Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä

Vierailija kirjoitti:

Kun sinulla on jo olemassa AMK-tutkinto, voit hakea suoraan maisterikoulutukseen. Sellaiset kestävät noin 2 vuotta. Monet valmistuvat vasta 28-vuotiaana, joten kahden vuoden opiskelun jälkeen valmistuttuasi olisit vain 2 vuotta "jäljessä" ihan normaalia aikataulua. Toinen asia tietysti on, ettei mitään kannata tehdä ns. maineen ja mammonan takia, ja hankkia yliopistokoulutusta vain sen kuvitellun statusarvon takia.  Eli opiskele jos ihan aidosti ja oikeasti haluat ja ala kiinnostaa, mutta älä vain siksi, että sitä muka vaadittaisiin siihen että olisi hyväksytty ja tarpeeksi hyvä ihminen. 

Ja todellakin - säälimällä itseäsi olet samassa säälisuossa 10 vuoden päästäkin. Nyt sun pitää toimia, eikä vaan jossitella ja rypeä. Ei ne sun tuttavatkaan olisi menestyneet, jos olisivat jääneet rypemään ja surkuttelemaan itseään.

AMK-tutkinnolla maisteriopintoihin pääsemisessä vaaditaan usein vuosien työkokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa olen miettinyt jo vuosia sopivaa yliopistoalaa itselleni ja haaveillut koulutukseen hakeutumisesta. Viime keväänä aloin jopa lukea pääsykokeisiin. Olin kuitenkin koko kevään niin masentunut, etten jaksanut panostaa tarpeeksi. Tänä keväänä olen hakemassa uudestaan, mutta masentaa entisestään, kun kuulin, että 80% paikoista menee ensikertalaisille ja itsellänihän on käytynä AMK-tutkinto. Pitänee keksiä joku toinen ala. Ap

Ne eivät kuitenkaan mene heille ensikertalaisuuden takia, vaan siksi, että ensikertalaiset ovat kaikista motivoituneimpia. Jos saat pääsykokeessa tarpeeksi pisteitä, niin totta kai menet ensikertalaisten edelle. Suomessa ei oikein ymmärretä aina, että työnteko kannattaa, vaan juuri näin tulkitaan tilastoja ja masennutaan etukäteen. Jos osaat pääsykoekirjat ulkoa, niin pääset varmasti sisään.

Ei, vaan ihan oikeasti sisäänotolle on eri kiintiöt ensikertalaisille ja jo tutkinnon suorittajille. Molemmat siis hakevat omaan jonoonsa, ja useimmiten paikoista enemmistö (juurikin luokkaa 70-80%, taitaa vaihdella aloittain) on varattu ensikertalaisille. Eli jos paikkoja on vaikka 100kpl, 80 niistä menee ensikertalaisille paremmuusjärjestyksessä, ja loput 20 muille paremmuusjärjestyksessä. Ensikertalaisena voi siis päästä sisään paljon pienemmillä pisteillä, kuin muiden ryhmässä hakeva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sinulla on jo olemassa AMK-tutkinto, voit hakea suoraan maisterikoulutukseen. Sellaiset kestävät noin 2 vuotta. Monet valmistuvat vasta 28-vuotiaana, joten kahden vuoden opiskelun jälkeen valmistuttuasi olisit vain 2 vuotta "jäljessä" ihan normaalia aikataulua. Toinen asia tietysti on, ettei mitään kannata tehdä ns. maineen ja mammonan takia, ja hankkia yliopistokoulutusta vain sen kuvitellun statusarvon takia.  Eli opiskele jos ihan aidosti ja oikeasti haluat ja ala kiinnostaa, mutta älä vain siksi, että sitä muka vaadittaisiin siihen että olisi hyväksytty ja tarpeeksi hyvä ihminen. 

Ja todellakin - säälimällä itseäsi olet samassa säälisuossa 10 vuoden päästäkin. Nyt sun pitää toimia, eikä vaan jossitella ja rypeä. Ei ne sun tuttavatkaan olisi menestyneet, jos olisivat jääneet rypemään ja surkuttelemaan itseään.

AMK-tutkinnolla maisteriopintoihin pääsemisessä vaaditaan usein vuosien työkokemusta.

