Lue keskustelun säännöt.
Jahas, taidettiin sit aiheuttaa (ainakin av:n mukaan) lapsillemme traumoja...
18.04.2010 |
Lueskelin tuossa noita ketjuja, joissa kiistellään saako/voiko n. 1v jättää yökylään ja miten pitkäksi aikaa.
Me oltiin reilu 2kk sitten viikon pituisella häämatkalla, meidän lapset oli tuolloin 1v 1kk, 2,5v ja 4,5v. Lapset olivat minun vanhemmillani hoidossa.
Ei minulle ois tullut mieleenkään, että tuosta vois olla haittaa, koska molemmat isovanhemmat ovat lapsille tuttuja, koska ollaan tekemisissä paljon keskenämme. Minä olen itsekin ollut pienenä hoidossa kun vanhempani lomailivat ja ekan kerran olin ollut 11kk ikäisenä isovanhemmillani 5päivää. Myös myöhemmin noin kerran tai kaks vuodessa ja yleensä viikon verran. Minulle ainakaan noista ole mitään traumoja jäänyt. Me kyllä lomailimme perheenäkin, mutta vanhempani halusivat käydä kaksin lomalla kerran tai kaks vuodessa ja siitä asti kun muistan niin minusta oli kiva päästä aina tuollon mummolaan.
Kommentit (149)
mutta eipä niistä aina voi vanhempia syyttää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suurimmassa vastuussa. Niin määrää ihan lakikin.
Eli ei voi vain hylätä ja todeta sitten, että "rääkkää näitä mun lapsia muutkin, mitä välii?"
syntyvät ihmiselle ensimmäisen ikävuoden aikana. Kuka haluaa ehdoin tahdoin aiheuttaa lapselleen stressitilanteen lomailunsa vuoksi? Sitähän se mummonkin seuraan jääminen lapselle on, oli mummo kuinka tuttu tahansa - omia vanhempia hän ei pysty tunnetasolla koskaan korvaamaan, ellei ole 7/24h jäsen perheessä.
Jotkut vanhemmat haluavat kieltää omien valintojensa ja toimiensa vaikutuksen lapseensa joko tietämättömyyttään, mutta useimmin siksi, että eivät pysty ajattelemaan asioita kuin omalta kantiltaan, kykenemättä asettautumaan lapsen asemaan ja tunnemaailmaan.
Joka viides lapsi tarvitsisi Suomessa mielenterveyspalveluita - kyllä näitä tunnevammaisia tai muuten ongelmallisia vanhempia näyttää Suomessa riittävän.
Olen joskus verrannut tilannetta siihen että av-mamman mies ottaisi yhtäkkiä viikoksi hatkat ilmoittamatta mitään muuta kuin lapulla että metsi lähtee nyt. Ei kertoisi mihin menee ja milloin tulee ja ylipäänsä tuleeko enää takaisin (tällähän tasolla lapsen ymmärrys on tuossa iässä - äiti isä poissa, ei käsitystä siitä missä miten kauan, tuleeko taiaisin, ei edes käsitteitä noille asioille vielä). Että jäiskö sellaisesta traumoja? Siitä huolimatta että mies tulisi takaisin iloisena ja toisi läjän tuliaisia. Mitä se tekisi av-mamman luottamukselle kyseiseen mieheen? Ja miten kauan epäluottamusta kestäsi, vaikka mies olisi miten ihana ja rakastava sen jälkeen? Voisko mieheen luottaa ihan täysin enää KOSKAAN vaikka arki olisikin hyvää, anteeksi olisi annettu ja olisi periaatteessa hyvin?
[ii] Olen elämäni aikana tuntenut useita ihmisiä, jotka voisivat vannoa, etteivät ole traumatisoituneita mistään lapsuutensa asiasta. Heillä on ihan muuten vain univaikeuksia, työuupumusta (normaalissa työtilanteessa), vaikeuksia saattaa asioita loppuun, masennusta, sitoutumiskammoa... Nämä tuttuni tulevat ns. normaaleista perheistä, joissa saattaa kuitenkin olla vahvasti uraorientoituneet vanhemmat/äidin uuupumista/henkisesti jyräävä isä/useita muuttoja paikasta toiseen/vanhempien avioero. On mahdotonta sanoa, mikä on kehenkin vaikuttanut ja mikä ei.
