Googlailin lukiokavereiden nimiä ja aloin itkeä

.

Jos sitä alkaa päälle kolmekymppisenä jahtaamaan samoja urasuunnitelmia mistä nuorempana unelmoi niin pettymyshän siitä seuraa, koska on jäänyt luonnollisesta urakehityksestä jälkeen ties kuinka monta vuotta. Sitten sitä aina vertaa että jos olisin mennyt kouluun silloin nuorempana million ihmiset nyt kouluun pääasiassa menevät,niin olisin jo siinä ja siinä asemassa mutta nyt pakerran vielä keski-ikäisenäkin näissä vähemmän vaativissa tehtävissä (jos nyt mitään töitä on yleensä saanutkaan).

Hankkikaa uusia unelmia ja unohtakaa hömpötykset.

Hei ap!

Nyt kyllä ihan ensin hoida itsesi kuntoon ja lopeta se toisiin vertaaminen.

Masennuksesta voi selvitä ja se on sinun tärkein asia tällä hetkellä.. paranna itsesi kuntoon.

Sinulla on hyvä motivaatio parantua kun mietit että voit vielä alkaa opiskelemaan mitä haluat ja että sinulla on vielä paljon nähtävää ja koettavaa.

Mutta ihan ensin siis lopeta itsesi vertaaminen muihin ja yritä saada tarvittava apu parantumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Jos sitä alkaa päälle kolmekymppisenä jahtaamaan samoja urasuunnitelmia mistä nuorempana unelmoi niin pettymyshän siitä seuraa, koska on jäänyt luonnollisesta urakehityksestä jälkeen ties kuinka monta vuotta. Sitten sitä aina vertaa että jos olisin mennyt kouluun silloin nuorempana million ihmiset nyt kouluun pääasiassa menevät,niin olisin jo siinä ja siinä asemassa mutta nyt pakerran vielä keski-ikäisenäkin näissä vähemmän vaativissa tehtävissä (jos nyt mitään töitä on yleensä saanutkaan).

Hankkikaa uusia unelmia ja unohtakaa hömpötykset.

Aika monella "taviksella" tosin urakehitys jossain vaiheessa hidastuu kun ei enää haluta vaihtaa työ- ja asuinpaikkaa. Eri asia toki huippu-urat, mutta eiväthän ne ole todellisuudessa mahdollisia suurimmalle osalle luonnollisessa järjestyksessä edenneellekään.

Mitähän ne mainitsemasi uudet unelmat olisivat? Täytyy muistaa että hyvän koulutuksen käymällä voi päästä "vähemmän vaativiin tehtäviin", jotka itse asiassa ovat ihan arvostettuja ja hyvin palkattuja ns. suorittavaan työhön verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koita käntää muiden menestys itsellesi hyödyksi ajatuksella, jos noi on onnistunut niin kyllä minäkin.

Ap ole onnellinen että tunnet edes tuon verran menestyviä ihmisiä. Jos onnistut pääsemään takaisin jaloillesi, voit ottaa heihin yhteyttä kun olet itse siirtymässä akateemiseen työelämään. Jonkun heidän kautta saatat saada harjoittelupaikan tai yhteyden johonkin toiseen henkilöön joka voi auttaa alulle urallasi.

Juurikin näin. Sulla on mitä on, yritä edes maksimoida se vähä hyödyksesi...

Up

Puoliso esti hakemasta opiskelemaan unelmieni alaa, piti kuulemma keskittyä jo elämään eikä enää tavoitella parempaa. No ero tuli, ja hakeminen on edessä nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ihan sama. Juuri mietin, kun tässä sohvalla istun, kuuntelen musiikkia ja olen työtön, että miten mun elämä menikin näin. Kuuntelen keskellä päivää kotona musiikkia ja makaan sohvalla.  Ei ole muutakaan.

Perhe mulla on, mutta ei mitään muuta.

Mulla on jo ikää sen verran, että hyvästä työstä on enää turha haaveilla. Se juna meni jo... Kun sais edes jonkun työn, mutta välillä tuntuu, että sekin juna meni jo.

Mulla ei ole mitään kokemuksia, joista jutella ja joita muistella. Kaikki ulkomaanmatkatkin olen tehnyt lapsuudessa.

Mitään työkokemusta ei ole, josta voisin puhua. Opiskelijaelämäkin rajoittuu vain siihen, kun lukion jälkeen menin amikseen. Ei siellä mitään opiskelijaelämää ollut, joten ei ole mitään kivoja muistoja opiskeluajoiltakaan. Ei fuksiaisia, ei mitään haalaribileitä tai muita hauskoja muistoja. 

Harmittaa, kun en sinnikkäästi yrittänyt yliopistoon vaan tyydyin tuohon.

Kun katselee vanhojen kavereiden kuvia ja juttuja, niin kyllä tulee epäonnistunut olo.

Viisikymppinenkin voi vielä lähteä lääkikseen ja saada töitä valmistuttuaan. Ja vaikkei saisikaan, niin ainakin meni monta vuotta elämästä itsensä kehittämiseen ja johonkin muuhun kuin musiikin kuunteluun sohvalla.

