Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Kyllä voi olla, jos lapset on hankittu vasta 4-kympin korvilla. Näin esim oman tyttäreni kohdalla, lapset ovat alakoulussa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut ketjuun aikaisemmin näistä samoista kokemuksista. Olen viisikymppinen ja äitini syntynyt 30-luvulla. Näin myöhemmin minua on ihmetyttänyt äitini täydellinen itsereflektion puute.
Kyllähän sitä itsekin omaa käytöstään pohdiskelee, miksi toimin näin jossain tilanteessa ja miten voisin toimia paremmin jne. Minusta tuntuu, että äitini vaan suoriltaan kaatoi omat traumansa meidän lapsien niskaan.
Joo, oli takana sota-ajat, pula ja niukkuus, mutta olisiko ollut aikuiselta ihmiseltä liikaa vaadittu ymmärtää, että maailma muuttui siinä vuosikymmenien myötä? Ehkä hänenkin pitäisi? Ettei enää tarvitsisi käyttäytyä kuin puritaani, säästää joka viimeistä roposta niin, ettei lapsilleen voi vaatteita ostaa.
Hänellä ei ollut mitään halua tai kykyä toimia toisin kuin omat vanhempansa olivat toimineet. Meillä oli varakas koti, näennäisesti hyvät vanhemmat ja silti elimme niukkuudessa, puutteessa ja perheen tunne-elämä oli kuin jostain juoksuhaudasta kaivettu.
Oletko kuullut koskaan sanontaa "enempää ei voi antaa kuin mitä itse on saanut"?
30-luvulla syntynyt on elänyt niin erilaisessa maailmassa, mitä me nyt, sitä on edes vaikea kuvitella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Marttyyti saapui paikalle.
Onko sinulla joku rakentava ehdotus, miten ko ihmisen pitäisi toimia, että menisi oikein. Liian simppeliä vaan todeta henkilö "marttyyriksi".
1977 vuoden lapsi kirjoitti:
Aivan täsmälleen samat kokemukset. Kuukautisten alkaminen kuitattiin sanomalla älä sitten laita vaippoja vessanpyttyyn ja thats it. Ei rahaa siteisiin eikä ostettu siteitä. En muista mistä ne hankin. Yhdet rintaliivit sain ja pesin niitä kaksi vuotta. Vaatteita ostettiin vähän ja todella harvoin vaikka olen hyvin toimeentulevasta peheestä. Opintoja ei tuettu, lapsesta asti odotettiin että muutan pois. Kun 16-vuotiaana olin kesätöissä, ostin mm ruokaa rahoilla. Kun lukiossa kysyin, miten äiti aikoo tukea minun lukion jälkeisiä opintojani ja asumista, sain vastaukseksi naurahduksen ei mitenkään. Kun sitten sanoin että en voi opiskella ja on pakko mennä siivoojaksi, äiti sanoi, että jonkunhan ne siivoustyötkin on tehtävä.
Valmistuin vasta 40-vuotiaana maisteriksi pitkän ja värikkään työelämän jälkeen. Lienee turha sanoa, että vuosien urakointi täyspäivätyön ja perheen ohessa oli äidistäni tyhjänpäiväistä pelleilyä.
Sen verran kommenttia että hulppea rahankäyttö yleistyi vasta myöhemmin. Esim. vaatteita saattoi olla kaapissa todella vähän, vaikka perheellä oli hyvät tulot. Muistelen, että vaatteet maksoivat paljon, kun otetaan huomioon sen ajan tulotaso ja etenkin ruuan hinta. 90-luvulla oli sitäpaitsi lama, joka vaikutti monen perheen arkeen. Kuinka paljon lapset tiesivät vanhempien rahatilanteesta? Olen vuosien varrella tuntenut hyvin toimeentulevia ihmisiä, jotka ovat erittäin tarkkoja rahankäytössä. He eivät osta kalliita lahjoja muille, ehkä joskus omalle perheelle. Ovat hyvin nuukia kaikessa. Joissakin perheissä on voinut olla hyvä tulotaso, mutta toinen vanhempi käytti vuosikausia rahaa salasuhteeseen, matkusteluun ilman perhettä tai rahapeleihin. Yleensä tällaisesta vaiettiin perheessä, mutta lasten äiti on voinut olla katkera ilman, että lapsi ymmärsi miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Mun äiti on aina ollut ihan hirveä juorulinko, mutta samaan aikaan ollut tarkka että hänestä tai meidän perheestä ylipäätään ei kukaan pääse sanomaan mitään. Lapsuudessani hoettiin mantraa, että kotiasioita ei saa puhua missään. On hirveän huolissaan siitä mitä jaan somessa (vaikka en juurikaan edes postaile tekemisiäni) ja samaan aikaan kyttää itse tuttavien Facebookia että pääsis juoruamaan mitä he touhuavat. Mitä kamalampi asia (kuolema, vakava sairaus, avioero, onnettomuus) niin sitä innokkaammin tarttuu luuriin.
