista, kannustavista kommenteista! Tiedän, ettei peli ole menetetty, tiedän, että minulla menee paremmin kuin monella muulla ja samalla huonommin kuin monella muulla, mutta en saisi lannistua! Tämän keskustelun pohjalta tein kartoituksen omista mahdollisuuksistani opiskelussa ja varailin kirjastosta valintakoekirjallisuutta. Ei tässä auta jämähtää kotiin googlailemaan ja katkeroitumaan. Pitää vihdoin alkaa toimia. Toivon vain, että nykyinen lääkitykseni pitää pahimmat masennusvaiheet kurissa. Liikunnasta olen huomannut olevan suurta apua. Elämästä jälleen kiitollinen ap
Kyllä sä pärjäät ja ennen kaikkea lähde sieltä pikku kaupungista pois kokonaan uusiin ympyröihin. Kun itse en työllistynyt niin lähdin erääseen englantilaiseen kaupunkiin au-pairiksi. Voi että se vuosi teki hyvää ja kielitaito kohosi huimasti ja siitä on todellakin ollut hyötyä työelämässä. Auppari vuotena itsetuntemus ja itsetunto kasvoi huimasti, opin seisomaan omin jaloin ja mitä haluan ja mitä minä osaan. Jos olisin jäänyt kotikaupunkiini missä on 12 000 asukasta ja sitoutunut siihen 16v tavattuun tyyppiin niin elämäni olisi aika pysähtynyttä ja en tietäisi mistään mitään. Onneksi riuhtaisin itseni irti ja haastoin itseni ja se kannatti. Mene rohkeasti uusia tuulia päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat niistä sun opiskelukavereista elää tällä hetkellä velkahelvetissä, stressi on valtava kun koskaan ei tiedä milloin potkut tulee ja saako uutta duunia. Lapset pitää todennäköisesti univelkaa yllä eikä se auta elämistä ja olemista yhtään. Puolella on todennäköisesti aviokriisi, osa pettää puolisoaan kun on tullut valittua nykyinen hätäisesti jne. Eli pointti on että ei se sun elämäs välttämättä sen huonompaa ole.
Itsekin olisin vastannut juuri näin.
Pääsin yliopistoon opiskelemaan pääainetta, jota halusin opiskella jo pienestä asti.
Valmistuin aikataulussa. Löysin opiskeluaikana ihanan puolison rinnalleni.
Muutaman määräaikaisen pätkän jälkeen sain unelmatyöpaikan, työ on ihanaa, vaikka palkka ei päätä huimaa.
Sain ihanan lapsen.
Nyt on sitten 30-kriisi: lapsi, asuntolaina, REMONTOITAVA OMAKOTITALO, JOKA SYÖ RAHAA AIVAN H*LVETISTI, jatkuva stressi, yt:stä toipuminen edessä (resursseja vähennettiin, ja entistä pienemmällä porukalla pitäisi tehdä entistä enemmän), lomasta ei toiveitakaan ennen seuraavan remontin maksua, lapsella uhmaikä, puoliso painostaa tekemään toista lasta, lemmikki kuoli, auto oikkuilee, pakkanen sai sähkömittarin hulluksi ja jäädytti putket, seksielämä on jäänyt tasolle 1 krt/kk pimeässä peiton alla ja pomokin vaatii jatkuvasti enemmän ja enemmän.
Tällaista ihanuutta tällä kertaa, voisin viikoksi vaihtaa osia kanssasi ihan huoletta.
Olipa korni heitto :D
Jos voisit vaihtaa osia viikoksi, se kertoo siitä, että oma tilanteesi on hulppeasti parempi kuin ap:lla. Miten olisi vaikka kolmeksi vuodeksi, tai vaikkapa loppuelämäksi, olisiko vieläkin hyvä vaihtokauppa?
