Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Ei näytä olevan näin, koska suurin osa näistä kaameista äideistä on juurikin niitä, jotka perustelevat kaameaa käytöstään omalla lapsuudellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on todella hienoa ja tärkeää vertaistukea. Kiitos kaikille jotka olette kertoneet kokemuksianne - se että lukee muilla olleen samoja kokemuksia kuin mitä itsellä on auttaa käsittelemään näitä asioita pois. Auttaa myös todella paljon kun on joku keino tehdä omista kokemuksistaan julkisia - kertoa edes täällä kuinka kurjaa kohtelua on saanut osakseen. Nostaa se kissa pöydälle kerrankin vaikka äiti sen aikoinaan kielsikin....
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Niin luulisi, minulla se on onnistunut, vaikka aina ei ole ollut helppoa.
Vanhemmallani ei, koska kaikki on aina jonkun toisen vika. Hyvä elämä varmasti omalla tavallaan kuitenkin, mutta aina on joku jota jostain syyttää.
Jotenkin outo valinta 7080-vuotiaalta tulla juuri tähän keskusteluun sättimään koko tyttärensä sukupolvea. Jos täällä ollaan vertaistuen avulla toipumassa äitien narsistisesta käyttäytymisestä, onko kaltoinkohtelijan pakko tulla juuri tänne harjoittamaan tätä narsistista itsesääliä ja kovuutta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Ei näytä olevan näin, koska suurin osa näistä kaameista äideistä on juurikin niitä, jotka perustelevat kaameaa käytöstään omalla lapsuudellaan.
No 70- luvun äiti on noudattanut niitä ohjeita ja kasvatusperiaatteita joita silloin on ollut. Perheet ovat varallisuutensa mukaan lapsille tavaraa hankkineet. Kaikki, mitä nyt viiskymppiset pystyy antamaan lapsilleen ei yksinkertaisesti 70- luvulla ollut mahdollista. Joo, heidän ois pitänyt "kehittyä" olemaan aikaansa edellä. Olihan 70-luvulla suuret muutokset niin kasvatusperiaatteissa kuin koulutuksessa kuin äitiyden tukemisessa. ( Äitiyslomat, päivähoidot, kerhotoiminnat)
Itse olen kouluni käynyt lltaopiskeluina ja sitten lainoilla päiväkoulutusta.
Ei ole mieleen tullut syyttää äitiä koska se ei mitenkään ollut heidän resursseillaan mahdollista.
Kai mun pitäis käydä haudalla haukkumasss?
Ei täällä kukaan kai ole tavaroiden perään vinkunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Ei näytä olevan näin, koska suurin osa näistä kaameista äideistä on juurikin niitä, jotka perustelevat kaameaa käytöstään omalla lapsuudellaan.
No 70- luvun äiti on noudattanut niitä ohjeita ja kasvatusperiaatteita joita silloin on ollut. Perheet ovat varallisuutensa mukaan lapsille tavaraa hankkineet. Kaikki, mitä nyt viiskymppiset pystyy antamaan lapsilleen ei yksinkertaisesti 70- luvulla ollut mahdollista. Joo, heidän ois pitänyt "kehittyä" olemaan aikaansa edellä. Olihan 70-luvulla suuret muutokset niin kasvatusperiaatteissa kuin koulutuksessa kuin äitiyden tukemisessa. ( Äitiyslomat, päivähoidot, kerhotoiminnat)
Itse olen kouluni käynyt lltaopiskeluina ja sitten lainoilla päiväkoulutusta.
Ei ole mieleen tullut syyttää äitiä koska se ei mitenkään ollut heidän resursseillaan mahdollista.
Kai mun pitäis käydä haudalla haukkumasss?
Ymmärsitkö tahalteen koko ketjun väärin? Itkikö kukaan tavaroiden tai rahan perään? Vai tahalteenko tulit vi**uilemaan ja trollaamaan ihmisten kipeillä kokemuksilla?
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Sanooko sulle trauma mitään? 70-l syntyneet , jotka täällä kirjoittaa kovista ja kylmistä äideistään, ovat traumatisoituneet. Silti on yritetty tehdä toisin ja rakastaa omia lapsiamme, mutta mistään muokkauksesta en menisi puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Ei näytä olevan näin, koska suurin osa näistä kaameista äideistä on juurikin niitä, jotka perustelevat kaameaa käytöstään omalla lapsuudellaan.
