70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Huh, on tullut välillä ihan kyyneleet silmiin näitä juttuja lukiessa. Monet on niin tuttuja juttuja etten olisi voinut arvatakaan, että joku muukin on tuntenut samoin kuin minä!
Äiti s .1951, minä 1971. Hän oli nuori äiti jolla äitiys oli muutenkin hukassa (kertoi mm. minulle että teki minut siksi että pääsi pois kotoaan). Kun olin alakoululainen, niin deittaili nuorempia miehiä ja maksoi minulle siitä että kutsuin häntä siskoksi. Tykkäsin niistä miehistä usein siksi että auttoivat minua läksyissä, en muista äitini koskaan auttaneen.
Murrosiässä äiti meni naimisiin ja vakiintui. Kuukautiseni alkoivat. "Nyt voit sitten tulla raskaaksi" äiti vain tokaisi eikä siitä enempää puhuttu. Kotona oli niin ahdistava ilmapiiri että siellä pystyi hädintuskin hengittää. Olin aina pelokas ja ahdistunut. Kotitöitä minulle kasattiin todella paljon ja muutenkin näytettiin paikkani. KOskaan ei kehuttu, aina vähäteltiin ja jopa haukuttiin. (matikka oli vaikeaa minulle ja siitä syystä minua kutsuttiin taulapääksi... omassa kotonani!!!!)
Joitain jänniä juttuja on jäänyt mieleen.. Yhden, siis yhden kerran nuoruudessa sain mennä kaverille yökylään! JOstain syystä äiti ja isäpuoli olivat sinä päivänä hilpeällä tuulella ja tulivat antaneeksi luvan. Seuraavana päivänä ilmapiiri oli taas kotona kireä ja sain tuntea nahoissani sen että minulla oli ollut kivaa!! Siis minun piti tuntea syyllisyyttä siitä! Kotitöitä oli kasattu taas urakalla minua odottamaan ja sisälläni pyöri ahdistus.
Olin melko lahjakas esiintyjä ja olin näytelmäkerhossa. Kertaakaan kukaan ei ollut katsomassa ja kertaakaan kukaan ei kehunut saati kannustanut. Olin myös seurakunnan toiminnassa mukana ja kerran lauloimme yhteisillassa lauluja kun tajusin että kello oli jo 22! Kädet vapisten soitin kotiin, että voisinko vielä hetken laulaa. Isäpuoli huusi kuin hyeena puhelimeen ja itkien poljin kotiin. Äiti säesti taustalla. En kertakaikkiaan voi näitä asioita nyt käsittää!
Miten tämä sitten heijastui vanhempana? Kun silmä vältti, minusta tuli aivan holtiton seksikokeilujen ja alkoholinkäytön suhteen. Siis joskus 17-vuotiaana, kun sain joskus olla yksin kotona. Kaikki piti ottaa irti, kun ei tiennyt milloin taas seuraavaksi pääsee "vapaaksi".
Miellyttämisenhalu ja ristiriitojen pelko on seurannut tähän päivään asti. Mutta kuten niin monilla teistä, itse en tätä käytösmallia omaan kotiini monista! Meillä halataan, pussataan ja puhutaan asiat halki. Enkä yökyläilyjä kiellä koskaan! Tänä kesänä sanoin lapsilleni että ostetaan teltta, niin voivat nukkua kesäöitä pihalla. Samalla alkoi salaa naurattamaan... JOs minun äitini olisi ehdottanut sellaista iloa minun lapsuuden kesääni, niin oikeasti olisin soittanut hänelle ambulanssin, se olisi ollut niin vastoin hänen mielen juoksujaan! Sellainen lämmin äiti minulla. Kiitos kun sain kertoa :)
Suuret ikäluokat ovat se todellinen pullamössösukupolvi, jonka sosiaalisen nousun mahdollistivat sen ajan rakenteet, eivät he itse.
^^loistavasti tosiaan kirjoitettu!
Tunnistan niin vanhempani tuosta!!!
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:51"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 13:16"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 12:43"]
3. Hän jatkaa lievänä samaa sairasta menoaan omien tyttärieni kohdalla. Olen sanonut todella napakasti hänelle monia kertoja, ettei tyttölasten kanssa keskusteltaessa puhuta laihduttamisista, toisten ihmisten mahdollisista läskeistä, selluliiteista, rumuudesta jne. Mutta ei, äitini suoltaa murrosikäiselle tyttärelleni omaa anorektista paskaansa. Myös kommentoi esiteini-ikäisen tyttäreni sortseja ällöttävästi, kuinka nyt miehet katsovat jne.
