Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 13:33"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 13:29"]
ÄHÄÄHÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄHÄÄÄH EEBEN LÖRÄ LÄRÄ TE KAIKKI ITSENÄISET JA VAHVAT YH ÄIDIT OLETTE IDIOOTTEJA. :--DDDDD Terv. OSKU OULUSTA :---DDDDD
[/quote]
Kannatti sitten linkkittää suoLi24palstalle yhtään mitään. Sieltähän tulee näitä häirikköpäiriköitä kuin peräsuolesta..
Olenkin iloinnut vauvapalstan tasosta. Tuntuu, että täällä on ihan aikuisia ja fiksuja ihmisiä, joilla jonkinlainen koulutus taikka elämänkokemus taustalla. ;) Suoli24 taas täynnä pelkkiä peräsuolia.
[/quote]
juu ensimmäinen äitee ilmaantui palstalla aikamiespoikansa avittamana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistoja pukkaa. Olin 19-vuotias ja kävelin kadulla sortsit jalassani. Kyse oli 80-luvun epäseksikkäistä sortseista vieläpä. Äitini sattui ajamaan autolla ohi. Hän pysähtyi kohdalleni ja sanoi:
-Eipä ollut vaikea arvata, kuka se täällä on persettään pyörittämässä. Kaukaa jo erotti, että sinähän se olet.
Traagisinta kai oli se, että minä todella luulin vian olevan minussa. On ollut melko kivinen tie kasvaa tyttölapsen äidiksi, kun oma mieli on kyllästetty oman äidin huorittelulla, lehmäksi kutsumisilla ja vihanpurkauksilla. Omituista on sekin, että samainen äitini on akateemisesti koulutettu, kai fiksukin ihminen. Myös tyttärelleni on alkanut tulla näitä kommentteja. Tyttärenikin pitäisi pukeutua niin, etteivät miehet katso, 11-vuotiaana. Hyi olkoon, mitä paskaa.
Siis tytär 11-vuotias, eivät miehet...
En lukenut ensimmäistä sivua enempää, mutta kolahti ja kovaa.
Äitini on 50 -luvun lopulla syntynyt, minä 80- luvun alussa. Äitini historiasta sen verran, että hän on ainoa lapsi, lapsuus oli köyhä ja se mummonmökki aika yksinkertainen. Vesi haettiin kaivosta, taloa lämmitti yksi pönttöuuni ja myöhemmin myös sähköpatteri. Mökki oli pieni ja vetoinen. Sauna ja huussi pihan toisella perällä. Pala maata missä viljellä perunoita ja mansikoita.
Summatakseni lapsuuttani minulla oli aina tarjolla ruokaa, vaatteita ja lämmin koti. Kotiintuloajat oli, kavereita sai käydä ja läksyjä kuulusteltiin ja tarkistettiin ja kokeisiin valmistautumisen tärkeyttä korostettiin. Kesäisin koluttiin leirintäalueita ja puuhamaita ja käytiin sukulaisissa.
Ensimmäisen kerran havahduin, kun olin 6 tai 7 vuotias ja siskoni vielä taaperoikäinen. Äiti otti siskoa syliin, silitteli ja sylitteli ja kävi peittelemässä nukkumaan. Siis taaperoa. Minä en muistanut, koska äiti olisi minua ottanut syliin tai viereensä istumaan. Kaikenlainen hellyydenosoitus loppui meillä äidin osalta, kun lapset täyttivät ehkä 4 vuotta. Joskus niihin aikoihin, koska muistikuvia aiheesta ei ole. Synttäripäivinä ei halailtu, valmistujaispäivinä ei onniteltu. Jos itketti tai oli paha mieli, niin tiuskittiin, että lopeta se vollottaminen.
Ai niin, äitini päivän suurimpia tehtäviä oli saada minut (ja nuorempi siskoni) itkemään. Sama se mitä teki tai sanoi, tekosyyllinen löytyi aina ja paha mieli tuli ja porut päälle. Lohduttamisesta ei tietoakaan. Teini-iässä jo uskalsin silloin tällöin sanoa vastaan, mutta raivoamiset ja huutamiset oli arkipäivää.