No 70- luvun äiti on noudattanut niitä ohjeita ja kasvatusperiaatteita joita silloin on ollut. Perheet ovat varallisuutensa mukaan lapsille tavaraa hankkineet. Kaikki, mitä nyt viiskymppiset pystyy antamaan lapsilleen ei yksinkertaisesti 70- luvulla ollut mahdollista. Joo, heidän ois pitänyt "kehittyä" olemaan aikaansa edellä. Olihan 70-luvulla suuret muutokset niin kasvatusperiaatteissa kuin koulutuksessa kuin äitiyden tukemisessa. ( Äitiyslomat, päivähoidot, kerhotoiminnat)
Itse olen kouluni käynyt lltaopiskeluina ja sitten lainoilla päiväkoulutusta.
Ei ole mieleen tullut syyttää äitiä koska se ei mitenkään ollut heidän resursseillaan mahdollista.
Kai mun pitäis käydä haudalla haukkumasss?
Eihän tässä siitä ole kysymys onko saatu samalla tavalla pelejä ja vehkeitä kuin nykyajan lapset. Siihen olen ihan tyytyväinen, kuten siihenkin, että maksoin osan opiskelustani itse myös alaikäisenä ja valtaosan ajokortista vaikka moni jo sai sen vanhemmiltaan. Vaatteita sain tarpeen mukaan, äiti oli taitava ompelija. Mikään näistä ei mua todellakaan hierrä yhtään.
Se mikä hiertää on se puhumattomuus, syyllistäminen ja itsetunnon polkeminen jatkuva huonommuuden tunne. Ymmärrän, ettei voi toisen itsetuntoa nostaa jos sitä ei näennäisesti ole itselläänkään, vaikka siitä huolimatta osaa itseään kyllä kehua kaikesta, mutta tytärtä ei.
Muistan monia asioita, joita olen jo jakanut tässä ketjussa, jotka liittyvät käytökseen ja henkiseen puoleen lapsuudessa. Se hiertää ja se pitää saada ulos ja kiitos ketjulle, tämä on auttanut minua eteenpäin paljon.
Vanhempani junnaa edelleen samoissa kuopissa kuin aiemminkin. Helppoa yhä piiloutua ajan mallin taakse, eikä ottaa vastuuta omasta käytöksestä.
Itse olen oman lapseni kanssa avoimesti puhunut hänen lapsuudestaan. En ole ollut täydellinen, olen tehnyt parhaani, hän tulee kuulluksi ja ymmärretyksi kuten myös minä. Emme syyllistä, kuten käy jos puhuisin oman vanhempani kanssa. Sitä tosin en ole yrittänyt enää pitkään aikaan, hyödytöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Amen näille kahdelle kommentille.
Juuri näin asiat ovat menneet minunkin lapsuuden perheessäni ja nyt omien lasteni kanssa.
On todella tärkeää, että näistä puhutaan ja asioita viimeinkin käsitellään.
Olen itsekin yli nelikymppinen ja omien lasten myötä olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni.
Ihan samoin kuin moni kirjoittaja täällä, olen miettinyt kuinka omat vanhempani ovat kieltäytyneet käsittelemästä omia traumojaan, kieltäytyneet kaikesta reflektiosta, kieltäytyneet lopettamasta ylisukupolvisuuden kierteestä.
Äitini hukutti ja hukuttaa yhä epämiellyttävät asiat ja ajatukset turhaan hössöttämiseen, toisten asioiden sekoittamiseen, toisten hyppyyttämiseen, rajattomuuteen.
Mistään ei voi, eikä ole koskaan voinut puhua.
Myöntää tämän oikeastaan ihan avoimesti, kertoo, ettei kestä tiettyjä ajatuksia, vanhenemista, sitä, että pahoja asioita on voinut tapahtua perheessä, kertoo, että mieluummin tekee pihatöitä, menee lenkille, siivoaa...
Ymmärtämättä, että kertoo siinäkin vain ja ainoastaan itsestään, muille ei koskaan ole tilaa.
