Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 04:45"]
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.Aivan sama tunne tuli minullekin:-( minä -75, äiti -46
Kun sain omia lapsia (ensimmäinen v. 2000), olemme jonkin verran lähentyneet.Me emme.
Kun aloin odottaa esikoistamme olimme olleet mieheni kanssa yhdessä vuosia, meillä oli molemmilla koulutus ja vakituinen työpaikka. Äitini reaktio raskausuutiseen oli mennä istumaan toiseen huoneeseen vierailun loppuun asti. Koko raskausajan hän oli pilkkaava ja lyttäävä tai asian kieltävä.. Ei mitään iloa. Häntå myös harmitti että en paisunut kuin limpputaikina ja että olin kahdessa viikossa entisissä mitoissa. Ei mitään iloa lapsenlapsesta vaan osoitus ettå olen tehnyt väärin, olen huono, lapsi väärää sukupuolta ja hullua iloita lapsesta.
Olin raskausaikana todella ahdistunut ja jännittynyt. Olo oli syyllinen, epämääräinen ja olo vahvistui kun olin tekemisissä äitini kanssa. Lapsen synnyttyä olin aivan loppu henkisesti, kärsin masennnuksesta joka alkoi väistyä kun liikuin paljon ja ymmärsin että tämä on oikeasti iloinen asia ja äitini sitä ei pilaa. Toisen raskauden paljastimme kun olin jo pitkällä. Kuvaavaa on että äitini ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme, poikaa sylissään.
Äiti on läpi kaikki vuodet haukkunut kaikki mitä lapsiimme liittyy, nimet on rumat, hiukset rumat, vain tytön pitää siivota, lemmikki on pöljää, ei sitä tarvi lapsille hankkia mitä muillakin on, toisen lapsen lapset on paljon parempia jne jne.
Itse yritän tietoisesti unohtaa äitini.
Onko äitisi täysin terve?
En ole se jolta kysyt, mutta samaa oli meillä. Äitini paasasi koko lapsuuteni ja nuoruuteni miten minäkin tulen sitten lihoamaan raskayksista. Itse hän oli lihonnut 100-kiloiseksi kun 20v alkoi saada lapsia. Kauhea pettymys kun olinkin edelleen laiha kun sain omat lapseni ja vieläpä 35+v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Mun äiti on aina ollut ihan hirveä juorulinko, mutta samaan aikaan ollut tarkka että hänestä tai meidän perheestä ylipäätään ei kukaan pääse sanomaan mitään. Lapsuudessani hoettiin mantraa, että kotiasioita ei saa puhua missään. On hirveän huolissaan siitä mitä jaan somessa (vaikka en juurikaan edes postaile tekemisiäni) ja samaan aikaan kyttää itse tuttavien Facebookia että pääsis juoruamaan mitä he touhuavat. Mitä kamalampi asia (kuolema, vakava sairaus, avioero, onnettomuus) niin sitä innokkaammin tarttuu luuriin.
Kun joku kuolee, niin se ei ole surullista, vaan jännittävä asia minkä pääsee ilmoittamaan muille ensimmäisenä.Minua on aina inhottanut tuo juoruaminen, ja varmaan siksi en itse ikinä höpötä muiden ihmisten asioita. Äiti on loukkaantunut lukemattomia kertoja, kun on juorunnut jotain asiaa, ja olen lakonisesti todennut että tiesin tuon jo aikoja sitten. Miksi et ole minulle kertonut?! on ollut välitön reaktio.
Tässä ketjussa on moneen kertaan mainittu oman äidin juoruaminen. En nyt näe sitä kauhean pahana asiana. Monet ihmiset puhuvat toisista ihmisistä. Mitä sitten? Kovin henkilökohtaisia asioita ei tietenkään pidä juoruilla eteenpäin. Jos joku kertoisi minulle joutuneensa raiskauksen uhriksi, en kertoisi sitä eteenpäin. Mutta jos joku on eronnut, saanut lapsen/lapsenlapsen tai joku joutui työttömäksi, kai sen voi kertoa. Sen kertominen ei vahingoita ihmistä mitenkään. Olen muuten huomannut, että myös miehet juoruilevat. Sitä tosin sanotaan toisella nimellä. Melestäni "hyväntahtoinen" juoruilu ei haittaa ketään. Se voi olla osoitus, että on kiinnostunut muista ihmisistä. Olen ymmärtänyt, että etelämpänä on tavallista udella ihmisten asioista. Se on jonkinlaista välittämistä. Jos juoruilu on pahantahtoista ja ollaan vahingoniloisia toisen epäonnesta, se on inhottavaa.
