Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä

Itse olin myös lukiossa hyvä oppilas ja kiinnostunut kaikesta. Pääsin yliopistoon, mutta pian opiskelu alkoi takkuilla, koska minulle tuli sosiaalisten tilanteiden kammo ja ahdistuneisuushäiriö. Oireet alkoivat lievinä, mutta lopulta pahenivat. Hain ja sainkin apua, mutta lopulta päädyin kuitenkin lopettamaan opintoni, koska en vaan enää suoriutunut ja mieli oli täysin tyhjä. En olisi ikinä uskonut, että niin voi käydä ja häpeä oli valtava. Pahempaa kuitenkin tuli: kun jäin työttömäksi, minut  ohjattiin/pakotettiin työkkärin toimesta opiskelemaan lähihoitajaksi, minkä helvetillisen virheen sitten myös tein. Nyt teen raskasta ja itselleni vastenmielistä työtä, ahdistun todella yksinkertaisista työkavereista ja koen, että älyllinen kapasiteettini riittäisi parempaan, mutta eihän minulla ole henkisiä voimia hyödyntää sitä. Somen olen aikoja sitten sulkenut ja alistunut rooliini. 

Mitä ihmettä, ala nyt elämään sitä elämääsi! Olet vielä nuori, ehdit hyvin opiskella sen unelma-ammattisi ja päästä työelämään. Jos haluat pois kotikaupungistasi ja kadehdit helsinkiläisiä, niin hae vaikka sitten Helsinkiin opiskelemaan.

Minulla ei ollut lukioaikana pienintäkään hajua mitä haluaisin tulevaisuudessa työkseni tehdä. Olen opiskellut alaa jonka parissa en ole tehnyt päivääkään töitä. Olen vaiin ajautunut eteenpäin. Nyt olen keskisuuressa yrityksessä ylempänä toimihenkilönä. En erityisemmin rakasta työtäni ja mielelläni tekisin jotain muuta, mutta on tämäkin ok. Minulle tärkeäpää on vapaa-aika. Olen tyytyväinen jos työ ei vie juurikaan yli 8h päivässä ja pystyn sillä maksamaan asumiseni ja harrastukseni.

Työtä tärkeämpää minulle on ystävät, harrastukset, matkustelu, elämä!!

Eri asia tietysti jos olet vakavasti masentunut. Mutta kirjoituksestasi saa kuvan että masennuksesi johtuu vain elämäntilanteestasi.

Minullakaan ei ole perhettä, ikää jo 35. Vielä ehtii! Ja jos ei, niin onpahan silti ystäviä, harrastuksia ja sisarusten ja ystävien lapsia. Elämä on hyvää näinkin!

Elämä on tässä ja nyt. Tee siitä sellaista kuin haluat sen olevan.kaikkeen ei pysty vaikuttamaan mutta moneen kyllä.

Minä olen ulkoisilla mittareilla ihan luuseri, ja monilla koulutovereilla on upea ura. Minä olen kuitenkin aivan älyttömän onnellinen. Vaikka elämä ei ole mennyt niin kuin suunnittelin, eikä se näytä ulospäin hohdokkaalta, minulla on sisäinen tasapaino. Minulla on rakkaita ystäviä, joista en hehkuta somessa, koska en siellä ole. Minä pidän salassa sen onnen mitä minulla on. Sen verran olen sivusta seurannut muiden elämää, että se kiiltokuvaelämä on usein vain pintaa. Syvemmälle kun katsoo, löytyy monia asioita, jotka eivät ole niin auvoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää, että kaikilla oli sama nimi, kukaan ei ole vaihtanut esim.avioituessaan tai sitten eivät ole naimisissa.

tosi yllättävää, kun puhutaan vajaa kolmekymppisistä koulutetuista kaupunkilaisista?