Toki näin saa toimia, nyt, mutta perheen äitinä, lasten asuessa kotona, vastuun pakoilu ei ole hyväksyttävää. Asiat eivät sillä katoa, että äiti katosi ikävien asioiden tieltä, ne jäivät perheen lasten kannettaviksi.
Isästäni, tuosta ikuisesta teinistä ja pahasuisesta lastenhakkaajasta ei todellakaan ollut vastuunkantajaksi senkään vertaa.Minä tajusin joskus n 45 v , että äitini narsismi on persoonallisuustasoista, eikä hänellä ole eikä tule olemaan kykyä itsereflektioon. Tavallaan se helpotti, en odota häneltä enää mitään. Hän on sisältä täysin tyhjä, muille ihmisille esittää enkeliä, mutta perheelleen on aina ollut piru. Keksii Meghan Markle - tyylisesti itselleen koko ajan uutta historiaa, mikä hänelle milloinkin sopii. Viimeksi kun sukujuhlissa nähtiin niin hänellä oli yhtäkkiä huippu-urheilutausta. Ja voin sanoa, ettei naurattanut vaan oksetti. Sitten muut ihmettelee miksi poistun pöydästä kun äitini juttelee " mukavia".
Minun äitini ei (mielestäni) keksi satuja, mutta kylläkin värittää menneisyyden mieleisekseen. On kyllä tälläinen lörpöttelevä hurmaaja, joka kyllä osaa puhua toiset pyörryksiin. Joudun aina säännöllisesti muistuttamaan itseänikin etten haksahtaisi hänen hurmaavin tarjouksiinsa. Hänelle on kertynyt vanhoilla päivillään varallisuutta ja sen esittely tuntuu viihdyttävän häntä kovasti. Itse olen köyhä duunari, tosin tyytyväinen edes siihen koska syrjäytyneen mt-vammaisen elämä liippasi läheltä.
Unelmaelämässäni jaksaisin auttaisin saman taustan kokeneita sosiaalialalla tai vaikka terapeuttina. Uumoilen kuitenkin että jokin osa minusta on vielä sen verran haavoilla että saattaisin uupua. Toinen syy on se että äiti oli työkseen auttaja. Yhdenlainen jekyll&hyde-persoona siis. Tuon varjosta on todella vaikea irtautua täyteen vapauteen, aikani tuntuu loppuvan kesken.
Mutta kuten sanottu: huonomminkin olisi voinut käydä ja näissä tarinoissa usein käy. Pahinta on että moni syyttää itseään ja tuhoaa itsensä kun narsistiäiti onnistuu aina voittamaan heidät tavalla tai toisella.
Älä luovuta, kuulostat todella fiksulta ja empaattiselta, sinusta tulisi oikein terapeutti paikalleen.
Mutta vain jos itse tosiaan jaksat ja voimavarasi antavat myöten.
Ehkä aika suo voimavaroja ja tilaisuuksia, toivon sinulle kaikkea hyvää.
Olen kohtalotoverisi, samanlaisesta taustasta ja mt-kuntoutujan osa on käynyt lähellä.
Minulla on vielä nelikymppisenä perheenäitinä urahaaveita, jotka toivon pääseväni toteuttamaan.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että sairaasta ja narsistisesta lapsuuden perheestä selviäminen hengissä ja järjissään on sekin melkoinen saavutus. Se selviytymiskamppailu on vienyt voimia, joita olisin tarvinnut ihan muihin asioihin.
Näin elämässä kuitenkin kävi, mutta sen ei tarvitse määrittää kaikkea minussa, eikä koko loppuelämääni.