Tunnekylmyys. Nykyisinkin jutellaan, mutta vain pinnallisia asioita. Toisen tekemisistä ei olla iloisia tai innoissaan, tokaistaan vaan että jaa, niinkö meinaat tehdä? Kyllä se on nyt vanhempana (6-kymppisenä) vähän loiventunut ja jotain pientä myötämielisyyttä on havaittavissa.
Kuukautisista ei puhuttu. Siteitä kyllä osti, mutta useimmiten homma toimi siten, että kun käytiin yhdessä ruokakaupassa niin hain kärryyn vaan sidepaketteja eikä niistä sanottu mitään. Joskus se toi burana -paketin mulle, että syö tuota jos särkee. Mutta ei puhettakaan mitään että selittäisi, että saattaa joskus sattua ja siihen auttaa tämä ja tämä ja sitten vielä näitä vinkkejä ja neuvoja.
Vaatteitakin ostettiin, mutta harvemmin mitään muotivaatteita sain. Punainen ei ollut hyvä väri. Eikä musta. Eikä keltainen. Tuossa on huppu. Vetoketjut on rumia. Liian pitkät hihat. Liian avonainen. Olkaimet kamalat. Ei sovi. Ei käy. Muuten vaan ruma. Pistä se paita housuihin. Käytä sukkahousuja. Tossa sulle yhdet rintaliivit. Juhlamekon alle piti laittaa t-paita, koska juhlamekossa oli olkaimet ja olkapäät siis näkyi ja sehän ei ollut hyvä asia.
Jossain vaiheessa jouduin aika paljon perustelemaan tekemiäni asioita ja pyytelemään lupia. Varsinkin murrosiässä kun teki mieli kapinoida, sai valita kysyykö äidiltä luvan ja tekee niinkuin ne haluaa vai kapinoi, ottaa selkäsaunan/tukkapöllyn ja monet kiellot päälle. Se vaan on kummallinen juttu, että sitä sitten mieluummin kysyi lupaa. Ja tämä jäi päälle. Muutin pois kotoa 20 vuotiaana ja siihen asti kyselin lupia vaikka periaatteessa ei olisi tarvinnut, mutta kun joskus on vaikea oppia pois tietyistä tavoista.
Kotona asuessani en koskaan saanut "vaan olla" ja tehdä omia juttuja. Kesälomalla, siis nuorempana kun ei saanut vielä kesätöihin mennä, en saanut vaan olla, tavata kavereita, käydä keskustassa jäätelöllä tai mitään muutakaan. Koska äiti soitti joka päivä töistä kotiin parikin kertaa päivässä ja tiedusteli mitä olen tehnyt. JA ei, pitkään nukkuminen, nurmikolla kirjan lukeminen, kioskilta jäätelön hakeminen tai kavereiden tapaaminen rannalla eivät olleet "oikeita tekemisiä". Piti siivota, käydä kaupassa, valmistella ruokaa, leikata nurmikkoa tai jotain muuta näkyvää. Jos sanoin että "en ole tehnyt oikein mitään, ollut vaan" niin no, toisesta päästä tuli sellaista tekstiä mitä en aio tähän kirjoittaa.
Kun muutin kotoa pois ja onneksi tarpeeksi kauas, niin vapaapäivinä saatoin nukkua pitkään, nauttia aamukahvia useamman kupillisen, ehkä pestä jotain pyykkiä. Lukea kirjaa ja ihan vaan OLLA. Tekemättä yhtään mitään. No tämän jos kerroin äidille, niin edelleen, sieltä toisesta päästä tuli moitteita, kuinka olen laiska ja kuinka koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain hyödyllistä jenjnejne. En halua muistella.
Voisin jatkaa kirjoittamista vielä vaikka tunnin, mutta eiköhän pointti tullut jo selväksi.