[/quote]
Minun äitini tekee samaa. Hän on tikkulaiha, ja tuskin koskaan lihoo. Silti hän aina esim joka joulu sanoo miten on lihonut kun on syönyt niin paljon, nyt pitää laihduttaa. Samoin joka kevät pitää laihduttaa. Kun hän tulee meille kahville, niin sitä pullanpalasta ei voi syödä ilman kommenttia, miten sen jälkeen pitää mennä lenkille. Joskus hän esittelee lautamahaansa ja sanoo että katsokaa kun se pömpöttää, kun söin eilen niin paljon. Hetki, haen suurennuslasini. Minulla on kaksi murrosikäistä tyttöä. Heidän kasvattaminen on tarpeeksi haasteellista ilman mummon tuomaa lisähaastetta. Kyllä, olen kieltänyt, mutta ilman vaikutusta.
Huomaan kadulla kulkiessani toistavani päässäni äitini sanoja, miten tuokin lihava/läski on laittanut tuommoisen vaatteen päälleen jne. En sentään sano niitä ääneen. Enkä lasteni kuulleen puhu laihduttamisesta. Meillä mennään lenkille, koska sydän pitää siitä. Lihaksia jumpataan, koska lihakset pitävät siitä. Joka suupalaa ei lasketa.
Äitini mielestä hyvän, kunnollisen ihmisen tunnusmerkki on se ettei liho. Laiskat lihovat. Ja mikä voi olla pahempaa kuin laiskuus. Hänellä on hyvin laaja käsitys laiskuudesta. Lomallakin pitää ahkeroida. Puutarhakeinussa lukeminen on laiskuutta, pitäisi kitkeä kukkapenkkiä, tai leipoa, tai ylipäätänsä tehdä jotain. Myöhään nukkuminen on laiskuutta. Ruokapöydässä pitkään istuminen, tekevision katsominen keskellä päivää jne.
[/quote]
Toi äitykkä kuulostaan kyllä jo mielenterveyspotilaalta tai ainakin vähintää neurootikolta. Otan osaa! Vanhemmitenhan nuo omien vanhempien huonot puolet saattavat putkahtaa lapsissakin esiin, vaikka koko nuoruuden ja aikuisuuden niitä vastaan oisi taistellut ja niitä vihannut.
[/quote]
Olen sen verran mukavuudenhaluinen (äitini mielestä siis laiska) etten peri äitini huonoja puolia. Ehkä vanhana olen laiska ja homssuinen sekä asun sikolättiä muistuttavassa asunnossa. Kapinaa sekin :D
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 18:27"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 16:05"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:58"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:51"]
Sinä et ilmeisesti ole kuullut sanontaa, että sitä kuusta kuuleminen, minkä juurella asunto? Minä olen, ja usein.
[/quote]
Niin, nuo sananlaskut. Oliko sun pakko muistuttaa :)
Niitähän äidinkielenopella riitti.
Näihin ajattelin kyllä oman tyttäreni tutustuttaa. Noin niin kuin kulttuurihistorian ja suvun historian kannalta, en elämänohjeena.
-tiejyrän tytär-
[/quote]
Äitini tiesi muutaman sananlaskun, joita toisteli aika usein. Ne ovat iskostuneet aika syvälle. Elämänohjeeksi niistä ei ole.
[/quote]
Minun äitini aina hoputti ja moitti sanomalla "ei siitä näytä tulevan lasta eikä paskaa". Kaunista, eikö? Vasta aikuisuuden rajoilla tajusin mitä tuo tarkoittaa. Itse en kyllä keksi tilannetta jossa sanoisin noin, varsinkaan lapselleni.
[/quote]
Kun olin viimeisilläni raskaana ja istunut aikani vessassa ähkimässä ilman tulosta, mieheni huusi tuon minulle. Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin nauraa ja todeta miehelle että oikeassa olet. Seuraavana päivänä menin apteekkiin ja homma alkoi luistamaan. Vauvakin syntyi muutaman päivän päästä. Että ehkä niitä on joitakin tilanteita missä tuon voi sanoa..