Kun joku kuolee, niin se ei ole surullista, vaan jännittävä asia minkä pääsee ilmoittamaan muille ensimmäisenä.Minua on aina inhottanut tuo juoruaminen, ja varmaan siksi en itse ikinä höpötä muiden ihmisten asioita. Äiti on loukkaantunut lukemattomia kertoja, kun on juorunnut jotain asiaa, ja olen lakonisesti todennut että tiesin tuon jo aikoja sitten. Miksi et ole minulle kertonut?! on ollut välitön reaktio.
Tässä ketjussa on moneen kertaan mainittu oman äidin juoruaminen. En nyt näe sitä kauhean pahana asiana. Monet ihmiset puhuvat toisista ihmisistä. Mitä sitten? Kovin henkilökohtaisia asioita ei tietenkään pidä juoruilla eteenpäin. Jos joku kertoisi minulle joutuneensa raiskauksen uhriksi, en kertoisi sitä eteenpäin. Mutta jos joku on eronnut, saanut lapsen/lapsenlapsen tai joku joutui työttömäksi, kai sen voi kertoa. Sen kertominen ei vahingoita ihmistä mitenkään. Olen muuten huomannut, että myös miehet juoruilevat. Sitä tosin sanotaan toisella nimellä. Melestäni "hyväntahtoinen" juoruilu ei haittaa ketään. Se voi olla osoitus, että on kiinnostunut muista ihmisistä. Olen ymmärtänyt, että etelämpänä on tavallista udella ihmisten asioista. Se on jonkinlaista välittämistä. Jos juoruilu on pahantahtoista ja ollaan vahingoniloisia toisen epäonnesta, se on inhottavaa.
Minä saan 50-luvulla syntyneeltä äidiltä edelleen lähetettyjä tekstiviestejä mm. hänen ystävättärensä miniän synnytyksen repeämistä. En tajua, mistä äitini senkin selostuksen oli saanut, mutta sen hän päätti lähettä minulle ja soitti perään kauhistellakseen ja juoruillakseen lisää tästä naisesta ja hänen lastenkasvatuksestaan. Mulle ei selvinnyt edes tämän äitini ystävän miniän nimi, muuten olisin soittanut ja kertonut, tietääkö hän mihin asti hänen erittäin intiimit asiansa leviävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Mun äiti on aina ollut ihan hirveä juorulinko, mutta samaan aikaan ollut tarkka että hänestä tai meidän perheestä ylipäätään ei kukaan pääse sanomaan mitään. Lapsuudessani hoettiin mantraa, että kotiasioita ei saa puhua missään. On hirveän huolissaan siitä mitä jaan somessa (vaikka en juurikaan edes postaile tekemisiäni) ja samaan aikaan kyttää itse tuttavien Facebookia että pääsis juoruamaan mitä he touhuavat. Mitä kamalampi asia (kuolema, vakava sairaus, avioero, onnettomuus) niin sitä innokkaammin tarttuu luuriin.
Kun joku kuolee, niin se ei ole surullista, vaan jännittävä asia minkä pääsee ilmoittamaan muille ensimmäisenä.Minua on aina inhottanut tuo juoruaminen, ja varmaan siksi en itse ikinä höpötä muiden ihmisten asioita. Äiti on loukkaantunut lukemattomia kertoja, kun on juorunnut jotain asiaa, ja olen lakonisesti todennut että tiesin tuon jo aikoja sitten. Miksi et ole minulle kertonut?! on ollut välitön reaktio.
