Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä

Onko sulla perhettä?

Noh,... jos yhtään lohduttaa, niin ei se googlailu totuutta kerro. Ei sinne Lindkedliin elämän vastoinkäymisiä listailla. 

Mutta jos lukiosta on vain kymmenen vuotta, niin vielä ehtii. Pyri jo tänä keväänä yliopistoon alalle, joka varmasti kiinnostaa! 

Ei kai se mikään häpeä ole asua kotikaupngissaan? Tuota kohtaa en aivan ymmärtänyt. 

Ei ole perhettä. Sekin stressaa, kun lapsentekoikäkin alkaa mennä menojaan, kun painiskelen vain omien ongelmieni kanssa yksin vuodesta toiseen. Enkä edes haluaisi antaa lapselleni näin huonoa kasvualustaa. Eihän minulla ole mitään omaisuutta tai säästöjä turvanani. Ei ole edes töitä, eikä sitä oleellisinta lapsenteossa eli miestä. Ap

Voin tarjota jonkinlaista vertaistukea. Minäkin pärjäsin hienosti lukiossa, pääsin vieläpä toisella yrityksellä lukemaan yliopistoon haluamaani pääainetta, jonne on tosi vaikea päästä. Menestyin opinnoissakin oikein hyvin, ja sain muutaman kaverinkin - en ollut sellainen hylkiö enää, mitä lukiossa. Sitten minä pysähdyin. Kaikki muut jatkavat elämässään, ovat valmistuneet jo pari-kolme vuotta sitten, tekevät uraa, perhettä jne. Minä en saa valmistuttua. Ryydyn kotona, häpeilen, en uskalla enää tavata ketään. Olen ollut noin 1,5v oman alan töissä tässä välissä, paloin loppuun (joo lyhyt oli se sytyslanka, myönnetään, mutta raskas oli työkin) ja nyt tuntuu siltä, että tuo unelma-ala ei olekaan juttuni. Ei kuitenkaan kiinnosta mikään muukaan. Parisuhde rakoilee, ilmankos, kun en tuo rahaa pöytään ja syön omat asuntosäästöni. 

Mutta se, mitä olen huomannut, on että työlle ei kannata elää. En tiedä, ehkä minä yritän työllistyä vaikka kaupan kassalle. Mutta kun sinnekään ei nykyään pääse. :(

Vierailija kirjoitti:

Noh,... jos yhtään lohduttaa, niin ei se googlailu totuutta kerro. Ei sinne Lindkedliin elämän vastoinkäymisiä listailla. 

Mutta jos lukiosta on vain kymmenen vuotta, niin vielä ehtii. Pyri jo tänä keväänä yliopistoon alalle, joka varmasti kiinnostaa! 

Ei kai se mikään häpeä ole asua kotikaupngissaan? Tuota kohtaa en aivan ymmärtänyt. 

No pointtini oli kai se, etten edes ole lähtenyt yliopistokaupunkeihin asumaan (kerran yliopistoon aina tähtäsin), vaan olen jämähtänyt tänne pikkukaupunkiin haaveilemaan elämästä, jonka olen aina halunnut, mutta jota en ole uskaltanut lähteä tavoittelemaan. Vanhempanikin olivat vain tyytyväisiä siihen, että sain itselleni hankittua ammatin ja jäin asumaan heidän lähelleen, jotta kävisin kylässä usein. ap

Ei kannata vertailla itseään muihin. Ei ne Linkedin -profiilit kerro koko totuutta ihmisen elämästä, taustalla voi olla vaikka mitä murheita tai ongelmia. Älä luovuta,  yliopisto-opinnot ovat yhä mahdollisia eikä unelmointi ole pahasta. Yritä saada apua masennukseen terveydenhuollosta, mutta myös liikunta, kirjoittaminen, mietiskely ja ystävien kanssa puhuminen auttavat, netistä löytyy vertaisryhmiä, samoin suurista kaupungeistakin. Olet vielä niin nuori, että sinulla on paljon kaikkea ihanaa edessä. Ihminen voi olla ihan tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, vaikka ei suuria saavuttaisikaan. Olet nyt jo selviytyjä, kun olet jaksanut elää eteenpäin masennuksesta huolimatta.