Riippuu varmasti alasta, mutta ei ainakaan kaikilla aloilla vaadita. Työkokemuksesta voi saada lisäpisteitä, mutta se ei ole (ainakaan aina) pakollista. Tiedän, koska vein juuri viime viikolla hakupaperit yhteen maisterikoulutukseen... Ap saattaisi olla kelvollinen myös opiskelemaan työttömyysturvalla, jos katsotaan että lisäopiskelu edesauttaa työllistymistä.

Varsinkin somessa pidetään kiiltokuvaa yllä, sitä ei missään nimessä kannata pitää ainoana totuutena! Lopeta ensimmäiseksi itsesi vertaaminen muihin, sillä et pääse mihinkään, syötät vain negatiivista kierrettä omasta vähemmyydestä. Keskity itseesi, tee vaikka paperille suunnitelma seuraavalle vuodelle ja ala tavoittelemaan unelmiasi. Et pysty elämääsi elämään muiden kautta. Kannattaa yrittää löytää sellainen mielentila että olet muiden puolesta onnellinen, toisen onni kun ei koskaan ole toiselta pois. Ei ole olemassa tiettyä määrää onnea, josta toiset saisi enemmän ja toisille siksi tulisi vähemmän. Jokainen meistä tekee oman onnensa ja se lähtee muuttamalla asennetta. Sen sijaan että vellot siinä mitä et ole saanut niin keskity siihen mitä sinulla on ja mitä vielä haluat saavuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa olen miettinyt jo vuosia sopivaa yliopistoalaa itselleni ja haaveillut koulutukseen hakeutumisesta. Viime keväänä aloin jopa lukea pääsykokeisiin. Olin kuitenkin koko kevään niin masentunut, etten jaksanut panostaa tarpeeksi. Tänä keväänä olen hakemassa uudestaan, mutta masentaa entisestään, kun kuulin, että 80% paikoista menee ensikertalaisille ja itsellänihän on käytynä AMK-tutkinto. Pitänee keksiä joku toinen ala. Ap

Ne eivät kuitenkaan mene heille ensikertalaisuuden takia, vaan siksi, että ensikertalaiset ovat kaikista motivoituneimpia. Jos saat pääsykokeessa tarpeeksi pisteitä, niin totta kai menet ensikertalaisten edelle. Suomessa ei oikein ymmärretä aina, että työnteko kannattaa, vaan juuri näin tulkitaan tilastoja ja masennutaan etukäteen. Jos osaat pääsykoekirjat ulkoa, niin pääset varmasti sisään.

Ei, vaan ihan oikeasti sisäänotolle on eri kiintiöt ensikertalaisille ja jo tutkinnon suorittajille. Molemmat siis hakevat omaan jonoonsa, ja useimmiten paikoista enemmistö (juurikin luokkaa 70-80%, taitaa vaihdella aloittain) on varattu ensikertalaisille. Eli jos paikkoja on vaikka 100kpl, 80 niistä menee ensikertalaisille paremmuusjärjestyksessä, ja loput 20 muille paremmuusjärjestyksessä. Ensikertalaisena voi siis päästä sisään paljon pienemmillä pisteillä, kuin muiden ryhmässä hakeva.

Ai, enpäs tiennytkään. Näköjään ihan uusi juttu http://www.hs.fi/kotimaa/a1402034106675 No sitten sisäänpääsy kyllä vaikeutuu toki. Siltikään ei kannata luovuttaa.

Yliopistotutkinto nyt ei nykyään merkitse yhtään mitään. Eikä myöskään joku hieno titteli firmassa. Siellä voi olla maisteria vaikka vastaamassa puhelimeen ja kirjoittamassa pomon saneluja puhtaaksi ja titteli on joku senior assistant manager tms että näyttäisi hienolta. 

