en ymmärrä miksi masentunut ei ITSE tee mitään hyvinvointinsa eteen - useimmiten

Saattoi ehkä olla hieman vittuuntunut. Masennus ei nimittäin kysele lupia.

masennusajan ajatukset ja käytös? Siis se ääretön itsekeskeisyys ja minä-minä asenne? Eli silloin terveenä, kun huomaatte että ystävällänne menee huonommin kuin teillä ikinä tai kun katsotte vaikka jotain dokumenttia jostain hädässä olevista ihmisistä, niin ajatteletteko, että miten olen voinut niin turhista marista? Ja mietittekö, että miten olen rasittanut tuota ihmistä omilla (suhteessa hänen kokemaansa) pienillä murheilla rutisemalla niistä jatkuvasti ja vaatimalla erikoiskohtelua?

Masentuessani käperryin totaalisesti itseeni ja itsetuhoisiin ajatuksiini, enkä totisesti vaivannut ketään marinoilla. Joskus mietin onko sellainen joka jaksaa marmattaa edes masentunut...

Toki ymmärrän masentunutta oman kokemukseni kautta mutta tiedän myös että sieltä voi päästä ylös, ihan itse.

Nuo lenkkeily/reippailu/asenne -jutut ovat ihan päteviä.

t. 38

masennusajan ajatukset ja käytös? Siis se ääretön itsekeskeisyys ja minä-minä asenne? Eli silloin terveenä, kun huomaatte että ystävällänne menee huonommin kuin teillä ikinä tai kun katsotte vaikka jotain dokumenttia jostain hädässä olevista ihmisistä, niin ajatteletteko, että miten olen voinut niin turhista marista? Ja mietittekö, että miten olen rasittanut tuota ihmistä omilla (suhteessa hänen kokemaansa) pienillä murheilla rutisemalla niistä jatkuvasti ja vaatimalla erikoiskohtelua?

masennusajan ajatukset ja käytös? Siis se ääretön itsekeskeisyys ja minä-minä asenne? Eli silloin terveenä, kun huomaatte että ystävällänne menee huonommin kuin teillä ikinä tai kun katsotte vaikka jotain dokumenttia jostain hädässä olevista ihmisistä, niin ajatteletteko, että miten olen voinut niin turhista marista? Ja mietittekö, että miten olen rasittanut tuota ihmistä omilla (suhteessa hänen kokemaansa) pienillä murheilla rutisemalla niistä jatkuvasti ja vaatimalla erikoiskohtelua?

koska (vakava) masennus ja vastaavat tunteidensyöjätaudit on pahinta mitä voi olla. Se on ihan sama, meneekö hyvin vai huonosti, vaikka olisi miljardööri ja kauneuskuningatar, jos mistään ei pysty nauttimaan eikä mikään tunnu miltään. Silloin tuntuu siltä, että on sama kuin olisi kuollut, ja kuolleita ei ainakaan kukaan kadehdi.

Voi elämä. Ei hävetä, koska masentuneena ollessani en juurikaan enää puhunut kellekään mitään saati ajatellut itseäni. Olin mielestäni tyystin vähäpätöinen ja mitätön olento, jolla ei ollut mitään merkitystä tai päämäärää, tavoitteita tai syitä elää. Mitäpä sellaisesta puhumaan tai siitä marisemaan, eihän ketään kuitenkaan olisi kiinnostanut tai asialle mitään voinut tehdä. Siispä esitin mukavaa ja kivaa ja positiivista, mutta hyvin pinnallisella tasolla.

ET taida ymmärtää sitä, että masennus ei ole samaa kuin se että kokee elämänsä kurjaksi, säälii itseään ja marisee muille. Itsekeskeistä se kyllä on, siinä olet oikeassa. Masennus on kaiken merkityksettömyyttä, stiä että mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta eikä mikään auta. Siksi masentunut on myös aloitekyvytön, eihän hän usko että tilannetta voisi oikeasti muuttaa.

masennusajan ajatukset ja käytös? Siis se ääretön itsekeskeisyys ja minä-minä asenne? Eli silloin terveenä, kun huomaatte että ystävällänne menee huonommin kuin teillä ikinä tai kun katsotte vaikka jotain dokumenttia jostain hädässä olevista ihmisistä, niin ajatteletteko, että miten olen voinut niin turhista marista? Ja mietittekö, että miten olen rasittanut tuota ihmistä omilla (suhteessa hänen kokemaansa) pienillä murheilla rutisemalla niistä jatkuvasti ja vaatimalla erikoiskohtelua?