Sodanjälkeen syntyneet äidit ei juuri ole lapsiaan sylissä pitäneet. On kai ajateltu olevan liikaa hemmottelua? Huh huh. Ja rakastamista ei ole koskaan sanottu, eikä anteeksipyydetty omaa käytöstä tyttäriään kohtaan. Uppiniskainen sukupolvi. Minä Itte - sukupolvi. Muut ei ole mitään. Omat vanhukset, sisarukset työnnetty vanhainkoteihin ja lapset tarhaan. Ei ihme, että ei ole lämpimiä tunteita kyseistä sukupolvea kohtaan. Kaikki kiertää.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 00:40"]Jep.
Kuulun tän ketjun kohderyhmään. Äitini ei kertonut mitään murrosiästä. Suuttui, kun sain kuukautiset. Nauroi humalapäissään miespuoliselle kaverilleen, että tyttärellä on tissit kasvaneet. Luki päiväkirjat, kirjeet. Harjoitti ruumiillista kuritusta. Ollessani 17-vuotias sain porttikiellon lapsuudenkotiini, koska olin äidin mukaan huora ja psykopaatti.
Nyt äitini lähestyy 70 ikävuotta. Hän haluaa olla läheinen kanssani, koska on pehmentynyt isovanhemmuuden myötä. Minulle on vaikeaa olla äitini kanssa. En pysty rakastamaan häntä.
Minun on vaikea käsittää, kuinka akateemisesti koulutettu älykäs ihminen saattoi olla lapselle ja nuorella tuollainen. Eivät kai 40-50-luvuilla syntyneet kategorisesti olleet täysin kykenemättömiä empaattisuuteen?
[/quote]
Tuo viimeinen lause voisi olla minun kynästäni. Olen ihmetellyt samaa omassa äidissäni. Mistään ei voi puhua, koska hän ottaa sen loukkauksena.
Haluaisin tietää miksi hän hankki lapsia jos ei ikinä halunnut tehdä kanssamme mitään. Lomat vietimme isovanhempien luona, harrastuksissa kävimme yksin.
Seksuaalisuus ja naiseksi kasvaminen oli tabu ja meikkaaminen ja laittautuminen oli typerää ja halveksittavaa.
Mun 40-luvulla syntyneiden vanhempien keskeiseksi ominaisuudeksi voi nimetä saituuden ja moukkamaisuuden. Asun kaukana lapsuudenkodistani, pk-seudulla, ja häpeän heitä usein.
He ovat äärettömän saitoja ja isä varsinkin aivan pimahtanut rahan suhteen: kyttää tilin saldoja ja korkoja ja osakerahastojaan netissä. Samaan aikaan ajavat 20km päähän ison leipomon "tehtaanmyymälään" kuten he sitä nimittävät ja ostavat monen kuukauden leivät semmoisia jäännöspaloja ja pakastavat ne.
Rahaa on kun vain jaksaisi käyttää mut samalla sitten löysivät porsaanrei'än, että pääsevät tuetulle lomalle jonnekin Korpilammen kylpylään tms. Samaan aikaan kuitenkin kahdesti vuodessa etelän loma ja kerran vuodessa Pärnun reissu. Äitini järjestää yhden yhdistyksen ryhmämatkoja ja vekslaa ja junailee itselleen ja isälleen ilmaiset matkat kun laskuttaa ihmisiltä liikaa. Tällä he sitten leveilevät mulle.
Kyl äiti soittaa, hän aloittaa sillä, mistä kaupasta he ovat saaneet tarjouksella sitä tätä ja tuota. Makkaratarjouksetkin kerrotaan uutisena.
Kerran vanhempani olivat meillä kyläilemässä ja vein heidät kahvilaan, jossa oli asiakkaille ilmaiseksi tarjolla suklaatryffeleitä kupissa. Isäni rohmusi yli puolet, kun kerran ilmaiseksi sai.
Häpesin silmät päästäni.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 21:58"]Mun 40-luvulla syntyneiden vanhempien keskeiseksi ominaisuudeksi voi nimetä saituuden ja moukkamaisuuden. Asun kaukana lapsuudenkodistani, pk-seudulla, ja häpeän heitä usein.
He ovat äärettömän saitoja ja isä varsinkin aivan pimahtanut rahan suhteen: kyttää tilin saldoja ja korkoja ja osakerahastojaan netissä. Samaan aikaan ajavat 20km päähän ison leipomon "tehtaanmyymälään" kuten he sitä nimittävät ja ostavat monen kuukauden leivät semmoisia jäännöspaloja ja pakastavat ne.