Vähän samoja tuntemuksia. Mulla kyllä on opiskelupaikka yliopistossa, mutta....opinnot venyneet aivan sairaasti! Yhdeksäs vuosi menossa ja voi, että mua hävettää. Loppusuoralla kyllä vihdoin ollaan, mutta silti. On ollut masennusta, syömishäiriötä, voimakasta sos. tilanteiden ahdistusta, fyysisen terveyden kanssa kremppaa ym. Nämä sitten isolta osaltaan venyttäneet opintoja. Venyminen on aiheuttanut myös motivaatio-ongelmia ja kaikenlaisia pelkoja siitä, etten pärjääkään työelämässä tai mua ei edes huolita työelämään omalle alalle. Välillä tuntuu, että on tullut valittua ihan väärä alakin, vaikka ei se varmaankaan niin ole. Venyminen ja vanuminen vaan jotenkin eristää mua todellisuudesta. Kaiken lisäksi haaveilen vielä lisäkouluttautumisesta, mutta en tiedä, miten se onnistuu ja miten jaksan.

 Lukioikäisenä olin itsevarma, harrastin paljon, olin eläväinen, fiksu, kohtuu hyvä koulussa eikä koskaan ollut vaikeuksia suoritua aikataulussa. Sitten sairastuin heti yliopisto-opintojen alkaessa ja sittemmin olen ollut lähinnä irvikuva itsestäni. Kyllä mä nyt olen vuoden pari voinut jo paremmin, mutta en siltikään oikein tunnu saavani otetta elämästä enkä edettyä elämässä siihen tahtiin kuin pitäisi.

Olen itse tarkoituksella alikouluttautunut kykyihini nähden ja olen nyt osa-aikatyössä. Työni ei ole vaativaa. Tienaan sen verran että saan laskut maksettua. Materiaalisesti katsottuna elämäntyylini on vaatimaton. Olen panostanut elämässäni perhe-elämään ja ja elämisen laatuun. En ole mukana työ- ura- ja rahaoravanpyörässä. Olen onnellinen ja todella tyytyväinen elämääni. Kuuntelen suurituloisten ystävien valitusta ajan riittämättömyydestä ja koti- ja työelämän vaatimuksista ja ristiriidoista. Monet suurituloiset ystäväni eivät ole onnellisia.

Älä sinäkään yritä rakentaa elämääsi ympäröivän yhteiskunnan ihanteiden mukaan. Lähde siitä mitä itse haluat ja mikä tekee sinut onnelliseksi.

Yllättävää, että kaikilla oli sama nimi, kukaan ei ole vaihtanut esim.avioituessaan tai sitten eivät ole naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta tässä mallissa mun elämä on. Oli lukion alussa suunnitelmia ja haaveita, piti mennä yliopistoon sille alalle josta haaveilin pitkään ja sinne on vaikea päästä. Abivuonna paloin loppuun, keskeytin lukion kun olin jo kirjoittanut puolet ja kurssejakin oli jäljellä vain muutama. Masennus vei mennessään ja meni vuosi täysin pimennossa, haluan joka päivä tappaa itseni enkä kehtaa kohdata ketään vanhaa tuttua kun en tiedä itsekkään miten pääsin tähän tilanteeseen. Olen vain 19v eli ei tässä paljoa ole mennyt hukkaan mutta nyt en tiedä mitä edes haluan tehdä. Itkettää katsoa muita kavereita ja tuttuja jotka on yliopistoissa (ekalla kerralla tietysti sisään) isojen kaveriporukoiden kanssa. En tiedä haluanko enää yliopistoon, pystynkö siihen edes jos en edes lukiota saa aikaseksi käytyä loppuun. Toisaalta amis tuntuu liian helpolta vaihtoehdolta, jos menisin lähäriksi mt-puolelle niin saisinko siellä tarpeeksi aivoillekkin tekemistä mitä tiedän että kaipaan työssäni.

Mun pojalla oli ihan sama juttu. Burn out lukiossa. Nyt kolme vuotta myöhemmin hän opiskelee haluamaansa alaa yliopistossa. On onnellinen ja burn out on mennyttä elämää. Kyllä sinäkin sieltä masennuksen suosta vielä rämmit ylös ja saat uudelleen otteen elämästä. Anna itsellesi aikaa.

Ap, jos olet aloittanut amk-opiskelut ennen vuotta 2014, niin sinut lasketaan yliopistohaussa ensikertalaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos olet aloittanut amk-opiskelut ennen vuotta 2014, niin sinut lasketaan yliopistohaussa ensikertalaiseksi.

Ei ole ensikertalainen, koska on valmistunut.

