Lue keskustelun säännöt.
Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä
26.01.2016 |
Lähes kaikilla (en kyllä googlannut kaikkia) on joku kiva työpaikka ja juuri se koulutus, mihin jo lukiossa tähtäsi. Linkedin-profiilien perusteella töitä riittää näin lama-aikaankin, vaikka olisikin opiskellutkin vain "viestintää". Suurin osa asuu Helsingissä (varmaankin kalliissa omistusasunnossa). Kaikki hymyilevät kaukomatkoilta ostetuissa instagram-kuvissaan.
Aloin sitten itkeä, kun muistelin lukioikäistä itseäni. Olin todella hyvä koulussa, minulla oli suuria haaveita yliopisto-opinnoista ja työpaikoista ulkomailla kansainvälisissä merkeissä. Sitten kun lukio loppui olin ihan lukossa. En tiennyt, mikä ala minulle sopisi, mikään ei jaksanut innostaa tarpeeksi. Olin kuitenkin varma, että kyllä minä pärjään.
Nyt 10 vuotta myöhemmin, vuosien päämäärättömän haahuilun jälkeen, olen työtön, asun edelleen kotikaupungissani, olen alikouluttautunut tasooni nähden alalle, jonka koen luonteelleni sopimattomaksi, olen kaiken huipuksi ollut jo vuosia keskivaikeasti/vaikeasti masentunut ja haaveilen edelleen niistä yliopisto-opinnoista ja hienosta työurasta. Ja itken kotona, kun ikää vain tulee ja mitään en ole saavuttanut.
Muita, jotka kokevat samanlaista elämänkriisiä?
Kommentit (139)
Vierailija kirjoitti:
Useimmat niistä sun opiskelukavereista elää tällä hetkellä velkahelvetissä, stressi on valtava kun koskaan ei tiedä milloin potkut tulee ja saako uutta duunia. Lapset pitää todennäköisesti univelkaa yllä eikä se auta elämistä ja olemista yhtään. Puolella on todennäköisesti aviokriisi, osa pettää puolisoaan kun on tullut valittua nykyinen hätäisesti jne. Eli pointti on että ei se sun elämäs välttämättä sen huonompaa ole.
Aivan varmasti! Koska menestynyt ihminen ei voi olla onnellinen elämänsä muilla - tai oikeastaan millään alalla! Jos on rahaa, niin puoliso ainakin pettää ja jos on kivat lapset, niin työpaikka on ainakin lähdössä alta. Hieno talokin on ostettu hirveällä lainalla, jonka kanssa täytyy kituuttaa. Aina. Joka kerta. Ei poikkeuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat niistä sun opiskelukavereista elää tällä hetkellä velkahelvetissä, stressi on valtava kun koskaan ei tiedä milloin potkut tulee ja saako uutta duunia. Lapset pitää todennäköisesti univelkaa yllä eikä se auta elämistä ja olemista yhtään. Puolella on todennäköisesti aviokriisi, osa pettää puolisoaan kun on tullut valittua nykyinen hätäisesti jne. Eli pointti on että ei se sun elämäs välttämättä sen huonompaa ole.
Aivan varmasti! Koska menestynyt ihminen ei voi olla onnellinen elämänsä muilla - tai oikeastaan millään alalla! Jos on rahaa, niin puoliso ainakin pettää ja jos on kivat lapset, niin työpaikka on ainakin lähdössä alta. Hieno talokin on ostettu hirveällä lainalla, jonka kanssa täytyy kituuttaa. Aina. Joka kerta. Ei poikkeuksia.
Minä lisäisin tuohon vielä, että jos on hyväpalkkainen työ, kaikki aika menee siinä ja kehitys elämässä pysähtyy siihen paikkaan. Työssä ei ainakaan opi mitään uutta ja työkaverit on kauheita hyeenoita, joten ainoa lohtu on hyvä palkka ;)
Emme tiedä millainen matka kanssaihmisellä on, ja millaisia taakkoja hän on joutunut tai joutuu kantamaan matkallaan. Turha kadehtia siis. Pitää miettiä mitä ITSE haluaa elämältään ja pyrkiä sitä kohti - onneksi Suomessa ihmisillä on ihan kohtuuhyvät edellytykset tavoitella unelmiaan, toisin kuin jossain kehitysmaassa. On maksuton koulutus ja toimeentuloturva.