Varmaan ymmärrät, että juoruilussakin on aste-eroja. Sanakirjan mukaan juoru yleensä koskee jotain toiseen ihmiseen liittyvää intiimiä tai epäedullista asiaa. Se, että kerron vaikka kaverin tytön päässeen opiskelemaan samaan kouluun, jossa lapsenikin on opiskellut, ei ole mielestäni juoru. Sen sijaan, jos aletaan tykittää asioita, joita kuulijat eivät halua kuulla (tuntevat olonsa vaivautuneiksi tai ei kiinnosta), olisi parempi olla hiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 04:45"]
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.Aivan sama tunne tuli minullekin:-( minä -75, äiti -46
Kun sain omia lapsia (ensimmäinen v. 2000), olemme jonkin verran lähentyneet.Me emme.
Kun aloin odottaa esikoistamme olimme olleet mieheni kanssa yhdessä vuosia, meillä oli molemmilla koulutus ja vakituinen työpaikka. Äitini reaktio raskausuutiseen oli mennä istumaan toiseen huoneeseen vierailun loppuun asti. Koko raskausajan hän oli pilkkaava ja lyttäävä tai asian kieltävä.. Ei mitään iloa. Häntå myös harmitti että en paisunut kuin limpputaikina ja että olin kahdessa viikossa entisissä mitoissa. Ei mitään iloa lapsenlapsesta vaan osoitus ettå olen tehnyt väärin, olen huono, lapsi väärää sukupuolta ja hullua iloita lapsesta.
Olin raskausaikana todella ahdistunut ja jännittynyt. Olo oli syyllinen, epämääräinen ja olo vahvistui kun olin tekemisissä äitini kanssa. Lapsen synnyttyä olin aivan loppu henkisesti, kärsin masennnuksesta joka alkoi väistyä kun liikuin paljon ja ymmärsin että tämä on oikeasti iloinen asia ja äitini sitä ei pilaa. Toisen raskauden paljastimme kun olin jo pitkällä. Kuvaavaa on että äitini ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme, poikaa sylissään.
Äiti on läpi kaikki vuodet haukkunut kaikki mitä lapsiimme liittyy, nimet on rumat, hiukset rumat, vain tytön pitää siivota, lemmikki on pöljää, ei sitä tarvi lapsille hankkia mitä muillakin on, toisen lapsen lapset on paljon parempia jne jne.
Itse yritän tietoisesti unohtaa äitini.Onko äitisi täysin terve?
En ole se jolta kysyt, mutta samaa oli meillä. Äitini paasasi koko lapsuuteni ja nuoruuteni miten minäkin tulen sitten lihoamaan raskayksista. Itse hän oli lihonnut 100-kiloiseksi kun 20v alkoi saada lapsia. Kauhea pettymys kun olinkin edelleen laiha kun sain omat lapseni ja vieläpä 35+v.
Miten hän ilmaisi sen, että oli pettynyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 04:45"]
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.Aivan sama tunne tuli minullekin:-( minä -75, äiti -46
Kun sain omia lapsia (ensimmäinen v. 2000), olemme jonkin verran lähentyneet.Me emme.
Kun aloin odottaa esikoistamme olimme olleet mieheni kanssa yhdessä vuosia, meillä oli molemmilla koulutus ja vakituinen työpaikka. Äitini reaktio raskausuutiseen oli mennä istumaan toiseen huoneeseen vierailun loppuun asti. Koko raskausajan hän oli pilkkaava ja lyttäävä tai asian kieltävä.. Ei mitään iloa. Häntå myös harmitti että en paisunut kuin limpputaikina ja että olin kahdessa viikossa entisissä mitoissa. Ei mitään iloa lapsenlapsesta vaan osoitus ettå olen tehnyt väärin, olen huono, lapsi väärää sukupuolta ja hullua iloita lapsesta.
Olin raskausaikana todella ahdistunut ja jännittynyt. Olo oli syyllinen, epämääräinen ja olo vahvistui kun olin tekemisissä äitini kanssa. Lapsen synnyttyä olin aivan loppu henkisesti, kärsin masennnuksesta joka alkoi väistyä kun liikuin paljon ja ymmärsin että tämä on oikeasti iloinen asia ja äitini sitä ei pilaa. Toisen raskauden paljastimme kun olin jo pitkällä. Kuvaavaa on että äitini ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme, poikaa sylissään.