Ei niitä ensikertalaiskiintiöitä pidä pelätä. Täytyy vain olla riittävästi aikaa lukemiseen. Jotkut siinä kiintiössä aina valitaan. Eikä sitäkään pidä pelätä, jos ensimmäisellä yrittämisellä ei pääse sisään. Mieluummin vuoden tai kahden kuluttua opiskelemaan kuin ei milloinkaan, eikö niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miettikää miten helppoa kaikki on tänä päivän opiskelujen suhteen kun on vaihtoehtoja ja melkein kaikki tuntemani parikymppiset käy jossain muussa maassa koulaikana opiskelemassa, niin AMKsta kuin yliopistosta. Kaiken voi katsoa etukäteen netistä, jopa kurssisisällöt ja arvostelut, ja voi mennä vaihtariksi ulkomaille 3kk - 1 vuosi. Ei ole pakko olla kauan yhdessä paikassa tai maassa. Netistä voit etukäteen katsoa miltä tuleva asuintalokin tulee näytämään Googlen street viewillä.
Minun kouluaikana oli vain puhelin ja faksi ja ulkomaankoulun edellisvuoden kurssiluettelo! :D Ja hyvällä tuurilla joku suttuinen moniste paikallisesta katukartasta.
t: vm -73
Vierailija kirjoitti:
no täällä kanssa yksi, mutta mulla on tietty se bonus, että perhe löytyy: mies ja kaksi mahtavaa lasta. He eivät kuitenkaan ole sinällään mikään mun omaisuus tai meriitti, että jos vain itsestä puhutaan, niin olen täydellinen alisuoriutuja. Ehkä perheelle eläminen kuitenkin tekee tästä epäonnistumisen tunteesta loivempaa, kun on sitä rakkautta ja tulevaisuutta siinä ympärillä hääräämässä.
Mutta tosiaan, lukiosta 15 vuotta aikaa, ystävillä urat pyörineet jo n. 10 vuotta, vakiintuneet asemat hyvissä tehtävissä, talolainat yms. Siihen kun vertaa, niin mulla ei ole mitään. Valmistuin yliopistosta n. 7 vuotta sitten ja sillä tutkinnolla olen nyt lapsia hoidellut kotona, ei paljon naurata. Olin lukiossa priimusoppilas. Yliopistokin meni hyvin, mutta en vain kykene "aikuisten maailmaan", mulle se näyttäytyy ihan helvetillisenä kitana, jossa pitäisi luoda suhteita, teeskennellä, näytellä, kilpailla, koko ajan tuoda itseään esille, olla parempi kuin 50 muuta hakijaa jne. Tähän päälle kaikki jo koulusta tutut jutut, joiden kuvittelee jäävän aikuisten elämässä pois, mutta itse asiassa ne vain pahenevat: koulukiusaaminen muuttuu työpaikkakiusaamiseksi, materialla elvistely, kännisekoilut juhlissa, ihmisten tunkeminen lokeroihin: nörtti, cool, jne. Ja siis, minua ei ole koskaan edes kiusattu, mutta jotenkin jo sellaisen näkeminen ja kuuleminen työpaikalla saa mut ihan lukkoon.
Koska käsitykseni elämästä on jotenkin näin negatiivinen ja viheliäinen, olen luonut alisuoriutumisesta uuden identiteettini. En enää edes tähtää mihinkään "uralle", enkä tosiaan edes halua mainetta tai omaisuutta, ja siitähän tämä ehkä on lähtenytkin tämä riman alittaminen. Ainut mitä kaipaisin, olisi työ, jossa olisi enemmän haastetta itselle, kuin nykyisessä osa-aikatyössäni (jonka ihme kyllä olen löytänyt itselleni).
Tsemppiä ap, neuvoja en voi ymmärrettävästikään jaella ;)
Samaistun! "Aikuisten maailma" on se sana, jolla on huono kaiku minunkin korvissani. En kadehdi kenenkään kykyä ottaa asuntolainaa, vaan lähinnä koen ulkopuolisuutta, että koko sana kuulostaa isojen ihmisten jutulta. Minulla on mielikuvitusta, ideoita, lyhyt pinna, korkea työmoraali ...ja paljon kesken jääneitä opintoja. Näillä mennään ammatissa, johon ei tarvitse edes koulutusta, vaikka nykyään on sellainenkin olemassa.
En ole nähnyt varmaan yhdessäkään keskustelussa näin paljon tykkäyksiä tai sitten en vain palstaile tarpeeksi. Ohhoh
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?
Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.
Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?
Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.
Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.
Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?
Kiintiöitä ei tarvitse pelätä, jos koet, että olet vahvoilla eli kiinnostunut alasta ja jaksat opiskella. Pyrkiminen itsessään selvittää sinulle, kuinka paljon ala kiinnostaa. Joillain selviää vasta kolmannella floppauksella, että ala, jonne oli helppo päästä, olikin se oikea valinta.
On aloja, joihin on helpompi päästä sisään. Voit yrittää sitä kautta yliopistoon sisään ja vapaan opiskeluoikeuden ansiosta voit opiskella vaikka haluamaasi pääainetta ja ujuttautua sitä kautta sisään. Ei sillä ole väliä, valitsetko heti oikea alan, kunhan pääset alkuun. Opiskeleminen ja oppiminen on kivaa, sitä ei voi kieltää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla. Ei ole muutakaan.
Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.
Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.
Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.
Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja.
Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.
Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.
Viisikymppinenkin voi vielä lähteä lääkikseen ja saada töitä valmistuttuaan. Ja vaikkei saisikaan, niin ainakin meni monta vuotta elämästä itsensä kehittämiseen ja johonkin muuhun kuin musiikin kuunteluun sohvalla.
5-kymppinen valmistuisi sopivasti vähän ennen kuusikymppisiään, ja lähtisi eläkkeelle 65-vuotiaana. Yhteiskunnalla ei ole liiemmin varaa kouluttaa lekureiksi tämän ikäistä väkeä. Eli ihan kaikki ei onnistu 5-kymppiseltä.
Itse en ole edes uskaltanut googlata, mitä kestäkin on tullut.. Itse en ole saavuttanut suuria, lapsia, naimisissa vakityö.. Mutta en ole kaunis, rikas, kuuluisa tai edes korkeasti koulutettu.. Silti olen tyytyväinen ja minulla on unelmia, itse ainakin aion jossain vaiheessa mennä määrätietoisesti unelmiani kohti, nyt on tämä kuuluisa pikku lapsiaika, joten vielä ei ole voimavaroja tämän kummempaan.. Ei kaikista pidä tulla lääkäreitä, tuomareita Ym.. Meitä tavallisia duunareitakin tarvitaan, kannattaa miettiä omia unelmiaan mikä on realistista ja mikä ei, ja riittääkö itselle Se, ettei itsestä tule ns."mitään suurta" voiko olla tyytyväinen ihan omana itsenä? Ja mikä voisi olla oman itsensä unelma, ei ajatella miten muut mua arvostaisi vaan mikä on itselle tärkeää.. T. Viiden äiti
Hei älä lannistu. Jos olet pettynyt elämääsi, nyt alat miettiä uutta opiskelupaikkaa. Naurattaa sinua vanhempana ajatus siitä, että kaikki on ohi ja olet vanha. Tiedän sen tunteen, olenhan ollut sun ikäinen. Mutta olet aivan väärässä, ystävä kallis.
Itse muutin elämäni nelikymppisenä, aloin opiskella uudelleen (mietittyäni dramaattisessa itsesäälissö kymmenen vuotta aiemmin, että oon liian vanha enää tekemään mitään) ja sain myös lapsen. Elämäni on ihanaa. Nyt. Ei ollut sinun iässäsi. Joten hei mitään ei ole menetetty. Kaikella rakkaudella lopeta itsesääli, sillä sitä se on. Pus. Lapsia saa vielä ihan hyvin nelikymppisenäkin. En neuvo sinne jättämään, mutta että mahdollista se todella on. Helsingissä on todella paljon yli nelikymppisiä ensisynnyttäjiä saati sitten monilapsisisa synnyttäjiä.
Ja vinkki: vertaaminen toisiin on varmin tapa tuntea ahdistusta omasta elämästä. Aina. Sillä aina on joku launiimpi, rikkaampi, fiksumpi, aina. Ja kaikilla on omat tuskansa elämässä, kauniilla, rikkailla ja fiksuilla myös. Rakkaita kuolee, terveydet romahtaa. Koskaan ei voi tietää, niinpä ei kannata tuhlata aikaa vertailuun.