Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Veljeäni sanottiin pojaksi ja minua tytöksi. Minusta se kuvaa hyvin suhtautumisen persoonattomuutta. Isoveljeäni haukuttiin kotona ylipainon takia. Minä päätin kai jossain vaiheessa, että olenpahan parempi veljeä ja sairastuin anoreksiaan. Ainoa "hoito" jota tähän sain oli kun isä eräänä yönä ryntäsi raivoten huoneeseeni, pakotti vaa'alle ja syömään ja syytti siitä, että olen heitä kiusatakseni sairastunut. Tuo sairaus oli viimeinen yritykseni saada vanhemmiltani lämpöä ja taisin siitä jopa kerran uskaltaa sanoakin. No itse itseni siitä paransin (tosin oireilen satunnaisesti edelleenkin) ja päätin, että apua en enää pyydä. Keltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, tämän ikäluokan äidit pitävät itseään pyhimyksinä. Ja se on pyhäinhäväistystä sanoa yksikin poikkipuoleinen sana taikka kyseenalaistaa heidän äidinrakkautensa. Silti he ovat voineet loukata meitä tyttäriä monin pilkallisin sivalluksin ja olemalla kuin ei mitään. Jotenkin melkein huvittavan skitsofreenistahan se touhu on ollut monesti. Itse itketään samantien martyyri-itkua(josta toetaan tosin kuin salamana) krokotiilina, kun tytär sivaltaa takaisin. Odotetaan vaan tyttären palaamista ruotuun ja sama touhu jatkuu. Tai eihän se jatku, jos lopettaa yhteydenpidon.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 22:03"]
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 20:19"]
"Ymmärrän tietenkin, jos äidillä olisi todella jotain erikoista tai hän ei jaksaisi, mutta ne menot ovat esim. sienestys tai siivous"
Tuttua tuttua, kerran olin oikeasti kuolemankielissä (paha keuhkokuume, josta toipumiseen meni kauan) ja raskaana (mies ulkomailla töissä ja ei olisi päässyt lähtemään muuatmaan päivään) kaiken kukkuraksi hymähteli vain. En voinut mennä sairaalaan, koska ensin piti löytää hoitopaikka lapselle (oli totaali yh). Sairaalaan päästyäni tulehdusarvot oli sitä luokkaa, että sairaanhoitajakin alkoi jutteleen "mukavia" el ajatteli etteipä tuo taida selvitä. Onneksi siis lapselle löytyi muutaman päivän hoitopaikka. Äidin syy lapsen hoidosta kieltäytymiseen oli siivous ja yhdistyksen, jossa siis oli mukana, ei päättämässä, vapaamuotoinen kokous. ja ei muuten käynyt sairaalassa edes katsomassa vaikka sairaalajakso kesti yli viikon, ellei enemmänkin.
[/quote]
Sama juttu täällä, tuo sairauden osuessa täydellinen välinpitämättömyys. Tunsin äitini olevan jopa vahingoniloinen, kun jouduin tutkintakokeisiin ja pelkäsin sairastavani vakavaa sairautta. Tokaisi vaan suu miltei virneessä, että no jos on vakavaa niin on..
Kun jouduin jossain muussa tapauksessa sairaalaan, sydänoireiden vuoksi, sama kuvio. Ei mitään reaktiota. Ihan ihmeellistä välinpitämättömyyttä. Antoi lähinnä mielikuvan siitä, että kaipa se on ihan sama tälle äidille, kuolenko vai mitä. Ehkä jopa toivoo&toivoi sitä. Hirveä kirjoittaa näin, mutta aina ollut se vihamielisyys kuoren alla. Ihan pienestä lapsesta asti. Irvistys hymyn sijaisena. Kova kouraisu halauksen korvikkeena. Iva kannustuksena jne.
Luulisi, että tuo sukupolvi olisi oppinut käsittelemään omia tunteitaan, mutta ei. Se kai se ongelma onkin, että kaikkea psyykeeseen kuuluvaa on pidetty heikkoutena. Mitään apua ei ole suostuttu koskaan hakemaan. Hullut ne apua tarvitsee -tyyliin. Lapset on ollut sitten tyhmiä ja osaamattomia, tai valtavan taitavia ja itsenäisiä. Kuitenkin pääosana se, että äidin ja tyttären ei kuulu olla osallisena toistensa elämään. Varhain työnnettiin suorastaa pois kotoa. Niinkuin oli äiditkin tehneet. Joten ulos vaan äkkiä kotoa *pärjäilemään* ja eipä ole sen jälkeen juuri ollut kiinnostusta, jos oli sitä enennkään.