Äiti on läpi kaikki vuodet haukkunut kaikki mitä lapsiimme liittyy, nimet on rumat, hiukset rumat, vain tytön pitää siivota, lemmikki on pöljää, ei sitä tarvi lapsille hankkia mitä muillakin on, toisen lapsen lapset on paljon parempia jne jne.
Itse yritän tietoisesti unohtaa äitini.Onko äitisi täysin terve?
En ole se jolta kysyt, mutta samaa oli meillä. Äitini paasasi koko lapsuuteni ja nuoruuteni miten minäkin tulen sitten lihoamaan raskayksista. Itse hän oli lihonnut 100-kiloiseksi kun 20v alkoi saada lapsia. Kauhea pettymys kun olinkin edelleen laiha kun sain omat lapseni ja vieläpä 35+v.
Miten hän ilmaisi sen, että oli pettynyt?
jatkan: Minä taidan tehdä tuota samaa omalle pojalleni, kehotan syömään terveellisemmin, koska muuten hänestä tulee samanlainen kuin minusta eli verensokeriheittelyille altis ruoka-addikti, joka kärsii painostaan. Puhun hänelle näin, koska pelkään ja alttius on periytyvä.
Siksi kysyinkin, mistä tiedät, että äitisi on pettynyt? Tai kateellinen. Suoraanhan tuollaista ei varmasti sanota, vaan asia tulee ilmi muuta kautta.
Oletteko muuten huomanneet, että ne, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti eivätkä tunnista tätä piirrettä itsessään, saattavat toimia lemmikkiensa kanssa aivan samoin. Tunnen yhden vanhemman äiti-ihmisen, joka sydämistyi perin pohjin siitä, kun hänen omistautumisensa koiranhoitajana kyseenalaistettiin. Se oli hirvittävä loukkaus, koska hänhän rakasti koiraansa eniten maailmassa. Tämän seikan kyseenalaistaminen sai hänet aivan suunniltaan ja hän itki asiaa kovaan ääneen. Sitä hän ei muistanut ollenkaan, että oli kiusannut koiraa heittämällä sitä kohti tavaroita ja pitämällä sitä nälässä. Yhtä vääristynyt käsitys hänellä oli itsestään myös lastenkasvattajana, ihme ettei mitalia itselleen ehdottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Tuota marttyyri-itkua on tullut kuunneltua 50 vuotta. Se ei toimi enää.
???? Et vaikuta oikein hyvinvoivalta?
Voin oikein hyvin. Kovempi paikka sinulla on, kun täältä et saakaan sääliä eikä sinua palvotakaan jumalana, vaikka kuinka väännät marttyyri-itkua.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko muuten huomanneet, että ne, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti eivätkä tunnista tätä piirrettä itsessään, saattavat toimia lemmikkiensa kanssa aivan samoin. Tunnen yhden vanhemman äiti-ihmisen, joka sydämistyi perin pohjin siitä, kun hänen omistautumisensa koiranhoitajana kyseenalaistettiin. Se oli hirvittävä loukkaus, koska hänhän rakasti koiraansa eniten maailmassa. Tämän seikan kyseenalaistaminen sai hänet aivan suunniltaan ja hän itki asiaa kovaan ääneen. Sitä hän ei muistanut ollenkaan, että oli kiusannut koiraa heittämällä sitä kohti tavaroita ja pitämällä sitä nälässä. Yhtä vääristynyt käsitys hänellä oli itsestään myös lastenkasvattajana, ihme ettei mitalia itselleen ehdottanut.
Niin. Vähintään mitali vielä pitäisi antaa näille epäihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Tuota marttyyri-itkua on tullut kuunneltua 50 vuotta. Se ei toimi enää.
???? Et vaikuta oikein hyvinvoivalta?
Voin oikein hyvin. Kovempi paikka sinulla on, kun täältä et saakaan sääliä eikä sinua palvotakaan jumalana, vaikka kuinka väännät marttyyri-itkua.
Jaa. Noin varmaan tukit lastesikin suut.
Kyllä varmaan moni on oikeesti sen keskusteluavun tarpeessa vihassaan.
Miksi minun pitäisi soitella lapsilleni ja valittaa asioista? He soittavat kerran viikossa, yksi su- aamupäivällä, yksi perjantaina, yksi satunnaisiin aikoihin.