Ap, kolme vuotta sitten googlasin katkerana vanhoja tuttujani ja itkin pikavippivelkaista elämääni työttömänä, masentuneena kotiini hautautuneena. En jaksanut edes tiskata tai pestä hiuksiani.

Kolme vuotta myöhemmin olen valmistumassa pian unelma-ammattiini, minua odottaa mielenkiintoinen koulutustani vastaava työ ja velkojen maksu sujuu mallillaan. Kirjoitan tätä viestiäni usean viikon kaukomatkaltani, juoden samalla huonepalvelun tuomaa kylmää olutta. Jos käyttäisin instagramia saisin varmaa aika kivan siloisen mielikuvan luotua vanhoille tutuilleni :D

Haaveile, koska toivoa on aina. Ja lähde toteuttamaan niitä step-by-step, sieltä ne hedelmät putoaa. Poistu siltä mukavuusalueelta, muuta sinne isoon kaupunkiin ja ala lukemaan pääsykokeisiin! Hitaasti hyvä tulee, ja muista että ne pienetkin välietapit on tärkeitä. Kyllä se tuosta määrätietoisella suunnitelmallisuudella vielä onneksi muuttuu.

Minä halusin valtiotieteelliseen lukion jälkeen. Lukiossa menestyin hyvin. Tulin raskaaksi lukion aikana, ja en pystynyt aborttiin. Lapsi oli vammainen, ja vaati jatkuvaa läsnäoloa. Miesystävä jätti kun lapsi oli parivuotias, ja lapsen oireet alkoivat näkymään selkeästi. Jätti siitä huolimatta, vaikka itse oli kolmikymppinen, ja kuvittelisi, että aikuisempi kuin minä. Minä kituuttelin omaishoitajana. Nykyään lapsi asuu laitoksessa ja minä työskentelen siivoojana. Kaikki yläasteajan  koulukiusaajani varmaan nauraisivat, jos tietäisivät. He ovat toki menneet yliopistoon ja saaneet hyväpalkkaisen työn, kunnolllisen miehen ja terveet lapset (facesta päätellen). Katkeruuttani tosin hälventää se, että minulla on tosi mukava työyhteisö, lapsella hyvä paikka asua, ja minulla ihana miesystävä. Ollaan mietitty yhteisiä lapsiakin. Ja enää minun silmille ei hypittäisi.

Tsemppiä ap. Sinä olet taatusti tärkeä ihminen.

Tuosta ensikertalaisasiasta on turha masentua. Se on ja pysyy(?). Ja toisekseen, aika varmasti avoin yliopisto eli maksullinen opiskeleminen tulee siihen rinnalle, kunhan tarpeeksi moni jää vaille haluamaansa paikkaa. Vai luuletko tosiaan että jatkossa tässä maassa ei ole ktm+nnn otm+nnn di+nnn ytm+nnn - komboja?

Minä oisin päässyt lääkikseen, mutta jätin menemättä, kun jäin yksinhuoltajaksi. Samalla jäin kokonaan ilman koulutusta, koska elämäntilanne ei ole mahdollistanut opiskelua myöhemminkään. Välillä mietin, että onko tämä todella sen arvoista (lapset, perhe-elämä ym.), että luovuin opiskelusta ja uramahdollisuudesta.

Voi ap, angstailet aivan turhaan. Olet parhaassa opiskeluiässä, mikä sinua estää muuttamasta esim Turkuun tai Vaasaan opiskelemaan toista tutkintoa? Tai johonkin muuhun yliopistokaupunkiin missä asuminen ei ole niin kallista kuin Helsingissä.

Ehdit hyvin lukemaan itsellesi uuden tutkinnon 3-4 vuodessa, kun keskityt pääasiallisesti opiskeluun ja opiskelijaelämä jää vähemmälle. Itse vaihdoin alaa 31-vuotiaana, uuden tutkinnon tekeminen kesti 3,5 vuotta ja työllstyin uuteen ammattiin ilman ongelmia. Lapset ehtii hankkia 35-vuotiaanakin, vaikka täällä kuinka huudellaan että liian myöhäistä.