Aika erilaista, kun näki ulkomailla lasten asuvan kotonaan jopa yli 30-veeksi. Säästivät näin asuntokuluja ja opiskelivat kotoaan käsin. Ei olisi tullut kuuloonkaan Suomessa. Jotenkin ihan kamalan häpeällistä. jos lapsi ei ole pois kotoaan viimeistään 19-vuotiaana.
[/quote]
totta, mitä kirjoitit. Ihmettelin 16-v kuinka äiti antaa mun olla esim. koko kesän poikaystävällä ja anopin elätettävänä (jolla oli todella tiukkaa taloudellisesti). No minun kannalta siitä oli hyötyä, näinpä empaattisen ja mukavan ihmisen käytännössä. tärkeä ihminen minulle (lue:äidin korvike). Myöhemmin elämässä kun oli vaikeuksia niin yritin selittää, että vastaavassa tilanteessa moni olisi tehnyt itsemurhan, itse asiassa tiesinkin pari, ei siis kysymys pikkujutuista. No koskaan ei tämmöisä kannata mosille edes selittää. Näin äitini ilmeestä jotain sellaista, joka rikkoi.suhteen .. eli ei mitään empatiaa ja ehkäpä toive siitä, että olisin tehnyt itsemurhan (saisi marttyroida täysillä ja huomiota piisaisi). nyt sitä harmittaa kun selätin vaikeudet. Kyse ei ollut huumeista. alkosta yms.
Yritän etsiä sanoja, millä aloittaa tämä viesti. Näissä viesteissänne olen samalla käynyt läpi niin henkilökohtaisia asioita, etten koskaan kuvitellut lukevani toisen kirjoittamana (ja näin monen!) mitään tällaista, joka vastaa omaa elämääni. Tietysti meillä on erilaisia yksittäisiä kokemuksia, jotka ovat meitä muovanneet, mutta niin kuin täällä on jo monesti todettu, niin paljon jotain yhteistä tällä kaikella on. Minulla on myös haavat auki, vaikka ikää on jo 40+ ja tiedän, että näiden korjaamiseen menisi varmaan toinen mokoma, joten en viitsi edes terapiassa yrittää. Yritän linkuttaa elämäni näillä eväillä. Yhtälailla likaisia yksityiskohtia niin erehtymättömän äitini sanoista ja toiminnasta löytyy kuin jo kirjoitettu. Lähdin kirjoittamaan viestiäni oikeastaan muutama päällimäinen toive mielessäni:
1) Todella toivon, että tämä asia nostetaan julkisuudessa ja tutkimuksissa esiin kunnolla. Ei pelkästään joku onneton Tastula-show hyminänä yms. vaan oikeasti ilmiönä.
2) Vai olemmeko me kaikki muka väärässä? Onko jokaisella sukupolvella omanlaisensa taakka kannettavanaan ja me 70-luvun sukupolvi vain sattumalta nostatetaan tällainen haloo ja ryvemme porukalla täällä itsesäälissä? No tähän en usko itsekään, mutta myös 40-luvun naisnäkökulma tällaiseen olisi saatava. Hitto, terapia ei minua enää ehdi pelastamaan, mutta haluaisin kunnon julkisuusmylläkän näiden asioiden ympärille. Luultavasti äitimme todetaan uhreiksi, mutta karisisipa aikakin se virheettömyyden aura. Perkele.
Pidän itseäni jo menetettynä tapauksena, mutta näitä lukiessani mietin mitä kaikkea jätän omalle tyttärelleni kannettavakseni vaikka minulla on se tieto miten pitäisi toimia. Olen jo pitkään miettinyt pystynkö olemaan tyttärelleni oikeasti lähellä. Ja samalla kun tätä kirjoitan, tiedän etten pysty...
Tämä ketju on kaameaa luettavaa, ja tuskallisen tuttua. Muistan kun kysyin joskus alle kouluikäisenä äidiltä, että tykkääkö hän minusta. Äiti vastasi, että no tietenkin äidit tykkää lapsistaan. En muista mikä sai minut kysymään sitä, mutta jotenkin tosi kauheaa, että pieni lapsi joutuu epäilemään äidin tunteita itseään kohtaan. Muistan sen tilanteen ihan selvästi, janosin hirveästi äidin läheisyyttä, muttei hän silloinkaan ymmärtänyt ottaa edes syliin. Se on edelleen ainoa kerta kun hän on sanonut että hänellä olisi mitään positiivisia tunteita minua kohtaan, ja nyt aikuisena en usko että sekään oli totta.