Yritä muistaa, että ajat olivat toiset silloin. Oli paljon valettuja asioita, ei oltu niin avoimia, kuin nyt. Ihmiset ovat erilaisia, toteuta sinä kasvatustasi ja elämää parhaan taitosi mukaan. Ja anna anteeksi, olihan niitä hyviäkin hetkiä ja muistoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin väsynyt vanhempiini.
Yritän pitää yhteyttä, mutta uuvun.
Siis ihan oikeesti. Viiskymppiset naiset eivät ymmärrä että jokaisella aikakaudella on omat tavat ja kulttuuriperimät kasvatuksessa? Äitinne ovat kasvaneet aikana, jolloin kuukautisista ja muusta vastaavasta ei puhuttu ääneen. He ovat kasvattaneet sillä tiedolla ja taidolla, jonka ovat saaneet. Monilla heidän vanhemmillaan oli vielä uskomuksia, että nainen on likainen kun sillä on kuukautiset ja synnytyksen jälkeen naisen piti ripittäytyä puhtaaksi ennenkuin sai olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Jos he itse ovat tällaisessa ajatusmaailmassa eläneet, miten kuvittelette että he olisivat paremmin osanneet teitä opettaa. Valistus on tullut vasta myöhemmin.
Mitä tulee vaatteiden ja muun ostamiseen, he ovat myös eläneet aikana, jolloin lasten katsottiin voivan osallistua toimeentuloon heti kuin kynnelle kykenivät esim tekemällä kesätöitä tai osallistumalla muuten talon töihin. Monet lapsethan lähetettiin jopa piikomaan jo hyvin nuorina, jopa 7-vuotiaina vielä 30-40 luvuilla.
Päiväkirjojen lukeminen nyt kuulostaa tosi omituiselta ja se ei ole hyväksyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Amen näille kahdelle kommentille.
Juuri näin asiat ovat menneet minunkin lapsuuden perheessäni ja nyt omien lasteni kanssa.
On todella tärkeää, että näistä puhutaan ja asioita viimeinkin käsitellään.
Olen itsekin yli nelikymppinen ja omien lasten myötä olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni.
Ihan samoin kuin moni kirjoittaja täällä, olen miettinyt kuinka omat vanhempani ovat kieltäytyneet käsittelemästä omia traumojaan, kieltäytyneet kaikesta reflektiosta, kieltäytyneet lopettamasta ylisukupolvisuuden kierteestä.
Äitini hukutti ja hukuttaa yhä epämiellyttävät asiat ja ajatukset turhaan hössöttämiseen, toisten asioiden sekoittamiseen, toisten hyppyyttämiseen, rajattomuuteen.
Mistään ei voi, eikä ole koskaan voinut puhua.
Myöntää tämän oikeastaan ihan avoimesti, kertoo, ettei kestä tiettyjä ajatuksia, vanhenemista, sitä, että pahoja asioita on voinut tapahtua perheessä, kertoo, että mieluummin tekee pihatöitä, menee lenkille, siivoaa...
Ymmärtämättä, että kertoo siinäkin vain ja ainoastaan itsestään, muille ei koskaan ole tilaa.
Toki näin saa toimia, nyt, mutta perheen äitinä, lasten asuessa kotona, vastuun pakoilu ei ole hyväksyttävää. Asiat eivät sillä katoa, että äiti katosi ikävien asioiden tieltä, ne jäivät perheen lasten kannettaviksi.
Isästäni, tuosta ikuisesta teinistä ja pahasuisesta lastenhakkaajasta ei todellakaan ollut vastuunkantajaksi senkään vertaa.Minä tajusin joskus n 45 v , että äitini narsismi on persoonallisuustasoista, eikä hänellä ole eikä tule olemaan kykyä itsereflektioon. Tavallaan se helpotti, en odota häneltä enää mitään. Hän on sisältä täysin tyhjä, muille ihmisille esittää enkeliä, mutta perheelleen on aina ollut piru. Keksii Meghan Markle - tyylisesti itselleen koko ajan uutta historiaa, mikä hänelle milloinkin sopii. Viimeksi kun sukujuhlissa nähtiin niin hänellä oli yhtäkkiä huippu-urheilutausta. Ja voin sanoa, ettei naurattanut vaan oksetti. Sitten muut ihmettelee miksi poistun pöydästä kun äitini juttelee " mukavia".