Rahaa on kun vain jaksaisi käyttää mut samalla sitten löysivät porsaanrei'än, että pääsevät tuetulle lomalle jonnekin Korpilammen kylpylään tms. Samaan aikaan kuitenkin kahdesti vuodessa etelän loma ja kerran vuodessa Pärnun reissu. Äitini järjestää yhden yhdistyksen ryhmämatkoja ja vekslaa ja junailee itselleen ja isälleen ilmaiset matkat kun laskuttaa ihmisiltä liikaa. Tällä he sitten leveilevät mulle.
Kyl äiti soittaa, hän aloittaa sillä, mistä kaupasta he ovat saaneet tarjouksella sitä tätä ja tuota. Makkaratarjouksetkin kerrotaan uutisena.
Kerran vanhempani olivat meillä kyläilemässä ja vein heidät kahvilaan, jossa oli asiakkaille ilmaiseksi tarjolla suklaatryffeleitä kupissa. Isäni rohmusi yli puolet, kun kerran ilmaiseksi sai.
Häpesin silmät päästäni.
[/quote]
Voih, tämä on niin tuttua! Juuri tuo, että rahaa olisi mutta sitä ei käytetä mihinkään vaan juostaan tarjousten perässä naurettavuuksiin asti. Vanhempani voivat kylmänrauhallisesti jopa huijata, jotta hyötyvät sen muutaman euroa mitä hyötyvät.
Kiitos ap: lle tästä ketjusta. Itkien olen lukenut kommentteja ja ymmärtänyt itseäni ja lapsuuttani parissa päivässä enemmän kuin yli kolmenkymmeneen vuoteen. Ja sitä, miksi käyttäydyn nyt niin kuin käyttäydyn ja mikä ihme kaikessa mättää.
Palaan asiaan huomenna. Tänään nukun paremmin kuin pitkän aikaan.
Kiitos myös kaikille kokemuksensa jakaneille. Uskomatonta että onkin luullut olevansa ihan yksin kokemuksineen. Olette arvokkaita ja ihania kaikki, juuri tuollaisina ja minä tällaisena.
Juuri samat kokemukset. Kaikki harrastukset oli vain yksin kuljettava ja veivät aikaa paljon, joten ei tullut oltua ''äidin jaloissa'' pyörimässä. Mitään emme koskaan tehneet yhdessä.
Mitään henkilökohtaista keskustelua emme koskaan käyneet, sillä kaikesta hän otti aina ns itseensä. Mitään omasta historiastaan hän ei koskaan halunnut kertoa, ei lapsuusperheestään - ei isänsä kuolemasta, kun hän oli nuori. Kaikki pelkkää salailuja. Tuntui aina, kuin olisi tunkilla avaamassa jotain syvälukittua hautaa, kun mitään ei vapaaehtoisesti kerrottu. Eikä kerrota. Pelkkää ns filmausta ulkopuoliselle maailmalle kaikesta, miten ''hyvin'' asiasta. Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki, oma äitini lempisananlasku.
Ja aina piti jotain tehdä. Huono omatunto, jos hetkenkin oltiin ns paikallaan, eikä tehty jotain hyödyllistä.
En ihmettele omaa loppuunpalamistani. Olin niinsanottu wonderkid. Harrastin kaikkea mahdollista ja olin kaikessa ns. kelpo lahjakas nuori.
Mistään vaikeuksista ei koskaan saanut puhua. Sillä niitä ei saanut tunnustaa edes olevan olemassa. Ahdistukset yksin läpikäytävä.
Sellaisia olivat äitimme. Jättivät täysin yksin selviytymään jo hyvin varhain. Toisin sanoen hylkäsivät. Ehkä se liittyy heidän historiaansa, ja paha laitettiin kiertämään. Olihan heidätkin hylätty? Toisaalta olettaisi, että haluaisi tehdä kaiken toisin, jos on paljon kärsimystä omassa lapsuudessaan kokenut.
Näitä kertomuksia kun lukee, vaikuttaa valitettavan yleiseltä omien äitiemme tunnekylmyys ja suoranainen jopa paha tahto tyttäriään kohtaan.
Toivoisi melkein, että asiasta tehtäisiin enemmänkin tutkimusta, sillä niin yleiseltä tämä tuon ikäluokan sairas käytös omia lapsiaan kohtaan vaikuttaa olevan. Erityisesti tyttärien elämän vahingoittaminen. Paljon emotionaalista tuhoa.