Yleensä kivojen asioiden eteen pitää vähän jaksaa nähdä vaivaa. Ei siis saa käpertyä ja jämähtää, vaan pitää mennä epämukavuusalueelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla. Ei ole muutakaan.
Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.
Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.
Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.
Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja.
Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.
Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.
Viisikymppinenkin voi vielä lähteä lääkikseen ja saada töitä valmistuttuaan. Ja vaikkei saisikaan, niin ainakin meni monta vuotta elämästä itsensä kehittämiseen ja johonkin muuhun kuin musiikin kuunteluun sohvalla.
5-kymppinen valmistuisi sopivasti vähän ennen kuusikymppisiään, ja lähtisi eläkkeelle 65-vuotiaana. Yhteiskunnalla ei ole liiemmin varaa kouluttaa lekureiksi tämän ikäistä väkeä. Eli ihan kaikki ei onnistu 5-kymppiseltä.
No hyvä lekuri voi tehdä niitä hommia vielä 70-vuotiaanakin.
Joo, minullakin on hieno Linkedin-profiili, ihan ok ura ja perhe. Se mitä ei näy googlailemalla on yli 15 vuotinen kamppailu vaikean masennuksen kanssa ja vakava sairastuminen masennuksesta selvittyäni. Ei niitä asioita levitellä eteenpäin. Itse perustin perheen yli 30-vuotiaana, osa lukiokavereistani myöhemmin tai ei ollenkaan.
Älä huoli, olet vielä nuori ja ehdit kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Linkedin on mennyt samaan kulissinpitoon kuin facebook ja blogit ja instagram. Niissä esitellään vain sitä kulissielämän parhautta ja materian sekä titteleiden haalintaa :D
Jos suuri haave on olla joku lääkäri, niin miksette hemmetti soikoon vaan ala toimia? Vähän lukemista maakuntayliopiston pääsykokeeseen, ja reitti on sillä selvä. Ei tarvitse edes kilpailla työpaikoista tai välittää arvosanoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen tässä etä monilla oli burn out juuri lukiossa tai lukion jälkeen. Selvästi kirjoitukset ja pääsykoelukemiset on liikaa ja yhteiskunallekin raskasta jos moni ahkera opiskelija masentuu uutteruutensa vuoksi. Eikö päääsykokeita voida muuttaa semmoiseksi että suoraan lukion papereilla pääsisi sisään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla. Ei ole muutakaan.
Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.
Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.
Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.
Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja.
Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.
Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.
Viisikymppinenkin voi vielä lähteä lääkikseen ja saada töitä valmistuttuaan. Ja vaikkei saisikaan, niin ainakin meni monta vuotta elämästä itsensä kehittämiseen ja johonkin muuhun kuin musiikin kuunteluun sohvalla.
5-kymppinen valmistuisi sopivasti vähän ennen kuusikymppisiään, ja lähtisi eläkkeelle 65-vuotiaana. Yhteiskunnalla ei ole liiemmin varaa kouluttaa lekureiksi tämän ikäistä väkeä. Eli ihan kaikki ei onnistu 5-kymppiseltä.
Ohis. Lääkärit on Suomen tervein ammattikunta. Suuri osa jatkaa vielä 70-vuotiaana hommia. Osa ihan mielenkiinnosta.
Lääkärin ammatti on yksi ammateista, jota opiskelemaan pitää mennä viimeistään 20-vuotiaana. Ei ole kiva olla kandina 30-40-vuotiaana. Tiedän yhden sellaisen tapauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?
Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.
Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?
Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.
Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.
Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?
Kysyin tuota koulunkäynnin mielekkyyttä kun itse en ole käynyt kuin amiksen ja jotain lyhyitä kursseja, silti töitä ollut aina, itse asiassa en ole edes hakenut töitä ikinä, olen ollut ulkomaillakin tavallaan "töissä" harrastehommissa, ollut voittamassa eräässä moottoriurheilulajissa maailmanmestaruuden ym. Iltahommina rakentanut ja huoltanut kilpa-autoja, autoja, moottoripyöriä ym.
Rahaa mulla ei ikinä ole, mutta kuitenkin asiallinen ok-talo ja iso autotalli, ulkomaanlomilla ei ole tullut oltua viroa kauempana vuosikymmeniin, mutta kuorma-autollla/pakettiautolla olen ajanut etelä espanjaa myöten, englannissa kanssa käynyt jonkun kerran ja kerran kroatiassa.