Samaa olen miettinyt - olen tuo, jonka äidillä yhtäkkinen huippu-urheilumenneisyys. Selviäminen on jo ihme, kaikki mitä olen jaksanut tehdä siihen päälle, on bonusta. Toki tuntuu siltä, että loppuuko aika kesken, kun olen ko 55v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4196: joo, noin toki onkin. Nuo asiat voi kyllä hyvin ymmärtää. Monesti vain jumahdetaan tuohon hyssyttelyyn (sota sitä ja fyysinen kasvatus tätä). Koko oman aikuisikäni tätä tietoa on ollut tarjolla ja nyt sitä on vielä vuosituhannen vaihdetta enemmän. Ongelma on siinä, että edelleenkään ei kasveta asian suhteen, yritetä avautua sen kuukautisverikammon kanssa (:D) tai mennä itse sinne puheterapiaan avaamaan omia murheita. Tämän läkeen voisi kohdata nyt aikuiset lapsensa terveemmältä pohjalta, käydä asiallisia keskusteluja ja elää tunnetasolla tyydyttävää suhdetta lapsiinsa. Mutta kun ei, niin ei. Se homma on jätetty melko pitkälti 70-luvulta alkaen syntyneille. Sen on raskasta, työlästä ja kallista. Silti se on pakollista, jollei halua olla yhtä mykkä kivimuuri ja tunnetason lapsi kuin vanhempansa. Ei riitä, että toinen osapuoli kasvaa ja toinen kieltäytyy siitä. Kasvanut osapuoli ikävä kyllä joutuu jollain tasolla dumppaamaan epäkypsät vanhempansa ja hakeutumaan tunnetasolla turvallisempaan ja terveempään kuvioon.
No ei kyllä kuulosta että lapsikaan on tunnetasolla kovinkaan kasvanut kun jaksaa hautoa katkeruutta vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen. Ja minkä maailman tähden jonkun kahdeksankymppisen pitäisi vielä pohtia kuukautisia kun hyvin harvalla sellaisia enää siinä iässä on. Luulisi viisikymppisen ymmärtävän, että ei ole mitään maailman väliä, miten omat vanhemmat maailmaa katsovat tai mitä ajattelevat kuukautisista.
Kuulostaa lähinnä, että lapselle on jäänyt joku teiniangsti päälle.
Mitä ihmettä sinä täällä ketjussa teet, ei näitä ole pakko lukea, pysy poissa kun ei kosketa sinua.
Sinusta tosiaan on parempi, että vanhemmat piiloutuvat oman lapsuutensa taakse sen 80 vuotta muuttumatta piiruakaan. Parempi kuin se, että me jotka muutosta haluamme ja olemme jo sitä tehneet omien lasten kohdalla, emme saa asiaa käydä läpi edes keskustelupalstalla?
Jotenkin tulee tunne, että se koira älähtää johon Kalinka kalastaa. Ettet vain jatka tuota samaa kasvatuksellista ketjua kuin vanhempasi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4196: joo, noin toki onkin. Nuo asiat voi kyllä hyvin ymmärtää. Monesti vain jumahdetaan tuohon hyssyttelyyn (sota sitä ja fyysinen kasvatus tätä). Koko oman aikuisikäni tätä tietoa on ollut tarjolla ja nyt sitä on vielä vuosituhannen vaihdetta enemmän. Ongelma on siinä, että edelleenkään ei kasveta asian suhteen, yritetä avautua sen kuukautisverikammon kanssa (:D) tai mennä itse sinne puheterapiaan avaamaan omia murheita. Tämän läkeen voisi kohdata nyt aikuiset lapsensa terveemmältä pohjalta, käydä asiallisia keskusteluja ja elää tunnetasolla tyydyttävää suhdetta lapsiinsa. Mutta kun ei, niin ei. Se homma on jätetty melko pitkälti 70-luvulta alkaen syntyneille. Sen on raskasta, työlästä ja kallista. Silti se on pakollista, jollei halua olla yhtä mykkä kivimuuri ja tunnetason lapsi kuin vanhempansa. Ei riitä, että toinen osapuoli kasvaa ja toinen kieltäytyy siitä. Kasvanut osapuoli ikävä kyllä joutuu jollain tasolla dumppaamaan epäkypsät vanhempansa ja hakeutumaan tunnetasolla turvallisempaan ja terveempään kuvioon.
No ei kyllä kuulosta että lapsikaan on tunnetasolla kovinkaan kasvanut kun jaksaa hautoa katkeruutta vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen. Ja minkä maailman tähden jonkun kahdeksankymppisen pitäisi vielä pohtia kuukautisia kun hyvin harvalla sellaisia enää siinä iässä on. Luulisi viisikymppisen ymmärtävän, että ei ole mitään maailman väliä, miten omat vanhemmat maailmaa katsovat tai mitä ajattelevat kuukautisista.