Tässä ketjussa on moneen kertaan mainittu oman äidin juoruaminen. En nyt näe sitä kauhean pahana asiana. Monet ihmiset puhuvat toisista ihmisistä. Mitä sitten? Kovin henkilökohtaisia asioita ei tietenkään pidä juoruilla eteenpäin. Jos joku kertoisi minulle joutuneensa raiskauksen uhriksi, en kertoisi sitä eteenpäin. Mutta jos joku on eronnut, saanut lapsen/lapsenlapsen tai joku joutui työttömäksi, kai sen voi kertoa. Sen kertominen ei vahingoita ihmistä mitenkään. Olen muuten huomannut, että myös miehet juoruilevat. Sitä tosin sanotaan toisella nimellä. Melestäni "hyväntahtoinen" juoruilu ei haittaa ketään. Se voi olla osoitus, että on kiinnostunut muista ihmisistä. Olen ymmärtänyt, että etelämpänä on tavallista udella ihmisten asioista. Se on jonkinlaista välittämistä. Jos juoruilu on pahantahtoista ja ollaan vahingoniloisia toisen epäonnesta, se on inhottavaa.
Se mikä oli 70-luvulla ok, ei ole sitä tänä päivänä. Aikuisten lasten asioita ei saa levitellä muille, vaikka he ovat omia lapsiasi, aikuisena heillä on samat oikeudet kuin kenellä tahansa täysi-ikäisellä, yksityisyydensuoja mukaanlukien. Esim. voi syyllistyä kunnianloukkaukseen jos levittelee senlaatuisia tietoja jostain henkilöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut ketjuun aikaisemmin näistä samoista kokemuksista. Olen viisikymppinen ja äitini syntynyt 30-luvulla. Näin myöhemmin minua on ihmetyttänyt äitini täydellinen itsereflektion puute.
Kyllähän sitä itsekin omaa käytöstään pohdiskelee, miksi toimin näin jossain tilanteessa ja miten voisin toimia paremmin jne. Minusta tuntuu, että äitini vaan suoriltaan kaatoi omat traumansa meidän lapsien niskaan.
Joo, oli takana sota-ajat, pula ja niukkuus, mutta olisiko ollut aikuiselta ihmiseltä liikaa vaadittu ymmärtää, että maailma muuttui siinä vuosikymmenien myötä? Ehkä hänenkin pitäisi? Ettei enää tarvitsisi käyttäytyä kuin puritaani, säästää joka viimeistä roposta niin, ettei lapsilleen voi vaatteita ostaa.
Hänellä ei ollut mitään halua tai kykyä toimia toisin kuin omat vanhempansa olivat toimineet. Meillä oli varakas koti, näennäisesti hyvät vanhemmat ja silti elimme niukkuudessa, puutteessa ja perheen tunne-elämä oli kuin jostain juoksuhaudasta kaivettu.
Uskon etteivät tuon sukupolven lapset kaikilta osin koskaan kasvaneet aikuisiksi. Kovia pärjääjiä heistä tuli.
Tietysti on myös onnekkaita poikkeuksia.
Äidillä, joka ei kuuntele ja puhelimessa suoltaa omia kuulumisiaan loputtomana tykityksenä, on todellisuudentajussa aukkoja. Sairauttahan se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Ne mummelit joilla on viiskymppisiä ovat nyt 70 ja vanhempia.
He eivät voi muuttaa 70- lukua toiseksi jälkikäteen. Monen oli pakkokin käydä töissä, äitiysloma oli 3 kk vuosikymmenen alussa, päiväkoteja ei juurikaan ollut.
Se oli taitetta siihen kun vanhat 4 h syötönväli ja lasta ei saa totuttaa syliin alkoi amerikkalaisten suosittujen oppaiden mukaan vaihtua.Menneisyyttä ei voi muuttaa, ette millään voi saada lapsuutta jossa olisi nykyaikaiset kaikki härpäkkeet koskei sellaisia ollut.
Tuo jatkuva pilkka "kovasta nuoruudesta." Itse tulen duunareiden yhteiskuntaluokasta ja tuttavani ovat edelleen suurin osa 60-luvulla tullut kaupunkeihin.
Takana on oikeesti ( pilkatkaa) lapsuus jolloin jokainen lapsikin teki kykynsä mukaista työtä, oikeesti kansakoulun jälkeen 15- vuotiaana lähdettiin työelämään, suuri osa kaupunkeihin koske maaseutu tarvinnut kuin kausityövoimaa.
Muistakaa hörönaurua nauraa vanhalle äidillenne tai mummolle joka muistelee sitä koulumatkaa metsän läpi tai kaupunkiin piikomaan lähtemistä teininä.