Oma äitini ei ole kertaakaan kysynyt kuulumisiani aikuiselämäni aikana. Ei tosin nuorenakaan. Yhtäkään puhelinsoittoa en ole myöskään häneltä ikinä saanut.
Sanomattakin on selvää, että en välitä yhteydenpidosta enää. Se juna meni kauan aikaa sitten.
Poikalapsen elämää seurataan sitten sitäkin tarkemmin. Tyttäret korvataan melkein vihankatkuisella käytöksellä, varsinkin mikäli tyttärillä on ollut isäänsä hyvä suhde. Joku sen jo kerran sanoi, että mielisairastahan tuo käytös on. Ja aika monen näyttää olevan tosiaan samoja kokemuksia. Ei ole sattumaa.
Mikä tän sukupolven taustalla muu kuin se sota?
Ehkä tuon ajan rakenne, että kaikki oli tavallaan auki. Kunhan vaan kysyi töitä, niin heti löytyi. Tuli tunne, että kaikki on vaan itsestä kiinni ja tämä sukupolvi ei kykene käsittämään ongelmia, minkä kanssa nykysukupolvet kamppailee.
Osa pärjää toki todella hyvin, mutta yhä suurempi osa syrjäytetään. Oli sitten koulutusta tai kokemusta miten paljon tahansa, liian paljon markkinoilla samoihin työpaikkoihin ja firmat senkun sulkee ovensa.
He eivät voi käsittää sitä, minkä kanssa eivät joutuneet itse kamppailemaan.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 23:04"]
Oma äitini ei ole kertaakaan kysynyt kuulumisiani aikuiselämäni aikana. Ei tosin nuorenakaan. Yhtäkään puhelinsoittoa en ole myöskään häneltä ikinä saanut.
Sanomattakin on selvää, että en välitä yhteydenpidosta enää. Se juna meni kauan aikaa sitten.
Poikalapsen elämää seurataan sitten sitäkin tarkemmin. Tyttäret korvataan melkein vihankatkuisella käytöksellä, varsinkin mikäli tyttärillä on ollut isäänsä hyvä suhde. Joku sen jo kerran sanoi, että mielisairastahan tuo käytös on. Ja aika monen näyttää olevan tosiaan samoja kokemuksia. Ei ole sattumaa.
Mikä tän sukupolven taustalla muu kuin se sota?
[/quote]
Juurikin se yhteiskunnan rakenteellinen muutos, mitä tuossa joku jo hyvin kuvasi. Kunhan nämä 40-lukulaiset selvisivät jotenkuten sen kansakoulunsa ja hankkivat jonkinmoisen koulutuksen ammattiin, sen jälkeen AIVAN KAIKKI lankesi heille kuin manulle illallinen. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin siihen aikaan ja he saivat aivan kaikki edut. Ja kokevat tämän muka jotenkin omaksi saavutuksekseen, vaikka syynä oli edellisen sukupolven jälleenrakennus sodan jälkeen Euroopan yleinen vaurastuminen, globaali teknologinen kehitys, mahtava vienti Neuvostoliittoon ja näistä kaikista seurannut BKT:n kasvu ja lihavat ajat, jolloin oli varaa rakentaa sosiaaliturvaa ja systeemejä kansan hyväksi. Tämä samainen jengi sitten oli pääsyyllisenä porsastelemassa kaiken pois, hehän olivat söhläämässä sen 90-luvun alun laman, joka oli tyystin kansallinen moka. Nälkäiset ja suurudenhullut suuret ikäluokat sokaistuivat juppikulttuurista ja varsinaiset valioyksilöt synnyttivät asunto- ja pörssikuplan, tunnetuin seurauksin.
Ei tässä voi kuin henkeään haukkoa, miten yksi ahne ja traumatisoitunut sukupolvi sössi kaiken, mikä heille annettiin.
Ihmettelen, miksei suurten ikäluokkien psykososiaalisesta (taudin)kuvasta ole tehty tutkimusta.
Mitä tutkimuksia (esim. kulttuurihistoria, sosiaalipolitiikka jne.) on tehty viime vuosikymmenten kulusta, jossa tiivistettäisiin ja vedettäisiin lankoja yhteen, miten kaikki meni?
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 20:47"]
Haluan vielä kommentoida ketjun anteeksiantamiskeskustelua. Kehotus anteeksiantamiseen sisältyy myös kristinuskon perusoppeihin. Logiikka on sellainen, että Jessuksen esikuvan mukaisesti sinua kohtaan rikkoneelle tulee antaa anteeksi, koska jokainen on saanut syntinsä anteeksi joka tapauksessa suhteessa Jumalaan.