ei myöskään ole sitä, että valittaa miten huonosti menee, ei mulla mennyt ulkoisesti huonosti kun masennuin enkä koskaan edes ajatellut niin. Yritin todella iloita siitä, että mulla on vettä ja ruokaa, vaan enpä onnistunut. Voisi sanoa, että tunsin masennusta siitä, että en tuntenut mitään mielihyvää mistään enkä voinut iloita mistään niistä asioista, mistä aiemmin olin iloinnut. Jos vaikkapa halvaantuisin, niin olisin taatusti masentunut siitä, että olen halvaantunut, mutta mielestäni minulla oli oikeus masentua myös siitä, että kaikki tuntui täysin yhdentekevältä vailla omaa päätöstäni nähdä asiat niin.

Esitän Oscarin arvoisesti jokaikinen päivä "normaalia", koska ymmärrän, miten pahasti minuun suhtauduttaisiin, jos näyttäisin oikean minäni tällä hetkellä. Useimmiten en kuitenkaan uskalla oikein katsoa ketään silmiin, koska olen varma, että niistä kyllä paistaa oma huonouteni koko maailmalle.

Voi elämä. Ei hävetä, koska masentuneena ollessani en juurikaan enää puhunut kellekään mitään saati ajatellut itseäni. Olin mielestäni tyystin vähäpätöinen ja mitätön olento, jolla ei ollut mitään merkitystä tai päämäärää, tavoitteita tai syitä elää. Mitäpä sellaisesta puhumaan tai siitä marisemaan, eihän ketään kuitenkaan olisi kiinnostanut tai asialle mitään voinut tehdä. Siispä esitin mukavaa ja kivaa ja positiivista, mutta hyvin pinnallisella tasolla. ET taida ymmärtää sitä, että masennus ei ole samaa kuin se että kokee elämänsä kurjaksi, säälii itseään ja marisee muille. Itsekeskeistä se kyllä on, siinä olet oikeassa. Masennus on kaiken merkityksettömyyttä, stiä että mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta eikä mikään auta. Siksi masentunut on myös aloitekyvytön, eihän hän usko että tilannetta voisi oikeasti muuttaa.

masennusajan ajatukset ja käytös? Siis se ääretön itsekeskeisyys ja minä-minä asenne? Eli silloin terveenä, kun huomaatte että ystävällänne menee huonommin kuin teillä ikinä tai kun katsotte vaikka jotain dokumenttia jostain hädässä olevista ihmisistä, niin ajatteletteko, että miten olen voinut niin turhista marista? Ja mietittekö, että miten olen rasittanut tuota ihmistä omilla (suhteessa hänen kokemaansa) pienillä murheilla rutisemalla niistä jatkuvasti ja vaatimalla erikoiskohtelua?

Kukaan ei nauti siitä, että on huono olo. Masentunut ei ole masentunut siksi, että hänestä on mukavaa olla masentunut. Masennus on lääketieteellinen diagnoosi. Ihminen ei voi tilanteelleen mitään. Siksi siitä ulospääseminen on niin vaikeaa. Jos masentunut kykenisi tekemään jotakin oman olonsa eteen, hän ei olisi masentunut. Masentuneen olo ei helpotu, vaikka hän saisi jotakin aikaan tai onnistuisi. Masnetuneelle on yks lysti miten maailma makaa.

Ei sielläkään voi jäädä vain makaamaan, vesi on haettava jne. Kyllä sielläkin on raskasta työtä tehtävä ja pidempiä päiviä kuin täällä.



Kyllä ap:lla jotain pointtia on. Masennus on sairaus, mutta täällä masennutaan, koska sille on tilaa. Kyllä toipumiseen tarvitaan jo asennettakin, ihan kuten muissakin sairauksissa!

Itse paranin lievähköstä masennuksesta saatuani ja hankittuani sisältöä elämääni. Peiton alla se ei parane.

Ihan kuin tuossa toisessa ketjussa todettiin, paras lääke masennukseen on kun lähtee ulos syysluontoon reippailemaan!

Senkuin vetää tuulipuvun päälle ja kävelysauvat kainaloon! :) tai ainakin Porvoossa toimii.