Kyllä me tiedämme,ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta miksi se pitäisi piilottaa tai vaieta jos se vaikuttaa niin monen elämään? Kuten äitimme haluavat tehdä. Miksi on huonoa että haetaan vertaistukea edes tämän palstan kautta?
Minä suhtautuisin äitiini ihan eri tavalla, jos hän yhden kerran sanoisi, että oli väärässä tai pyytäisi anteeksi kun on sanonut loukkaavasti tai vähättelee.
Tätä en muista koskaan tapahtuneen ja minusta se on surullista. Hienoa että voin purkaa asiaa täällä, koska äitini kanssa se ei onnistu. Parempi kuitenkin käsitellä asia itsensä ja ketjun vertaistuen kautta ja päästä eteenpäin, kuin hautoa niitä loppuelämän. Tämä jälkimmäinen on niin tuttua käytöstä lapsuuden kodista myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei äidin tyttö kirjoitti:
Olen osallistunut tähän keskusteluun useita vuosia sitten ja seurannut omasta puheenvuorostani lähtien muiden puheenvuoroja. Kiitos, kun olette olemassa!
70-luvulla syntyneenä koen usein jääväni kahden voimakastahtoisen sukupolven väliin. Äitini koetti parhaansa mukaan nöyryyttää ja nujertaa minut kasvuvuosinani, ja nyt vanhana naisena hän parahtaa manipuloivaan itkuun, jos hänen kanssaan koettaa palata mihinkään menneeseen. Toisaalta aikuinen tyttäreni odottaa minulta lähes aggressiivisesti tunnetaitoja, valtaisaa läsnäoloa, herkkyyttä, avaraa mieltä ja ymmärtämystä. (Nämä odotukset ovat tietenkin oikein ja terveitä.)
Mietin, että jos minä pystyn sopeutumaan seuraavan sukupolven odotuksiin ja menemään tarvittaessa itseeni, muuttamaan itseäni, miksei tuo vanha kääkkä, äitini, pysty siihen? Hän ei tule ikinä pyytämään anteeksi mitään minulta. Hän ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi ainakaan niillä mittareilla mitattuna, joilla aikuisuutta nykyisin mitataan.
Ei ole kai mitenkään omituista, kun en jaksa hektisen työ- ja perhe-elämän keskellä hyysätä tuota vanhaa rouvaa, jonka emotionaalinen kasvu on pysähtynyt noin 65 vuotta sitten.
Ajat ovat toiset. Nyt on mahdollista hankkia tietoa, sitä kuulee, vaikka haluaisi kuullakaan. Myös yhteisö ympärillä tukee kasvua, kun ennen se oli selviytymismoodissa ja yritti tukahduttaa kipeät asiat. Vain ne, jotka olivat saaneet hyvät eväät tai lähipiirissä oli edes yksi tärkeä ihminen, jolta saada tukea, pärjäsivät hyvin tai ainakin paremmin. Äitisi on kävelevä kokoelma selviytymiskeinoja. Vähättelevä ja kontrolloiva käytös on tapa väistää omia haavoja, jos kokee ettei pysty niitä katsomaan. Ihmisen muutos lähtee käyntiin vasta kun hän pystyy kyseenalaistamaan omat haitalliset käytösmallinsa. Valitettavasti kaikki eivät tähän pysty, mutta kehitys jatkuu seuraavissa sukupolvissa. Siitä voit onnitella nyt itseäsi ihan aidosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Ne mummelit joilla on viiskymppisiä ovat nyt 70 ja vanhempia.
He eivät voi muuttaa 70- lukua toiseksi jälkikäteen. Monen oli pakkokin käydä töissä, äitiysloma oli 3 kk vuosikymmenen alussa, päiväkoteja ei juurikaan ollut.
Se oli taitetta siihen kun vanhat 4 h syötönväli ja lasta ei saa totuttaa syliin alkoi amerikkalaisten suosittujen oppaiden mukaan vaihtua.Menneisyyttä ei voi muuttaa, ette millään voi saada lapsuutta jossa olisi nykyaikaiset kaikki härpäkkeet koskei sellaisia ollut.
Tuo jatkuva pilkka "kovasta nuoruudesta." Itse tulen duunareiden yhteiskuntaluokasta ja tuttavani ovat edelleen suurin osa 60-luvulla tullut kaupunkeihin.
