Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aika kivuliasta pyytää ja anella omaa äitiään useaan otteeseen esim soittamaan joskus tai tulemaan käymään. Oma äitini on käynyt tasan kaksi kertaa koko elämäni aikana luonani.. ei kuulemma jaksa. Ei koskaan jaksanut. Ei jaksanut koskaan sitä puhelintakaan vääntää.
Että jossain kohtaa se yhteys katkeaa, eikä enää jaksa .... tai ei vain enää pysty kohtaamaan sitä välinpitämätttömyyttä, töykeyttä ja kylmyyttä. Ihan kuin oma äiti olisi kaikki vuodet vain pinnistellyt esittämään perheenäitiä (kunnes perheenisä nukkui pois), kun oli vaimon asemassa. Leskeydyttyään muuttui hyvin itsekkääksi ja vain omaa mielihyvää takaa ajavaksi.
Se on surullista, että ei pysty mitään jakamaan. Ja sitten se vaan napsahtaa tyttärilläkin luukut kiinni ja sitä ei enää ole aukaiseminen. Ketjua lukiessa näyttää olevan valtavan yleistä tyttärien ohittaminen. Jopa miniöistä pidetään parempaa huolta, hoidetaan heidän lapsiaan ja kerrotaan näiden tapahtumista.
Kateus tyttäriään kohtaa lienee sitten yksi selitys, mutta tuskin koko totuus. Mitähän sitä olisi antanut, jos oma äiti olisi edes kerran osoittanut oma-aloitteisesti välittävänsä muutoinkin, kuin lähettämällä pakolliset syntymäpäivä - ja joulukortit. Mitään persoonallista muuta kuin toivotukset aina korteissa. That's it.
Kun näkee elokuvissa rakastavia äitiä tyttäriään kohtaan (tai miksei isiäkin) alkaaa vaan itku nousta päälle. Jotain on mennyt niin rikki, että eihän siitä moni halua oikeastaan puhuakaan. Ei ehkä edes itselleen myöntämään.
Itse ainakin yritin kaikki lapsuus - nuoruusvuoteni ymmärtää äitini taustaa ja kysellä menneistä edes jotain mistä ottaa kiinni. Kun tarpeeksi kauan oli hohkimien kanssa yrittämässä saada edes jotain vastakaikua, lopuksi ei vaan enää jaksanut - edes tuntea mitään. Miksi pinnistää jotain ulos, mitä ei vaan ole olemassa.
Se on kipeä asia. Mutta parempi kai se on myöntää itselle, kuin elää itsepetoksessa. Kaikki äidit eivät ole kyenneet rakastamaan tyttäriään lainkaan ja vaikeahan sitä on teeskennelläkään. Muuta kuin ehkä pitämällä fyysisitä perustarpeista huolta ja toki, ruuan tarjoamisella.
Enempää ei voi vaatia, jos ei ole mistä antaa.
Tuo kateus juttu on kyllä mielenkiintoinen. Joskus huhkin 2-3 työpaikassa niin äiti tuumasi, jotta sika oot kun viet muilta työpaikat (ja ei ole solidaarinen luonteeltaan, itse asiassa päinvastoin).
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 23:30"]
On aika kivuliasta pyytää ja anella omaa äitiään useaan otteeseen esim soittamaan joskus tai tulemaan käymään. Oma äitini on käynyt tasan kaksi kertaa koko elämäni aikana luonani.. ei kuulemma jaksa. Ei koskaan jaksanut. Ei jaksanut koskaan sitä puhelintakaan vääntää.
Että jossain kohtaa se yhteys katkeaa, eikä enää jaksa .... tai ei vain enää pysty kohtaamaan sitä välinpitämätttömyyttä, töykeyttä ja kylmyyttä. Ihan kuin oma äiti olisi kaikki vuodet vain pinnistellyt esittämään perheenäitiä (kunnes perheenisä nukkui pois), kun oli vaimon asemassa. Leskeydyttyään muuttui hyvin itsekkääksi ja vain omaa mielihyvää takaa ajavaksi.