Mitäpä jos yrittäisit tänä vuonna sinne yliopistoon?

Muihin vertaamalla saa 100% aikaan itselleen pahan olon ellei sitten satu olemaan kasan päällimmäinen. Kannattaisi ennemmin googlailla notta mitä sitä haluaisi tehdä esimerkiksi uudelleen kouluttautumisen suhteen.

Olen joskus tehnyt saman, siis googletellut ja etsinyt fb:sta vanhoja yläaste- ja lukioluokkalaisiani. Suurin osa on hienosti menestyneitä, viestintää, kauppista, lääkistä jne opiskelleita. Itse sain vasta äskettäin lukion loppuun, odotan toista lastani ja olen töissä ruokakaupassa. Olen ihan failure verrattuna melkein kaikkiin luokkalaisiini. No toki jokunen muukin on, jotka eivät ole hirveästi saavuttaneet elämässään, mutta heitä on aika vähän.

Itse asiassa olen miettinyt jo vuosia sopivaa yliopistoalaa itselleni ja haaveillut koulutukseen hakeutumisesta. Viime keväänä aloin jopa lukea pääsykokeisiin. Olin kuitenkin koko kevään niin masentunut, etten jaksanut panostaa tarpeeksi. Tänä keväänä olen hakemassa uudestaan, mutta masentaa entisestään, kun kuulin, että 80% paikoista menee ensikertalaisille ja itsellänihän on käytynä AMK-tutkinto. Pitänee keksiä joku toinen ala. Ap

Useimmat niistä sun opiskelukavereista elää tällä hetkellä velkahelvetissä, stressi on valtava kun koskaan ei tiedä milloin potkut tulee ja saako uutta duunia. Lapset pitää todennäköisesti univelkaa yllä eikä se auta elämistä ja olemista yhtään. Puolella on todennäköisesti aviokriisi, osa pettää puolisoaan kun on tullut valittua nykyinen hätäisesti jne. Eli pointti on että ei se sun elämäs välttämättä sen huonompaa ole.

Mitä hienoa siinä opiskelussa on?

Hanki harrastus, ota itseäsi niskasta ja ala tehdä jotain mistä tykkäät, ehkä se masennuskin helpottaa kun lähdet vaan liikkeelle, nettiä vähemmän liikuntaa enemmän.

Miehenkin voit bongata jostain, kuljet vaan silmät auki.

Et ilmeisesti ole ainakaan erityisen huonon näköinen, muuten olisit nillittänyt siitäkin aloituksessasi.

En tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta tässä mallissa mun elämä on. Oli lukion alussa suunnitelmia ja haaveita, piti mennä yliopistoon sille alalle josta haaveilin pitkään ja sinne on vaikea päästä. Abivuonna paloin loppuun, keskeytin lukion kun olin jo kirjoittanut puolet ja kurssejakin oli jäljellä vain muutama. Masennus vei mennessään ja meni vuosi täysin pimennossa, haluan joka päivä tappaa itseni enkä kehtaa kohdata ketään vanhaa tuttua kun en tiedä itsekkään miten pääsin tähän tilanteeseen. Olen vain 19v eli ei tässä paljoa ole mennyt hukkaan mutta nyt en tiedä mitä edes haluan tehdä. Itkettää katsoa muita kavereita ja tuttuja jotka on yliopistoissa (ekalla kerralla tietysti sisään) isojen kaveriporukoiden kanssa. En tiedä haluanko enää yliopistoon, pystynkö siihen edes jos en edes lukiota saa aikaseksi käytyä loppuun. Toisaalta amis tuntuu liian helpolta vaihtoehdolta, jos menisin lähäriksi mt-puolelle niin saisinko siellä tarpeeksi aivoillekkin tekemistä mitä tiedän että kaipaan työssäni.