Itse olin vielä pari vuotta sitten työtön ja elin toimeentulotuella. Ainoa koulutus oli lukio ja amis. Työkokemusta oli IT-alalta lähinnä hajanaisia pätkiä, ei sellaista osaamista jolla olisi saanut vakituisen työn. Itsekin LinkedInistä kateellisena katselin saman amiksen (aikuislinja) käyneitä tyyppejä että olivat päässeet alan töihin vakituisesti, itselle oli tarjolla vaan pätkähommia. Olin aloittanut lukiosta valmistumista seuranneiden 10 vuoden aikana neljä korkeakoulututkintoa (2 x tradenomi, 1 x medianomi, 1 x kauppatieteellinen) ja jättänyt kaikki kesken ekan vuoden aikana.

Elämäni muuttui kun sain heinäkuussa 2015 ADD-diagnoosin (ADHD-PI), 32-vuotiaana. Vaikka olin aina pärjännyt koulussa hyvin (ka 8.6 peruskoulussa, 8.1 lukiossa, ylppäreissä L, E, C, B) niin lapsena tarkkaavaisuushäiriötä ei oltu havaittu. Elämä muutenkin hajosi käsiin vasta kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana ja koulun mukanaan tuoma järjestelmällisyys ja aikataulutus katosi. Liki 15 vuotta popsin psyykelääkkeitä ja aiempia (nyt kumottuja) diagnooseja riittää masennuksesta ja psykoosista persoonallisuushäiriön kautta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni toimiva lääkitys ja tämän vuoden alussa sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, koska lääkkeiden avulla pystyin viimein itsenäisesti opettelemaan ne taidot joita työelämässä vaadittiin. Nousin peruspäivärahalta ja toimeentulotuelta liki 47 000 euron vuosituloille, jotka asettavat minut postinumeroalueeni toiseksi ylimpään tulokymmenykseen. Muistona menneisyydestä on isot ulosottovelat ja yksi maksuhäiriömerkintä (UMP, pitkäkestoinen ulosotto) mutta tällä hetkellä lyhennän ulosottoa noin 1000 euroa kuussa ja tarkoitus olisi olla täysin velaton noin kolmessa vuodessa kunhan töitä riittää. Nyt olen hakenut hakemaan AMK:hon iltalinjalle omaa alaani vastaavaan koulutukseen (AMK-insinööri), tarkoitus olisi hoitaa se työn ohella pois. Jos jaksan niin myöhemmin voin laajentaa sen diplomi-insinöörin tutkinnoksi koska minun pitää suorittaa vain maisteriopinnot (ja täydentävät opinnot, koska AMK -> yliopisto).

Nyt tuntuu että todella olen ensimmäistä kertaa saanut täyden potentiaalini käyttöön. En olekaan tyhmä, laiska ja saamaton jolla mikään ei pysy kasassa. Neuropsykologisissa testeissä älykkyysosamääräksi mitattiin 123 joten sen puutteesta ei ainakaan ole pelkoa, mutta toiminnanohjauksen kanssa on ollut sen verran pahoja ongelmia ettei älykkyyskään ole pelastanut tosielämän ongelmilta. Nyt mietin sitäkin että hakisin parin vuoden päästä lääkikseen ihan huvikseni vain voidakseni näyttää kaikille että minulla on kykyjä ja osaamista päästä sinne. Lääkärin ura olisi muutenkin taloudellisesti varmempi kun siellä ei ainakaan työt lopu ja YT:t uhkaa vähän väliä kuten IT-alalla.

no täällä kanssa yksi, mutta mulla on tietty se bonus, että perhe löytyy: mies ja kaksi mahtavaa lasta. He eivät kuitenkaan ole sinällään mikään mun omaisuus tai meriitti, että jos vain itsestä puhutaan, niin olen täydellinen alisuoriutuja. Ehkä perheelle eläminen kuitenkin tekee tästä epäonnistumisen tunteesta loivempaa, kun on sitä rakkautta ja tulevaisuutta siinä ympärillä hääräämässä. 