Kotona käyn kyllä ihan viikottain, mutta olen siellä ehkä maksimissaan tunnin, puolitoista. Pitempiä yhdessäoloaikoja yritän välttää parhaani mukaan. Minulla ei ole tunnesiteitä äitiä kohtaan, vain pakollisia "koska olemme sukulaisia".
Tuli mieleeni, että kun äidin äiti, siis mummoni, siirtyi asumaan kotoa sellaiseen palvelutaloon, niin äiti kohteli omaa äitiään yhtä huonosti, jopa huonommin kuin minua. Vanhaa, muistisairasta ihmistä sai haukkua, vähätellä, pilkata. Kaupassa sille kyllä käytiin, keitettiin kahvia ja tehtiin voileipiä valmiiksi jääkaappiin. Huolehditiin, että mummo muisti käydä syömässä lounaan ja saunassa ja pyykinpesulla. Hidasta ja vaivalloisesti kävelevää ihmistä moitittiin hitaudesta ja kömpelyydestä.
Tätä settiä. Kyllä te tiedätte.
Ja töihin pitäisi mennä, vaikka kuume huitelee 39:ssä asteessa ja pystyssä pysyy ehkä omaan vessaan asti.
Nyt lopetan.
Meikkaaminen oli jotain kamalaa. Sain ensimmäiset meikkini kummitädiltäni ja kyllä se oli "kamalaa" vanhempieni mielestä. Äiti ei ole koskaan meikannut.
Vähän vanhempana kun meikkasin, oli isän kommentti:" naama on kuin sateen hakkaama lehmän paska."
Ja muitakin "kivoja" sanontoja kuuli, on tainnut kusta rivahtaa sekaan tehdessä yms... yritä siinä sitten kasvaa normaalin omanarvontuntoiseksi ihmiseksi. Koska sinustahan ei ole mihinkään.
Ja mikä kumma se oli, että hiukset PITI leikkauttaa lyhyeksi. Hämärästi muistan äidin mairittelun ja houkuttelun, että leikataan hiuksesi lyhyeksi ennen koulun alkua, on sitten helpompi kouluun lähtiessä.
Voi kamalaa, mikä poikatukka siitäkin tuli!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ja nuoremmista sisaruksistani on otettu valokuva sinä kesänä, kun täytin 8. Vuosi oli 1984. Kuva tuo mieleen ajatukseni kuvan ottamisen hetkellä: voi ei, olen tällainen kauhea, ruma läski, vedä vatsaa edes sisään niin ei muiden tarvitse hävetä. Olen haudan vakava ja tyhjyys paistaa silmistä. Minut on murskattu jo 8-vuotiaana vihaamaan ja häpeämään itseäni. Olin kuitenkin todellisuudessa normaalipainoinen, nykymittapuilla jopa hoikka, paksut vaaleat hiukset ja ihan nätti pikkutyttö. Kaipasin syliä ja rakkautta mutta ei tullut mieleenkään että olisin kotoani kumpaakaan saanut. Kukaan ei lapsuudessani sanonut rakastavansa minua, kehunut tai kannustanut. En ollut "äidin oma kullanmuru, maailman rakkain aarre, ihana ja kaunis tyttö". Miten äiti pystyy jättämään oman lapsen ilman näitä sanoja ja jättää yksin, hylkää?
Minullekin on tuttua äidin viha nuoruuttani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Kuulin isäni kehuvan minua kauniiksi lapseksi, johon äitini täynnä halveksuntaa sanoi että olin ihan tavallisen näköinen, ei mikään erikoinen. Äiti jatkoi erittelemällä kaikki kasvoissani olevat viat. Wtf, kuka sadisti tekee noin? Tajusin vasta teini-ikäisenä että olin ihan kivan näköinen, kun sain huomiota pojilta.
Olin padonnut lapsuuden surua, häpeää ja äitini tunnekylmyyttä aina siihen hetkeen asti, kun sain omia lapsia. Esikoisen ollessa vauva, tajusin miten väärin äitini oli toiminut. Lapsuudessa kokemani tunnetason hylkääminen on pistänyt vihaksi ja minun on ollut pakko ottaa etäisyyttä äitiini että säilyttäisin mielenterveyteni. Omia lapsia olen hellinyt ja rakastanut ylenmäärin. Lapseni ovat täysin erilaisia kuin minä lapsena. He ovat iloisia, rohkeita, sosiaalisia ja luottavaisia pieniä ihmisiä. Olen melkein kateellinen ettei minulla ollut samanlaista lapsuutta.