Itse tunnustaudun kristityksi, mutta anteeksiantamisen vaatimus on tuntunut rankalta, mahdottomalta ja epäreilultakin. En kykene, ja sanottakoon suoraan, edes halua antaa tiettyjä asioita anteeksi, päästää sitä rikkojaa ns. pälkähästä.
Otin sitten asian puheeksi todella uskovan papin kanssa, ja pelkäsin että minut leimataan sieltäkin pahaksi, koska olen kykenemätön tähän anteeksiantoon. Kun sitten keskustelimme, mitä anteeksianto minimissään sisältää ja miten pahoista asioista ihmisen on mahdollista antaa anteeksi. Miten voisin olla ylintä ystävää henkilöiden kanssa, joiden väärien tekojen seurauksia kannan hautaan saakka ja jotka eivät edes ymmärrä olevansa anteeksiannon kohteena (koska eivät ole tehneet mitään väärää).
Huojennuin kuullessani, ettei anteeksianto sisällä vaatimusta palauttaa välejä tai aikaansaada minkäänlaista kanssakäymistä rikkojan ja rikotun välille. Kärjistetysti raiskatun ei tarvitse alkaa käydä päivällisillä raiskaajansa kanssa. Kristillinen anteeksianto on yksinkertaisesti sitä, ettei vaadi Jumalalta näiden henkilöiden joutumista kadotukseen. Heidän pelastuksensa on heidän oma asiansa, omat katumisensa heidän ja Jumalan välinen asia. Anteeksiantaja vain ikään kuin irroittautuu tästä kuviosta, eikä ole tuomassa omaa kosmisen oikeudenmukaisuuden vaatimustaan rikkojan syyksi kun tämä on viimeisellä tuomiolla. Jos välit korjautuvat tässä ajassa niin hyvä, mutta jos eivät, niin sitten eivät. Se ei ole anteeksiantamisen edellytys.
[/quote]
Tätä minäkin yritin selittää, vaikkakin maallisilla termeillä. Eli itsensä vapauttaminen negatiivisesta asiasta, koska itselle ei ole mitään hyötyä helliä niitä pahoja muistoja.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 23:33"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 23:04"]
Oma äitini ei ole kertaakaan kysynyt kuulumisiani aikuiselämäni aikana. Ei tosin nuorenakaan. Yhtäkään puhelinsoittoa en ole myöskään häneltä ikinä saanut.
Sanomattakin on selvää, että en välitä yhteydenpidosta enää. Se juna meni kauan aikaa sitten.
Poikalapsen elämää seurataan sitten sitäkin tarkemmin. Tyttäret korvataan melkein vihankatkuisella käytöksellä, varsinkin mikäli tyttärillä on ollut isäänsä hyvä suhde. Joku sen jo kerran sanoi, että mielisairastahan tuo käytös on. Ja aika monen näyttää olevan tosiaan samoja kokemuksia. Ei ole sattumaa.
Mikä tän sukupolven taustalla muu kuin se sota?
[/quote]
Juurikin se yhteiskunnan rakenteellinen muutos, mitä tuossa joku jo hyvin kuvasi. Kunhan nämä 40-lukulaiset selvisivät jotenkuten sen kansakoulunsa ja hankkivat jonkinmoisen koulutuksen ammattiin, sen jälkeen AIVAN KAIKKI lankesi heille kuin manulle illallinen. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin siihen aikaan ja he saivat aivan kaikki edut. Ja kokevat tämän muka jotenkin omaksi saavutuksekseen, vaikka syynä oli edellisen sukupolven jälleenrakennus sodan jälkeen Euroopan yleinen vaurastuminen, globaali teknologinen kehitys, mahtava vienti Neuvostoliittoon ja näistä kaikista seurannut BKT:n kasvu ja lihavat ajat, jolloin oli varaa rakentaa sosiaaliturvaa ja systeemejä kansan hyväksi. Tämä samainen jengi sitten oli pääsyyllisenä porsastelemassa kaiken pois, hehän olivat söhläämässä sen 90-luvun alun laman, joka oli tyystin kansallinen moka. Nälkäiset ja suurudenhullut suuret ikäluokat sokaistuivat juppikulttuurista ja varsinaiset valioyksilöt synnyttivät asunto- ja pörssikuplan, tunnetuin seurauksin.