Mutta tosiaan, lukiosta 15 vuotta aikaa, ystävillä urat pyörineet jo n. 10 vuotta, vakiintuneet asemat hyvissä tehtävissä, talolainat yms. Siihen kun vertaa, niin mulla ei ole mitään. Valmistuin yliopistosta n. 7 vuotta sitten ja sillä tutkinnolla olen nyt lapsia hoidellut kotona, ei paljon naurata. Olin lukiossa priimusoppilas. Yliopistokin meni hyvin, mutta en vain kykene "aikuisten maailmaan", mulle se näyttäytyy ihan helvetillisenä kitana, jossa pitäisi luoda suhteita, teeskennellä, näytellä, kilpailla, koko ajan tuoda itseään esille, olla parempi kuin 50 muuta hakijaa jne. Tähän päälle kaikki jo koulusta tutut jutut, joiden kuvittelee jäävän aikuisten elämässä pois, mutta itse asiassa ne vain pahenevat: koulukiusaaminen muuttuu työpaikkakiusaamiseksi, materialla elvistely, kännisekoilut juhlissa, ihmisten tunkeminen lokeroihin: nörtti, cool,  jne. Ja siis, minua ei ole koskaan edes kiusattu, mutta jotenkin jo sellaisen näkeminen ja kuuleminen työpaikalla saa mut ihan lukkoon.

Koska käsitykseni elämästä on jotenkin näin negatiivinen ja viheliäinen, olen luonut alisuoriutumisesta uuden identiteettini. En enää edes tähtää mihinkään "uralle", enkä tosiaan edes halua mainetta tai omaisuutta, ja siitähän tämä ehkä on lähtenytkin tämä riman alittaminen. Ainut mitä kaipaisin, olisi työ, jossa olisi enemmän haastetta itselle, kuin nykyisessä osa-aikatyössäni (jonka ihme kyllä olen löytänyt itselleni).

Tsemppiä ap, neuvoja en voi ymmärrettävästikään jaella ;)

Tsemppiä, aina on mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa! Olen ollut itse varsin samanlaisessa tilanteessa. Opiskelin eräässä pääkaupunkiseudun parhaista lukioista, josta vuosikurssimme valmistui 00-luvun puolivälissä. Perheessämme oli ollut vakavia ongelmia jo vuosien ajan ja ne kärjistyivät abivuoteni aikana sellaiseen pisteeseen, että sain hädintuskin kirjoitukset hoidettua, vaikka aiemminkin olinkin menestynyt koulussa moitteettomasti. Makasin pari vuotta , alkoholismin ja ahdistuksen kanssa kamppaillen ja katsellen salaa kateellisena, kuinka vanhat ystävät pääsivät ensiyrittämällä lääkikseen, TKK:lle ja oikikseen. Lopulta sain hiukan apua, jonka kannustamana hain opiskelemaan ihan kivaa alaa, hankin jokseenkin siedettävän työn ja aloin seurustella.

Nuo ratkaisut eivät olleet lopulta pitkäaikaisia tai tuottaneet pysyvää onnea, mutta toimivat ankkureina minun ja muun maailman välillä. Sain toivon takaisin. Monien vastoinkäymisten, onnenpotkujen, muiden avun ja heränneen taistelumieleni ansiosta uskalsin lopulta jättää ihan kivat opiskelut, ja hakea unelma-alalleni. Nyt asun toisessa kaupungissa, teen kandia ja olen illalla menossa tutustumaan tulevaan oman alani kesätyöpaikkaan mitä ihanimman avomieheni kyydillä. Välillä asioista täytyy taistella, eikä tie onneen ole yksinkertainen. Nykyään itsetuntoni on jo niin hyvällä tolalla, etten tunne kateutta jo unelma-ammatteihin valmistuneille lukiokavereilleni, joita tapaan edelleen säännöllisesti.

ei se yliopisto-tutkinto aina tuo onnea kuitenkaan.. Yksi on DI mutta töissä ihan muulla alalla. 

esim. opettaja voi katua alavalintaansa, ja alkaa suunnittelemaan uutta uraa muualla. Toimittajia ei enää työllisty ollenkaan. tohtorit ei työllisty hyvin. moni valinnut alan vaan sillä perusteella ett vanhemmat on painostaneet, ja sitten havaineet että elämä on vain suorittamista, jonkun toisen unelman ylläpitämistä. Työelämässä voi olla todella rankaa ja yt-neuvottelut aina pelottaa. työstressi, vaikkapa eläinlääkäri joutuu työntämään käsiä vaan lehmien pers'reikiin, onko se sitä unelmaa? Ilmeisesti sitten on...

on sillä etunsa että nuorena on valmistunut, mutta siinä on juuri se vaara että tajuaa olevansa sitten 40-vuotiaana väärässä työssä, ja aloittaakin alusta uuden alan opiskelut, lähihoitajaksi vaikka..

