Lue keskustelun säännöt.
en ymmärrä miksi masentunut ei ITSE tee mitään hyvinvointinsa eteen - useimmiten
03.10.2010 |
tänä päivänä oletetaan ja odotetaan että JOKU MUU hänen ympärillä tekee jotain, tai että yhteiskunta tekee tai tukee. Kyllähän se raskasta on, (olen nähnyt joo), mutta ero nyt verr ennen on se että silloin oli PAKKO myös ITSE tehdä jotain. Tänä päivänä on ehkä liian helppoa saada kaikki valmiina eikä tartte itse tsempata. Pilleriaski kouraan ja sit odotetaan apua??!! Uskon myös että jos itse tekisi jotain ja huomaisi että pystyy siihen, olo helpottaisikin ehkä nopeammin. Nyt ollaan down paljon pitempään koska "enhän mä kuitenkaan pysty"....
Kommentit (173)
että pääsisit taistelemaan, tekemään asennemuutosta ja nauttimaan luonnosta.
Muistelen itsekin, miten ajattelin, että hitsi, nyt pitää asennetta muuttaa, kun pidin useampaa lasipulloa sängyn vieressä, kun minulla ei ollut voimia nousta sängystä mennäkseni vessaan. Niistä taisi useampi täyttyäkin, ennen kuin sain parin päivän päästä tyhjennettyä.
Tosin en kyllä päässyt syömään tai juomaankaan, joten kyllähän se jo vähän tyrehtyi se virtsantuottokin. Taisin hieman kuivahtaakin.
SITTEN keksi luonnon, ja otin itseäni niskasta kiinni. Jne. Yms. Haistelin syysilmaa, ja nyt olen tässä, uuden asenteeni kanssa.
Tässä siis edellisen ketjun aloittaja (ap), hei. Se, joka kertoi omassa ketjussaan haluavansa vain auttaa - taisin muotoilla ajatukseni jotenkin siten, etten ymmärrä niitä, jotka masentuvat ilman fyysistä kipua / sairautta tmv.
Eli nämä "taas toi sekopää aloitti tästä aiheesta.. jne." vastaukset kantsii varmaan unohtaa, kun me emme ole yksi ja sama henkilö, joka tästä aiheesta kirjoittaa / aloittaa.
Itsekin edelleen ihmettelen kyllä sitä, että miksi masentuneet ihmiset eivät taistele elämänsä ja mielenterveytensä puolesta enemmän? Miksi siihen alakulon kehään alistutaan? Siis, miksi sitä kehää ei katkaista, ennen kuin kaikki on jo mennyt niin pitkälle, että ollaan jo syvällä masennuksen suossa?
Ja ihan oikeasti; luonto, liikunta ja asennemuutos hoitaa myös! Ei pelkästään ne lääkkeet. (Lääkkeistä voit saada todella pahoja fyysisiä ongelmia itsellesi henkisten ongelmien lisäksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sielläkään voi jäädä vain makaamaan, vesi on haettava jne. Kyllä sielläkin on raskasta työtä tehtävä ja pidempiä päiviä kuin täällä.
tääkin tuulesta temmattu tieto perustuu?? Itsekö olet tehnyt tutkimusta tästä aiheesta? Ainakin WHO:n mukaan tilanne on ihan päinvastainen:
WHO: Masennus maailman suurin terveysuhka
Julkaistu 03.09.2009 09.41
Mielenterveysongelmista kärsii jo yli 450 miljoonaa ihmistä, heistä suurin osa kehitysmaissa, WHO arvioi. Järjestön mukaan depressiosta on tulossa yhteiskunnille suurin terveysuhka sekä taloudellisesti että sosiologisesti.
WHO:n varoitus tulee samaan aikaan, kun Ateenassa on käynnissä ensimmäinen maailmanlaajuinen mielenterveyteen keskittyvä huippukokous, Global Mental Health Summit. Kokouksen sponsoreihin kuuluu muiden muassa Lancet-lehti.
”Hiljainen epidemia”
– WHO:n tilastot osoittavat selvästi, että depression aiheuttama taakka todennäköisesti lisääntyy niin paljon, että vuonna 2030 se on suurin yksittäinen kuormittaja, Shekhar Saxena WHO:sta totesi BBC:lle.
Saxenan mukaan masennus on paljon yleisempi sairaus kuin jotkin muut paljon pelätymmät sairaudet, kuten AIDS tai syöpä.