Minun äitini ei (mielestäni) keksi satuja, mutta kylläkin värittää menneisyyden mieleisekseen. On kyllä tälläinen lörpöttelevä hurmaaja, joka kyllä osaa puhua toiset pyörryksiin. Joudun aina säännöllisesti muistuttamaan itseänikin etten haksahtaisi hänen hurmaavin tarjouksiinsa. Hänelle on kertynyt vanhoilla päivillään varallisuutta ja sen esittely tuntuu viihdyttävän häntä kovasti. Itse olen köyhä duunari, tosin tyytyväinen edes siihen koska syrjäytyneen mt-vammaisen elämä liippasi läheltä.
Unelmaelämässäni jaksaisin auttaisin saman taustan kokeneita sosiaalialalla tai vaikka terapeuttina. Uumoilen kuitenkin että jokin osa minusta on vielä sen verran haavoilla että saattaisin uupua. Toinen syy on se että äiti oli työkseen auttaja. Yhdenlainen jekyll&hyde-persoona siis. Tuon varjosta on todella vaikea irtautua täyteen vapauteen, aikani tuntuu loppuvan kesken.
Mutta kuten sanottu: huonomminkin olisi voinut käydä ja näissä tarinoissa usein käy. Pahinta on että moni syyttää itseään ja tuhoaa itsensä kun narsistiäiti onnistuu aina voittamaan heidät tavalla tai toisella.
Miksi viiskymppinen on jo vanhan (useimmiten) äitinsä puheille vielä suhteessa: äiti sanoi ja nyt mieleni pahoitin, psykiatrille menen.
Ei en jaksa tajuta. Aikoinaan äitini puhui ja neuvoi kun olin perheenäiti ja hän liki 80 . Vanhana oli minut saanut. Annoin puhua ja se siitä. Tajusin silloin 70- luvun lopulla hänen edustavan ihan toista aikaa 1900- luvun alussa syntyneenä. En muista traumoja saaneeni.
Omilleni olen sanonutkin, mulla jo vanhuus teettää kontrollin puutetta ja puheeni ovat vanhan ihmisen höpinää. Niistä ei tarvitse välittää. Etten tarkoituksella loukkaa vaikka jotain ilmiötä tms arvostelenkin.
( Lapsilla kullakin omat keskenään erilaiset arvot ja mulla vaan työläismuijan järki.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4196: joo, noin toki onkin. Nuo asiat voi kyllä hyvin ymmärtää. Monesti vain jumahdetaan tuohon hyssyttelyyn (sota sitä ja fyysinen kasvatus tätä). Koko oman aikuisikäni tätä tietoa on ollut tarjolla ja nyt sitä on vielä vuosituhannen vaihdetta enemmän. Ongelma on siinä, että edelleenkään ei kasveta asian suhteen, yritetä avautua sen kuukautisverikammon kanssa (:D) tai mennä itse sinne puheterapiaan avaamaan omia murheita. Tämän läkeen voisi kohdata nyt aikuiset lapsensa terveemmältä pohjalta, käydä asiallisia keskusteluja ja elää tunnetasolla tyydyttävää suhdetta lapsiinsa. Mutta kun ei, niin ei. Se homma on jätetty melko pitkälti 70-luvulta alkaen syntyneille. Sen on raskasta, työlästä ja kallista. Silti se on pakollista, jollei halua olla yhtä mykkä kivimuuri ja tunnetason lapsi kuin vanhempansa. Ei riitä, että toinen osapuoli kasvaa ja toinen kieltäytyy siitä. Kasvanut osapuoli ikävä kyllä joutuu jollain tasolla dumppaamaan epäkypsät vanhempansa ja hakeutumaan tunnetasolla turvallisempaan ja terveempään kuvioon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Tuota marttyyri-itkua on tullut kuunneltua 50 vuotta. Se ei toimi enää.
???? Et vaikuta oikein hyvinvoivalta?
Voin oikein hyvin. Kovempi paikka sinulla on, kun täältä et saakaan sääliä eikä sinua palvotakaan jumalana, vaikka kuinka väännät marttyyri-itkua.
Niinpä. Ensin hän kutsuu itseään inhottavaksi ja ällöksi ja seuraavaksi pohtii voitko sinä hyvin. Huokaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Ne mummelit joilla on viiskymppisiä ovat nyt 70 ja vanhempia.
He eivät voi muuttaa 70- lukua toiseksi jälkikäteen. Monen oli pakkokin käydä töissä, äitiysloma oli 3 kk vuosikymmenen alussa, päiväkoteja ei juurikaan ollut.
