Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 00:24"]
Minulla isäni on ollut se, joka ei ole kestänyt oman tahtoni kehittymistä, ja on aina tuntunut että hän lakkasi pitämästä minusta, kun en enää ollut vain hänen mielensä jatke. Eli jostain 8-10-vuotiaasta viimeistään. Vanhempani myös erosivat niillä main, ja hän onkin usein myöhemmin todennut, että äiti sittemmin "pilasi" minut. Nyt kun lapsenlapset, minun lapseni, alkavat kasvaa ja osoittaa omaa ajattelua, huomaan saman toistuvan. Lapsia ei jakseta yhtään, heidän asioitaan ei kuunnella lainkaan, leikkimisestä puhumattakaan tai edes lelujen ihastelua tms.
[/quote]
Juu vauvat eivät vänkää vastaan, ne ovat suloisia. leikki-ikäisetkin menettelee, mutta siitä ylöpäin hankaluuksia tiedossa. Rippi-ikäisiä kestetään sen mukaan kenen sisarukssita lapsia he ovat, meillä kävi jhono tuuri, kumpiakiaan ei muistettu, vaikka viettivät lapsuudessa pidempiä aikoja mummolassa kuin nk. paremman sisarusten lapset (jotka eivät käyneet ollenkaan mummulassa vaikka asuivat kolmen kilometrin päässä). a.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 00:29"]
Kirous siirtyy, mikäli mikään sukupolvi ei suostu katsomaan peiliin ja myöntämään vahingon kiertämistä.
[/quote]
Tällä voidaan Alice Millerin hengessä jopa selittää, miksi jotkut naiset haluavat silpoa tytärensä alapäät vaikka se on tehty heille itselleenkin ja he tietävät miten kauheaa ja lopullista se on.
Homman vääryyden myöntäminen olisi sama asia kuin että he myöntäisivät, että heidän omat äitinsä ovat tehneet heille tuon vääryyden tietäen täysin, millaista se on. Näin ei saa/voi ajatella, koska vanhempia tulee totella, kunnioittaa ja rakastaa, vaikka he olisivat millaisia. Kaikki, mitä äiti on itselle tehnyt, on määritelmällisesti hyvää ja sen kieltäminen pahuutta ja kapinaa. Tämän jälkeen ei ole henkisesti muuta mahdollisuutta kuin tehdä sama omille tyttärille.
Jonkun täytyy kohdata se tabu, että vanhemmat ovat olleet säälimättömiä, pahoja ja väärässä - ja sen jälkeen sanoutua tuosta tavasta itse irti. Ja siihen ei saa tukea, jos aina lähdetään siitä, että äitiä pitää kuitenkin aiva vähintään ymmärtää ja rakastaa äitiytensä tähden.
Tämä ketju on antanut minulle suunnattoman paljon. Luin jokaisen viestin ajatuksella. Olen syntynyt v. -74, äitini -44. Hän on akateemisesti koulutettu, eläkkeellä oleva psykologi. Hän ylittää jatkuvasti rajojani, yrittää kontrolloida kaikessa ja viestii kaksoissidoksin. Hän saa minut tuntemaan häpeää, riittämättömyyttä ja huonoutta.
Olen sairastanut anoreksiaa ja bulimiaa 13-vuotiaasta ensimmäisen lapsen syntymään saakka (30 v.) Muistan, miten anoreksiassa hain äitini rakkautta, syliä, lohdutusta ja hyväksyntää. Koin aina, että hänen puheensa olivat ristiriidassa hänen oikeiden ajatustensa ja tunteidensa kanssa; teorian hän kyllä osasi. Anoreksiani oli isku vasten hänen ammattiylpeyttään ja hän häpesi minua, vaikkei sitä tietenkään myöntänyt. Halusinkin kovin miellyttää häntä paranemalla, ja bulimiaa sain sitten sairastaa ihan rauhassa seuraavat 15 vuotta. Hän ei osoittanut mielenkiintoa sille, miten oikeasti voin; pääasia, että opiskelin yliopistossa ja seurustelin pärjäävän miehen kanssa.