Nyt olen 39-vuotias, lapsia on kaksi ja työura mukavan nousujohteinen. Sen sijaan että jäät jumiin angstaamiseen ja kadehtimiseen (et voi instakuvien ja facebookin kiiltokuvien perusteella päätellä ihmisten elämästä yhtään mitään), ala toimia sen eteen että viiden vuoden päästä elämäsi on siinä jamassa etä voit olla itseesi tyytyväinen!

Nimim been there done that, ei ollut helppoa mutta kyllä kannatti

Muistoja ja elämää saa vain elämällä. Tekemistä syntyy tekemällä. Ei sieltä kotoa sua kukaan mihinkään hae. Muuta paikkakunnalle jossa voit opiskella alkuun vaikka avoimessa yliopistossa. Kehität itseäsi ja valmistat itseäsi pääsykokeisiin tai uuteen työpaikkaan. Sä voit vaikka hakea au pairiksi ulkomaille alkuun jos haluat saada uusia näkokulmia ja nähdä muutakin kun pikkukaupungin masentavaa paikallaanoloa. Ehkä siitä saat virtaa tehdä uusia juttuja. Tekeminen on loppujen lopuksi itsestä kiinni eikä kuulosta mitenkään kovin masentuneelta vaan olet jäänyt jumiin. Ensimmäiseksi tehdä pois hetkeksi niin ehkä se muukin kirkastuu.

Kiitos kaikille ihanista, kannustavista kommenteista! Tiedän, ettei peli ole menetetty, tiedän, että minulla menee paremmin kuin monella muulla ja samalla huonommin kuin monella muulla, mutta en saisi lannistua! Tämän keskustelun pohjalta tein kartoituksen omista mahdollisuuksistani opiskelussa ja varailin kirjastosta valintakoekirjallisuutta. Ei tässä auta jämähtää kotiin googlailemaan ja katkeroitumaan. Pitää vihdoin alkaa toimia. Toivon vain, että nykyinen lääkitykseni pitää pahimmat masennusvaiheet kurissa. Liikunnasta olen huomannut olevan suurta apua. Elämästä jälleen kiitollinen ap

Huomioitavaa on se, että miltei kaikki tässä ketjussa mainitut haaveet ovat varsin helppoja toteuttaa.

Ensinnäkin maisteriksi valmistuu nykyään enemmän kuin joka neljäs ikäluokasta, mikä kertoo, miten helppoa yliopistoon on päästä. Lisäksi haku on sama kaikille, eli raaka työnteko tuo tuloksen. Työelämässähän asia on sitten aivan toisin, mutta ei mennä siihen nyt.

Muuttaminen toiseen kaupunkiin on Suomen alueella tietysti vielä helpompaa.

Kaukomatkallekaan ei tarvita mitään muuta kuin vähän rahaa. Pienipalkkainenkin voi säästää sen verran, että joka toinen vuosi pääsee matkaan.

Tarkoitus ei ole lannistaa ketään, vaan herättää teidät miettimään järjellä, miten helppoa teidän haaveenne toteuttaminen on! Turha kadehtia muita saati sitten jättää itse toteuttamatta niitä.

Vierailija kirjoitti:

Minä oisin päässyt lääkikseen, mutta jätin menemättä, kun jäin yksinhuoltajaksi. Samalla jäin kokonaan ilman koulutusta, koska elämäntilanne ei ole mahdollistanut opiskelua myöhemminkään. Välillä mietin, että onko tämä todella sen arvoista (lapset, perhe-elämä ym.), että luovuin opiskelusta ja uramahdollisuudesta.

Teit ison virheen, itse olen tehnyt ihan samantasoisen. Rakastan lapsiani, mutta aina joskus mietin missä olisinkaan, jos olisin valinnut toisin. Ja tiedän vastauksenkin, mutta sillä ei ole enää mitään väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?

Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.

Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?

Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.

Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.

Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?

Itseään voi kyllä kehittää, vaikka ei olisikaan tutkinto-opiskelijana yliopistolla. Mutta jos haluat valmistua yliopistosta, niin hae sinne. Kannattaa kyllä miettiä ala niin, että se työllistää valmistumisen jälkeen. Ja masennus kannattaa kyllä hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?

Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.

Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?

Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.

Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.

Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?

Kysyin tuota koulunkäynnin mielekkyyttä kun itse en ole käynyt kuin amiksen ja jotain lyhyitä kursseja, silti töitä ollut aina, itse asiassa en ole edes hakenut töitä ikinä, olen ollut ulkomaillakin tavallaan "töissä" harrastehommissa, ollut voittamassa eräässä moottoriurheilulajissa maailmanmestaruuden ym. Iltahommina rakentanut ja huoltanut kilpa-autoja, autoja, moottoripyöriä ym.

Rahaa mulla ei ikinä ole, mutta kuitenkin asiallinen ok-talo ja iso autotalli, ulkomaanlomilla ei ole tullut oltua viroa kauempana vuosikymmeniin, mutta kuorma-autollla/pakettiautolla olen ajanut etelä espanjaa myöten, englannissa kanssa käynyt jonkun kerran ja kerran kroatiassa.

Lapsena olen myös lennellyt paljon ympäri eurooppaa faijan kanssa.

Mä hain lääkikseen yksinhuoltajana ja pääsin. Tulin vahingossa raskaaksi parikymppisenä kesken pääsykoekevään enkä tuolloin päässyt sisään vaan vasta myöhemmin. En nyt sanoisi että se on este, vaan selkeä hidaste. En ikinä suostuisi niin suureen kompromissiin vahinkoraskauden takia että lopettaisin hakemisen unelma-alalle.

Nyt mulla on lääkärimies ja yhteisiä lapsia tämän kanssa. Älkää oikeasti antako periksi, kyllä ne palaset loksahtaa paikoilleen aikanaan kun tarpeeksi yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä oisin päässyt lääkikseen, mutta jätin menemättä, kun jäin yksinhuoltajaksi. Samalla jäin kokonaan ilman koulutusta, koska elämäntilanne ei ole mahdollistanut opiskelua myöhemminkään. Välillä mietin, että onko tämä todella sen arvoista (lapset, perhe-elämä ym.), että luovuin opiskelusta ja uramahdollisuudesta.

Teit ison virheen, itse olen tehnyt ihan samantasoisen. Rakastan lapsiani, mutta aina joskus mietin missä olisinkaan, jos olisin valinnut toisin. Ja tiedän vastauksenkin, mutta sillä ei ole enää mitään väliä.

Niin.. mutta silti en tiedä, pystyisinkö tekemään toisenlaisen valinnan, vaikka saisin uuden tilaisuuden. Annan häilyä jossain mielen sopukoissa haaveen siitä, että ehkä lähden vielä joku päivä opiskelemaan. Epätodennäköistähän se on, mutta helpottaa hieman tuskaa.

alkuperäiselle vinkkinä että josko olis kilpirauhasen vajis. TSH ei saa olla yli 2 vaikka muuta väitetään.

Ja tuolle ADHD tyypille että valitettavasti lääkkeet lopettaa toimimasta jossain vaiheessa.

Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

mullla on suvun "hienommassa" haarassa saman ikäisiä sukulaisia, olen salaa seurannut heidän elämää joskus facebookista tai netistä. Kaikilla parhaat koulut suoritettu...mutta mutta, jokainen työssä jonain konsulttina, jne täysin tyhjä ammatti ,mun mielestä. Ei se ole työ eikä mikään. Siihen ryhtyy ne jotka ei muuten työllisty. Huit hapelita. Parempi olla vaikka siivooja, tekee ees jotain  konkreettista hyvää.