Lapsena olen myös lennellyt paljon ympäri eurooppaa faijan kanssa.
Sinä olet niinku tehnyt harrastuksesta ammatin. Tai elämäntavan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliskohan jo pikkuhiljaa aika ottaa niskalenkki elämästä ja lopettaa se itsesääli?
Nyt lopetat haaveilun ja alat tehdä niistä haaveista aitoja asioita. Heti.
Vai aiotko joskus vanhana kertoa kissallesi vapaaehtoisesti epäonnistuneesta elämästäsi?
Tätä minä juuri meinasinkin. Itku tuli vain siksi, koska en ole koskaan aiemmin oikein tajunnut sitä, että olisin pystynyt paljon parempaankin ja että se masennus minua on vienyt kaikki nämä vuodet kohti epätoivotumpaa suuntaa. Pitäisi nyt vain keksiä joku järkevä suunta elämälle.
Ja joku kysyi, mikä siinä opiskelussa viehättää, niin juuri se, että saa kehittää itseään ja saa siitä vielä taloudellista hyötyäkin joskus tulevaisuudessa. Haluaisin tehdä näillä aivoilla, jotka minulle on suotu, vielä jotain merkityksellistä, sillä uskon pystyväni siihen. En sitten tiedä, olenko vain ihminen, joka kuvittelee itsestään liikoja.
Olen nyt pohtinut kaikki yliopistoalat läpi, joiden avulla voisi tulevaisuudessa saada töitä. Ainut este yliopistoon pääsylle taitaa olla tuo aikaisempi tutkintoni. Mitähän tekisin sen asian suhteen? Pitääkö niitä kiintiöitä pelätä?
Ohis. Mulla on siinä mielessä helppoa, että kenestäkään koulukaveristani ei tullut mitään suurta, paitsi lapsuudenystävästäni.
Itse olen akateeminen ja töissä ihan toisella alalla koska oman alan töitä on vaikea saada ja ne ovat pätkätöitä. Opiskeluvuodet oli parasta aikaa elämässäni, joten ymmärrän tuon yliopistoon haluamisen. Se oli ainakin minulle niin avartava kokemus, kaikki ne ihmiset, ympäristö, opettajat, sivuaineet jne. Opiskelin humanistisessa, teologisessa ja valtsikassa. Olin itse kolmikymppinen kun pääsin sisälle, kukaan ei edes tajunnut 3 vuoteen että olin opiskelukavereitani noin 10 v vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen tässä etä monilla oli burn out juuri lukiossa tai lukion jälkeen. Selvästi kirjoitukset ja pääsykoelukemiset on liikaa ja yhteiskunallekin raskasta jos moni ahkera opiskelija masentuu uutteruutensa vuoksi. Eikö päääsykokeita voida muuttaa semmoiseksi että suoraan lukion papereilla pääsisi sisään?
Samaa mieltä tuosta alkuosasta, mutta loppuosassa ei ole järkeä. Jos mielipiteesi on se, että pääsykokeita ei olisi. Sitten kun haetaan 5 vuoden kuluttua lukiosta, niin yliopistossa on ihmisiä, jotka eivät osaa mitään. Ja niin on jo nyt, kun ei vain ole tarpeeksi osaavia hakijoita, vaikka on pääsykokeetkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla. Ei ole muutakaan.
Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.
Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.
Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.
Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja.
Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.
Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.
Viisikymppinenkin voi vielä lähteä lääkikseen ja saada töitä valmistuttuaan. Ja vaikkei saisikaan, niin ainakin meni monta vuotta elämästä itsensä kehittämiseen ja johonkin muuhun kuin musiikin kuunteluun sohvalla.
5-kymppinen valmistuisi sopivasti vähän ennen kuusikymppisiään, ja lähtisi eläkkeelle 65-vuotiaana. Yhteiskunnalla ei ole liiemmin varaa kouluttaa lekureiksi tämän ikäistä väkeä. Eli ihan kaikki ei onnistu 5-kymppiseltä.
Ohis. Lääkärit on Suomen tervein ammattikunta. Suuri osa jatkaa vielä 70-vuotiaana hommia. Osa ihan mielenkiinnosta.