Isäni ei rajoistani piitannut senkään vertaa kuin äitini. Hänen härski ja likainen katseensa sai minut häpeämään naiseksi muuttumistani ja, ennen kuin anoreksia ratkaisi kätevästi tuonkin ongelman, vältin visusti näyttäytymästä hänelle vähänkään paljastavissa vaatteissa. Muistan myös, miten hän on kosketellut minua intiimialueiltani yms. Kun joskus aikuisena kerroin tästä äidilleni, hän ainoastaan tokaisi: Minä arvasin!! Ei mitään muuta. Tuon jälkeen päätin, etten koskaan enää kerro hänelle mitään, mutta aina hän saa minut puhumaan "ohi suuni", olisiko ammattinsa etuja. Joka ainut tällainen kerta tunnen itseni hylätyksi ja häväistyksi.
Äitini suhde seksuaalisuuteen oli estynyt ja häpeilevä. Kuukautisista kertominen oli hänelle vaikeaa ja hän välitti tuolloin häpeäntunteen myös minulle. Seksivalistusta en ole saanut yhtään häneltä, tosin meillä oli kotona kirjahyllyssä vaikka mitä Shere Hite -raporttia, joihin kyllä omatoimisestikin osasin paneutua ;) Edelleenkään en voi kuvitellakaan puhuvani hänen kanssaan mistään seksuaalisuuteen viittaavasta, en myöskään pysty käymään hänen kanssaan edes saunassa. Miehen tai ystävien kanssa puhuessa en ole yhtään estynyt...
Äitini katsoo minua aina päästä varpaisiin arvioivasti, kun tapaamme harvakseltaan. Hän halveksii lihomista ja se ilmenee ns. rivien välistä. Vihaan tuota hänen läpiporautuvaa katsettaan, tuntuu, että häviän silloin olemasta kokonaan.
Äitini on nykyään vireä eläkeläinen ja hyvä mummo lapsilleni. Vanhemmat erosivat aikoinaan, isään en pidä enää yhteyttä. Äiti ei ole kiinnostunut, jos kerron menestymisestäni työelämässä tms - hän on hiljaa tai vaihtaa aihetta. Ylipäätään hän ei ole kiinnostunut minusta muulloin kuin silloin, kun asiat menevät hänen tahtonsa mukaisesti (eli miellytän ja mukaudun kaikkeen). Sairas tai heikko en saa koskaan olla, se on teeskentelyä. Viimeksi tänään hän käytännöllisesti vaihtoi saman tien puheenaihetta, kun kerroin, että on ollut kurkku vähän kipeä ;) Tuo viimeksi mainittu on jo ihan koomista, kun se on niin kategorisen varmaa.
Olen terapiassa ja olen päättänyt, että löydän vihdoinkin oman itseni ja määrittelen rajani suhteessa äitiini. En tiedä, muuttuuko suhteemme koskaan hänen puolestaan muuksi, mutta ei sen väliä. Puhua en enää yritä, pelkkä ajatuskin siitä tuntuu mahdottomalta.
Tässä keskustelussa ei pidä unohtaa isiä, hehän ovat usein tätä toimintaa mahdollistamassa eli samalla tavoin kuin alkoholistiperheessä ennen(?) vaimo mahdollisti alkoholitin juomisen niin narsistiperheessä puoliso mahdollistaa henkisen ja fyysisen väkivallan. Isät vetäytyy, ja toisinaan puolustaa raivoisasti äitiä (pillun toivossa) ja tosin päin , äidit katsovat muualle, kun isä lyö. Kuvio sama, ei puolustettavaa moiseen käytökseen.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 00:38"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 00:29"]
Kirous siirtyy, mikäli mikään sukupolvi ei suostu katsomaan peiliin ja myöntämään vahingon kiertämistä.
[/quote]
Tällä voidaan Alice Millerin hengessä jopa selittää, miksi jotkut naiset haluavat silpoa tytärensä alapäät vaikka se on tehty heille itselleenkin ja he tietävät miten kauheaa ja lopullista se on.
Homman vääryyden myöntäminen olisi sama asia kuin että he myöntäisivät, että heidän omat äitinsä ovat tehneet heille tuon vääryyden tietäen täysin, millaista se on. Näin ei saa/voi ajatella, koska vanhempia tulee totella, kunnioittaa ja rakastaa, vaikka he olisivat millaisia. Kaikki, mitä äiti on itselle tehnyt, on määritelmällisesti hyvää ja sen kieltäminen pahuutta ja kapinaa. Tämän jälkeen ei ole henkisesti muuta mahdollisuutta kuin tehdä sama omille tyttärille.