Minäkin haistelin koko ajan äidin mielialoja, väistelin ja lähestyin sen mukaan mikä milloinkin tuntui olevan "sallittua". En alkanut tunnistaa omia mielialojani ja tunteitani kuin vasta lähempänä kolmeakymmentä, seurailin kaiken aikaa muiden mielenliikkeitä. Jotenkin sen takia jäin ihan vieraaksi itselleni. Jos joku kysyi, mitä haluaisin tehdä, menin ihan lukkoon. Yritin miettiä mitä se toinen haluaisi tehdä ja vastata "oikein". Oletin aina, että kaikilla muilla oli olemassa oikeat vastaukset kaikkeen, ja jos joku kysyi minun mielipidettäni, se oli tavallaan kuin kompakysymys. Minun olisi pitänyt tietää oikea vastaus, kerran muutkin jotenkin mystisesti tiesivät sen. Mutta minä olin jostain syystä ihan pihalla ja paljon tyhmempi kuin muut, enkä ikinä tiennyt mikä se oikea vastaus oli.
Tarvitseeko sanoakaan, että parisuhteissa olen ollut aina lannistettu ja jyrätty. Olen kai etsinytkin alitajuisesti niitä narsisteja. Nyt alkaa jo 40-v. synttärit lähestyä ja vasta nyt alan olla jossain määrin kokonainen ja tuntea itseni. Tämä ei olisi mahdollista, jos olisin vielä vanhempieni kanssa tekemisissä.
Tuntuu, että minulta on riistetty puolet elämästäni ja olen siitä helvetin vihainen. Mihin olisinkaan pystynyt tähän ikään mennessä, jos olisin saanut olla oma itseni alusta lähtien!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä on, että nämä äidit eivät ole koskaan iloinnut meidän menestyksestä. KUn on tullut sairauksia ja muita vastoinkäymisiä, ehkä työttömyyttä jopa, niin silloinhan nämä äidit hehkuu tyytyväisyyttä.
Muistan itse kun koin menestystä eräällä alalla, ja tulin pitkältä uuvuttavaltkin ulkomaanmatkalta liittyen työhöni, äitini käveli rappusissa vastaan, eikä suurinpiirtein edes vilkaissut ja tokaisi, uunissa on ruokaa. Moikka.
Olin kovin nuori tuolloin ja äärimmäisen väsynyt matkasta. Loukkaannuin niin syvästi tuosta äitini kohtelusta, että hän ei voinut edes yhdeksi illaksi jäädä kuuntelemaan kuulumisiani. Sain jonkun hyperventilaatiokohtauksen ensimmäistä kertaa elämässäni ja luulin kuolevani hapenpuutteeseen.
Ehkä tajusin ensimmäistä kertaa, miten vähäpätöisenä oma äitini minua kohtelee. Ja ihan tahallisen loukkaavasti. Sen jälkeen alkoi oikeastaan kirkastumaan koko kohtelu ja se lyttääminen, että en varmasti tuli menestymään urallani. Tahallista sabotointia, suhteiden manipuloimista perheessä ja taloudellista kiristämistä.
Millaiset äidit haluvat asettua tyttäriensä tielle, kun ovat nousemassa lentoon?
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 13:41"]
Tarvitseeko sanoakaan, että parisuhteissa olen ollut aina lannistettu ja jyrätty. Olen kai etsinytkin alitajuisesti niitä narsisteja.[/quote] Sama juttu. Olen valinnut kumppaneiksi äitini kaltaisia miehiä. Tunnekylmiä ja huonosti kohtelevia. Ehkä jonkinlaisen revanssin toivossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joskus karman laki iskee. äitini antoi kahdelle suosikki lapselleen, pari kesämökkitonttia, joihin komeat mökit rakenettu, yhden ison maatalon ja yhden pienemmän. Minä en tietenkään saanut mitään. On siis narskun lapsilla kesämökkejä, mummonmökki ja vähän isompaa mummonmökkiä. Vuosien saatossa eivät ole päässeet yhdellekään mökille vaikka kyse sentään osittain heidän kotitaloista. Vuosikausia on toiveita elätelty, mutta vanhuksia ei vissiin jakseta raijat edes päivän visiitille. Pari päivää sitten narsku soitti,kun vissiin alkoi jo helle vaivata, että pääsiskö sinne sinun "kämppään" (kaupungissa, kuuma asunto) lomalle. Kämppä tosin on 90 neliömetriä, mutta aina morkattu, koska on vuokra-asunto. Taisivat veikata väärina mökkilahjoituksissaan.