5-kymppinen valmistuisi sopivasti vähän ennen kuusikymppisiään, ja lähtisi eläkkeelle 65-vuotiaana. Yhteiskunnalla ei ole liiemmin varaa kouluttaa lekureiksi tämän ikäistä väkeä. Eli ihan kaikki ei onnistu 5-kymppiseltä.

Ohis. Lääkärit on Suomen tervein ammattikunta. Suuri osa jatkaa vielä 70-vuotiaana hommia. Osa ihan mielenkiinnosta. 

Lääkärin ammatti on yksi ammateista, jota opiskelemaan pitää mennä viimeistään 20-vuotiaana. Ei ole kiva olla kandina 30-40-vuotiaana. Tiedän yhden sellaisen tapauksen. 

Miksi?

Up

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa ap siltä, että sinulla on liikaa aikaa. Silloin helposti "putoaa omasta kelkastaan" ja alkaa miettiä liikaa muita ja muiden suorituksia... Ja sitten vituttaa ja masentaa kun omat asiat tuntuvat mitättömiltä ja ongelmat suurilta. Minä myös suosittelen, että alat nyt heti miettiä sitä sopivaa yliopistoalaa ja pyrit sinne, vaikkapa vuoden aikarajalla. Jos saat paikan, niin muutto on edessä ja sitä kautta uusia juttuja&ihmisiä. Jos kerran olet ollut hyvä koulussa, niin miksi et voisi olla hyvä edelleen? Mieti niitä, joilla koulut menneet koko elämän huonosti, sillä heillä ei oikein ole mahdollisuutta korvata tuota aikaa enää. Huono koulumenestys on este monessa asiassa.

Hyvä neuvo.

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikilla (en kyllä googlannut kaikkia) on joku kiva työpaikka ja juuri se koulutus, mihin jo lukiossa tähtäsi. Linkedin-profiilien perusteella töitä riittää näin lama-aikaankin, vaikka olisikin opiskellutkin vain "viestintää". Suurin osa asuu Helsingissä (varmaankin kalliissa omistusasunnossa). Kaikki hymyilevät kaukomatkoilta ostetuissa instagram-kuvissaan.

Aloin sitten itkeä, kun muistelin lukioikäistä itseäni. Olin todella hyvä koulussa, minulla oli suuria haaveita yliopisto-opinnoista ja työpaikoista ulkomailla kansainvälisissä merkeissä. Sitten kun lukio loppui olin ihan lukossa. En tiennyt, mikä ala minulle sopisi, mikään ei jaksanut innostaa tarpeeksi. Olin kuitenkin varma, että kyllä minä pärjään.

Nyt 10 vuotta myöhemmin, vuosien päämäärättömän haahuilun jälkeen, olen työtön, asun edelleen kotikaupungissani, olen alikouluttautunut tasooni nähden alalle, jonka koen luonteelleni sopimattomaksi, olen kaiken huipuksi ollut jo vuosia keskivaikeasti/vaikeasti masentunut ja haaveilen edelleen niistä yliopisto-opinnoista ja hienosta työurasta. Ja itken kotona, kun ikää vain tulee ja mitään en ole saavuttanut.

Muita, jotka kokevat samanlaista elämänkriisiä?

Vähän samoja tuntemuksia,täytän ensi vuonna 30 ja elämä ei ole mennyt yhtään niin kuin suunnittelin nuorena.Minulla pitäisi olla jo oman alan töitä,kämppä jossa on kiva asua,vähintään aviomies,ehkä lapsia.Olen valmistunut lama-aikaan,eli en ole saanut minkäänlaisia töitä sen jälkeen kun sain opinnot päätökseen.Minulla on juuri ja juuri varaa rupiseen yksiööni pahamaineisessa lähiössä.Parisuhde tuntuu olevan vielä vuosien jälkeenkin hyvin epävarma.Ahdistun,jos alan oikein ajattelemaan miten elämän olisi pitänyt mennä ja miten se on oikeasti mennyt.

Tosi monella tuntuu olevan/ollut henkisiä ongelmia aikuistuessa, niin myös itselläni. Mietin, kykenenkö suorittamaan tutkintoni loppuun, olin ajoittain tosi uupunut ja ahdistunut. Itseäni ainakin musersi tunne, että nyt olen oikeasti yksin ja omillani elämässä. Halusin lopettaa seurustelun, mutta se oli myös todella vaikeaa. Tästä seurasi paniikkioireita.

Sain erottua, jolloin paniikkioireet helpottivat ja tein tutkinnon loppuun pala palalta. Sain hyvän työn ja henkiset ongelmat olivat ohi. Koin, että kyseessä oli nimenomaan aikuistumiskriisi eikä niinkään ongelma työn tai opiskelun kanssa ja stressi ja rahahuolet, kun tutkinto venyi.

Onko muilla samansuuntaisia fiiliksiä? Kai tässä yritän sanoa, että syy ei välttämättä ole älyssä, ei vaan ole kokemusta tilanteesta, jossa saa itse tehdä valintoja elämänsä suhteen.

.