Siitähän tää johtuu kun aina vaan teen muiden eteen kaikkeni enkä tajua että itestäkin pitäs huolehtia...



No, nyt sen opin, kantapään kautta, nyt pikku hiljaa opettelen sanomaan ei kun joku tulee multa pyytämään apua, opettlen että joku muu voi tehdä täällä kotona jotain ettei mun tarvii aina ITSE olla se joka tekee.



Opettelen sanomaan anopille, työkavereille, äidille, miehelle, lapsille, naapureille, ystäville kaikille EI! Ei, nyt en jaksa, nyt haluan mennä salille, lenkille, uimaan yms YKSIN!



Tarvitsen aikaa olla myös ihan yksin omien ajatusten kanssa.



Kiitos ap kun olet ymmärtänyt tämän yksinkertaisen asian.

Kyllä alkaa olla jo pahin takana. Arki sujuu ihan eri tavalla ja iloakin on löytynyt elämään. Nyt ymmärtää jo senkin että mieheni toimi todella törkeästi ja eivät ne ystävätkään olleet ystävyyteni arvoisia.



T:23

Itse käyn päivittäin ulkoilemassa, koska kyllä se jonkin verran piristää, vaikkei se missään nimessä pysty masennusta parantamaan! Masennukseni on onneksi lievää/keskivaikeaa, joten monet normaalit hommat onnistuvat ihan hyvin. Jaksan olla lasten kanssa, jaksan ulkoilla ja harrastaa liikuntaa ja tavata joitain ystäviäni.

Masennukseni oireilee tällä hetkellä lähinnä siten, että sellainen "ääni" sisälläni vakuuttaa minulle 24/7, että olen huono, arvoton ja todella typerä ja turha ihminen. Lisäksi kärsin pahoista nukkumisvaikeuksista ja pahoista pakkoajatuksista. Jos näen esim. lentokoneen, välittömästi alkaa mielessäni pyörimään skenaario, jossa kone putoaa ja joudun todistamaan satojen ihmisten kuolemaa. En pysty lopettamaan lento-onnettomuusen ajattelemista sen jälkeen moneen päivään. Näen painajaisia ja hikoilen ja panikoin. Usein myös junassa ja autossa samanlainen pakonomainen, negatiivinen ajatusketju ottaa vallan.

Voin vakuuttaa kaikille teille onnekkaille, jotkaette ole sairastaneet mitään vastaavaa, ettei KUKAAN ihminen halua olla masentunut. Ei kukaan. Jos pystyisin parantamaan itseni tästä sairaudesta juuri nyt, tekisin ihan mitä vaan. Jos esim. käsivarteni amputointi toisi takaisin todellisen minäni, sen sosiaalisen, iloisen ja fiksun tyypin, joka joskus olin, luopuisin siitä käsivarresta aivan välittömästi.

Esitän Oscarin arvoisesti jokaikinen päivä "normaalia", koska ymmärrän, miten pahasti minuun suhtauduttaisiin, jos näyttäisin oikean minäni tällä hetkellä. Useimmiten en kuitenkaan uskalla oikein katsoa ketään silmiin, koska olen varma, että niistä kyllä paistaa oma huonouteni koko maailmalle.

Voi elämä. Ei hävetä, koska masentuneena ollessani en juurikaan enää puhunut kellekään mitään saati ajatellut itseäni. Olin mielestäni tyystin vähäpätöinen ja mitätön olento, jolla ei ollut mitään merkitystä tai päämäärää, tavoitteita tai syitä elää. Mitäpä sellaisesta puhumaan tai siitä marisemaan, eihän ketään kuitenkaan olisi kiinnostanut tai asialle mitään voinut tehdä. Siispä esitin mukavaa ja kivaa ja positiivista, mutta hyvin pinnallisella tasolla. ET taida ymmärtää sitä, että masennus ei ole samaa kuin se että kokee elämänsä kurjaksi, säälii itseään ja marisee muille. Itsekeskeistä se kyllä on, siinä olet oikeassa. Masennus on kaiken merkityksettömyyttä, stiä että mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta eikä mikään auta. Siksi masentunut on myös aloitekyvytön, eihän hän usko että tilannetta voisi oikeasti muuttaa.