[/quote]
Lapsuudenperheessä vanhemmat olivat erittäin uraorientoituneita ja lapset viettivät pitkiä aikoja keskenään. Nyt vuosien terapian jälkeen alkaa hahmottua kaikenlaisten kipuilujen syyt
:-///
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näinhän se menee. Erotuksena lapseen on se, että aikuinen pysty käsittelemään tilannetta järjellä, mihin lapsi ei kykene.
Tämä ketju on harvinisen hyvä ketju! Kaikki on niin totta. Haluan kuitenkin lisätä tähän Ben Furmanin sanat, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Kyllä me kaikki selviämme, vaikka olemmekin kotivammaisia.
Olen joskus verrannut tilannetta siihen että av-mamman mies ottaisi yhtäkkiä viikoksi hatkat ilmoittamatta mitään muuta kuin lapulla että metsi lähtee nyt. Ei kertoisi mihin menee ja milloin tulee ja ylipäänsä tuleeko enää takaisin (tällähän tasolla lapsen ymmärrys on tuossa iässä - äiti isä poissa, ei käsitystä siitä missä miten kauan, tuleeko taiaisin, ei edes käsitteitä noille asioille vielä). Että jäiskö sellaisesta traumoja? Siitä huolimatta että mies tulisi takaisin iloisena ja toisi läjän tuliaisia. Mitä se tekisi av-mamman luottamukselle kyseiseen mieheen? Ja miten kauan epäluottamusta kestäsi, vaikka mies olisi miten ihana ja rakastava sen jälkeen? Voisko mieheen luottaa ihan täysin enää KOSKAAN vaikka arki olisikin hyvää, anteeksi olisi annettu ja olisi periaatteessa hyvin?
vai miksi ei riitä, että olisit kertonut tuon niissä ketjuissa? Tää av on kyllä jankkaajien kultapaikka.
eli täysin asian ohi :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näinhän se menee. Erotuksena lapseen on se, että aikuinen pysty käsittelemään tilannetta järjellä, mihin lapsi ei kykene.
Tämä ketju on harvinisen hyvä ketju! Kaikki on niin totta. Haluan kuitenkin lisätä tähän Ben Furmanin sanat, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Kyllä me kaikki selviämme, vaikka olemmekin kotivammaisia.
Olen joskus verrannut tilannetta siihen että av-mamman mies ottaisi yhtäkkiä viikoksi hatkat ilmoittamatta mitään muuta kuin lapulla että metsi lähtee nyt. Ei kertoisi mihin menee ja milloin tulee ja ylipäänsä tuleeko enää takaisin (tällähän tasolla lapsen ymmärrys on tuossa iässä - äiti isä poissa, ei käsitystä siitä missä miten kauan, tuleeko taiaisin, ei edes käsitteitä noille asioille vielä). Että jäiskö sellaisesta traumoja? Siitä huolimatta että mies tulisi takaisin iloisena ja toisi läjän tuliaisia. Mitä se tekisi av-mamman luottamukselle kyseiseen mieheen? Ja miten kauan epäluottamusta kestäsi, vaikka mies olisi miten ihana ja rakastava sen jälkeen? Voisko mieheen luottaa ihan täysin enää KOSKAAN vaikka arki olisikin hyvää, anteeksi olisi annettu ja olisi periaatteessa hyvin?
kuuluu,jolle olisi ollut parempi viettää lapsuus missä tahansa muualla kuin siinä ydinperheessä?
Vai eikö av.raati tunne sellaista käsitettä kuin surkea hetero-ydinperhe?
on jo valmiiksi sellainen?