"Tämä ketju on kaameaa luettavaa, ja tuskallisen tuttua. Muistan kun kysyin joskus alle kouluikäisenä äidiltä, että tykkääkö hän minusta. Äiti vastasi, että no tietenkin äidit tykkää lapsistaan. En muista mikä sai minut kysymään sitä, mutta jotenkin tosi kauheaa, että pieni lapsi joutuu epäilemään äidin tunteita itseään kohtaan. Muistan sen tilanteen ihan selvästi, janosin hirveästi äidin läheisyyttä, muttei hän silloinkaan ymmärtänyt ottaa edes syliin. Se on edelleen ainoa kerta kun hän on sanonut että hänellä olisi mitään positiivisia tunteita minua kohtaan, ja nyt aikuisena en usko että sekään oli totta."
Sama täällä. Kysyin myös joskus äidiltäni, rakastaako/tykkääkö hän mua enemmän kuin siskoaan. Muistan, että äiti ei voinut vastata suoraan, vaan jotenkin sanoi että hölmö kysmys tai jotain.
Kuitenkin pikkutytön mielessä oli tunne siitä, että äiti asetti aina kaikki muut, sisarensa esimerkiksi tärkeämmiksi, kuin oman pikkutyttärensä. Oli aika raastavaa lapsen aistia, että oma äiti ei oikeastaan välittänyt saati rakastanut sinua lainkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Suoria vastauksia tai spontaania hyväksyntää ei äidiltä koskaan saanut. Kaikki oli ehdollista, ja aina piti puurtaa, että sai olla edes olemassa. Vaikka ei näkyä.
En ole tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa enää. Ei pysty teeskentelmään ''rakkautta'', jota ei ole alistamisen ja nöyryyttämisen jälkeen. Samoin minän olen hlvtin vihainen kyseisellle naiselle ja toivon, että kohtaa itse oman kylmyytenssä suhteessa tyttäreensä itsekseen jossain vaiheessa.
Äitini on aina ensisijaisesti ajatellut omaa hyvinvointiaan ja mielihalujaan. Eikä ole kyllä lainkaan niiissä säästellyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 19:05"]
http://keskustelu.plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/ihmissuhteet/1869550/miten-tunnistaa-narsistinen-aiti/
http://narskulandia.blogspot.fi/2012/09/narsistisen-aidin-piirteet-8-testi.html
http://www.narsistienuhrientuki.fi/
http://www.goodreads.com/book/show/6037429-suomalaisen-lapsuuden-haavat
kannattaa lukea vaikkei tarinat ehkä just ajankohtaisia
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 23:08"]
Yritän etsiä sanoja, millä aloittaa tämä viesti. Näissä viesteissänne olen samalla käynyt läpi niin henkilökohtaisia asioita, etten koskaan kuvitellut lukevani toisen kirjoittamana (ja näin monen!) mitään tällaista, joka vastaa omaa elämääni. Tietysti meillä on erilaisia yksittäisiä kokemuksia, jotka ovat meitä muovanneet, mutta niin kuin täällä on jo monesti todettu, niin paljon jotain yhteistä tällä kaikella on. Minulla on myös haavat auki, vaikka ikää on jo 40+ ja tiedän, että näiden korjaamiseen menisi varmaan toinen mokoma, joten en viitsi edes terapiassa yrittää. Yritän linkuttaa elämäni näillä eväillä. Yhtälailla likaisia yksityiskohtia niin erehtymättömän äitini sanoista ja toiminnasta löytyy kuin jo kirjoitettu. Lähdin kirjoittamaan viestiäni oikeastaan muutama päällimäinen toive mielessäni:
1) Todella toivon, että tämä asia nostetaan julkisuudessa ja tutkimuksissa esiin kunnolla. Ei pelkästään joku onneton Tastula-show hyminänä yms. vaan oikeasti ilmiönä.
2) Vai olemmeko me kaikki muka väärässä? Onko jokaisella sukupolvella omanlaisensa taakka kannettavanaan ja me 70-luvun sukupolvi vain sattumalta nostatetaan tällainen haloo ja ryvemme porukalla täällä itsesäälissä? No tähän en usko itsekään, mutta myös 40-luvun naisnäkökulma tällaiseen olisi saatava. Hitto, terapia ei minua enää ehdi pelastamaan, mutta haluaisin kunnon julkisuusmylläkän näiden asioiden ympärille. Luultavasti äitimme todetaan uhreiksi, mutta karisisipa aikakin se virheettömyyden aura. Perkele.