– Sitä voisi kutsua hiljaiseksi epidemiaksi.
Vuosittain yli 800 000 itsemurhaa
WHO:n tilastojen mukaan masennus on kehitysmaissa yleisempää kuin rikkaissa maissa. Rikkaissa maissa puolestaan köyhillä on suurempi depressioriski kuin rikkailla. Silti rikkaat maat kohdentavat mielenterveysongelmien hoitoon 200 kertaa enemmän resursseja kuin köyhät maat.
Noin puolet mielenterveysongelmista alkaa ennen 14 vuoden ikää. WHO arvioi, että mielenterveyden häiriöistä kärsii noin viidennes maailman lapsista ja nuorista. Useimmissa köyhissä tai keskirikkaissa maissa on vain yksi lastenpsykiatri 1–4 miljoonaa asukasta kohti.
Vuosittain maailmassa tekee itsemurhan noin 800 000 ihmistä. Heistä 86 % asuu köyhissä tai keskirikkaissa maissa. Yli puolet itsemurhan tekevistä on 15–44-vuotiaita.
Tässä siis edellisen ketjun aloittaja (ap), hei. Se, joka kertoi omassa ketjussaan haluavansa vain auttaa - taisin muotoilla ajatukseni jotenkin siten, etten ymmärrä niitä, jotka masentuvat ilman fyysistä kipua / sairautta tmv.
Eli nämä "taas toi sekopää aloitti tästä aiheesta.. jne." vastaukset kantsii varmaan unohtaa, kun me emme ole yksi ja sama henkilö, joka tästä aiheesta kirjoittaa / aloittaa.
Itsekin edelleen ihmettelen kyllä sitä, että miksi masentuneet ihmiset eivät taistele elämänsä ja mielenterveytensä puolesta enemmän? Miksi siihen alakulon kehään alistutaan? Siis, miksi sitä kehää ei katkaista, ennen kuin kaikki on jo mennyt niin pitkälle, että ollaan jo syvällä masennuksen suossa?
Ja ihan oikeasti; luonto, liikunta ja asennemuutos hoitaa myös! Ei pelkästään ne lääkkeet. (Lääkkeistä voit saada todella pahoja fyysisiä ongelmia itsellesi henkisten ongelmien lisäksi).
esim. hekilön 23 kirjoitusta. Tai sitten ei vaan oikeasti ymmärrä. Huoh...
ylös nouseminen ja vessaa käveleminen vaatii suuria ponnistuksia. Kaikki ympärillä on mustaa, raajoissa ei ole voimaa eivätkä ajatukset toimi. Pahimmillaan seuraa psykoosi. Masentunut on sairas. Hän ei pysty lähtemään ulos reippailemaan. Siihen ei ole voimia sen enempää kuin vaikkapa vasta ison leikkauksen kokeneella. Pelkkä hengittäminenkin voi olla vaikeaa. Ap ja moni muu tässä ketjussa ei tiedä mitä masennus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja toivon että minä itse tai kukaan muukaan ei sitä tilaa kokisi koskaan.
Se on helvetti.
Ihan kuin tuossa toisessa ketjussa todettiin, paras lääke masennukseen on kun lähtee ulos syysluontoon reippailemaan!
että näin neuvoi työpaikkalekuri ystävääni. Hänellä todettiin keskivaikea masennus. Diagnoosin teki "oikea" lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kummilapsi Afrikassa ja sain perheestä kuvan. Toinen lapsen vanhemmista näytti kuvassa erittäin masentuneelta.
Siitä juuri tunnistaa oikeasti masentuneen, ettei hän pysty ns. ottamaan itseään niskasta kiinni ja tsemppaamaan itseään. Jos pysyy, on ollut vain alavireinen, ei masentunut.
T: Ennen masentunut, nyt kunnossa,ilman muiden apua ehkä haudassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on pohjimmiltaan niin syvää arvottomuuden tunnetta ettei koe oikeudekseen edes elää. Ajattelee että muut ovat elinkelpoisia, itse on syvällä heidän alapuolellaan- tunne on ehkä saanut alkunsa siitä että on kokenut tulleensa syvästi hylätyksi ja torjutuksi ja vakuuttunut siitä että ei ole mitään paikkaa maailmassa. Ja ap;n kaltaiset kommentithan vain lisäävät sitä tunnetta; oikea ihminen on reipas ja lähtee lenkille. Masentunut siis ponnistelee ja yrittää lähteä lenkille, sillä vaan ei ole mitään vaikutusta siihen että tuntee olevansa yhteisön (jos sellaista nykypäivänä edes enää on) ulkopuolinen hylkiö. Mitä auttaa lenkki tähän oloon-kysyn vaan??? Miksi ottaa itseään niskasta kiinni kun kuitenkin on arvoton? Masentunut on todennäköisesti ponnistellut kaiken minkä on kyennyt- eikä se ole riittänyt.