Takana on oikeesti ( pilkatkaa) lapsuus jolloin jokainen lapsikin teki kykynsä mukaista työtä, oikeesti kansakoulun jälkeen 15- vuotiaana lähdettiin työelämään, suuri osa kaupunkeihin koske maaseutu tarvinnut kuin kausityövoimaa.
Muistakaa hörönaurua nauraa vanhalle äidillenne tai mummolle joka muistelee sitä koulumatkaa metsän läpi tai kaupunkiin piikomaan lähtemistä teininä.Kyllä me tiedämme,ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta miksi se pitäisi piilottaa tai vaieta jos se vaikuttaa niin monen elämään? Kuten äitimme haluavat tehdä. Miksi on huonoa että haetaan vertaistukea edes tämän palstan kautta?
Minä suhtautuisin äitiini ihan eri tavalla, jos hän yhden kerran sanoisi, että oli väärässä tai pyytäisi anteeksi kun on sanonut loukkaavasti tai vähättelee.
Tätä en muista koskaan tapahtuneen ja minusta se on surullista. Hienoa että voin purkaa asiaa täällä, koska äitini kanssa se ei onnistu. Parempi kuitenkin käsitellä asia itsensä ja ketjun vertaistuen kautta ja päästä eteenpäin, kuin hautoa niitä loppuelämän. Tämä jälkimmäinen on niin tuttua käytöstä lapsuuden kodista myös.
Tuo väite, että menneisyyttä ei voi muuttaa, ei oikeastaan pidä paikkansa. Kun tulkinta menneestä muuttuu, voidaan kai sanoa että menneisyyskin on silloin muuttunut. Ennen se saattoi vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja toisessa hetkessä sillä ei ole enää lainkaan valtaa, se vain on.
Mitään objektiivista tapahtumaahan ei ole olemassakaan, vaan sisältö syntyy aina tulkinnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä on edelleen hirveetä jos viiskymppinen ei ole jo vatvonut lapsuuttaan selväksi.
Joku sanoi äitinsä purkavan ikävät muistonsa liikuntaan, puutarhan hoitoon eikä jää sohvalle makaamaan vatvomaan sota-aikaa tai nelikymmenlukulaiset 50-luvun alun tosin jo paranevaa pula-aikaa.
Paljon terveempää.
Esim. Omat lapsuusmuistoni, köyhyys alkeellisissa oloissa, ujon maalaisteinin tulo kaupunkiin jossa kaikki outoa sähköstä vesijohtoihin ja kaupunkinuorison pukeutumiseen. Se on jäänyt taakse, lähinnä jo huvittunut voin olla silloiselle itselleni, vähän säälivästikin.
Luulis saman pätevän viiskymppisten traumoihin , se menneisyys ei muutu, elämää on katsottava eteenpäin. Tietysti terapeuttien kulta -aikaa kun ihmiset käy muistelemassa äitiensä tekemiä virheitä, etenkin nykyajasta päin katsottuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Ne mummelit joilla on viiskymppisiä ovat nyt 70 ja vanhempia.
He eivät voi muuttaa 70- lukua toiseksi jälkikäteen. Monen oli pakkokin käydä töissä, äitiysloma oli 3 kk vuosikymmenen alussa, päiväkoteja ei juurikaan ollut.
Se oli taitetta siihen kun vanhat 4 h syötönväli ja lasta ei saa totuttaa syliin alkoi amerikkalaisten suosittujen oppaiden mukaan vaihtua.Menneisyyttä ei voi muuttaa, ette millään voi saada lapsuutta jossa olisi nykyaikaiset kaikki härpäkkeet koskei sellaisia ollut.
Tuo jatkuva pilkka "kovasta nuoruudesta." Itse tulen duunareiden yhteiskuntaluokasta ja tuttavani ovat edelleen suurin osa 60-luvulla tullut kaupunkeihin.
Takana on oikeesti ( pilkatkaa) lapsuus jolloin jokainen lapsikin teki kykynsä mukaista työtä, oikeesti kansakoulun jälkeen 15- vuotiaana lähdettiin työelämään, suuri osa kaupunkeihin koske maaseutu tarvinnut kuin kausityövoimaa.