Pidän itseäni jo menetettynä tapauksena, mutta näitä lukiessani mietin mitä kaikkea jätän omalle tyttärelleni kannettavakseni vaikka minulla on se tieto miten pitäisi toimia. Olen jo pitkään miettinyt pystynkö olemaan tyttärelleni oikeasti lähellä. Ja samalla kun tätä kirjoitan, tiedän etten pysty...
[/quote]
Ihanan rehellisen tuntuinen tekstisi. Kosketti minua. Kiitos siitä :)
Raikasta lukea tekstejä ja samaa mieltä olen, että ei kai nämä kaikki viestit ole pelkkää itsesäälissä rypevien tyttärien mielikuvituksen tuotetta. Aihe pitäisi nostaa esiin ilmiönä ja ei missään tunnin kestävässä päivittelyssä. Varmaan äitimme armahdetaan juurikin tuon sodan takia ja näin heidän käytöksensä ja aiheuttamansa vammat seuraavalle sukupolvelle sivuutetaan.
Mutta että edes kuulisi jossain aihetta käsiteltävän yleisemmin, ehkä herättäisi edes jonkun pistoksen heissä kollektiivisesti. En minäkään enää usko, että ns. eheydyn vammoista. Enkä jaksa uskoa terapiankaan voimaan, kun kivut liian syvällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin vaikuttaa aika systemaattiselta toi vähättely kaikissa viesteissä. onko kaikki tyttäret väärässä?
Kirjoittelin jo tuonne aiemmin (584) ja ajattelin jättää asian siihen. Nämä asiat kuitenkin niin vellovat päässäni.
Koen, että minut on tuhottu ennen kuin minusta tuli minä. Äitini on haukkunut minulle isääni ja isän sukua jatkuvasti alle kouluikäisestä saakka aina aikuisikään saakka. Se loppui vasta, kun laitoin sille lopulta itse pisteen. Äitini ei tullut koskaan ajatelleeksi, että olen sen surkean miehen lapsi, eli mätä itsekin. Koin tämän tunteen jo hyvin pienenä - tiesin olevani puolittain täysin viallinen ja koin häpeää siitä, että isäni on kuka on. Tästä syystä en usko, että mikään terapia voi minua eheyttää.
Tämän lisäksi meilläkin on ollut hyvin pidättyväinen suhde vartaloon ja seksuaalisuuteen. Niistä ei puhuttu koskaan normaalisti, vaan vain isäni iljettävinä vitseinä. Kuukautisista kertoessani äidin lyhyt vastaus sisälsi pidäteltyä inhoa ja siitä ei sitten enempää puhuttu. Asia hoidettiin nopeasti pois, vaikka minä kun olin luullut jotain hienoa tapahtuneen. Omia rintaliivejä minulle ei koskaan hankittu, koska rintani olivat mielestään liian pienet. Pihistin vielä lukiossa äidin vanhoja, jotka oli tietysti liian isot. Tunsin itseni niissä niin vajavaiseksi.
Äitini on myös kertonut minulle, kun olin teini-ikäinen, etten ole kaunis. Enkä kuulemma tule olemaan pitkäikäinenkään. Tämä tuomio tuntui silloin jotenkin järkyttävältä. Olen niin huono, etten edes elä pitkään. Äitini kysyi minulta kun olin teini, makasinko yhden tuntemani poikaPORUKAN kanssa. Kysymys tuntui jo tuolloin todella iljettävältä. Tosiasiassa neitsyys meni 21-vuotiaana ja olin teininä vielä muutenkin täysin kokematon. Äitini myös ystävystyi itseään paljon nuoremman, minua hieman vanhemman tytön kanssa ja kertoi tälle minusta asioita, joita käytettiin kylällä minua vastaan. Olen varma, että äitini myös tiesi tämän, mutta jostain syystä ei välittänyt. Minulle jäi tunne, että hän nautti siitä, että pidin tätä ystävyyttä minun kannaltani epämiellyttävänä.
Opiskeluissa ja ammatillisisestikaan minulta ei odotettu mitään, eikä koskaan kannustettu ja rohkaistu yrittämään parempaa. Jäin sellaiseen käsitykseen, että minun kuuluu pysyä vain keskivertotasolla. Tällaisia pieniä esimerkkejä riittäisi. Koen, että sain kovin huonot lähtökohdat arvostaa itseäni ihmisenä ja naisena, enkä voi kuvitella kenenkään normaalin nykyajan äidin toimivan lapsensa kanssa näin. Silti minunkin äitini oli ns. normaali, työteliäs ihminen, joka piti kodin tip top kunnossa. Hänessä oli paljon myös hyviä puolia.