Kuulostaa lähinnä, että lapselle on jäänyt joku teiniangsti päälle.
Vanhenevalla narsistilla ei kuuntelijoita enää riitä, ymmärrän, mutta tämä on totaalisen väärä yleisö sun piruilulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4196: joo, noin toki onkin. Nuo asiat voi kyllä hyvin ymmärtää. Monesti vain jumahdetaan tuohon hyssyttelyyn (sota sitä ja fyysinen kasvatus tätä). Koko oman aikuisikäni tätä tietoa on ollut tarjolla ja nyt sitä on vielä vuosituhannen vaihdetta enemmän. Ongelma on siinä, että edelleenkään ei kasveta asian suhteen, yritetä avautua sen kuukautisverikammon kanssa (:D) tai mennä itse sinne puheterapiaan avaamaan omia murheita. Tämän läkeen voisi kohdata nyt aikuiset lapsensa terveemmältä pohjalta, käydä asiallisia keskusteluja ja elää tunnetasolla tyydyttävää suhdetta lapsiinsa. Mutta kun ei, niin ei. Se homma on jätetty melko pitkälti 70-luvulta alkaen syntyneille. Sen on raskasta, työlästä ja kallista. Silti se on pakollista, jollei halua olla yhtä mykkä kivimuuri ja tunnetason lapsi kuin vanhempansa. Ei riitä, että toinen osapuoli kasvaa ja toinen kieltäytyy siitä. Kasvanut osapuoli ikävä kyllä joutuu jollain tasolla dumppaamaan epäkypsät vanhempansa ja hakeutumaan tunnetasolla turvallisempaan ja terveempään kuvioon.
No ei kyllä kuulosta että lapsikaan on tunnetasolla kovinkaan kasvanut kun jaksaa hautoa katkeruutta vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen. Ja minkä maailman tähden jonkun kahdeksankymppisen pitäisi vielä pohtia kuukautisia kun hyvin harvalla sellaisia enää siinä iässä on. Luulisi viisikymppisen ymmärtävän, että ei ole mitään maailman väliä, miten omat vanhemmat maailmaa katsovat tai mitä ajattelevat kuukautisista.
Kuulostaa lähinnä, että lapselle on jäänyt joku teiniangsti päälle.Mitä ihmettä sinä täällä ketjussa teet, ei näitä ole pakko lukea, pysy poissa kun ei kosketa sinua.
Sinusta tosiaan on parempi, että vanhemmat piiloutuvat oman lapsuutensa taakse sen 80 vuotta muuttumatta piiruakaan. Parempi kuin se, että me jotka muutosta haluamme ja olemme jo sitä tehneet omien lasten kohdalla, emme saa asiaa käydä läpi edes keskustelupalstalla?
Jotenkin tulee tunne, että se koira älähtää johon Kalinka kalastaa. Ettet vain jatka tuota samaa kasvatuksellista ketjua kuin vanhempasi...
Näköjään luulet että kaikki ihmettelijät ovat sama henkilö. Niin ei ole, moni ihmettelee ehtoopuolen naisten katkeruutta äidilleen ihan arkisista jutuista, jotka lapsena tai teini-iässä on suututtanut
Noita me sisarusten kanssa joskus naureskellaan äiti- vainaasta, häveliäisyyttä, jotain hassua periaatetta, närkästystä meikkaamistavasta tms. Mutta hyväntahtoisina muisteluina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?
Ei näytä olevan näin, koska suurin osa näistä kaameista äideistä on juurikin niitä, jotka perustelevat kaameaa käytöstään omalla lapsuudellaan.
No 70- luvun äiti on noudattanut niitä ohjeita ja kasvatusperiaatteita joita silloin on ollut. Perheet ovat varallisuutensa mukaan lapsille tavaraa hankkineet. Kaikki, mitä nyt viiskymppiset pystyy antamaan lapsilleen ei yksinkertaisesti 70- luvulla ollut mahdollista. Joo, heidän ois pitänyt "kehittyä" olemaan aikaansa edellä. Olihan 70-luvulla suuret muutokset niin kasvatusperiaatteissa kuin koulutuksessa kuin äitiyden tukemisessa. ( Äitiyslomat, päivähoidot, kerhotoiminnat)
Itse olen kouluni käynyt lltaopiskeluina ja sitten lainoilla päiväkoulutusta.