Jonkun täytyy kohdata se tabu, että vanhemmat ovat olleet säälimättömiä, pahoja ja väärässä - ja sen jälkeen sanoutua tuosta tavasta itse irti. Ja siihen ei saa tukea, jos aina lähdetään siitä, että äitiä pitää kuitenkin aiva vähintään ymmärtää ja rakastaa äitiytensä tähden.
[/quote]
Kuulin jossain keskustelussa, miten syyrialainen mies kertoi äidin pitävän taivaanavaimia taskussaan. Mikäli ei kaikessa alistu äidin tahtoon, seurauksena on porttikielto taivaaseen. Näinhän se menee tyttärien kohdalla varsinkin. Äidit tietävät valtansa ja he voivat syöstä lapsensa joko helvettiin tai raottaa taivaan ovea. Tottahan se on. Mielivallan alle joutuu liian moni, koska valta on vastuuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Täällä kuullaan harmi vaan näiden 1970-luvulla syntyneiden näkemykset äiteistään. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten nämä 1940- ja 1950-luvulla syntyneet äidit kokevat äitiytensä. Ei KAIKKI voineet olalsysipaskoja äitejä, vaikka sympatiat kaikille, joita äiti on OIKEASTI mitätöinyt ja litistänyt(tiejyrän lapsen äititiejyrä vaikutata ihan asialliselle äidille).
[/quote]
Miksipä et avaisi uutta ketjua 40-50-luvuilla syntyneiden muistoille ja kertomuksille aiheen tiimoilta?
Josko sinä saisit sen vuosikymmeniä vuorovaikutuksen estäneen jäisen vaikenemisen muurin murrettua, kun me emme siinä ole onnistuneet...
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 00:44"]
Tässä keskustelussa ei pidä unohtaa isiä, hehän ovat usein tätä toimintaa mahdollistamassa eli samalla tavoin kuin alkoholistiperheessä ennen(?) vaimo mahdollisti alkoholitin juomisen niin narsistiperheessä puoliso mahdollistaa henkisen ja fyysisen väkivallan. Isät vetäytyy, ja toisinaan puolustaa raivoisasti äitiä (pillun toivossa) ja tosin päin , äidit katsovat muualle, kun isä lyö. Kuvio sama, ei puolustettavaa moiseen käytökseen.
[/quote]
ja toisinaan isiä ei enää ole olemassa. isät ehkä ovat kuolleet tai erossa perheestä. näin äidin mielivalta korostuu suhteessa tyttäriin. lumikki- ja tuhkimosadut..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 22:22"]
Muuttumisesta ja muuttamisesta.
Ihmiset muuttuvat vain harvoin toisen ihmisen aloitteesta. Lapsen ja vanhemman suhteessa on lähtökohtaisesti se rasite, että ainakin tämä 30-50-luvun sukupolvi haluaa säilyttää kasvonsa ja auktoriteettinsa niin pitkään kuin mahdollista.
Joten aika tuhoon tuomittua näyttää tätä, näin pitkää ketjua tai ylipäänsä vaatia mitään...
Jotain hyvää muutosta voi tapahtua, jos äiti sairastuu vakavasti. Tai sitten ei. Tai ylipäänsä jos äidille tapahtuu joku iso kriisi, joka pistää palikat uuteen järjestykseen. Mutta kyllä täällä oli tarinoissa monta sellaistakin, jotka kuulostaa siltä, ettei äiti muutu ja parasta vain on hyväksyä, että on äidin elämä ja oma elämä ja paljon ilmaa välillä.
Ihmissuhteet kuitenkin muuttuvat. Minulla oli isäni kanssa aina aika energinen suhde. Äitiäni varoin ja säästelin ja tein hänen kanssaan kotitöitä ja ompeluja. Isän kanssa riitelin, kun oli aihetta, ja äiti oli siinä välissä diplomaattina.
Kun muutin pois ja perustin perheen, riita saattoi yhä leimahtaa joskus. Jos olisin keskittynyt vain niihin asioihin, olisin voinut niinä vuosina kirjoittaa aika rankan tilityksen. Mutta Isä myös välitti ja osoitti sen. Onneksi viimeisenä vuotena osasin rikkoa tuon riitakaavan ja kertoa, että arvostin isää isänä. Sitten isä kuoli. Ennen kuolemaansa hän vielä jaksoi avautua ja kertoa tärkeitä asioita. Olen kaivannut häntä paljon.
Mikä on näkökulma? Mikä on tärkeää? Mikä on päällimmäisintä?
Joskus se, että itse muuttaa omaa asennettaan, muuttaa ihmissuhteen.