Se on surullista, että ei pysty mitään jakamaan. Ja sitten se vaan napsahtaa tyttärilläkin luukut kiinni ja sitä ei enää ole aukaiseminen. Ketjua lukiessa näyttää olevan valtavan yleistä tyttärien ohittaminen. Jopa miniöistä pidetään parempaa huolta, hoidetaan heidän lapsiaan ja kerrotaan näiden tapahtumista.
Kateus tyttäriään kohtaa lienee sitten yksi selitys, mutta tuskin koko totuus. Mitähän sitä olisi antanut, jos oma äiti olisi edes kerran osoittanut oma-aloitteisesti välittävänsä muutoinkin, kuin lähettämällä pakolliset syntymäpäivä - ja joulukortit. Mitään persoonallista muuta kuin toivotukset aina korteissa. That's it.
Kun näkee elokuvissa rakastavia äitiä tyttäriään kohtaan (tai miksei isiäkin) alkaaa vaan itku nousta päälle. Jotain on mennyt niin rikki, että eihän siitä moni halua oikeastaan puhuakaan. Ei ehkä edes itselleen myöntämään.
Itse ainakin yritin kaikki lapsuus - nuoruusvuoteni ymmärtää äitini taustaa ja kysellä menneistä edes jotain mistä ottaa kiinni. Kun tarpeeksi kauan oli hohkimien kanssa yrittämässä saada edes jotain vastakaikua, lopuksi ei vaan enää jaksanut - edes tuntea mitään. Miksi pinnistää jotain ulos, mitä ei vaan ole olemassa.
Se on kipeä asia. Mutta parempi kai se on myöntää itselle, kuin elää itsepetoksessa. Kaikki äidit eivät ole kyenneet rakastamaan tyttäriään lainkaan ja vaikeahan sitä on teeskennelläkään. Muuta kuin ehkä pitämällä fyysisitä perustarpeista huolta ja toki, ruuan tarjoamisella.
Enempää ei voi vaatia, jos ei ole mistä antaa.
[/quote]
En nyt kommentoi muuta, mutta elokuvat eivät ole oikeaa elämää, vaan viihdettä tai taidetta.
Meillä äiti -48 ja tytär -78. En ollut kovin vanha, kun itkemisestä alkoi tulla nuhteita. Ei enää lohdutettu vaan moitittiin: miksi noin iso tyttö vänöttää.
Vieläkin opettelen sallimaan itkemisen itselleni, ettei itkemistä tarvitse hävetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin eli oli miten päin vaan niin aina väärin.. joko oot liian ahkera tai liian laiska.. liian hyvä tai liian huono... omituista. onkohan tää tyypillistä muuten vaan meidän maan äitien keskuudessa sota-ajan jälkeen, vai onko yleismaailmallisempaakin..
Muistan muuten saman itse, että kaatuessani ja polvisukkien rikki mennessä pelkäsin ihan sikana mennä kotiin. Tuntui, että saan ihan valtavat nuhteet niiden rikkimenemisestä. Eli ei todellakaan ollut sitten mielessä ensimmäisenä, että äiti voisi lohduttaa?
Esineet ja asiat tuntuivat olevan paljon tärkeämpiä tuon ajan äideille, kuin omat tuntevat lapsityttäret. Minua on puistattanut monesti jälkeenpäin, kun vieläkin muistaa sen pelon. Polvet ruvella ja päällimmäinen huolenaihe ne rikkimenneet sukat o_O!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 23:49"]
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 23:30"]
On aika kivuliasta pyytää ja anella omaa äitiään useaan otteeseen esim soittamaan joskus tai tulemaan käymään. Oma äitini on käynyt tasan kaksi kertaa koko elämäni aikana luonani.. ei kuulemma jaksa. Ei koskaan jaksanut. Ei jaksanut koskaan sitä puhelintakaan vääntää.