Mä jaksan ihmetellä sitä, etteivät ihmiset käsitä että vimat voivat loppua kertakaikkiaan; kun elämänhalu vähenee- tai loppuu kokonaan- ihmisellä ei ole syytä elää. MOni ponnistelelee enää lastensa vuoksi; ymmärtää heidän oikeuden elämään ja huolempitoon vaikka oma elämänhalu on lähes kuollut., Ja sen raskaampaa ei sitten olekaan- antaa jotain itsestään- kun mitään annettavaa ei ole. Elämänhalun katoaminen on kauheaa- ja siihen voi oikeasti kuolla- siksi masentunut ihminen kaipaisi koekmuksia siitä että hän on tärkeä- ja erityisesti siitä että hän ei ole huono vaan hän voi huonosti- hän on siis sairastunut- eikä se todellakaan ole hänen vikansa joka hänen on itse ponnisteluillaan parannettava.
on pohjimmiltaan niin syvää arvottomuuden tunnetta ettei koe oikeudekseen edes elää. Ajattelee että muut ovat elinkelpoisia, itse on syvällä heidän alapuolellaan- tunne on ehkä saanut alkunsa siitä että on kokenut tulleensa syvästi hylätyksi ja torjutuksi ja vakuuttunut siitä että ei ole mitään paikkaa maailmassa. Ja ap;n kaltaiset kommentithan vain lisäävät sitä tunnetta; oikea ihminen on reipas ja lähtee lenkille. Masentunut siis ponnistelee ja yrittää lähteä lenkille, sillä vaan ei ole mitään vaikutusta siihen että tuntee olevansa yhteisön (jos sellaista nykypäivänä edes enää on) ulkopuolinen hylkiö. Mitä auttaa lenkki tähän oloon-kysyn vaan??? Miksi ottaa itseään niskasta kiinni kun kuitenkin on arvoton? Masentunut on todennäköisesti ponnistellut kaiken minkä on kyennyt- eikä se ole riittänyt. Mä jaksan ihmetellä sitä, etteivät ihmiset käsitä että vimat voivat loppua kertakaikkiaan; kun elämänhalu vähenee- tai loppuu kokonaan- ihmisellä ei ole syytä elää. MOni ponnistelelee enää lastensa vuoksi; ymmärtää heidän oikeuden elämään ja huolempitoon vaikka oma elämänhalu on lähes kuollut., Ja sen raskaampaa ei sitten olekaan- antaa jotain itsestään- kun mitään annettavaa ei ole. Elämänhalun katoaminen on kauheaa- ja siihen voi oikeasti kuolla- siksi masentunut ihminen kaipaisi koekmuksia siitä että hän on tärkeä- ja erityisesti siitä että hän ei ole huono vaan hän voi huonosti- hän on siis sairastunut- eikä se todellakaan ole hänen vikansa joka hänen on itse ponnisteluillaan parannettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut pitkään masentunut, mutta jo paranemassa. Tiedän että olisi kaikkien kannalta parasta jos saisin itseni tapettua ja se olisi todella suuri ilo ja helpotus läheisilleni. Olen saamaton raukka ja itserakas ihminen kun en saa sitä tehtyä ja aloittajan viesti kuulostaa minusta siltä että hän syyllistää masentuneet kun eivät joko tajua piilotella masennustaan tarpeeksi hyvin tai eivät saa itseään tapettua muiden ihmisten täydellistä elämää pilaamasta. Minusta ap on vain erittäin ilkeä ja empatiakyvytön ihminen.
Voi kuule itserakas ihminen sen itsemurhan tekee, ei se joka oikeasti rakastaa lähimmäisiään riistä heiltä rakasta, tärkeää ihmistä pois. Se mikä tuska lähimmäisensä itsemurhassa menettäneillä on on niin suunnaton. Tuskin haluat, että hekin masentuvat ja lopulta jopa päätyisivät samaan? Sinä olet toipumassa joten pikaista toipumista sinulle.