Nää äidithän on laittaneet omat vanhempansa/sisaruksensa palvelutaloihin sun muihin. Omat lapset myös hoitoon ulkopuolisille. Ja sitten ihmetellään, että ei ole lämpöisiä tunteita? Tuntuu, että toi sukupolvi on kahminut itselleen kaiken ja kieltäneet muilta melkein olemassasolon. Itselle kaikki duunit, hyvät eläkejärjestelmät, superhalvat lainat ja kodit ja mökit ja kivat autot, perinnöt viety lapsilta omiin huvituksiin jne jne.
Mikään sukupolvi ollut yhtä ahne ja omahyväinen kuin tämä edellinen. MOT!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 14:50"]
Meikkaaminen oli jotain kamalaa. Sain ensimmäiset meikkini kummitädiltäni ja kyllä se oli "kamalaa" vanhempieni mielestä. Äiti ei ole koskaan meikannut.
Vähän vanhempana kun meikkasin, oli isän kommentti:" naama on kuin sateen hakkaama lehmän paska."
Ja muitakin "kivoja" sanontoja kuuli, on tainnut kusta rivahtaa sekaan tehdessä yms... yritä siinä sitten kasvaa normaalin omanarvontuntoiseksi ihmiseksi. Koska sinustahan ei ole mihinkään.
Ja mikä kumma se oli, että hiukset PITI leikkauttaa lyhyeksi. Hämärästi muistan äidin mairittelun ja houkuttelun, että leikataan hiuksesi lyhyeksi ennen koulun alkua, on sitten helpompi kouluun lähtiessä.
Voi kamalaa, mikä poikatukka siitäkin tuli!
[/quote]
Sama täällä!!
Äitini ilmestyi eräs aamulla ovelleni, että nyt se tukka leikataan!! Huusin, että ei varmana leikata!!! Ollut poninhännällä jo vuosikausia ja olin kiintynyt pitkään tukkaani. Sama esitys täälläkin: kun kouluaamuissa menee pitkään laittaessa tukkaa ja päläpälä. Äitini veti aina superkireän ponnarin ja sellaisen sifonkirusetin päähän kuten oli tapana.
Parturiin mentiin, koska vaihtoehtoja ei kuulemma ollut. Itku tuli, kun ponnari vaan napsaistiin poikki tylysti saksilla. Ja ihan hirveä, siis HIRVEÄ poikatukka. Ei mitään leikkausta, vaan sellainen jyrsitty epätasainen tukka, jota ei voinut mitenkään laittaa. Kai se oli sitten äidin mieleen, kun ei enää näyttänyt edes vähäisessäkään määrin sievältä tytöltä.
Miten omavaltaisia ja itsekkäitä tämän ikäluokan äidit ovatkaan olleet. Lapsen tunteilla ei ole ollut YHTÄÄN MITÄÄN väliä! Äitien oikkuja on sitäkin enemmän saatu sietää!!!!!!1 Yököttää tuo sukupolvi!1111
Mitä luulette, miten edellisen sukupolven äidin puolustuspuheenvuoro kuuluisi?? Kiittämättömiä tyttäriä?!
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 14:04"]
Mulla sama!
Äiti ei koskaan voinut sanoa rintaliivejä rintaliiveiksi: sanoi vasn , et ne sun jutut on kuivunut , käy hakee ne sieltä pois !