Muistakaa hörönaurua nauraa vanhalle äidillenne tai mummolle joka muistelee sitä koulumatkaa metsän läpi tai kaupunkiin piikomaan lähtemistä teininä.Kyllä me tiedämme,ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta miksi se pitäisi piilottaa tai vaieta jos se vaikuttaa niin monen elämään? Kuten äitimme haluavat tehdä. Miksi on huonoa että haetaan vertaistukea edes tämän palstan kautta?
Minä suhtautuisin äitiini ihan eri tavalla, jos hän yhden kerran sanoisi, että oli väärässä tai pyytäisi anteeksi kun on sanonut loukkaavasti tai vähättelee.
Tätä en muista koskaan tapahtuneen ja minusta se on surullista. Hienoa että voin purkaa asiaa täällä, koska äitini kanssa se ei onnistu. Parempi kuitenkin käsitellä asia itsensä ja ketjun vertaistuen kautta ja päästä eteenpäin, kuin hautoa niitä loppuelämän. Tämä jälkimmäinen on niin tuttua käytöstä lapsuuden kodista myös.
Terapeuttien yleinen ohje taitaa olla se, ettei kannata laskea omaa toipumistaan sen varaan, että vanhemmat pyytäisivät anteeksi. Eivät se sitä luultavasti tee, "koska he eivät tiedä mitä tekevät". No, tuo oli raamatullinen lainaus, mutta kuvaa myös hyvin tätä tilannetta.
Tämä ketju on kyllä lahja meille kaltoinkohdelluille. Olen itsekin kirjoittanut tänne joskus aikoja sitten pitkiä viestejä, ja paljon on tapahtunut sen jälkeen hyvässä mielessä. Vanhemmat eivät ole kai muuttuneet, mitä nyt vauhti vaan kiihtyy ja todellisuuspako saa uusia kierroksia. Katson sitä nyt vierestä myötätuntoisena ja jopa rakkaudella niin kuin katsoisin lasta, joka vasta hapuillen etsii paikkaansa maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Tuota marttyyri-itkua on tullut kuunneltua 50 vuotta. Se ei toimi enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Marttyyti saapui paikalle.
Vielä viimeinen yritys ennen kuin joutuu helevettiin. Jonne kuuluukin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut ketjuun aikaisemmin näistä samoista kokemuksista. Olen viisikymppinen ja äitini syntynyt 30-luvulla. Näin myöhemmin minua on ihmetyttänyt äitini täydellinen itsereflektion puute.
Kyllähän sitä itsekin omaa käytöstään pohdiskelee, miksi toimin näin jossain tilanteessa ja miten voisin toimia paremmin jne. Minusta tuntuu, että äitini vaan suoriltaan kaatoi omat traumansa meidän lapsien niskaan.
Joo, oli takana sota-ajat, pula ja niukkuus, mutta olisiko ollut aikuiselta ihmiseltä liikaa vaadittu ymmärtää, että maailma muuttui siinä vuosikymmenien myötä? Ehkä hänenkin pitäisi? Ettei enää tarvitsisi käyttäytyä kuin puritaani, säästää joka viimeistä roposta niin, ettei lapsilleen voi vaatteita ostaa.
Hänellä ei ollut mitään halua tai kykyä toimia toisin kuin omat vanhempansa olivat toimineet. Meillä oli varakas koti, näennäisesti hyvät vanhemmat ja silti elimme niukkuudessa, puutteessa ja perheen tunne-elämä oli kuin jostain juoksuhaudasta kaivettu.
Uskon etteivät tuon sukupolven lapset kaikilta osin koskaan kasvaneet aikuisiksi. Kovia pärjääjiä heistä tuli.
Tietysti on myös onnekkaita poikkeuksia.
Äidillä, joka ei kuuntele ja puhelimessa suoltaa omia kuulumisiaan loputtomana tykityksenä, on todellisuudentajussa aukkoja. Sairauttahan se on.
Omien juttujen tykittäjät pelkäävät aitoa läheisyyttä. Silloin kun ollaan kontaktissa toisen ihmisen kanssa, pidetään yllä riittävää henkistä etäisyyttä juoruamalla muiden asioista, höpöttämällä päivän tapahtumista ja siitä, miten kainaloa kutittaa ja tukkakin pitäisi kammata.
Olen itse tällainen, kun olen tekemisissä äitini kanssa. Päädyn heti automaattiohjaukselle selostamaan tyhjänpäiväisyyksiä, koska perheessämme on salaisuuksia, jotka huutavat tulla kuulluksi. En vieläkään uskalla ottaa niitä esiin ja pinnallinen kanssakäyminen pitää minut turvassa. Jokainen tapaaminen silti sisältää sen hennon toiveen, että voisimme olla joskus läheisempiä.