Se oli taitetta siihen kun vanhat 4 h syötönväli ja lasta ei saa totuttaa syliin alkoi amerikkalaisten suosittujen oppaiden mukaan vaihtua.Menneisyyttä ei voi muuttaa, ette millään voi saada lapsuutta jossa olisi nykyaikaiset kaikki härpäkkeet koskei sellaisia ollut.
Tuo jatkuva pilkka "kovasta nuoruudesta." Itse tulen duunareiden yhteiskuntaluokasta ja tuttavani ovat edelleen suurin osa 60-luvulla tullut kaupunkeihin.
Takana on oikeesti ( pilkatkaa) lapsuus jolloin jokainen lapsikin teki kykynsä mukaista työtä, oikeesti kansakoulun jälkeen 15- vuotiaana lähdettiin työelämään, suuri osa kaupunkeihin koske maaseutu tarvinnut kuin kausityövoimaa.
Muistakaa hörönaurua nauraa vanhalle äidillenne tai mummolle joka muistelee sitä koulumatkaa metsän läpi tai kaupunkiin piikomaan lähtemistä teininä.Kyllä me tiedämme,ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta miksi se pitäisi piilottaa tai vaieta jos se vaikuttaa niin monen elämään? Kuten äitimme haluavat tehdä. Miksi on huonoa että haetaan vertaistukea edes tämän palstan kautta?
Minä suhtautuisin äitiini ihan eri tavalla, jos hän yhden kerran sanoisi, että oli väärässä tai pyytäisi anteeksi kun on sanonut loukkaavasti tai vähättelee.
Tätä en muista koskaan tapahtuneen ja minusta se on surullista. Hienoa että voin purkaa asiaa täällä, koska äitini kanssa se ei onnistu. Parempi kuitenkin käsitellä asia itsensä ja ketjun vertaistuen kautta ja päästä eteenpäin, kuin hautoa niitä loppuelämän. Tämä jälkimmäinen on niin tuttua käytöstä lapsuuden kodista myös.
Terapeuttien yleinen ohje taitaa olla se, ettei kannata laskea omaa toipumistaan sen varaan, että vanhemmat pyytäisivät anteeksi. Eivät se sitä luultavasti tee, "koska he eivät tiedä mitä tekevät". No, tuo oli raamatullinen lainaus, mutta kuvaa myös hyvin tätä tilannetta.
Tämä ketju on kyllä lahja meille kaltoinkohdelluille. Olen itsekin kirjoittanut tänne joskus aikoja sitten pitkiä viestejä, ja paljon on tapahtunut sen jälkeen hyvässä mielessä. Vanhemmat eivät ole kai muuttuneet, mitä nyt vauhti vaan kiihtyy ja todellisuuspako saa uusia kierroksia. Katson sitä nyt vierestä myötätuntoisena ja jopa rakkaudella niin kuin katsoisin lasta, joka vasta hapuillen etsii paikkaansa maailmassa.
Omasssa lapsuuden perheessä minun ja muiden kaikki myötätuntovarannot imi äiti, jota piti muiden ns hoivata. Myötätuntoa ei saa enää kaivosta pumpattua pisaraakaan. Oma asenteeni on , ettei kiinnosta vaikka hapuilisi itsensä hel**ttiin.
Vierailija kirjoitti:
Täällä moititaan vanhoja äitejä mielisairaiksi kun ei ollut jotain tarpeeksi lapsuus/ teinivuosina tai vanha äiti juttelee mitä juttelee, tutuistaan, sukulaisista kun tytärkään ei puhu mitään tai ivallisesti, et sinä äit, vanha kalkkis , ymmärrä tätä nykyviiskymppisten elämän raskautta.
(Kaikkina aikoina on osalla ihmisistä ollut elämä vaikeampaa, toisilla helpompaa. Omat valinnat voi vaikuttaa elääkö vaikka sekavassa uusperheessä tai viinitonkka menee illassa.)Kenen syyksi viiskymppiset esim. laittaa vaikka teiniensä runsaat rahavarat jotka riittää huumeisiin? Se kai nyt kaljan tilalla? Edelleen sen oman äitinsä, kun äiti oli semmoinen.
Siis jos äidit on "hulluja", minulle välittyy, vaikken ole edes keittiöpsykologi, ongelmia myös viiskymppisten mielenterveydessä. Paljonko voi laittaa vaihdevuosien piikkiin jos yöt valvoo lapsuuttaan miettien , joka on ollut erilainen 70-luvulla vertaillen sitä omien lastensa mahdollisuuksiin ja harrastusten ja tavaroiden monipuoliseen tarjontaan.