Koskaan ei puhuttu melkoista, pojista, seksistä, koskaan ei pussanut mua, eikä kertonut rakastavansa
[/quote]
Oisit sanonut nytkö jo, vastahan tämä härdelli alkaa ? Entäs sun kuivuneet jutut :D?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, jotka olette puheväleissä äitinne kanssa ja soittelette: millainen ääni luurista kuuluu, kun kerrotte jonkin todella vastaansanomattoman uutisen, jota äitinne ei voi sanallisesti mitätöidä? Meillä äiti haukottelee. Se on tosi koomista, ihan kuin koira, joka hämmentyessään kans silleen haukottelee nopeasti. Kun kerroin, että olen saanut huippupaikan ulkomailta, äiti haukotteli äänekkäästi ja sanoi "jaa, no mitä noin muuten kuuluu". Kun kerroin saaneeni kymmenientuhansien eurojen apurahan jatko-opintoihini, äiti haukotteli pitkään "jaa... ahh... vaii... nii..." ja kiirehti lopettamaan puhelun.
Anoppi puhkesi onnenkyyneliin, rutisti pitkään ja halusi, että menemme ulos syömään juhlistaaksemme asiaa. Oma äitini haukotteli. Anoppi-äiti 1-0.
tämä ketju on parempaa terapiaa, kuin mikään yksityissessio..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No niin saatiinhan 90-lukukin mukaan
:D :D
Samaa aikaa se oli kaikki tyynni
;)
Kirjoitin jo numerolla 493 mutta jatkan vielä nyt kun olen vähän sulatellut asiaa. Arvo Ylpön vaikutusta sietäisi kyllä tutkia, sillä tunnekylmä äitini puhuu Ylpöstä hyvin arvostavasti. Jonkin sortin idoli hänelle.
Kommentit vapaasta kasvatuksesta ja heitteillejätöstä olivat myös kiinnostavia. Äitini syyllisti minua siitä kun en osannut hillitä tunteitani, ja tunsin siitä kamalaa syyllisyyttä. Ajattelin että kaikilla muilla ihmisillä on jokin taito, joka minulta puuttuu, ja olen siis viallinen. Hän muisti myös kertoa kaikille kuinka vaikea ja hankala lapsi olinkaan, kuinka hirveä murrosikäkin. Että jään taatusti vanhaksipiiaksi, sellaisella luonteella. Ja kyllä minä tunsinkin itseni ihan hirveäksi ihmiseksi. Muistan vielä 20-vuotiaana kertoneeni jollekin että minullapa oli ihan hirveä murrosikä! Uskoin siihen silloin itsekin. Ja sitten kun aloin seurustella, kenen puolella äitini mahtoi olla - no poikaystäväni puolella tietenkin (näköjään tyypillistä, nyt tajuan että muillakin on samanlaista). Kerran poikaystävälleni ja minulle tuli riitaa kun olimme vanhempieni luona, olimme noin 20-vuotiaita. Huusin äidilleni että mikset ole koskaan puolellani? Hän vastasi että miten kukaan voisi olla tuollaisen ihmisen puolella. Niissä sanoissa kuulsi sellainen viha ja halveksunta minua kohtaan, että muistan sen aivan elävästi vieläkin. Se oli vahvistusta sille tunteelle, että olen surkein kaikista, jotain ihan läpimätää. "Hauskasti" tilanne oli sama myös poikaystävän luona. Siinä talossa anoppikokelas puolusti omaa poikaansa, tietenkin. Olin taas yksinäni alakynnessä.