masennusajan ajatukset ja käytös? Siis se ääretön itsekeskeisyys ja minä-minä asenne? Eli silloin terveenä, kun huomaatte että ystävällänne menee huonommin kuin teillä ikinä tai kun katsotte vaikka jotain dokumenttia jostain hädässä olevista ihmisistä, niin ajatteletteko, että miten olen voinut niin turhista marista? Ja mietittekö, että miten olen rasittanut tuota ihmistä omilla (suhteessa hänen kokemaansa) pienillä murheilla rutisemalla niistä jatkuvasti ja vaatimalla erikoiskohtelua?

jollain tasolla ajattelen samoin kuin ap. Jos nyt itse tästä masentuisin (on se mahdollista) niin mitä sitten? Kuka olisi velvollinen minua hoivaamaan? Minulla on perhe, mies, pienet lapset, MINUN TÄYTYY HUOLEHTIA ITSESTÄNI niin etten masennu, koska minulla on huollettavia, jotka tarvitsevat minua.



Joku ihmetteli niitä, jotka neuvovat masentunutta lenkkeilemään, minä lenkkeilen, koska ennaltaehkäisen masennusta.



Jos tapahtuisi jotain tosi kamalaa, varmasti masentuisin, mutta en voi myöskään elää elämää peläten koko ajan.



Mikään nukkuminen tuskin parantaa ketään tai ne pillerit (eriasia jos kärsii unettomuudesta). Itselle tulee jo huono-olo siitä jos aamulla liian pitkään lorvin sängyssä.

Nyt kannattaa ihan hankkia tosiaan sitä tietoa ennen kuin lauotte lisää älyttömyyksiä. perehtykää aiheeseen ennen kuin muodostatte mielipiteenne.

Ei sielläkään voi jäädä vain makaamaan, vesi on haettava jne. Kyllä sielläkin on raskasta työtä tehtävä ja pidempiä päiviä kuin täällä. Kyllä ap:lla jotain pointtia on. Masennus on sairaus, mutta täällä masennutaan, koska sille on tilaa. Kyllä toipumiseen tarvitaan jo asennettakin, ihan kuten muissakin sairauksissa! Itse paranin lievähköstä masennuksesta saatuani ja hankittuani sisältöä elämääni. Peiton alla se ei parane.

Mä uskon, että masennusta on useammanlaista, ja on todella vaikeaa masentuneen tietää, mikä johtuu mistäkin.



Itse olen ollut nuorena vaikeasti masentunut useamman vuoden. Siis saanut paniikkikohtauksia, ollut syrjäytynyt, samalla tavalla ahdistunut kuin se aiempi lenkkeilijä, että esim. kävelyllä käynti tuntui mahdottomalta, kun ei kestänyt omia ajatuksiaan, en myöskään peseytynyt, kaveri keräsi joskus parit kunnon säkilliset roskia mun kämpästä jne jne. Siihen päälle vielä kunnon syömishäiriö...



Tuosta selvisin "ottamalla itseäni niskasta kiinni". Mulla oli vaikea lapsuus ja erityisesti nuoruus, ja mun itsetunto oli poljettu+ seksuaalista hyväksikäyttöä ollut. Mulla oli siis aivan selkeät syyt siihen, miksi olin niin sekaisin. Ja kun aloitin paranemisen, mun oli pakko ensin murskata entinen minäni kokonaan, ennen kuin pystyin alkaa rakentamaan tervettä itsetuntoa ja minäkuvaa. Ja se jos mikä oli raskasta ja pelottavaa, mutta todellakin kannattavaa!



Sitten pari kertaa myöhemmin elämässä olen myös masentunut, mutta se on ollut lyhytkestoista. Toisen lapsen syntymän jälkeen "sekosin" täysin. Olin ihan hysteerinen koko ajan, olin varma että lapsi on vammainen, ja toivoin vain sen kuolemaa tavalla tai toisella jne. Tuo meni ohi, kun hormoonitoimintani tasaantui. Ja vaikka kuinka olin ajatellut nuoruudenkokemuksieni perusteella, ja yhden masennuksen selättäneenä, etten enää voisi masentua, niin se vain tapahtui, eikä sitä edes tajunnut, kuin jälkikäteen.



Sen jälkeenkin tietyt lääkkeet ( esim voimakkaat antibiootit) ovat aiheuttaneet minulle masennusta. Siis olen kuvitellut lääkekuurin aikana, että sairaus ja vaikea tilanne ( esim. vedenmeno vkolla 16) masentavat, mutta kun lääkitys on loppunut, olenkin palannut normaaliksi, ja vaikka huoli on jäänyt, se ei ole ollut ahdistusta ja masennusta.