Nämä tarinoiden äidit on myös mielenkiintoisia anoppeja Oma anoppi piikittelee ja arvostelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Tuota marttyyri-itkua on tullut kuunneltua 50 vuotta. Se ei toimi enää.
???? Et vaikuta oikein hyvinvoivalta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Amen näille kahdelle kommentille.
Juuri näin asiat ovat menneet minunkin lapsuuden perheessäni ja nyt omien lasteni kanssa.
On todella tärkeää, että näistä puhutaan ja asioita viimeinkin käsitellään.
Olen itsekin yli nelikymppinen ja omien lasten myötä olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni.
Ihan samoin kuin moni kirjoittaja täällä, olen miettinyt kuinka omat vanhempani ovat kieltäytyneet käsittelemästä omia traumojaan, kieltäytyneet kaikesta reflektiosta, kieltäytyneet lopettamasta ylisukupolvisuuden kierteestä.
Äitini hukutti ja hukuttaa yhä epämiellyttävät asiat ja ajatukset turhaan hössöttämiseen, toisten asioiden sekoittamiseen, toisten hyppyyttämiseen, rajattomuuteen.
Mistään ei voi, eikä ole koskaan voinut puhua.
Myöntää tämän oikeastaan ihan avoimesti, kertoo, ettei kestä tiettyjä ajatuksia, vanhenemista, sitä, että pahoja asioita on voinut tapahtua perheessä, kertoo, että mieluummin tekee pihatöitä, menee lenkille, siivoaa...
Ymmärtämättä, että kertoo siinäkin vain ja ainoastaan itsestään, muille ei koskaan ole tilaa.
Toki näin saa toimia, nyt, mutta perheen äitinä, lasten asuessa kotona, vastuun pakoilu ei ole hyväksyttävää. Asiat eivät sillä katoa, että äiti katosi ikävien asioiden tieltä, ne jäivät perheen lasten kannettaviksi.
Isästäni, tuosta ikuisesta teinistä ja pahasuisesta lastenhakkaajasta ei todellakaan ollut vastuunkantajaksi senkään vertaa.
Minä tajusin joskus n 45 v , että äitini narsismi on persoonallisuustasoista, eikä hänellä ole eikä tule olemaan kykyä itsereflektioon. Tavallaan se helpotti, en odota häneltä enää mitään. Hän on sisältä täysin tyhjä, muille ihmisille esittää enkeliä, mutta perheelleen on aina ollut piru. Keksii Meghan Markle - tyylisesti itselleen koko ajan uutta historiaa, mikä hänelle milloinkin sopii. Viimeksi kun sukujuhlissa nähtiin niin hänellä oli yhtäkkiä huippu-urheilutausta. Ja voin sanoa, ettei naurattanut vaan oksetti. Sitten muut ihmettelee miksi poistun pöydästä kun äitini juttelee " mukavia".
Olen kirjoittanut ketjuun aikaisemmin näistä samoista kokemuksista. Olen viisikymppinen ja äitini syntynyt 30-luvulla. Näin myöhemmin minua on ihmetyttänyt äitini täydellinen itsereflektion puute.
Kyllähän sitä itsekin omaa käytöstään pohdiskelee, miksi toimin näin jossain tilanteessa ja miten voisin toimia paremmin jne. Minusta tuntuu, että äitini vaan suoriltaan kaatoi omat traumansa meidän lapsien niskaan.
Joo, oli takana sota-ajat, pula ja niukkuus, mutta olisiko ollut aikuiselta ihmiseltä liikaa vaadittu ymmärtää, että maailma muuttui siinä vuosikymmenien myötä? Ehkä hänenkin pitäisi? Ettei enää tarvitsisi käyttäytyä kuin puritaani, säästää joka viimeistä roposta niin, ettei lapsilleen voi vaatteita ostaa.
Hänellä ei ollut mitään halua tai kykyä toimia toisin kuin omat vanhempansa olivat toimineet. Meillä oli varakas koti, näennäisesti hyvät vanhemmat ja silti elimme niukkuudessa, puutteessa ja perheen tunne-elämä oli kuin jostain juoksuhaudasta kaivettu.