Vasta noin 30-vuotiaana kun sain omia lapsia, aloin nähdä nuo kokemukset toisessa valossa. Olinko oikeasti niin hankala luonne miksi minua kuvailtiin? Tosiasiassa minähän olin jo lapsena hirveän nössö, kiltti tyttö, joka harrasti pääasiassa lukemista eikä käynyt kertaakaan juhlimassa alaikäisenä. Kaikki ystävänikin olivat kunnollisia kympin tyttöjä. Mikä minusta niin kamalan teki äitini silmissä? Minäkin olen usein ihmetellyt mitä se tarkoittaa että omia vanhempiaan pitää kunnioittaa. Sanotaan myös että äitiään oppii ymmärtämään kun saa omia lapsia. Mutta en minä ymmärrä, nyt vasta en ymmärräkään. Enkä kunnioita. Toisinaan joudun äitinä siihen samaan tunnetilaan kun oma lapseni itkee ja raivoaa. Suutun niin että silmissä sumenee ja minusta tulee hetkeksi samanlainen hirviö kuin äidistäni: ajattelen että annan lapsen itkeä vaikka koko loppupäivän, että minähän en häntä lohduta, antaa vaan kärsiä. Että kehtaakin minua tuolla tavalla kiusata ja ärsyttää. Ja sitten minuuttia myöhemmin se kupla puhkeaa ja mietin että hyvänen aika mitä minulle oikein tapahtui, en voi itsekään ymmärtää sitä tunnetilaa johon jouduin. Menen siis heti lohduttamaan lastani, en halua hänen kärsivän. Tavallaan siis ymmärrän sen tunnetilan, mutta en siltikään ymmärrä miten äitini on voinut olla niin säälimätön, ettei ole jälkeenpäinkään tullut sanomaan mitään. Mitä ihmettä hän on ajatellut nähdessään itkuiset kasvoni? Ehkä joskus vielä kysyn kun oikein sisuunnun.
En ole täydellinen äiti itsekään, en vieläkään osaa aina hillitä itseäni vaikka 20 vuotta olen itsekseni opetellut. Mutta omia lapsiani yritän ohjata tunteiden kanssa, yritän siirtää heille ne opit mitkä olen itse sisäistänyt. Toivoen että heillä olisi hiukan helpompaa. Minulle on kunnia nähdä heidän kasvavan paremmiksi kuin minä itse. Toisaalta olen alkanut ottaa vähän etäisyyttä äitiini nyt viime vuosina. En käy juurikaan kylässä, koska se koko talo tuo mieleeni niin paljon ikäviä muistoja ja tunnetiloja. Lapsena en voinut sieltä lähteä, koska olin riippuvainen vanhemmistani, nyt aikuisena voin. Tuostakin olen tuntenut syyllisyyttä, etäisyyden ottamisesta. Olen välillä ajatellut että olen ihan hullu kun tunnen kaunaa, että miksen vain osaa unohtaa ja jättää taakseni. Nyt ehkä ihan ensimmäistä kertaa ymmärrän että EI SE OLE MINUN VIKANI. Kiitos teille kun saitte minut tämän näkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noista tukanleikkuumuistoista tuli mieleen muutamat ketjut, joissa nämä mummot ovat omin lupinensa menneet leikkaamaan lastenlastensa hiukset. Siis mitä ihmettä? Ensin kynitään omien tyttärien hiukset ja sitten tyttären lapsien. Kummallisinta minusta oli, että noidenkin mummojen tekoja puolusteltiin.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:00"]
Nää äidithän on laittaneet omat vanhempansa/sisaruksensa palvelutaloihin sun muihin. Omat lapset myös hoitoon ulkopuolisille. Ja sitten ihmetellään, että ei ole lämpöisiä tunteita? Tuntuu, että toi sukupolvi on kahminut itselleen kaiken ja kieltäneet muilta melkein olemassasolon. Itselle kaikki duunit, hyvät eläkejärjestelmät, superhalvat lainat ja kodit ja mökit ja kivat autot, perinnöt viety lapsilta omiin huvituksiin jne jne.
Mikään sukupolvi ollut yhtä ahne ja omahyväinen kuin tämä edellinen. MOT!
[/quote]
Olen kirjoittanut tähän ketjuun ja monesta asiasta samaa mieltä, mutta lainathan ei takavuosikymmeninä mitään halpoja olleet. Korotkin huiteli jossain 15 %:ssa. Ainahan vaan tehtiin työtä että lainat tuli maksettua. Ja mielestäni sen kummempia perintöjä lapsille ei tarvitsekaan jättää, en minäkään sellaisia kaipaa.
Mielestäni täällä enemmistö on ollut vailla äidin rakkautta ja hyväksyntää, ei niinkään materiaa, vaikka onkin saattanut olla puutetta vaatteista, siteistä yms. Mutta näissäkin tapauksissa puute on ollut äidin tai vanhempien puolelta tahallista kiusantekoa, tai yritystä kovettaa toinen "pärjäätpä sitten, mikään ei tule ilmaiseksi".