Up

Luin tämän keskustelun nyt toiseen kertaan ja mieleen nousee tosi paljon ahdistusta, häpeää, epäonnistumisen tunnetta ja toivottomuutta. Joku pieni lohdullinen inspiraation palanenkin, mutten oikein saa sitä kaiken ryönän alta esiin. Kiitos viestin 65 kirjoittajalle ajatuksesta "Avain maailmaan - poimi sieltä lankoja, mieti niitä, katso mihin ne johtavat ja solmi niitä toisiin keriin". Kirjoitin tuon saman tien paperille, kehystin ja laitoin seinälle, tuli valoisampi olo kuin aikoihin.

Kun sanotaan, että täytyy tehdä töitä unelmiensa eteen, tavoitella niitä jotta menestyy ja tulee onnelliseksi... Osaan ajatella vain että ei mulla ole unelmia eikä haaveita, ei ole mielestäni koskaan ollutkaan. Mikään ei tunnu niin merkitykselliseltä ja tärkeältä että siitä olisi unelmaksi asti.

Sairastuin masennukseen 11-vuotiaana, en muista lapsuudesta ja nuoruudesta juuri mitään. Lukion abi-vuotena olin niin uupunut ja välinpitämätön, etten lukenut kirjoituksiin ollenkaan, sillä ei ollut väliä. Pääsin helposti läpi ja sain hyvät arvosanat ja todistuksen, niin kuin aina. Lukion jälkeen putosin jotenkin tyhjän päälle ja pysähdyin, kun olisi pitänyt juurikin mennä eteenpäin. Ei aavistustakaan mitä haluaisin tehdä tai haluaisinko mitään. En tiedä miltä nuoruuden vapaus tuntuu.

Olin pari vuotta töissä, sitten omaishoitajana. Vaivoin opiskelin itselleni toisen asteen ammattikoulututkinnon. Koko ajan olen ollut vaikeasti masentunut, pitkillä sairauslomilla. Nyt elän kuntoutustuella, ei mitään näköpiirissä.

Ainoa asia, joka mulla ikäisiini verrattuna on ns. hanskassa, on mieheni. Olemme olleet yhdessä nuoresta saakka ja nykyään naimisissa. Tämä on myös se seikka, joka estää mua lähtemästä muualle ja tekemästä muutoksia. Olen järjestänyt itseni ikävään loukkuun, josta en pääse pois kuin eroamalla, mitä en halua tehdä. Yritä tässä sitten päättää millä taktiikalla olisin todennäköisesti vähiten onneton tulevaisuudessa. Tunnen itseni todella epäonnistuneeksi alisuoriutujaksi enkä tiedä miten voisin enää realistisesti ajateltuna tavoittaa muuta. Minusta kun piti kai tulla jotakin, potentiaalia olisi, niin mulle on aina kerrottu.

Up

Vierailija kirjoitti:

Aloin sitten itkeä, kun muistelin lukioikäistä itseäni. Olin todella hyvä koulussa, minulla oli suuria haaveita yliopisto-opinnoista ja työpaikoista ulkomailla kansainvälisissä merkeissä. Sitten kun lukio loppui olin ihan lukossa

Onneksi olkoon olet suomalaisen koulutus uskovaisuuden uhri.

a. ei ole myöhäistä lähteä opiskelemaan tai muutenkaan kääntää elämä parempaan suuntaan

b. okei, ehkä noilla ihmisillä on jotkut asiat hyvin, mutta se on usein vain jäävuoren huippu. Et voi tietää, mitä muita ongelmia heillä saattaa elämässään olla. 

c. ylipäätään ei kannata verrata itseään muihin, ei muutenkaan mutta erityisesti ei tilanteesta b. johtuen. Keskity vain itsesi kehittämiseen. 

d. en lukenut kaikkia ap:n viestejä, mutta nyt on tärkeää priorisoida elämää. Jos ap erityisesti haluaa perheen ja kello tikittää, jos mahdollista, kannattaa keskittyä eniten juuri tuohon. Myöhemminkin voi opiskella, mutta ikuisesti ei voi lapsia hankkia. 

Vierailija kirjoitti:

a. ei ole myöhäistä lähteä opiskelemaan tai muutenkaan kääntää elämä parempaan suuntaan

b. okei, ehkä noilla ihmisillä on jotkut asiat hyvin, mutta se on usein vain jäävuoren huippu. Et voi tietää, mitä muita ongelmia heillä saattaa elämässään olla. 

c. ylipäätään ei kannata verrata itseään muihin, ei muutenkaan mutta erityisesti ei tilanteesta b. johtuen. Keskity vain itsesi kehittämiseen. 

d. en lukenut kaikkia ap:n viestejä, mutta nyt on tärkeää priorisoida elämää. Jos ap erityisesti haluaa perheen ja kello tikittää, jos mahdollista, kannattaa keskittyä eniten juuri tuohon. Myöhemminkin voi opiskella, mutta ikuisesti ei voi lapsia hankkia. 

En huomannut miten vanha ketju on. No, joka tapauksessa nämä ovat nähdäkseni yleispäteviä neuvoja kenelle tahansa.