Mulla oli samat haaveet, mutta mä en sitten saavuttanut edes sitä toisen asteen tutkintoa. Ikää alkaa olla liikaa, joten edessä on "ura" lähihoitajana tai siivoajana tai jossain tehtaassa linjatyössä. Että se siitä elämästä sitten. Että mieti sitä.

Perhe minulla on, mutta se ei poista masennusta omasta itsestäni. Olisin halunnut niin paljon enemmän, mutta tarvinnut siihen vähän apua ja kannustusta (masennus, pelkotiloja). 

Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?

Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.

Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?

Elämässä eivät menesty he, joiden kuuluisi menestyä, vaan he jotka menestyvät.

Kannattaisiko tavoitella unelmaansa? Yliopistotutkinnon saa tehtyä noin kolmessa vuodessa nopeimmillaan. Menestyminen sen jälkeen on itsestäsi kiinni. Kuten huomaat, hyvä koulumenestys ei ole vienyt sinua mihinkään. Joten ei huonojenkaan lähtökohtien pitäisi estää menestymästä?

Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla.  Ei ole muutakaan.

Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.

Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.

Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.

Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja. 

Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.

Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.

Vierailija kirjoitti:

Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?

Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.

Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?

Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.

Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.

Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa olen miettinyt jo vuosia sopivaa yliopistoalaa itselleni ja haaveillut koulutukseen hakeutumisesta. Viime keväänä aloin jopa lukea pääsykokeisiin. Olin kuitenkin koko kevään niin masentunut, etten jaksanut panostaa tarpeeksi. Tänä keväänä olen hakemassa uudestaan, mutta masentaa entisestään, kun kuulin, että 80% paikoista menee ensikertalaisille ja itsellänihän on käytynä AMK-tutkinto. Pitänee keksiä joku toinen ala. Ap

Ne eivät kuitenkaan mene heille ensikertalaisuuden takia, vaan siksi, että ensikertalaiset ovat kaikista motivoituneimpia. Jos saat pääsykokeessa tarpeeksi pisteitä, niin totta kai menet ensikertalaisten edelle. Suomessa ei oikein ymmärretä aina, että työnteko kannattaa, vaan juuri näin tulkitaan tilastoja ja masennutaan etukäteen. Jos osaat pääsykoekirjat ulkoa, niin pääset varmasti sisään.

Kun sinulla on jo olemassa AMK-tutkinto, voit hakea suoraan maisterikoulutukseen. Sellaiset kestävät noin 2 vuotta. Monet valmistuvat vasta 28-vuotiaana, joten kahden vuoden opiskelun jälkeen valmistuttuasi olisit vain 2 vuotta "jäljessä" ihan normaalia aikataulua. Toinen asia tietysti on, ettei mitään kannata tehdä ns. maineen ja mammonan takia, ja hankkia yliopistokoulutusta vain sen kuvitellun statusarvon takia.  Eli opiskele jos ihan aidosti ja oikeasti haluat ja ala kiinnostaa, mutta älä vain siksi, että sitä muka vaadittaisiin siihen että olisi hyväksytty ja tarpeeksi hyvä ihminen. 

Ja todellakin - säälimällä itseäsi olet samassa säälisuossa 10 vuoden päästäkin. Nyt sun pitää toimia, eikä vaan jossitella ja rypeä. Ei ne sun tuttavatkaan olisi menestyneet, jos olisivat jääneet rypemään ja surkuttelemaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla.  Ei ole muutakaan.

Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.

Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.

Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.

Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja. 

Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.

Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.

Viisikymppinenkin voi vielä lähteä lääkikseen ja saada töitä valmistuttuaan. Ja vaikkei saisikaan, niin ainakin meni monta vuotta elämästä itsensä kehittämiseen ja johonkin muuhun kuin musiikin kuunteluun sohvalla.