Että jossain kohtaa se yhteys katkeaa, eikä enää jaksa .... tai ei vain enää pysty kohtaamaan sitä välinpitämätttömyyttä, töykeyttä ja kylmyyttä. Ihan kuin oma äiti olisi kaikki vuodet vain pinnistellyt esittämään perheenäitiä (kunnes perheenisä nukkui pois), kun oli vaimon asemassa. Leskeydyttyään muuttui hyvin itsekkääksi ja vain omaa mielihyvää takaa ajavaksi.
Se on surullista, että ei pysty mitään jakamaan. Ja sitten se vaan napsahtaa tyttärilläkin luukut kiinni ja sitä ei enää ole aukaiseminen. Ketjua lukiessa näyttää olevan valtavan yleistä tyttärien ohittaminen. Jopa miniöistä pidetään parempaa huolta, hoidetaan heidän lapsiaan ja kerrotaan näiden tapahtumista.
Kateus tyttäriään kohtaa lienee sitten yksi selitys, mutta tuskin koko totuus. Mitähän sitä olisi antanut, jos oma äiti olisi edes kerran osoittanut oma-aloitteisesti välittävänsä muutoinkin, kuin lähettämällä pakolliset syntymäpäivä - ja joulukortit. Mitään persoonallista muuta kuin toivotukset aina korteissa. That's it.
Kun näkee elokuvissa rakastavia äitiä tyttäriään kohtaan (tai miksei isiäkin) alkaaa vaan itku nousta päälle. Jotain on mennyt niin rikki, että eihän siitä moni halua oikeastaan puhuakaan. Ei ehkä edes itselleen myöntämään.
Itse ainakin yritin kaikki lapsuus - nuoruusvuoteni ymmärtää äitini taustaa ja kysellä menneistä edes jotain mistä ottaa kiinni. Kun tarpeeksi kauan oli hohkimien kanssa yrittämässä saada edes jotain vastakaikua, lopuksi ei vaan enää jaksanut - edes tuntea mitään. Miksi pinnistää jotain ulos, mitä ei vaan ole olemassa.
Se on kipeä asia. Mutta parempi kai se on myöntää itselle, kuin elää itsepetoksessa. Kaikki äidit eivät ole kyenneet rakastamaan tyttäriään lainkaan ja vaikeahan sitä on teeskennelläkään. Muuta kuin ehkä pitämällä fyysisitä perustarpeista huolta ja toki, ruuan tarjoamisella.
Enempää ei voi vaatia, jos ei ole mistä antaa.
[/quote]
En nyt kommentoi muuta, mutta elokuvat eivät ole oikeaa elämää, vaan viihdettä tai taidetta.
[/quote]
Nii, ja elokuvat kertoo elämästä. Ja näkeehän sitä ihan livessäkin. Joskus.
Olipa taas näsäviisas kommentti. Jos ei oo muuta sanottavaa, tarviiko viisastella tällaisessa ketjussa.. Vissiin sitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä ketjua lukiessa ei voi kun ihmetellä edellisen sukupolven naisten kyvyttömyyttä rakastaa omia tyttäriään. Minulle pieni tyttöni on jokapäiväinen ilo ja vaikken uskonnollinen ihminen olekaan - siunaus. Siro, hauras, suloinen ja viaton. Täynnä ihmetystä elämää kohtaan. Hoivaa pihan etanoitakin lemmikkeinään ja kertoo joka päivä, miten "olet kaikista ihanin äiti!" En ole, kaukana siitä - kärsimätön, laiska, ailahtelevainen jne. - mutta sydäntä puristaa tajuta, että hän todella uskoo saaneensa äideistä parhaan. Tämä minulle annettu aarre saa minut yrittämään parhaani ihan joka päivä. Tulen rakastamaan tyttöäni niin kauan kuin elän.
Itse olen syntynyt 90-luvulla ja äitini 40-luvulla mutta yli 40 vuoden ikäerosta huolimatta meillä on aina ollut läheiset välit ja ei tuommoista "olipas lämmin päivä eilen"-tyyppistä keskustelua. Veikkaisin että AP:n äiti on ennemminkin tuollainen persoona kuin minkään aikakauden "standardi" äitinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä me nykyajan tyttäret vaadimme liikaa, tiedä sitten? Olemme tiedostamisen aikakauden ihmisiä, jossa kaikenlainen tunteiden kokeminen on ollut oleellista. Olla rehellinen, mitä on kokenut. Alice Millerin lahjkkaan lapsen tragedia taisi olla ensimmäisiä näitä kirjoja, joita itsen muistan tavanneeni ja saaneen ahaa-kokemuksen.