Kuten olen aiemmin todennut vakavaa masennusta ei varmasti ymmärrä kukaan muu kuin sen kokenut. Onko kuitenkaan kaikkien pakko ymmärtääkään? Sitä tuskin voi vaatia toisilta. En ymmärrä myöskään millaista olisi sairastaa syöpää tai vaikka aidsia.
ihmiset voivat altistaa masennukselle herkät, vaikeassa elämäntilanteessa olevat ihmiset masennuksen puhkeamiselle. Useinhan juuri se kiltti, herkkä, ahkera masentuu!!!! Se joka on yrittänyt kauheasti osaamatta kuunnella omia tarpeitaan, joka haluaa onnistua ja kelvata. IHminen jolla on vahva itsetunto, joka uskaltaa olla se mikä on, ei piittaa muiden mielipiteistä tai miellyttämisestä vaan hyväksyy itsensä, hyvät ja huonot puolet- ei masennu. Koska hänellä on taitoa ja voimavaroja hoitaa itseään. Mutta he, jotka kaipaavat toisten hyväksyntää, joiden itsetunto on heikko (ja useinhan ihminen ei tätä itse tiedosta- vaan hän kuvittelee kaiken olevan kunnossa) sortuvat. Ja ympäristö on- kuten tälläkin palstalla näkee- ihmisen haavoittuvuutta ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta kohtaan julma. Sen julmempaa ei ole kuin sanoa masentuneelle että otapa nyt itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain itse. Masentunut on sortunut ihminen joka tarvitsisi syliä, hoivaa, lepoa, lohtua, tunteen siitä että elämä on elämisen arvoista (ja elämähän ei ole elämisen arvoista ilman toisia ihmisiä!!!)tunteen siitä ettei tarivitse olla yli-ihminen vaan se oma itse riittää, on hyvä, ja tarpeellinen. Se on ainoa tie toipumiseen. Mutta elämme aikaa jossa jokainen pelkää omaa haavoittuvuuttaan- sitä joka on sen erinomaisen suoriutujan alle haudattu- niin paljon, että kavahtaa toisen tarvitsevuutta kuin jotain ruttoa. Pelastaa itsensä polkemalla sen heikon ihmisen johonkin epäkelpoon ö-luokkaan- ja parhaiten se nykypäivänä käy kun selittää itselleen- että SEHÄN ON SEN OMA VIKA. Eli siinä on jotain vikaa. Ja kuitenkin sama "vika" on jokaisen meidän sisimmässä jos huonosti käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentunut on sortunut ihminen joka tarvitsisi syliä, hoivaa, lepoa, lohtua, tunteen siitä että elämä on elämisen arvoista (ja elämähän ei ole elämisen arvoista ilman toisia ihmisiä!!!)tunteen siitä ettei tarivitse olla yli-ihminen vaan se oma itse riittää, on hyvä, ja tarpeellinen. Se on ainoa tie toipumiseen.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että masennuksesta paraneminen alkoi kun yritin lopettaa itseni muuttamisen paremmaksi ihmiseksi ja annoin itseni luvan kelvata juuri sellaisena kuin olin. Kirjoitin yritin, koska se oli todella vaikeaa ja hidas prosessi. Kun olin ensin kuluttanut vuosikymmeniä epätoivoisiin yrityksiin tehdä itsestäni sellainen kuin "pitäisi" olla.
Olin silloin elämäni kunnossa, hoikka, lihaksikas ja urheilullinen. Olin jumpannut, käynyt ahkerasti juoksulenkeillä ja syönyt terveellisesti, mutta siitä huolimatta oloni vain paheni.
Parannuin vasta, kun annoin itselleni luvan pysähtyä, mennä peiton alle piiloon maailmaa ja sairastaa masennus pois. Mitähän ap ja muut neropatit sanoisitte minulle? Olisiko pitänyt suorittaa vielä enemmän?
on että ihmisten on niin vaikea sietää sitä että toinen tarvitsisi lohtua ja tukea?