Ei ole mieleen tullut syyttää äitiä koska se ei mitenkään ollut heidän resursseillaan mahdollista.
Kai mun pitäis käydä haudalla haukkumasss?
Ai sellaisia kasvatusperiaatteita että lyö, hauku, lyttää, vähättele, pilkkaa, syylliistä, halvenna, alista, naura, aliarvio, jätä huolehtimatta, jätä neuvomasta ja opastamasta, älä kannusta äläkä tue lasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en keitään 80-vuotiaita ainakaan häiritse. Nimenomaan "jätän rauhaan". Osalla ketjun ihmisistä vain tuntuu olevan niin, että nämä vanhukset eivät tajua edelleenkään, että heidän käytöksensä jälkipolviaan kohtaan on tässäkin päivässä alentavaa ja ikävää. He lisäksi syyllistävät (siis osa heistä), jos jälkipolvet eivät käy riittävästi katsomassa tai vastaa riittävän usein puhelimeen. Jos välit on puhuttu kuntoon, tällaiset asiat eivät ole ihmissuhteissa ongelma.
Nimenomaan 4202: ei kukaan odottele, että ne sodanjälkeiset tulisivat emotionaalisesti kypsinä puhumaan vanhat asiat selviksi (esim. sen hassun, miksi ei voinut kuukautissiteistä puhua, naurattaahan se täällä jo varmaan kaikkia). Ehei, ei todellakaan. Heillä on silti ollut aikaa tehdä se jo vuosikymmenet. Eipä ainakaan tässä ketjussa kirjoittavien vanhemmat ole näin tehneet. Juna menee siis heidän ohitseen. Ja he, emotionaaliset vauvavanhukset, jäävät sinne omaan rauhaansa.
Se vielä puuttuisi, että ei edes tällaisilla palstoilla voisi jakaa kokemuksiaan... Ensin otettiin emotionaalinen köyhyys vastaan ja nyt vielä hiljennyttäisiin omiin nurkkiimme, kun se harmittaa joitain. Tirsk!
4200: eiköhän asia mene niin päin, että näiden pohtiminen viimein ja vertaistuen jakaminen muille tarkoittaa sitä, että se mielenterveys ja itsetunto on palautumassa. Kyllä silloin +20-v. oli tuota kuvaamaasi unettomuutta ja asioiden jatkuvaa analysointia. Silloin en vielä tajunnut, mistä kiikasti. En jotenkin ajattele, että tämän ketjun keski-ikäiset olisivat jotenkin todella syvissä mielenterveyden alhoissa, enää. Itse ainakin pärjään elämässäni lähtökohdista huolimatta ihan hyvin. Jaan todella mielelläni tästä elämänkokemuksestani vinkkejä ja ymmärrystä niille, jotka ehkä vasta avaavat tätä "sodanjälkeisten karvattama" -pottia kohdallaan. Välillä on myös tärkeää lukea, että ilmiö on yksilöä ja yhtä perhettä paljon mittavampi, sukupolvikokemuse melkein.
Voin niin kuvitella oman 74-vuotiaan äitini keskustelemaan tänne. Nimenomaan hän saattaisi koettaa painaa ikäpolveni naisia alas näillä eihän teillä enää ole edes kuukautisia, päästäkää jo irti valemuistoistanne -puheenvuoroilla.
Ikävää on se, että näitä äitini kaltaisia manipuloivia 75-vuotiaita narsisteja on maamme pullollaan. Kun yksi heistä avaa suunsa, tuntuu kuin he kaikki puhuisivat.
Silti: olisi aika kova juttu, jollette te ikivauvat tulisi spämmäämään tätä keskustelua.
Juu. Heitä on nyt oikein verisesti loukattu. Oi-voi, ei käy sääliksi. Ei lainkaan.
Eikö jokainen aikuisena muokkaa kuitenkin oman elämänsä mieleisekseen ?