Oltiin kai sitä ennen ihan tyytyväisiä pelkän perusasioiden hoitoon. Tyttäret alkoi puhua ihan eri kieltä äitiensä kanssa. Eri planeetalta molemmat. Kun tytär puhui puusta niin äiti puhui kivestä. Eihän siitä mitään voi tulla.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 22:35"]"Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa"
Mieluisia sananlaskuja äidiltä (ja isäsltä).
Olen silmäillyt ketjua mielenkiinnolla. Kasvoin itse kodissa, jossa isä (40-luvulla syntynyt) oli täysin tunnekylmä. Äitini kuoli kun olin 11 v., mikä illalla todettiin ja käskettiin nukkumaan, jottei aamulla myöhästytä koulusta. Hautajaisissa luettiin isän valitsema värssy, minkä jälkeen asiasta (äidistä) ei puhuttu sanaakaan. Myös sisaruksistani kasvoi tunnekylmiä ja vain omaan napaan katsovia. Luonteeltaan hieman muita herkempi veli päätti itse päivänsä parikymppisenä.
Itse uskalsin perustaa perheen vasta melko iäkkäänä. Puolisoani ei ole hyvääksytty sukuun (on koulutettu ja ahkera), kukaan ei ole halunnut kuulla miten tapasimme, koska hänellä on syntymäpäivä tms.
Olen kerran pyytänyt sisareltani lyhytaikaista lastenhoitoapua läälärikäynnin ajaksi, en saanut apua sillä sisareni oli luvannut viedä tuolloin oman lapsensa puistoon leikkimään. Olin kyllä itse hoitanut täysin vastikkeettomasti samaisen sisareni lapsia pitkiäkin aikoja ennen omien lapsieni syntymiä.
Olen omien lasteni kanssa yrittänyt tehdä kaikki asiat toisin kuin mitä itse koin lapsuudessa. Lapsuudenkodissani lapset eivät saaneet mennä olohuoneeseen, ei istua sohvalla, ei puhua jos ei kysytty jotain jne. Kasvatusmetodina oli ketjussa jo aiemmin mainittu nöyryytys. Kaikkea mitä sanoin halveksittiin. Lapsille suotiin vain ja ainoastaan niukka ravinto ja välttämättömin vaatetus. Käsittääkseni tilanne jossa lapsuuteni vietin ei olisi nykyään lastensuojelun ansiosta mahdollinen.
Joskus harvoin (kuten nyt tämän ketjun kirjoituksia luettuani) jään hetkeksi miettimään menneisyyttäni. Toivon, että te, jotka olette täällä elämästänne kertoneet ette mieti katkerina menneitä vaan katsotte eteenpäin valoisin mielin. Siten huominen on eilistä parempi.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 23:56"]
"Kiva" kuulla, että muillakin on samanlaisia sukupolvikokemuksia. Äitini on s. -50, minä -74. Minullekin jätettiin ostamatta siteet ja liivit ja kertomatta asioista, rahasta ei ollut kyse, sillä siinä vaiheessa perheellämme oli jo melko hyvät tulot. Ja aiemminkin, kun olimme köyhiä, oli kyse enemmäkin siitä, että vanhemmat vain jättivät asioita hoitamatta. Lääkäriin menoa saatettiin viivyttää monta päivää, vaikka oireiden perusteella oli selvä umpisuolen tulehdus. Jonkinlaista kyvyttömyyttä käsitellä vaikeita asioita se varmasti oli, ja alitajuista vihaa lapsia kohtaan, kun sidoimme vanhemmat toisiinsa ja veimme elämän mahdollisuudet. Toisaalta äiti sitten teki numeron uhrautumisestaan. Äitini odotti, että me lapset olisimme aina samaa mieltä kuin hänkin, eikä osaa vieläkään käsitellä sitä, jos ilmaisen eriävän mielipiteen ihan missä asiassa tahansa. Olen myös saanut sellaisen inhottavan kuvan, että hän vaikuttaa toisinaan toivovan minulle vastoinkäymisiä - en osaa sitä muutenkaan kuvailla. Silloin hän aina suhtautuu minuun hyvin, muutoin sitä nyreämmin, mitä paremmin minulla menee.