Nyt olen jo päälle 40-vuotias. Olen opiskeluissani alisuoriutunut, mutta opintoihini nähden urallani varmaankin menestynyt. Olen ulkoisesti myös kaunis, vaikka en tunnetasolla koe näin. Monellakin ulkoisella mittarilla minulla menee hyvin, mutta takana on vuosikausien syömishäiriöt, masennusta, sosiaalisten tilantaiden pelkoa ja ahdistusta. Olen purrut hammasta ja rimpuillut tässä elämässä, mutta ehjä en ole. Olen vain selviytynyt.
Olen joskus yrittänyt ottaa puheeksi menneitä asioita, mutta vastaus on ollut tyly. Selvästikään näistä on turha keskustella, vaikka haluaisin ymmärtää. Niinpä välimme ovat pintapuoliset. Vaikka hän nykyisin käyttäytyy minua kohtaan asiallisesti, tapaamiset vaativat minulta jotenkin fyysisestikin niin paljon. Tuntuu kuin sukeltaisin liian syvälle ja liian pitkään.
Meitä suomalaisia naisia moititaan epänaisellisiksi. Kun olen tutustunut paremmin muista maista tulleisiin naisiin, huomaan että heidän arvostuksensa omaa naisen kehoa kohtaan on jotain aivan muuta kuin mitä minulla tai kellään tuntemallani suomalaisella. Nämä ns. verrokkini Suomesta ja ulkomailta ovat kaikki kuitenkin ulkonäöstään huolehtivia ihmisiä. Olen oikeastaan ymmärtänyt kuinka ihana ja arvokas naisvartalo on ja jopa minunkin vartaloni, vasta tällaisen myöhäisen mallioppimisen kautta. Ei sittenkään ole lähtökohtaisesti iljettävä ja haiseva.
Kaikki nämä viestinne luettuani en voi olla vetämättä jotain yhtäläisyysmerkkejä meidän suomalaisten yleisen väitetyn "epänaisellisuuden" ja tämän 40-luvun sukupolven opettaman suhtautumisen välillä. Aiemmin olen kyllä tajunnut, että oma arvostukseni naisena ei päässyt niissä puitteissa kehittymään, mutta ehkä meitä on muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi sanaa: Alice Miller
Itselläni samanlaisia tyyppikokemuksia 70-luvun lapsena. Käsitin tämän sairaan kuvion suunnnilleen kymmenen vuorra sitten, kun ostin divarista pinon Alice Millerin kirjoja. Niiden avulla ymmärsin, miten mielenmurskaamistemppu tehtiin, miten sen jäljet näkyvät edelleen ja miten tuhoisaa se on ollut. Myöhemmin kuulin, että Milleriä pidettti jo tuolloin vanhanaikaisena ja "vääränä" lasten asian ajajana, mutta Miller on ollut ainoa taho, joka on suonut minulle itseymmärrystä, lohtua ja oikeuden kokea negatiivisia tunteita vanhempiani kohtaan. Millerin teeseihin kuuluu, että terapiassa terapoitavan on saatava kokea tukahdutetut tunteensa, jotka jäivät ajattelematta lapsena ja tunnistaa kehon muistista aiheutuvat reaktiot. Sen jälkeen voi vasta alkaa toipua. Nykyään psykoanalyysissä on valitettavasti vallalla suuntaus, jossa terapeutti alkaa puolustella vanhempaa ja terapoitava kokee hylkäyksen ja torjunnan uudemman kerran. Tämä tietenkään ei johda mihinkään hyvään.
"Miller ei nähnyt mitään hyvää asetelmassa, jossa vanhemmat lapsen edun nimissä yrittävät nujertaa hänessä kaiken luovan ja inhimillisen käyttämällä aseinaan pelottelua, väkivaltaa, nöyryytystä ja rakkauden kieltämistä. Hänen mukaansa lapsen ruumis muistaa lyönnit ja tunnekylmyyden, samalla kun vanhempien tahtoon alistuminen lietsoo kätkettyä raivoa ja pelkoa."
Suosittelen lämpimästi kaikki Alice Millerin kirjoja.
Itse en ole pystynyt kohtaamaan omaa äitiäni enää vuosiin. Tapahtui niin syvä loukkaus viimeksi, josta en halua edes tänne kirjoittaa. En usko, että koskaan tapaan enää häntä.