Ja disclaimer; tuhoava vuorovaikutus pitää rajata pois, edellinen ei kysy siitä mitään.
Alla runo, jonka sain jo aikaa sitten, mutta josta en silloin oikein ymmärtänyt mitään, nyt ehkä aavistus:
Siunatkaa rukouksissanne toisianne äiti ja tytär
sillä suhteenne on ainutlaatuinen
ja täynnä mahdollisuuksia siitä hetkestä lähtien
kun ette enään velo omaa elämäänne toisiltanne.
( Anja Porio)
[/quote]
Kunpa ne äidit vaan antaisi tyttärelle elämän, oman elämän. Se velkaannuttaminen kun alkaa monen kohdalla siitä hetkestä, kun tähän maailmaan synnyttään. Uhriuttaminen, martyyrius.. äidin unelmaisijaisena eläminen.
Hyvä, että sait kokea isäsi rakastaneen sinua. Sama kokemus minulla. RIideltiin, mutta puhuttiin suoraan ja rehellisesti. Meillä oli yhteys. Samoin menetin minäkin isäni. Kaipaan vieläkin. Aina.
Joskus äiti vierali luonani ja ensimmäisenä hän huomautti eräästä hampaasta, joka näytti vääränväriseltä. Olin että wtf!?! Ensimmäinen kommentti siis. Sellainen nopea ''nuken'' läpitarkistus, että onko osat menneet huonoksi ja huomautuksia. Jos itse olisin hänen hampaistaa huomautellut, niin omg!
Aina tunne, että äitini etsii minusta vikoja, kuin neulaa heinäsuovasta. Ihan kuin joku hänen tuotteensa, jota hän tarkastelee. Siis ei mikään oma persoona. Se on ollut kyllä todella outoa, se ohittaminen. Kuin esinettä kohdellut aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 08:54"]
Kerran tätini heillä ollessani kampasi pitkään ja rauhallisesti hiuksiani niitä samalla kovasti kehuen. Oloni oli kuitenkin ensisijaisesti hämmentynyt ja vaivaantunut kuten muulloinkin , jos joku aikuinen olikin totutusta poikkeavasti ystävällinen ja avulias.
[/quote]
Muistan tuon hämmennyksen. Minulla oli sukulaisia, jotka oli aina ystävällisiä ja lempeitä minua kohtaan, mutta en osannut ottaa ystävällisyyttä vastaan. Äiti oli aina siinä taustalla ja aikuisten kiltteys minua kohtaan tuntui ihan epätodelliselta. En tiennyt miten päin olisin ja toivoin että pääsisin taas pian johonkin piiloon. Olin tyytyväisin silloin, kun kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, koska yleensä se huomio oli aina negatiivista.
Surettaa, että nekin lempeyden hetket menivät tavallaan ohi. Minulla ei ollut ketään turvallista aikuista koko lapsuuteni aikana. Sukulaisiakin nähtiin tosi harvoin ja vanhempieni sosiaalinen elämä oli aivan olematonta. En ollut muiden aikuisten kuin opettajien ja vanhempieni kanssa tekemisissä. Olin niin ujo ja pelokas, että minua alettiin kiusata koulussa, joten ei ollut lapsikavereitakaan. Olin varmaan monta vuotta täysin puhumaton, kun ei ollut ketään jonka kanssa puhua. Täydellisen yksin. Ja yksin olen vieläkin, kun en osaa hankkia ystäviä. Perheeseen katkaisin siteet joitain vuosia sitten. Surullista.
Olen 90 luvulla syntynyt ja sama meininki. Ei ole minkäänlaista syvempää sidettä äitiin. Minulle hän oli vain huoltaja. Isän kanssa tulee kyllä puhuttua, mutta vain ahdasmielisestä äidistä. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Olin tyytyväisin silloin, kun kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, koska yleensä se huomio oli aina negatiivista."
Tunnistan tämän ja aioin tulla itsekin aiheesta kirjoittamaan, mutta sinä sanoit sen. Nimenomaan tuo, että kun jotain sanotaan, se on kieltämistä, moittimista, arvostelua, uhkailua, pelottelua, voivottelua tms. Erittäin harvoin mitään positiivista. Mutta tämähän on ihan yleissuomalaiskansallista, positiivisia asioita on tosi vaikea sanoa ja esim. kehua toista ihmistä. Me emme ole tottuneet sellaiseen.