[/quote]
Kauhea ajatus, että äiti toivoisi vastoinkäymisiä. Mutta niin minäkin olen saanut kokea oman äitini osalta. Hän on sabotoinut oikeastaan kaiken oleellisen elämäni tietyssä vaiheessa, kun tarvitsin jotain. En mene yksityiskohtiin, mutta sabotointi oli tahallista, ilkeämielistä ja laskelmoitua.
Koko elämäni on näyttänyt siltä, että äitini tahallisesti on yrittänyt nujertaa minua. Olin lapsena ja nuorena hyvin herkkä, silti omasin voimakkaan persoonan - jota äitini varmaan vihasi, että minulla oli jotain omaa. Hän sanoikin joskus, että kun sinusta tuli 11 vuotias (tjs), sinusta tuli hankala. Toisin sanoen, lakkasin olemasta pelkkä äidin omien tarpeiden ja tunteiden jatke. Näin aina tarkasti ihmisten läpi ja aistin heidän tunne-elämänsä, ja joskus tuntuu - että tämä johtui siitä, minulle ei annettu tilaa omille tunteilleni. Koin muiden tunteet hyvin voimakkaina, ja olin usein vetäytyvä. Murrosiässä tosin aloin räjähdellä, kuin painekattilan purkautuessa.
Jotenkin äitini varmasti pelkäsi menettävänsä kontrollin minusta kokonaan, kun sitä ennen olin ollut tosiaan sellainen ''äitiä kaikessa ymmärtävä, alituisesti kaikkea anteeksipyytävä'' (kammoksunut sitä pikkutytön jatkuvaa syyllisyydentuntoa, mitä anteeksianelu hyväksymisen takia aiheutti) tytär.
Joku kertoi tuolla, että näki usein unta äitinsä haluavan tappaa hänet. Itsekin koin joskus yön tunteina pelkotiloja, että oikeasti äitini haluaisi minut tappaa. Henkisestihän hän sen tekikin. Tai ainakin yritti.
Äidilleni oli vaikea pala varmaan isäni ja minun välinen hyvä suhde. Oikeastaan se oli ainut, joka piti minut järjissäni, että saatoin joskus purkaa isälleni asioita. Tiesin, että hän ymmärsi. Oli outoa tuntea olevansa niin yksin suhteessa omaan äitiin ja tosiaan se, että oma äiti voisi olla vahingoniloinen vastoinkäymisistä. Kehua muita samanikäisiä läsnäollessani, mutta aina välttää sanomasta mitään kannustavaa itselleni. En tosiaan ymmmärrä sitä, mikä kaiken taustalla ja oikeastaan olen väsynyt enää miettimään motiivejaan. Ehkä on vain henkisesti sairas. And that's it.
Ehkä tuo sukupolvi on vaan kykenemätön nöyrtymään ja näkemään omia virheitään. Ei kuulu tapoihin myöntää mitään. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Nämä tarinat täällä jotenkin helpottaa ajatusta siitä, että olisi yksin näitä kokenut tässä maassa. Näyttää olevan valitettavan yleistä. :(
Voimia meille.
Nyt teeveessä ohjelma Tuntematon emäntä - sodanaikaisten lasten kertomuksia. Aika jännää, että osuu tähän saumaan. Harmi, kun meni paljon ohi. Ehkä löytyy areenasta, teeman ohjelma.