Lääkärin ammatti on yksi ammateista, jota opiskelemaan pitää mennä viimeistään 20-vuotiaana. Ei ole kiva olla kandina 30-40-vuotiaana. Tiedän yhden sellaisen tapauksen.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpöhöpö että kandina olisi kolmekymppisenä ikävää. Minä menin lääkikseen 31-vuotiaana, kolmannella kerralla pääsin sisään. Valmistuin 37-vuotiaana (jos en olisi jäänyt äitiyslomalle niin olisin valmistunut tavoiteajassa). Ei todellakaan ollut ikävää olla kolmekymppinen kandi, päinvastoin. Parikymppisiä tyttöjä ujostutti ja nolostutti, eikä ollut luontevaa haastattaa viisikymppistä turskia duunarimiestä. Minua ei ujostuttanut eikä punastuttanut, lääkiksessä jos missä elämänkokemuksesta ja aikaisemmasta työurasta on hyötyä!
Opiskelijabileet jätin suurimmaksi osaksi väliin, muuten kaverustuin kurssikavereiden kanssa. En ollut edes kurssin vanhin, meitä kolmekymppisiä oli useampi ja nelikymppinen alanvaihtaja oli opintojen sisällön suhteen yhtä noviisi kuin suoraan lukiosta tullut.
Ihan itsestä ja omasta asenteesta on kiinni, onko "ikävää". Minä olen tyytyväinen siihen, että vaihdoin alaa mieluisampaan, eikä sekään ole huono puoli ollenkaan että palkka on erinomainen ja töitä löytyy aina. Niitä voi myös tehdä virallisen eläkeiän tultua täyteen, vaikka seitsemänkymppiseksi ja ylikin.
Ap:lle tsemppiä elämänmuutokseen! Muuta pois tuppukylästä ja vanhempien helmoista ja lähde rohkeasti kohti uusia kuvioita. Jos yliopiston ovet eivät aukea ensimmäisellä yrittämällä, opiskele avoimessa ja yritä seuraavana vuonna uudestaan. Lannistua ei saa eikä kannata! Omasta kokemuksestani voin taata että sitkeys palkitaan ja uusi kaupunki ja uusi opiskelupaikka tuovat mukanaan uusia kavereita ja sosiaalista elämää. So what vaikka olet muutaman vuoden vanhempi kuin muut!
Ensinnäkin - todella paljon tsemppiä AP:lle! Vaikuttaa siltä, että olet saanut herätyksen nousta sieltä sohvalta ja TEHDÄ asialle jotain. Tosi hienoa!!
Toiseksi - vaikka tiedän tämän poikivan todella suuren määrän alapeukkuja - muistuttaisin kaikkia sohvaltahuutelijoita, että se luokka- ym. kavereiden menestys on vaatinut todennäköisesti todella paljon työtä. Pärjäsin lukiossa, pääsin tokalla yrittämällä opiskelemaan haluamaani alaa ja nyt olen ollut jo pitkään hyvissä ja hyväpalkkaisissa hommissa. Näyttää hyvältä LinkedIn:issä, joo. Mutta se mikä unohtuu, että pääsykokeisiin valmistautuminen vaati viikkojen luvun (käytännössä pelkästään nukkuminen oli taukoa), opiskelemani ala yliopistossa vaati todella rankkaa opiskelua, opiskeluaikoina käytännössä kaikki kesälomat oli painettava töissä sekä rahatilanteen kartuttamiseksi että oikean työkokemuksen saamiseksi. Ja työelämä (jos uraa haluaa tehdä), on välillä yhtä helvettiä, ainakin jos yrität sitä perhettä hoitaa siinä samalla. Käytännössä ainoa asia, mistä voi kompromissata, on omat harrastukset ja yöunet. Ja nehän on menneet jo vuosia sitten. Onko se sen arvoista? Itse olen sen verran kunnianhimoinen, että mielestäni on. Mutta ei se ole ilmaiseksi tullut.
Kuten täällä on jo monta kertaa kommentoitu, niin hieno CV ei korreloi mitenkään sen kanssa, kuinka hyvää elämää kokee elävänsä. Ja LinkedInit, Instagramit ym. on suurimmalla osalla sellaista kulissia, että ei niistä voi sanoa yhtään, millaista kyseisen ihmisen elämä oikeasti on. Minäkin menestyin hyvin koulussa, sen jälkeen kouluttauduin trendikkäälle unelma-alalle jolla olen nyt yrittäjänä, ja kai sitä vois joku kadehtia, mutta todellisuudessa olen kärsinyt kymmenen vuotta ahdistuneisuushäiriöstä ja olen koko ajan työkykyni rajoilla. Lisäksi lama syö asiakkaat, joten rahaa ei tahdo riittää. Mutta eipä tätä siellä CV:ssä ja Instagramissa lue.