Olen hyvin läheisesti ollut tekemisissä kahden masentuneen kanssa ja molempien puolisot tuntevat jonkinlaista piiloagressiota, halveksuntaa, väheksyntää masentunutta kohtaan. Mietin vaan että onko itsensä alunperinkin arvottomaksi tuntenut ihminen valinnut rinnalleen puolison joka kohtelee häntä huonosti ja siis edesauttaa masennusta vai onko niin että se toinen ei ole edes tiedostanut itse suorittavansa elämää ja vihaa siis sitä että toinen ei enää suoritakaan vaan "uskaltaa" olla heikko- ja siis toivoisi itsekin alitajuisesti saavansa olla oma itsensä...? MOnimutkaista, mutta musta on hämmästyttävää seurata kuinka toinen on sairas ja toinen kuvittelee sen olevan jonkinlainen kostotoimi tai ilkeys häntä kohtaan. NIinkuin ap:nkin ajatuksista hiukan on luettavissa- että masentunut ihminen ikäänkuin ryöstää jotain mitä ei hänelle kuuluisi? Vai onko niin että tämä aika pakottaa ihmiset niin kummalliseen muottiin että jokainen on alitajuisesti katkera siitä ettei saa olla se mikä on, eikä tarvita muita, olla heikko?
on että ihmisten on niin vaikea sietää sitä että toinen tarvitsisi lohtua ja tukea?
Olen hyvin läheisesti ollut tekemisissä kahden masentuneen kanssa ja molempien puolisot tuntevat jonkinlaista piiloagressiota, halveksuntaa, väheksyntää masentunutta kohtaan. Mietin vaan että onko itsensä alunperinkin arvottomaksi tuntenut ihminen valinnut rinnalleen puolison joka kohtelee häntä huonosti ja siis edesauttaa masennusta vai onko niin että se toinen ei ole edes tiedostanut itse suorittavansa elämää ja vihaa siis sitä että toinen ei enää suoritakaan vaan "uskaltaa" olla heikko- ja siis toivoisi itsekin alitajuisesti saavansa olla oma itsensä...? MOnimutkaista, mutta musta on hämmästyttävää seurata kuinka toinen on sairas ja toinen kuvittelee sen olevan jonkinlainen kostotoimi tai ilkeys häntä kohtaan. NIinkuin ap:nkin ajatuksista hiukan on luettavissa- että masentunut ihminen ikäänkuin ryöstää jotain mitä ei hänelle kuuluisi? Vai onko niin että tämä aika pakottaa ihmiset niin kummalliseen muottiin että jokainen on alitajuisesti katkera siitä ettei saa olla se mikä on, eikä tarvita muita, olla heikko?
Mietin vaan että onko itsensä alunperinkin arvottomaksi tuntenut ihminen valinnut rinnalleen puolison joka kohtelee häntä huonosti ja siis edesauttaa masennusta
parisuhteen jossain määrin. Nyt kun esimerkiksi olen laihduttanut ja harrastanut liikuntaa niin että olen ikäisekseni melkoisen timmissä kunnossa, mieheni ei ole kertaakaan, siis kertaakaan sanonut siitä asiasta oma aloitteisesti mitään positiivista. Eikä kyse ole mistään mustasukkaisuusjutusta, miehelle vaan on mahdotonta antaa mistään positiivista palautetta. Jos aikaisemmin kehuin itseäni (koska mies ei ikinä kehunut), mies näytti heti kaapin paikan toteamalla että kyllä minäkin tuon osaan. Esim. olin harjoitellut vuosia yhtä tanssilaji ja näytin vaikean oppimani asian. Siihen mies että ai kyllähän toi onnistuu minultakin ja vetäisi jotain sinnepäin. Nyt jälkeenpäin mietin että miten tollasen kanssa voi edes olla masentumatta. En vaan tunnistanut ikinä niitä keinoja joilla mies lyttäsi minua, paranemisen myötä vasta rupeain tunnistamaan huonoa kohtelua.
Mietin, mikä näitä miehiä vaivaa (tuntemani masentuneet ovat naisia)- ovatko he itse masentuneita- tai kokevat itsensä arvottomaksi oman perhetaustansa vuoksi- kantavatko mukanaan alitajuista ajatusta vanhasta ajatusmallista jossa naisen kuuluu olla alisteinen miehelle vai mitä? Koska jostain tuollainen ääliö-asenne kumpuaa. Voisiko olla kyse siitä että miehellä itsellään ei ole rohkeutta kasvaa, muuttua, elää, on jäänyt jotenkin umpimieliseksi tunteidensa suhteen ja siis kadehtii naista- on siis ottanut uhrin, marttyyrin aseman? Sen sijaan että ottaisi vastuun elämästään; saisi olla myös heikko ja tarvitseva ja toisaalta kykenisi yhdessä kumppaninsa kanssa elämään, kasvamaan, nauttimaan asioista...?
Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys- musta tuntuu että tätä problematiikkaa on paljon...
Idiootti olet edelleen.