Sijoitus olisi tietenkin niille paras, joilla perhe on surkea. Omani oli niin mätä varsinkin isän kuoleman jälkeen, että lastenkotikin takuulla olisi ollut parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin surkea ydinperhe. Av-raadin kuuluu käsitellä asioita täydellisyydestä katsottuna. Muista, että av:lla näkökulma on aina täydellisyys.
Tarkennan, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän kotivammaisia. Toiset enemmän kuin toiset.
Näinhän se menee. Erotuksena lapseen on se,
että aikuinen pysty käsittelemään tilannetta järjellä, mihin lapsi ei kykene. Tämä ketju on harvinisen hyvä ketju! Kaikki on niin totta. Haluan kuitenkin lisätä tähän Ben Furmanin sanat, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Kyllä me kaikki selviämme, vaikka olemmekin kotivammaisia.Olen joskus verrannut tilannetta siihen että av-mamman mies ottaisi yhtäkkiä viikoksi hatkat ilmoittamatta mitään muuta kuin lapulla että metsi lähtee nyt. Ei kertoisi mihin menee ja milloin tulee ja ylipäänsä tuleeko enää takaisin (tällähän tasolla lapsen ymmärrys on tuossa iässä - äiti isä poissa, ei käsitystä siitä missä miten kauan, tuleeko taiaisin, ei edes käsitteitä noille asioille vielä). Että jäiskö sellaisesta traumoja? Siitä huolimatta että mies tulisi takaisin iloisena ja toisi läjän tuliaisia. Mitä se tekisi av-mamman luottamukselle kyseiseen mieheen? Ja miten kauan epäluottamusta kestäsi, vaikka mies olisi miten ihana ja rakastava sen jälkeen? Voisko mieheen luottaa ihan täysin enää KOSKAAN vaikka arki olisikin hyvää, anteeksi olisi annettu ja olisi periaatteessa hyvin?
kuuluu,jolle olisi ollut parempi viettää lapsuus missä tahansa muualla kuin siinä ydinperheessä? Vai eikö av.raati tunne sellaista käsitettä kuin surkea hetero-ydinperhe?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua ollenkaan ihmisiä, jotka raahaavat häämatkallekin lapset mukaan. Mikä häämatka se sellainen on?
NIIN traumatisoitunut, että lähtee VAPAAEHTOISESTI mummolaan ja vieläpä mökillekin mummolan väen kanssa. :D Näillä hyvillä suhteillahan ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, että mummolan väki on alusta asti ollut mukana lapsen arjessa ja rakkautta on edellen ilmassa puolin ja töisin. Minusta on ihanaa, että tuollainen 10-vuotias rokkipoika lähtee innosta vinkuen mummolaan. :)
Mutta asian vierestä. 10 on vielä pieni lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on jo valmiiksi sellainen?
Sijoitus olisi tietenkin niille paras, joilla perhe on surkea. Omani oli niin mätä varsinkin isän kuoleman jälkeen, että lastenkotikin takuulla olisi ollut parempi.
oudoksuttaa vaan tämä hehkutus siitä,että kun kerran lapsia perheeseen tulee, kaikki muu elämä ja ihmisyys menettää merkityksensä. Arvostellaan kovin kääntein myös tavallisia,kunnon perheitä, jotka hoitavat lapsensa hyvin, ikäänkuin yhden matkan vuoksi turvallinen,hyvä lapsuus olisi iäti mennyttä. Itselläni oli sellainen koti (ulkoisesti toki erittäin mallikas, ei myöskään alkoholiongelmaa) että toivoin aina että joku tulisi ja veisi minut pois. Mummolassa olo oli juhlaa,puhtautta, välittämistä,ruokaa, seuraa.
t.74
Eihän sinne ulkoisesti hyvän perheen sisään kukaan tai mikään lastensuojelu näe?
74 edellen
Riittääkö, että vanhemmat eivät juo, hoitavat ruoan ja vaatteet ja pesut - tuollaisen ulkoisen?