Sinne Linkeldiin voi nyt laittaa mitä vaan. Tiedän yhden jolla lukee siellä että on ollut " lecturer " eri työpaikoissa= on ollut opettaja yläasteella ja lukiossa.

Sama. Olin mallioppilas. Minusta oli tarkoitus tulla jotain suurta, en vain tiennyt mitä. Nyt myöhemmin olen tajunnut, etten edes halua urakeskeistä elämää. Mutten halua perhettäkään, eikä materialla mässäilykään kiinnosta. En tiedä, mitä haluaisin opiskella, kun mikään ei kiinnosta. Surettaa katsoa vierestä, kun kaverit porskuttaa menemään motivoituneina elämänsä alalla. Itselläni ei ole mitään suuntaa elämässä.

Toi älä vertaa itseäsi muihin etkä tiedä googlaamalla onko ne oikeasti onnellisia -hokeminen on aika turhaa, koska selvästi ap on itse omaan tilanteeseensa tyytymätön eikä se johdu vain siitä että muilla menisi oikeasti tai kuvitellusti paremmin, vaan ihan siitä, että ap vertaa itseään siihen mitä haluaisi olla eikä ole. Joten ihan samantekevää, meneekö niillä muilla paremmin vai ei: paranna omaa tilannettasi kun kerran et ole tilanteeseesi tyytyväinen. Märehtiminen ja lannistuminen vain lisää masentuneisuutta, joten laadi itsellesi tavoitteet ja ala tehdä töitä niiden eteen. Vaikka 70-80% paikoista menisi haluamallasi alalla ensikertalaisille, niin silti jäljellä on ne 20-30%. Ne menevät niille, jotka pärjäävät valintakokeissa eivätkä niille, jotka eivät edes yritä. Sinä voit olla yksi niistä onnistujista. Ala valmistautua! Kymmenen vuotta lukiosta tarkoittaa siis alle kolmekymppistä: kolkytplussana valmistuminen on ihan ok: ajattele, että työvuosia on silloin edelleen yli 30 jäljellä, joten eiköhän kannata hankkiutua haluamallesi alalle?

Vierailija kirjoitti:

Voin tarjota jonkinlaista vertaistukea. Minäkin pärjäsin hienosti lukiossa, pääsin vieläpä toisella yrityksellä lukemaan yliopistoon haluamaani pääainetta, jonne on tosi vaikea päästä. Menestyin opinnoissakin oikein hyvin, ja sain muutaman kaverinkin - en ollut sellainen hylkiö enää, mitä lukiossa. Sitten minä pysähdyin. Kaikki muut jatkavat elämässään, ovat valmistuneet jo pari-kolme vuotta sitten, tekevät uraa, perhettä jne. Minä en saa valmistuttua. Ryydyn kotona, häpeilen, en uskalla enää tavata ketään. Olen ollut noin 1,5v oman alan töissä tässä välissä, paloin loppuun (joo lyhyt oli se sytyslanka, myönnetään, mutta raskas oli työkin) ja nyt tuntuu siltä, että tuo unelma-ala ei olekaan juttuni. Ei kuitenkaan kiinnosta mikään muukaan. Parisuhde rakoilee, ilmankos, kun en tuo rahaa pöytään ja syön omat asuntosäästöni. 

Mutta se, mitä olen huomannut, on että työlle ei kannata elää. En tiedä, ehkä minä yritän työllistyä vaikka kaupan kassalle. Mutta kun sinnekään ei nykyään pääse. :(

Voiko siltä unelma-alalta löytyä jotain toisentyyppisiä töitä? Olen työelämässä tavannut esim. opettajia, jotka työskentelevät yritysten henkilöstöhallinnossa, eivätkä esim. luokanopettajina.

Monissa yliopistoissa on opinto-ohjaajia, jotka auttavat suunnittelemaan miten pitkittyneet opinnot saa järkevästi valmiiksi. Tsemppiä ☺