Itse olen opetellut päästämään tuollaiset kommentit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta nuorempi siskoni kipuilee vielä asian kanssa paljon (hän on syntynyt 70-luvulla, minä 60-luvulla). Ja kyllä minäkin hetkittäin saan angsteja ja raivareita, kun se negatiivisuuden viljely on niin loputonta ja kaikennielevää. Ja silloin siis itsekin liityn siihen negatiivisuuden ketjuun. Siksi olisikin parasta opetella vain nousemaan sen yläpuolelle ja ymmärtää, että se ei ole henkilökohtaista eikä liity mitenkään minuun, se on vain tuon vanhempiemme sukupolven ominaisuus.
Suhtautuminen ulkonäköön ja siitä huolehtimiseen oli lapsuudenkodissani skitsoa. Aina arvosteltiin ja pilkattiin, jos omaan ulkonäköönsä kiinnitti huomiota ja siitä huolehti, vaikkapa laittautui jotenkin tai iloitsi muuten tyttöydestään/naiseudestaan ja kauneudestaan. Heti nolattiin ja pilkattiin. MUTTA jos ja kun sitten oppi siihen että niin ei saa tehdä, niin sitten moitittiin homssuisuudesta ja "noissa vaatteissako sinä meinaat lähteä". Koskaan ei ollut hyvä. Ja suhteeni omaan ulkonäkööni ja vartalooni onkin ollut ihan sairas ja kieroon kasvanut. Kadehdin nuorempia sukupolvia, jotka vapautuneesti iloitsevat ruumiillisuudestaan ja ulkonäöstään ja laittautuvat kauniiksi ilman huonoa omaatuntoa ja häpeää. Itse olen aina yrittänyt lähinnä piiloutua, joko huomaamattomuuteen tai sitten läskien taakse.
684 jatkaa: ja sitä hyväksyntää olen hakenut sitten miehiltä, tunnetta siitä että olen kaunis ja haluttava ja saan olla. Aina se ei ole ollut pelkästään hyvä asia, niin kuin joku muukin täällä aiemmin kirjoitti. Jos tyttö ei saa hyväksyntää ja huomiota isältään, hän hakee sitä patologisesti muilta miehiltä, jopa itsensä ja oman ihmisarvonsa kustannuksella. Hän ei tunnista omaa arvoaan ja arvokkuuttaan, vaan ottaa hyväksyntää ja huomiota sieltä mistä sitä saa. Ja useinhan se hyväksyntä ja huomiohan on sitten vain hetkellistä eikä perustu mihinkään aitoon välittämiseen. Ja kierre on valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä, kun en saa untakaan (kirjoitin aikaisemmin psykologiäidistäni).
Kirjoitin tämän runon yhden ahdistavan äiti-kohtaamiseni jälkeen. En ole tuotostani kenellekään näyttänyt, joten ei ole pelkoa tunnistautumisesta ;) Kökköhän tuo vähän on, mutta ehkä se tiivistää monen muunkin tuntoja.
jokin minussa alkaa kirjoittaa auki minua
minusta
minuun
äiti, minun oli kuoltava, jotta sinä voisit elää
äiti, minä melkein kuolin, jotta sinä olisit saanut elää.
äiti, sinä halusit minun kuolevan, jotta voisit elää
äiti, sinä tapoit minut voidaksesi elää
äiti, sinä halusit tappaa minut voidaksesi elää
äiti, sinun sanasi ovat hienoja tikkukirjaimia
oikeassa järjestyksessä ja horjumattomia.
sinä neuvot mielelläsi muita
mutta et huomaa omaa sokeuttasi
lämmin veri alkaa kiertää
tunnottomuus hellittää vähä vähältä
vielä minua voisi satuttaa enkä tuntisi mitään
mutta ei kauan
kun olet täällä, en voi hengittää
vesi vyöryy uomaan
jota ei pian enää ole
täytät jokaisen nurkankin
se mikä oli minun, onkin nyt sinun
saat minut tuntemaan itseni vääränlaiseksi
pelkästään tekemäni asiat eivät ole väärin
vaan myös minä olen väärin
tarkkailet, havainnoit,
pureskelet, nielaiset
eikä minua enää ole
Totisesti toivoisin, että joku näistä 40-50-luvun superäideistä tulisi kertomaan tähän keskusteluketjuun oman puolensa asioista. Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu. On sitä marjanpoimimista, maailmanmenon päivittelyä ja naaman laskostelemista norsunvitulle, kun on nuoria naisia kaupoissa ja muualla.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 13:22"]
Totisesti toivoisin, että joku näistä 40-50-luvun superäideistä tulisi kertomaan tähän keskusteluketjuun oman puolensa asioista. Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu. On sitä marjanpoimimista, maailmanmenon päivittelyä ja naaman laskostelemista norsunvitulle, kun on nuoria naisia kaupoissa ja muualla.