Vai tarkoittaako se myös sitä, että lapsen tunnetarpeet huomioidaan riittävästi - lapsen tarve läheisyyteen huomioidaan, lapsen tunteita ei mitätöidä tai selitetä pois, vaan ne huomioidaan ja niihin vastataan empatialla? Kuinka paljon itsenäisyyttä lapselta vaaditaan ja onko se ikätason mukaista?
Jokunen aika sitten Jorvin psykologi kertoi psykologien ammattilehdessä, miten Espoossa yhä enemmän lasten psykiatrisen hoidon tarvetta esiintyy n.s sosio-ekonomisesti paremmissa perheissä, missä myös huostaanottojen määrä lisääntyy. Näissä perheissä lapsien tunnetarpeita ei ymmärretä ja lapsilta vaaditaan liiallista itsenäisyyttä ikäänsä nähden. Murrosiässä, kun vanhemmat ja lapset ovat jo kadottaneet keskinäisen yhteytensä - tai sitä ei koskaan ole ollutkaan riittävästi tunnetasolla - ongelmat kärjistyvät niin etteivät vanhemmat enää pärjääkään lastensa kanssa. Lapsilla voi olla itsetuhoisutta (kuten runsasta alkoholin käyttöä)sekä käytöshäiriöitä jne. Alkoholihan liittyy monilla omaan kykyyn tunnistaa ja kestää tunteita sekä lieventää ahdistusta.
Kasvtutieteilijänä minäkin pistän lusikkani soppaan: Ihminen on siitä mielenkiintoinen kokonaisuus, ettei ole helppoa nimetä, mikä ongelma johtuu mistäkin. Minä en ainkaan usko ketään, joka väittää, ettei ole traumoja tullut siitä tai tästä - kyse on siitä, ette ihminen vain tiedosta asiaa. Tuskin nyt yksittäinn hoitoonjättäminen traumatisoi ketään lasta. MUTTA: kun lapselle tilanne on kuitenkin hylkäämiskokemus. Mutta tässä tapaksessahan pieni oppi, että äiti tulee kuitenkin takaisin, niin pahalta kun se tuntuikin.
ja pieni oppi, että äiti tulee kuitenkin takaisin
niinkö sinä sanoit? jaa, että ihan kasvatustieteilijä.
kasvatustieteen opinnoissa ei sitä paitsi ole paljoakaan psykologian opintoja.
Me olemme menneet naimisiin kauan sitten, vajaa 2v ennen esikoisen syntymää. Häämatka ei kuitenkaan tuollon ollut mahdollinen syistä, joita en sen tarkemmin lähde erittelemään, kyse ei kuitenkaan ollut rahasta vaan syyt terveyteen liittyviä. Meillä oli jo aiemmin häämatka varattuna, mutta sillon emme sitä tehneet. Vasta nyt pääsimme häämatkalle, vaikka häistä on jo aikaa. ap
kolmen lapsen vanhempien leikkiä nuorta hääparia ja leikkiä koko prinsessaleikki läpi häämatkoineen? Eikö ne hommat olisi pitänyt hoitaa jo ennen lapsia? Vai ettekö olleet varmoja sitoutumisen halusta ja teitte muutaman kakaran ennen sitä koekaniineiksi. Vai oliko homman nimi se, että ei ollut rahaa rinsessaleikkiin aikaisemmin?
olisiko voinut vielä vähän odottaa, että kuopuskin olisi pikkuisen vanhempi.
Olen elämäni aikana tuntenut useita ihmisiä, jotka voisivat vannoa, etteivät ole traumatisoituneita mistään lapsuutensa asiasta. Heillä on ihan muuten vain univaikeuksia, työuupumusta (normaalissa työtilanteessa), vaikeuksia saattaa asioita loppuun, masennusta, sitoutumiskammoa...
Nämä tuttuni tulevat ns. normaaleista perheistä, joissa saattaa kuitenkin olla vahvasti uraorientoituneet vanhemmat/äidin uuupumista/henkisesti jyräävä isä/useita muuttoja paikasta toiseen/vanhempien avioero. On mahdotonta sanoa, mikä on kehenkin vaikuttanut ja mikä ei.