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:21"]
Noista tukanleikkuumuistoista tuli mieleen muutamat ketjut, joissa nämä mummot ovat omin lupinensa menneet leikkaamaan lastenlastensa hiukset. Siis mitä ihmettä? Ensin kynitään omien tyttärien hiukset ja sitten tyttären lapsien. Kummallisinta minusta oli, että noidenkin mummojen tekoja puolusteltiin.
[/quote]
onko se joku viha lapsen viehättävyyttä vastaan, että yritettiin tehdä mahdollisimman ruma vaikka sitten kamalalla tukanleikkuulla?
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:26"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:00"]
Nää äidithän on laittaneet omat vanhempansa/sisaruksensa palvelutaloihin sun muihin. Omat lapset myös hoitoon ulkopuolisille. Ja sitten ihmetellään, että ei ole lämpöisiä tunteita? Tuntuu, että toi sukupolvi on kahminut itselleen kaiken ja kieltäneet muilta melkein olemassasolon. Itselle kaikki duunit, hyvät eläkejärjestelmät, superhalvat lainat ja kodit ja mökit ja kivat autot, perinnöt viety lapsilta omiin huvituksiin jne jne.
Mikään sukupolvi ollut yhtä ahne ja omahyväinen kuin tämä edellinen. MOT!
[/quote]
Olen kirjoittanut tähän ketjuun ja monesta asiasta samaa mieltä, mutta lainathan ei takavuosikymmeninä mitään halpoja olleet. Korotkin huiteli jossain 15 %:ssa. Ainahan vaan tehtiin työtä että lainat tuli maksettua. Ja mielestäni sen kummempia perintöjä lapsille ei tarvitsekaan jättää, en minäkään sellaisia kaipaa.
Mielestäni täällä enemmistö on ollut vailla äidin rakkautta ja hyväksyntää, ei niinkään materiaa, vaikka onkin saattanut olla puutetta vaatteista, siteistä yms. Mutta näissäkin tapauksissa puute on ollut äidin tai vanhempien puolelta tahallista kiusantekoa, tai yritystä kovettaa toinen "pärjäätpä sitten, mikään ei tule ilmaiseksi".
[/quote]
No varmaan on ollut eniten pulaa juuri siitä rakkaudesta ja hyväksynnän osoittamisesta. Ehkä on liikaakin pyritty jollain materialla korvaamaan sitä, että ei oikein natsaa äitinä oleminen. Tiedä sitten, monia tarinoita ja eihän me tiedetä, mitä kaikkea taustalla.
Erikoista on se, että itsekin muistan tarkasti kerran, jolloin sain kuulla jotain positiivista. Ja sekin tuli isältäni. Siis se, että sanoi ääneen, että olet minulle kyllä rakas tytär.
Se on kuin jalokivi, jota vaalin. Äidiltäni en ole ikinä edes odottanut mitään aitoa tunnustusta. Elää omassa maailmassaan ja kirjoittelee kyllä kortit, mutta nekin vain omaksi ilokseen. Todistaakseen itselleen että on oikein hyvä äiti. Yksi ainut aito puhelu olisi ollut parempi. YKSI.
Pelkkiä rituaaleja.
Oliko teillä joku täti tai muu sukulainen, jolle olitte tärkeä? Miten äitinne suhtautui suhteeseene :)
Rakkauden osoittaminen tuputtamalla ylettömät määrät ruokaa ja herkkuja on tutunkuuloista anopin puolelta. Tosin hänkin alkaa vähän päästä siitä tavasta eroon ja osaa näyttää välittämistään ja rakkauttaan lapsenlapsille muilla tavoin. Ehkä se on ollut ainoa 'sallittu' ja luonteva tapa osoittaa rakkautta ja välittämistä. Kun ei oikein henkisellä tasolla osattu tai pystytty siihen, niin sitten ruualla. Eipä ole ainakaan nälässä lapsia pidetty.