[/quote]
Totisesti toivoisin minäkin. Taidanpa käydä linkittämässä tämän ketjun Suomi24.fi:n 60+-palstalle.
Kuulostaa tutulta vaikka olenkin syntynyt v.1990.
Joskus miettii, että onko se suomalainen ''lihavuus'' juuri tämän vihan ja halveksinnan/katkeruuden ja mitätöinnin seurausta. Ensin ollaan nättiä ja nuoria, hoikkia ja kauniita.. saadaan pelkkää negatiivista lokaa niskaamme, lakkaamme pitämästä itsestämme huolta ja tulos on sen mukaista. Äidit ovat tyytyväisiä, kun ovat muuttaneet tyttärensä itsensä kaltaisiksi?
Aika iso osahan näistä sodanjälkeisistä äideistä on melko isokokoisia kaikki. Ovatko syöneet suruunsa, kun ei ole osattu käsitellä mitään negatiivisia asioita. Ruoka on ollut se, millä asiat hoidetaan. Muuta rakkaudenosoitusta ei ole ollut sopiva näyttää. Miehet varmaan huomautelleet näitä pulleita mammoja ja viha tytärtä kohtaan senkuin kasvanut, joka kukoistaa ja on nuori ja hoikka.
Kun seurustelin ensimmäisen kerran, koin miten äitini oikein alkoi vihata minua. Pyrki nolaamaan minut poikaystäväni läsnäollessa. Näin oikein, miten viha pursusi hänen silmistään ja katkuisia sanoja tuli ruokapöydässä poikaystäväni seuratessa silmät hämillään. Poikaystäväni näki, miten kieroutunut äitini oli. Oli melko pelottavaa huomata se jonkun ulkopuolisen silmin niin selvästi.
Ihan kuin olisin ollut olemassa äidilleni vain sen pienen hetken ajan, jolloin hänellä oli ''täysi valta'' minuun. Pieni lapsihan on hyvin pyyytetön ja antaa kaiken tapahtua. Olettaa sen rakkaudeksi. Ehkä pientä lasta on helpompi ''rakastaa'', kun se ei ole vielä omannäköisensä? Toiset äidit eivät edes siedä sitä, että lapsesta kasvaakin erillinen olento.
Olin hyvin sidoksissa äitiini lapsena. Tuntui tosiaan, että emme ole lainkaan erillinen yksikkö. Koin hänen tunteensa ominani ja usein valtavan syyllinen olo ~kun en täytä mittaa, johon mikään ei riitä . Sairasta on, jos lapsi on koko ajan pyytämässä äidiltään armahdusta ja anteeksiantoa olemassaolostaan. Sitten äiti joko armollisesti ''antaa anteeksi'' tämän kerran, jos nyt vain muistat pysyä ruodussasi vastaisuudessa.
Kerran tätini herätti minut tästä sidoksesta. Hän kysyi, että miksi sillä on niin paljon merkitystä, mitä äitisi tekee tai sanoo? Tätini oli hyvin tarkkasilmäinen, sanomattakin. Äitini ei voinut sietää tätiäni.. sanomattakin selvää, miksi.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 13:29"]
ÄHÄÄHÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄH EEBEN LÖRÄ LÄRÄ TE KAIKKI ITSENÄISET JA VAHVAT YH ÄIDIT OLETTE IDIOOTTEJA. :--DDDDD Terv. OSKU OULUSTA :---DDDDD
[/quote]
Kannatti sitten linkkittää suoLi24palstalle yhtään mitään. Sieltähän tulee näitä häirikköpäiriköitä kuin peräsuolesta..
Olenkin iloinnut vauvapalstan tasosta. Tuntuu, että täällä on ihan aikuisia ja fiksuja ihmisiä, joilla jonkinlainen koulutus taikka elämänkokemus taustalla. ;) Suoli24 taas täynnä pelkkiä peräsuolia.
Itse kieltäydyin hankkimasta lapsia juurikin tuon emotionaalisen vamman takia. Pelkäisin laittavani vahingon kiertämään. Kiitos, ''äiti''.