Jokainen kerta, kun vaivauduin paikkakunnalle, äidilleni oli paljon tärkeämpää raahautua katsomaan teeveestä jotain Emmerdalea tai kauniita ja rohkeita. Oikein kiva. Tulla monen sadan kilometrin päästä tapaamaan äitiäni ja hän ei viitsi edes istua samassa pöydässä ruokailuhetken ajan. Sanoo vaan, että kun seuraa sarjaa. Että joo. Tv-sarja menee selvästi yli tyttären kotiin tulon ja tapaamisen.
Koin usein, että äiti pelkää kohdata minua. Pelkää katsoa minua silmiiin. Pelkää joutua totuuen kanssa vastakkain, mitä on kaikki vuosikymmenet minulle tehnyt. Siksi joka kohtaaminen oli niin ahdistava, kun tuntui että kävelee lasinsirpaleilla. Äitini toimii kuin kone, välttää jokaista puheenaihetta ja juurikin pakenee kaikenlaiseen tekemiseen.
Aikani yritin avata arkkua. Ymmärtää ja kysellä vain sopivalla hetkellä pintapuolisesti. En sukeltaa liian syvälle. Mutta tapaamisista tuli painajaismaisia, sillä äitini tulkitsi minua tahallisesti väärin ja käänsi jonkun perheenjäsenistäni minua vastaan. Jatkuvalla dramatisoinilla. Tuntui, että äitini oli viholliseni, joka haluaa tuhota minut joka tavalla. Puhumalla selkäni takana suoranaista pskaa minusta, ja edessäpäin virnisteli hymyntapaista. Pelottava käsittää, että oma äiti onkin ns.mielisairas tahtoessaan pahaa minulle.
Terapiassa kaikenlaisista tapahtumista kun kerroin, hän tokaisi, että on selvää että äitisi on mielisairas. Ei tuo normaalia ole. Yritin kuitenkin puolustella äitiäni. Ajattelin, äitini on vain erityisen ilkeä ja nerokas manipuloimaan suhteita suvun sisällä. Mutta miksi?
Nyt en tosiaan osaa kuvitella, että enää koskaan tapaisin äitiäni. En vain pysty. Olen niin lukossa sisältä, asioista mitä hän on selän takanani tehnyt ja minulta salannut. En pysty kunnioittamaan häntä ja se on surullista. Surullista, että ei ole ollut omaa äitiä ja enää en jaksa teeskennellä, että oli.
Sorry.
No minä tajusin vasta melko myöhään, että olen oikeasti nätti ellen jopa kaunis. kehut (miehiltä sun muilta)pistin liehittelyn piikkiin. Kurjin vuosikausia järkyttävissä ryysyissä, koska niin piti vain tehdä ja turhamaisuuden synti oli iskostettu tiedostomattomaan. Meikata en osaa vieläkään, siis nätisti. Hiukset aina leikattuna ihmemalleihin, monesti nk. pottamalliin eli hienommin polkkatukka. No joskus sentään hienosti. Olin mallinmitoissa nuorena, mutta sain kuulla veistelyä "läpipaskurista" ja "luuviulusta", olin myös pitkä verrattuna muuhun sukuun, joten hongankolistelijan tittelin siitä sai.
Minulla isäni on ollut se, joka ei ole kestänyt oman tahtoni kehittymistä, ja on aina tuntunut että hän lakkasi pitämästä minusta, kun en enää ollut vain hänen mielensä jatke. Eli jostain 8-10-vuotiaasta viimeistään. Vanhempani myös erosivat niillä main, ja hän onkin usein myöhemmin todennut, että äiti sittemmin "pilasi" minut. Nyt kun lapsenlapset, minun lapseni, alkavat kasvaa ja osoittaa omaa ajattelua, huomaan saman toistuvan. Lapsia ei jakseta yhtään, heidän asioitaan ei kuunnella lainkaan, leikkimisestä puhumattakaan tai edes lelujen ihastelua tms.
Kirous siirtyy, mikäli mikään sukupolvi ei suostu katsomaan peiliin ja myöntämään vahingon kiertämistä.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:31"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
Tiejyrän tytär, miksi ihmeessä et vaan käyttänyt rahojasi farkkuihin? Ja miksi kyselit lähes aikuisena lupaa mihin asti saat olla jossain? Mitä äitisi olisi tehnyt jos olisit vain samaan tyyliin kuin hänkin, ilmoittanut että tulet silloin ja silloin, ostin farkut ym. Mun mielestä aika kummallisia pitkiä analyysejä mitä äitisi tarkoitti sillä että määräsi että tulet kotiin kello 23. En usko että hän ajatteli mitään muuta sen kummempaa kuin sitä, että tyttären kuuluu tulla kotiin "ihmisten aikoina" niin kauan kuin hänen kattonsa alla asuu.