Ei tässä voi kuin henkeään haukkoa, miten yksi ahne ja traumatisoitunut sukupolvi sössi kaiken, mikä heille annettiin.
[/quote]
Juuri näin. Porsastelivat kaiken ja jättävät meille paskat ja laskut.
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 18:24"]
hyvin kylmää käytöstä. tyttäret ovat kuin jotain kilpailijoita naisena olemisesta vai mikä ton käytöksen aiheuttaa? pojat sitten uusi versio nuoruuden rakastetusta tai jotain oidipushämminkiähän toi on, kun tyttäret on kuin jotain kylmiä esineitä, joita voi töniä miten sattuu.
[/quote]
Isäni vihjaili joskus, että äiti taitaa liikaakin rakastaa poikalastaan. Tuolloin pidin sitä erittäin mauttomana huomautuksena... en tiiä, nosti jalustalle ja muut polki "suohon".
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 20:06"]
Tuo on aika erikoista muuten, kun tuntuu että jokaisessa suomalaisperheessä omista perhekokemuksistaan kertominen on ylivoimaisen vaikeaa näille äideille. He eivät muka muista mitään yksityiskohtia meidän lapsuudestamme, muuta kuin tosiaan nää muutamat samat tarinat, joita veivattu vuosikausia - yleensä tarkoituksena aiheuttaa nolostumista ja hieman häpellisiä tunteita. Siis sukulaisille ja tuttaville kerrotaan samaa hassunhauskaa tarinaa vuosikausia.
Mutta kun haluaa lapsena / tyttärenä kysellä äidin omia muistoja omasta lapsuudestaan tai omasta lapsuudesta - vastaukset aina yhtä tönkköjä. Ja ihan kuin poispyyhittyjä?
Mistä voi johtua, että mistään menneestä ei ole koskaan voinut puhua saati muistella? Ihan yleiseltähän tämä vaikuttaa tällainen käytös.
Kuulin amerikansuomalaiselta kerran saman, että häntä ihmetyttää että hänen äitinsä vastaukset ovat juurikin tuollaisia töksäytyksiä. Ja mitään ei haluta jakaa oman tyttärensä kanssa omasta menneisyydestä. Että mitä sitä vanhoja muistelemaan. Kokenut sen erittäin loukkaavaksi.
Miksi äitimme tekevät näin..
[/quote]
Äitini aina sanoi, että tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Kyseessä saattoi olla yhteisen lapsuudessa tapahtuneen lomamatkan muisteleminen, ei siis mitään negatiivista. Omasta lapsuudesta on kertonut yhden asian:kuinka istui kyydissä, kun oma isä peruutti upouudella autolla vahingossa seinään. Arvatenkin isäukko sadatteli........ Muusta ei ole tietoa (kouluajoista, nuoruudesta yms.)
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:19"]
40-luvulla syntyneet ja suuret ikäluokat - siinä porukassa on jotain mätää. Suurin osa heistä on lähtöisin maaseudulta, on ollut ainakin niukkaa jos ei suorastaan puutetta kaikesta. On ollut rikkaita isojen tilojen lapsia ja pientilallisen vähävarasempia perheitä. Lapsia on useimmiten ollut aika paljon, sisarusten kanssa ollut kiistaa ja kateutta alusta lähtien ja nyt nämä arjen sankarit sitten tappelevat siitä perikunnan omistamasta mummolarakennuksesta verissä päin ja sisarussuhteet katkolla koko ajan.
Nämä suurten ikäluokkien edustajat ovat sitten kukin käyneet kansakoulunsa ja keskikoulunsa, menneet merkonomeiksi ja teknilliseen kouluun, eläneet 60-luvulta lähtien yhtä suurta nousukautta, olleet taistelemassa itselleen isoja eläke-etuja ja sosiaaliturvaa, oppineet mantran "meillä on oikeus vaatia" ja vaatineet, saaneet. Heillä on muistissa se eriarvoisuus, joilla ihmisiä arvotettiin 40-60-luvuilla, me 70-luvun kasvatit ja peruskoulun tasapäistämät tiedämme vain häviävän pienen osan siitä uskomattomasta eriarvoisuudesta, mitä takavuosina Suomessa vallitsi. Suurella osalla suurista ikäluokista on järjettömän huono itsetunto, ja tästä syntyy pohjaton kateus muita kohtaan, jopa omia lapsiakin kohtaan. "Kun tämänkin sinä saat niin paljon helpommalla". Omanarvontuntoa on pönkitetty käyttämällä hyväksi hyvinvointivaltiota, eletty läpi lihavat vuodet jolloin töitä oli tarjolla kaikille, edetty uralla ja päästy eläkeputkeen. Silti koko ajan pelko siitä, että maaseudun paskan haju on tarttunut niin lähtemättömästi ihoon kiinni, ettei solahdakaan sujuvasti pikkukaupungin sosiaalisiin suhteisiin.