Sota rikkoi kaikki vanhat rakenteet ja raaisti ihmisten ajattelutavan. Esimerkiksi se, että 50-70 -luvuilla sattui paljon raakoja seksuaalimurhia, on tuskin sattumaa. Sodan aikana tai heti sen jälkeen syntyneet kasvoivat kovuutta ja puhumattomuutta ihannoivaan ilmapiiriin, jonka imivät itseensä. Edellinen sukupolvi kamppaili sotatraumojensa ja jälleenrakennuksen kanssa niin, ettei huomannut, millaisia tunteettomia psykopaatteja tuli kasvattaneeksi. Ainoita asioita, joita oma äitini on tullut lapsuudestaan maininneeksi on se, ettei hänen äitinsä ollut koskaan kotona. Mummoni oli aivan ihana, hienotunteinen ja empaattinen ihminen, temperamenttinen kyllä, mutta ei koskaan nolannut muita tai suhtautunut toisen kärsimykseen torjuvasti, toisin kuin lapsensa. Jotain siinä sodan jälkeisessä ajassa oli, joka teki ihmisistä empatiakyvyttömiä. Ikävä kyllä 90-luvun laman aikaan syntyneissä on nähtävissä samoja piirteitä, ja he alkavat nyt tulla vanhemmiksi. Toivottavasti kuitenkin aika on muuttunut tarpeeksi, ihminen ei ole enää niin täysin omien vanhempiensa vallassa ja varassa kuin ennen.
Juu, kyllä tuo empatiakyvyttömyys näyttää olevan niin yleistä, että jokin selkeä yhteyshän sillä on oltavat tuohon sota-aikaan. Eilen tuli ohjelma, jossa sota-ajan lapset kertoivat just tuosta puhumattomuudesta kotona, ja että koko ajan yritettiin aistia isän ja äidin tuntemuksia. Eli siirsivät sitten tämän mallin omien lastensa kannettavaksi. Mutta vaadittiin vaan vieläkin enemmän menestystä ja ns näyttämistä, että kyllä pärjätään ja heikkoutta ei saanut olla. Tai sitä ei saanut siis koskaan näyttää. Sitten ehkä juuri lastenlapsille yritetään kasvojenpesua suorittaa, kun omat lapset on emotionaalisesti täysin hylätty ja tietoa on ollut saatavina kuitenkin nykyään paljon, että aika ravihevonen laput silmillä tulee olla, mikäli ei tunnista omaa käyttäytymistään tyttäriään kohtaan median kautta.
Mitä olen tyttökavereilta kuullut, aika monen -40 luvulla syntyneet vanhemmat myös toistelevat isovanhemman roolissa näitä älyttömyyksiä. "Älä pidä noin paljon sylissä, tottuu palveluun". "Miksi ruokit noin usein?". "Vieläkö sä imetät? (7 kk). "Lyö takaisin", ehdotetaan, jos lapsi läppäisee jne jne.
Olen ymmärtänyt että joissain neuvoloissa on jopa printantti ohjelehtinen näille isovanhemmille, jotka tuputtuvat noita -70-luvun paskoja neuvojaan, eivätkä usko ettei niissä ole järkeä.
Kyllä aivan samoja juttuja.en saanut siteitä ja vessapaperia sulloin housuihin,asiasta ei puhuttu ollenkaan.eniten harmittaa että äitini ei halua pitää mitään yhteyttä minuun eikä minun lapsiini.vuoden vanhaa nuorinta ei ole edes tavannut..ei vaan tunnu kiinnostavan minun tai lasteni asiat yhtään.kortit laittaa syntymäpäivinä,siinä kaikki,ei kutsu eikä tule vaikka kuinka pyytelen käymään.kuin ei äitiä olisikaan..20min matkan päässä asuu..ja miksi näin,sitä mietin jatkuvasti,en ymmärrä,tuntuu ettei hän kaipaa meitä elämäänsä lainkaan.ei ole lapsilla mummia jonka kanssa viettää aikaa ja olisihan kiva että olisi itselläkin edes äiti kun isäkin kuoli jo ollessani lapsi.arvostakaa hetkiä läheistenne kanssa,vain muistot jäävät!