Ja miksi ihmeessä oletit että äitisi alkaa sinulle tilittämään miksi hän on äänestänyt jotain tiettyä ihmistä, jos hän kerran jo kertoi kriteerinsä, hän halusi periaatteessa äänestää naista, niin teki moni muukin vaikka ei hänen puoluettaan kannattanut, niin käy aina kun nainen on ehdolla.
Murrosikä ihmisellä tulee sen takia että ihmislapsen pitää alkaa tietyssä vaiheessa itsenäistymään, eli irrottautumaan vanhemmista niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Sinä et tainnut paljon omia aivojasi käyttää, ja kapinoida äitäsi vastaan, vaan hyväksyit kaiken mitä hän töksäytteli, ja surit sitten hiljaa mielessäsi?
[/quote]
Päinvastoin. Minä ostin farkut ja valitsin asuntoni itse. Olisn halunnut puhua äitini kanssa edes tällaisista yksinkertaisista, arkisista asioista. Mutta ei niistä voinut keskustella, yksin keskusteleminen on aika helkatin vaikeaa.
Yritin nyt tähän keskusteluun valita muutaman konkreettisen esimerkin miksi minäKÄÄN en mene äidiltä kysymään, miksi hän käyttäyti kuten käyttäytyi. Eihän sellaista tapahtunut.
Ja kyllä, minäkin olen vähän katkera siitä että nuoruuteni meni äidin kanssa tapellessa ja hänen hyväksyntäänsä hakiessa. Olisi voinut olla toisenlainenkin nuoruus... muutama kaveri näytti tulevan todella hyvin parikymppisenä toimeen äitinsä kanssa.
Ja kyllä, olen analysoinut näitä itsekseni vuosien varrella. Joten tunnen itseni ja tiedän millainen äiti minä haluan olla. Ja ennenkaikkea olen hyväksynyt sen että äitini oli mielestäni itsekeskeinen kusipää, en tarvitse enää häneltä sitä tunnustusta, ei minun tarvitse antaa anteeksikaan.
Äiti on ollut nyt muutaman vuoden dementoituneena. Minulla ei ole häntä ikävä. Käyn velvollisuudentunnosta parin kk välein morjestamassa - en tunne mitään.
-tiejyrän tytär-
[/quote]
On käynyt mielessä, että keskusteleminen sinun kanssasi voi olla äitistäsi vaikeaa? Omituisempaa on, että tytär alkaa peräämään äitiltänsä, miksi tämä on äänestänyt niin kuin on tai muuten kyseenalaistaa tätä.
Jos olet alle 18 v. ja asut kotona, sen on tasan äiti ja isä, jotka määrää, milloin tulet kotiin. Itse olet halunnut pitää oman pääsi ja pilannut nuoruutesi tappelemalla.
JA tuo rahojen säästämiskehoitus ajokorttiin on HUOLENPITOA ja VÄLITTÄMISTÄ, jos mikä!
Toivottavasti oma tytär ei ole noin kiittämätön.
Täällä kuullaan harmi vaan näiden 1970-luvulla syntyneiden näkemykset äiteistään. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten nämä 1940- ja 1950-luvulla syntyneet äidit kokevat äitiytensä. Ei KAIKKI voineet olalsysipaskoja äitejä, vaikka sympatiat kaikille, joita äiti on OIKEASTI mitätöinyt ja litistänyt(tiejyrän lapsen äititiejyrä vaikutata ihan asialliselle äidille).
Oon kanssa kuullut, että neuvoloissa olisi ohjeistettu tarkat ruoka-ajat eli imetysajat lapsille, eikä saanut antaa ruokaa, vaikka lapsi miten huusi nälkäänsä.
Aika julmaa nykyajan valossa.
Samoin se, että tuon ajan äidit olivat ns. ensimmäisiä ''ura-naisia'', jotka olivat ehkä jonkun opiston käyneitä ja mentiin samantien töihin. Jätettiin muutaman kuukauden ikäinen nyytti ventovieraalle tai jollekin sukulaistädille hoidettavaksi.
Ei ihme, että emotionaalista sidettä ei syntynyt, kun meidät heti hylättiin. Kiinnostaako hoiva omaa vanhenevaa vanhempaa kohti, kun itse ovat meidät hylänneet? Kovin monia ei. Kaikki kiertää.
Äidit kostanevat sitten suosiollaan poikiaan kohti, joka ainakin meillä on nähty moninaisin ''salaisin'' isoin lahjoin.