Luuletko että ketjuun jossa miehet pohtivat huonoa isää tulee joku sanomaan että oikeasti ei ole mitään ongelmaa isässä vaan kaikki johtuu miehen erektiovaikeuksista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Amen näille kahdelle kommentille.
Juuri näin asiat ovat menneet minunkin lapsuuden perheessäni ja nyt omien lasteni kanssa.
On todella tärkeää, että näistä puhutaan ja asioita viimeinkin käsitellään.
Olen itsekin yli nelikymppinen ja omien lasten myötä olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni.
Ihan samoin kuin moni kirjoittaja täällä, olen miettinyt kuinka omat vanhempani ovat kieltäytyneet käsittelemästä omia traumojaan, kieltäytyneet kaikesta reflektiosta, kieltäytyneet lopettamasta ylisukupolvisuuden kierteestä.
Äitini hukutti ja hukuttaa yhä epämiellyttävät asiat ja ajatukset turhaan hössöttämiseen, toisten asioiden sekoittamiseen, toisten hyppyyttämiseen, rajattomuuteen.
Mistään ei voi, eikä ole koskaan voinut puhua.
Myöntää tämän oikeastaan ihan avoimesti, kertoo, ettei kestä tiettyjä ajatuksia, vanhenemista, sitä, että pahoja asioita on voinut tapahtua perheessä, kertoo, että mieluummin tekee pihatöitä, menee lenkille, siivoaa...
Ymmärtämättä, että kertoo siinäkin vain ja ainoastaan itsestään, muille ei koskaan ole tilaa.
Toki näin saa toimia, nyt, mutta perheen äitinä, lasten asuessa kotona, vastuun pakoilu ei ole hyväksyttävää. Asiat eivät sillä katoa, että äiti katosi ikävien asioiden tieltä, ne jäivät perheen lasten kannettaviksi.
Isästäni, tuosta ikuisesta teinistä ja pahasuisesta lastenhakkaajasta ei todellakaan ollut vastuunkantajaksi senkään vertaa.Minä tajusin joskus n 45 v , että äitini narsismi on persoonallisuustasoista, eikä hänellä ole eikä tule olemaan kykyä itsereflektioon. Tavallaan se helpotti, en odota häneltä enää mitään. Hän on sisältä täysin tyhjä, muille ihmisille esittää enkeliä, mutta perheelleen on aina ollut piru. Keksii Meghan Markle - tyylisesti itselleen koko ajan uutta historiaa, mikä hänelle milloinkin sopii. Viimeksi kun sukujuhlissa nähtiin niin hänellä oli yhtäkkiä huippu-urheilutausta. Ja voin sanoa, ettei naurattanut vaan oksetti. Sitten muut ihmettelee miksi poistun pöydästä kun äitini juttelee " mukavia".
Minun äitini ei (mielestäni) keksi satuja, mutta kylläkin värittää menneisyyden mieleisekseen. On kyllä tälläinen lörpöttelevä hurmaaja, joka kyllä osaa puhua toiset pyörryksiin. Joudun aina säännöllisesti muistuttamaan itseänikin etten haksahtaisi hänen hurmaavin tarjouksiinsa. Hänelle on kertynyt vanhoilla päivillään varallisuutta ja sen esittely tuntuu viihdyttävän häntä kovasti. Itse olen köyhä duunari, tosin tyytyväinen edes siihen koska syrjäytyneen mt-vammaisen elämä liippasi läheltä.
Unelmaelämässäni jaksaisin auttaisin saman taustan kokeneita sosiaalialalla tai vaikka terapeuttina. Uumoilen kuitenkin että jokin osa minusta on vielä sen verran haavoilla että saattaisin uupua. Toinen syy on se että äiti oli työkseen auttaja. Yhdenlainen jekyll&hyde-persoona siis. Tuon varjosta on todella vaikea irtautua täyteen vapauteen, aikani tuntuu loppuvan kesken.
Mutta kuten sanottu: huonomminkin olisi voinut käydä ja näissä tarinoissa usein käy. Pahinta on että moni syyttää itseään ja tuhoaa itsensä kun narsistiäiti onnistuu aina voittamaan heidät tavalla tai toisella.
Älä luovuta, kuulostat todella fiksulta ja empaattiselta, sinusta tulisi oikein terapeutti paikalleen.