Kun itseään häpeävälle ja heikon itsetunnon omaavalle annetaankin yhtäkkiä vakituinen työ, viisipäiväinen työviikko, vuosilomat, eläkekertymät ja aravalaina, on helppo tuudittautua, että "minä itse olen tämän itselleni hankkinut". Että olen ponnistellut itseni sieltä paskaisen pellon laidalta tiilitaloon ja turvalliseen elämään. Suuret ikäluokat ovat sairas ikäluokka. Mitään ei haluta antaa muille, solidaarisuus toisia kohtaan on aivan tuntematon käsite. Ei osallistuta hyväntekeväisyyteen, ei tehdä vapaaehtoistyötä KUIN AINOASTAAN YHDISTYKSISSÄ, JOS PÄÄSTÄÄN HALLITUKSEEN. Suuret ikäluokat ovat kannatelleet suomalaista kummallista yhdistys-hulluutta ja syy siihen ei ole innokkuus vaikuttaa asioihin vaan saada mitätön nimike kotiseutu- tai sairausyhdistyksessä. "Harrastusvastaava" my ass. Siellä nämä valkoisen vehnän turvottamat "ikivireät" sitten möhnäävät ja kuhnaavat itselleen kunniaa ja riitelevät keskenään. Samaa meininkiä havaittavissa taloyhtiön hallituksissa, "minun etuni vastaista" - ei hyväksytä.
Me 70-luvun kasvatit, joilla on menneisyydessä häivähdys köyhyyttä, me peruskoulu-kokeilun koekansalaiset, tasa-arvoon ja tasapäisyyteen kasvatetut, vanhempiemme kadehtimat "pullamössöt" olemme ehtineet elämään jo yhden laman ja nyt elämme toista, näemme hyvinvointiyhteiskunnan alas ajon ja suurten ikäluokkien kitinän, vaikka he ovat jo turvallisesti eläkkeellä, lainat on maksettu, tiilitalon pihaan ostettu jo Mersu ja Kanarialla on jo käyty vuosikaudet kerran talvessa.
Suuret ikäluokat jättivät voimainsa tunnossa äitinsä ja isänsä lahoavaan maalaistönöön ja siirsivät sieltä laitokseen, jonka hyvinvointivaltio mahdollisti.
Nyt, kun suuret ikäluokat alkavat olla itse laitostarpeessa, suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan rippeistä menee vanhustenhoitoon. Hoitajia tilataan Filippiineiltä asti. Lapsilisistä kyllä leikataan. Tutkimus osoittaa, että me 70-lukulaiset olemme koko Suomen historiassa ensimmäinen sukupolvi, joka saatamme olla köyhempiä kuin edellinen sukupolvi.
Suuret ikäluokat ovat se todellinen pullamössösukupolvi, jonka sosiaalisen nousun mahdollistivat sen ajan rakenteet, eivät he itse.
[/quote]
AIVAN LOISTAVASTI kuvattu OMAT TUNTONI!! Juurikin NÄIN!!!
Omahyväisin sukupolvi, joka on syyllistänyt OMAT lapsensa sekä pitää kaikkea ''omistamaansa'' ja etuja täysin omin voimin hankittuina. Nykyajan nuorten/aikuisten työttömyydestä ja eläketurvista heillä ei ole aavistustakaan.
Sen aikaisilla koulutuksilla sai IHAN mitä vain työtä ja duunipaikka oli todellakin varma, jos akateemisen koulutuksen hankki. NYT on INFLAATIO koulutuksessa, kun maistereita ja tohtoreita on tuhansittain kortistoissa ja omat vanhempamme tai useinkin ehkä juuri ne kaiken ''kokeneet'' äidit v***levat lapsilleen, että kyllä töitä tekeville löytyy.
Joskus ei melkein ihmettele traagisia uutisia ip-lehdissä. Sietokyky on monella koetuksella nykyään ja jos iva osuu väärään aikaan väärälle ihmiselle, voi oikeasti kamelin selät katketa.