Itsensä vertailu muihin ei ole hedelmällistä vaan vahingoittavaa. Keskity mieluummin siihen, mitä sinä haluat, ja miten voisit saada elämästäsi mielekästä niillä eväillä, joita sinulla juuri nyt on. Rohkeutta elämänmuutokseen!
Kandikommentoijille, että kyllä yliopistossa on aina muutama yli kolmekymppinenkin joukossa. Ei se ole millään lailla tavatonta.
Kenenkään ei ainakaan kannata ruveta bloggaamaan nopean rahan ja menestyksen toivossa, naama kuluu näin pienessä maassa alta aikayksikön ja tulee huomiohoro-maine, ja blogit alkavat muutenkin jo olemaan tosi 2014. :D :D :D
Jos pitää kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta niin kannattaa hakeutua journalistiikkalinjalle tai media-alan kouluun.
Suomessa on aina ollut se katkeruusmentaliteetti että jos joku muu saavuttaa jotain, niin kaikki toisen ihmisen energia menee siihen kadehtimiseen ja kyräilemiseen ja kuvitellaan että se toisen onni on juuri minulta pois. Sen sijaan että ihminen alkaisi itse tekemään asialle ja omalle tilanteelleen jotain.
Ruotsissa, USAssa ja jopa Venäjällä on semmoinen "kyllä minäkin pystyn"-mentaliteetti että jos nähdään että joku saavuttaa jotain niin se antaa itselle potkua persauksiin ja ajatellaan että minäkin pystyn tuohon eli toimii virikkeenä ja kannustimena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh,... jos yhtään lohduttaa, niin ei se googlailu totuutta kerro. Ei sinne Lindkedliin elämän vastoinkäymisiä listailla.
Mutta jos lukiosta on vain kymmenen vuotta, niin vielä ehtii. Pyri jo tänä keväänä yliopistoon alalle, joka varmasti kiinnostaa!
Ei kai se mikään häpeä ole asua kotikaupngissaan? Tuota kohtaa en aivan ymmärtänyt.
No pointtini oli kai se, etten edes ole lähtenyt yliopistokaupunkeihin asumaan (kerran yliopistoon aina tähtäsin), vaan olen jämähtänyt tänne pikkukaupunkiin haaveilemaan elämästä, jonka olen aina halunnut, mutta jota en ole uskaltanut lähteä tavoittelemaan. Vanhempanikin olivat vain tyytyväisiä siihen, että sain itselleni hankittua ammatin ja jäin asumaan heidän lähelleen, jotta kävisin kylässä usein. ap
Tsemppiä ap. Kuulostaa osin tutulta. Itse olen hieman jopa katkera vanhemmille, jotka eivät kannustaneet (pikemminkin jarruttivat) opiskelemaan. Nyt mulla lapset koulussa, niin minne sitä täältä lähtisi. Onneksi on edes hyvä työ, jossa olen saanut edetä ja täyttää tavoitteitani. Sekin vaan on julmetun matkan päässä, omassa kylässä ei töitä ole.
Tämä kuulostaa niin minulta että...... Kuule jos olisin alle 30 ja naimaton niin nyt lähtisin vaikka toiselle puolelle Suomea opiskelemaan jotain mikä kiinnostaa. Inhottaa tämä insinöörin työ mihin minut ohjattiin puhumalla ja lopuksi luulin itsekin haluavani tätä. No nyt yli 40 v tunnustan itselleni, että epäonnistuin. Olisi pitänyt lähteä ja elää nuoruutta. Sinä vielä ehdit! Kyllä se mies sieltä vielä tulla tupsahtaa kunhan vain elät iloisena päivästä toiseen ja nautit pienistä asioista. Se kansainvälinen ura on raskas henkisesti. Siihen en suosittele. Tee vaikka psykologiset testit ja mieti mikä on mielekästä. Puheterapeuteista on suuri pula. Jos kiinnostaa auttaa lapsia ja aikuisia niin sinne.
Nyt nokka pystyyn ja lähde elämään. Älä kuuntele vanhempiasi vaan tee niinkuin itsestä parhaalta tuntuu.
Ja linkedin:ssä liioitellaan sen minkä ikinä keretään