Mutta vain jos itse tosiaan jaksat ja voimavarasi antavat myöten.
Ehkä aika suo voimavaroja ja tilaisuuksia, toivon sinulle kaikkea hyvää.
Olen kohtalotoverisi, samanlaisesta taustasta ja mt-kuntoutujan osa on käynyt lähellä.
Minulla on vielä nelikymppisenä perheenäitinä urahaaveita, jotka toivon pääseväni toteuttamaan.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että sairaasta ja narsistisesta lapsuuden perheestä selviäminen hengissä ja järjissään on sekin melkoinen saavutus. Se selviytymiskamppailu on vienyt voimia, joita olisin tarvinnut ihan muihin asioihin.
Näin elämässä kuitenkin kävi, mutta sen ei tarvitse määrittää kaikkea minussa, eikä koko loppuelämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4196: joo, noin toki onkin. Nuo asiat voi kyllä hyvin ymmärtää. Monesti vain jumahdetaan tuohon hyssyttelyyn (sota sitä ja fyysinen kasvatus tätä). Koko oman aikuisikäni tätä tietoa on ollut tarjolla ja nyt sitä on vielä vuosituhannen vaihdetta enemmän. Ongelma on siinä, että edelleenkään ei kasveta asian suhteen, yritetä avautua sen kuukautisverikammon kanssa (:D) tai mennä itse sinne puheterapiaan avaamaan omia murheita. Tämän läkeen voisi kohdata nyt aikuiset lapsensa terveemmältä pohjalta, käydä asiallisia keskusteluja ja elää tunnetasolla tyydyttävää suhdetta lapsiinsa. Mutta kun ei, niin ei. Se homma on jätetty melko pitkälti 70-luvulta alkaen syntyneille. Sen on raskasta, työlästä ja kallista. Silti se on pakollista, jollei halua olla yhtä mykkä kivimuuri ja tunnetason lapsi kuin vanhempansa. Ei riitä, että toinen osapuoli kasvaa ja toinen kieltäytyy siitä. Kasvanut osapuoli ikävä kyllä joutuu jollain tasolla dumppaamaan epäkypsät vanhempansa ja hakeutumaan tunnetasolla turvallisempaan ja terveempään kuvioon.
Siis viiskymppinen laittaisi äitunsä terapiaan jotta voisi kääntää ajanratasta taaksepäin ja puhua kuukautisista, vaikka itseltäänkin jo loppunut äitinsä kanssa.
Nyt jo nauran ääneen. Viiskymppiset, te olette aikuisia, lopettakaa jo vihaamasta vanhuksia joiden puutteet ovat kuitenkin vain aikaan liittyviä, ei oo ollut nykyaikaista roinaa lapsena eikä jauhettu luonnollisesta asiasta, kuukautisista, määränsä enempää .Viiskymppiset käyvätkin terapioissa , jatkakaa, jättäkää nyt hiivatti 80- vuotiaat rauhaan.
Selkeästi et yhtään ymmärrä mistä on kyse, joten miksi roikut tässä ketjussa jos sulla tällaista ei ole ollut? En minä viisikymppisenä todellakaan halua mennyttä aikaa takaisin. Enkä odota anteeksipyyntöä mistään, vaikka se voisi välejä parantaakin. Sitä ei tule ja sen kanssa voin elää.
Katson tulevaisuuteen ja elän elämääni kuten haluan. Se tosin tuntuu 80-vuotiasta välillä harmittavan kovasti. En minä jauha hänelle vanhoista, koska siitä ei ole mitään hyötyä, hänen kanssaan se ei johda yhtään mihinkään. Pikemminkin päinvastoin.
Kohtalotovereita on ja me voimme jakaa anonyyminä kokemuksia tässä ketjussa, miten se on sinulta pois? Tai keneltäkään. Et varmasti itsekään pitäisi siitä, että jotain kokemaasi vähätellään vain siksi, ettei vähättelijä itse ole sellaista kokenut. Ei tarvitse yrittää asettua meidän asemaan, voi ihan vain olla lukematta näitä.
Antaisin saman neuvon. Jos äiti kaipaisi läheistä ihmistä, silloin oma perheenjäsen olisi tärkeä tuki, mutta tässä tapauksessa hän kyllä löytää tilalle ihmisiä, joille valittaa. Ennen taukoa selostaisin hyvin lyhyesti ja selkeästi omat ehtoni ja heti kun seuraavan rajojen rikkomisen jälkeen en enää ottaisi vastaan mitään.