En tiedä oliko tästä kenellekään mitään apua, ja jaksoiko kukaan edes lukea, mutta tällaisia kokemuksia minulla on.



PS. Sinänsä ap. on oikeassa, jostain ja joskus se pohjalta ylös kiipeäminen on aloitettava. Mutta tuo on vähän kuin se, kumpi oli ensin, muna vai kana. Että onko masentuneella sen verran parempi olo, että pystyy vähän jotain tekemään, ja siitä alkaa positiivinen kierre. Vai onko se niin, että masentunut vain alkaa tehdä jotain, ja se sitten auttaa eteenpäin.



JA vielä: mulla on edelleen paljon toimintamalleja vaikean masennuksen ajoilta. Mä esim edelleenkään en ripusta pyykkejä kerrallaan, vaan ensin ripustan 10 vaatetta, sen jälkeen teen jotain muuta, sitten 9, taas jotain muuta, sitten 8 jne.

Miksei Afrikan köyhissä maissa sitten ole masennusta? Ei sielläkään voi jäädä vain makaamaan, vesi on haettava jne. Kyllä sielläkin on raskasta työtä tehtävä ja pidempiä päiviä kuin täällä.

Kyllä ap:lla jotain pointtia on. Masennus on sairaus, mutta täällä masennutaan, koska sille on tilaa. Kyllä toipumiseen tarvitaan jo asennettakin, ihan kuten muissakin sairauksissa!

Itse paranin lievähköstä masennuksesta saatuani ja hankittuani sisältöä elämääni. Peiton alla se ei parane.

Luepa tämä ketju uudestaan ajatuksella, erityisesti aiempi vastaukseni, joka käsitteli synnytyksen jälkeisen masennuksen esiintyvyyttä kehitysmaissa.

Löytyy viestistä 24.

Jatkan vielä sen verran, että oletkos koskaan nähnyt kuvia ihmisistä niillä pakolaisleireillä tai telttasairaaloissa tms. Oletkos huomannut, miten ihmiset ikäänkuin apaattisena tuijottavat tyhjällä katseella? Makailevat vain varjossa?

Mistäs luulet heidän kärsivän?

Olen kuullut, että masentunut ajattelee siten, että hän itse on huono ja kaikilla muilla menee hyvin. Ei mene muillakaan hyvin. Kaikki ei näy päälle päin. Jossain tilanteessa toinen masentuu ja toinen vaan sinnittelee ja sairastuu ehkä johonkin muuhun sairauteen.



Mikään syyttely tuskin auttaa ketään ei masentunutta ainakaan. Masentuneet ovat ihan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin nekin, jotka eivät ole masentuneet.

Jos masennuksen voittaminen olisi niin helppoa, kuin ap kertoo tuskin olisi yhtäkään masentunutta olemassakaan. Kyllä jokainen masentunut yrittää parantua, mutta aina se yrittäminenkään vaan ei auta. Hienoa, että joku tässä ketjussa on masennuksestaan parantunut omin avuin. Upeaa! Valitettavasti kaikkien sairaus ei ole samanlainen.

Tässä siis edellisen ketjun aloittaja (ap), hei. Se, joka kertoi omassa ketjussaan haluavansa vain auttaa - taisin muotoilla ajatukseni jotenkin siten, etten ymmärrä niitä, jotka masentuvat ilman fyysistä kipua / sairautta tmv.



Eli nämä "taas toi sekopää aloitti tästä aiheesta.. jne." vastaukset kantsii varmaan unohtaa, kun me emme ole yksi ja sama henkilö, joka tästä aiheesta kirjoittaa / aloittaa.



Itsekin edelleen ihmettelen kyllä sitä, että miksi masentuneet ihmiset eivät taistele elämänsä ja mielenterveytensä puolesta enemmän? Miksi siihen alakulon kehään alistutaan? Siis, miksi sitä kehää ei katkaista, ennen kuin kaikki on jo mennyt niin pitkälle, että ollaan jo syvällä masennuksen suossa?



Ja ihan oikeasti; luonto, liikunta ja asennemuutos hoitaa myös! Ei pelkästään ne lääkkeet. (Lääkkeistä voit saada todella pahoja fyysisiä ongelmia itsellesi henkisten ongelmien lisäksi).