Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Nuoruudessani halailtu enkä sylissäkään varmaan istunut kuin leikki-ikäisenä. Muistan kyllä että isän sylissä opettelin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan.
Olisi varmaan katsottu pitkään ja oudosti jos olis työkavereita tai tuttuja halailtu niinko nykyisin kai on tapana. Halailukulttuuri on uusi ja minä en pidä suht tuntemattomien koskettelemisesta puolin enkä toisin.
Olen jäyhä hämäläinen, se on totta että.myös lapseni ovat jääneet ilman hellimistä, toki leikki- ikäisenä ja isompanakin kainalossa istuivat.
Ikävää on sekin jos viiskymppinen vielä kipuilee että 70- luvulla ei ollut samanlainen koskettelukultturi. Ei halattu tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia tämän päivän nykyäidit sitten ovat? Virheettömiäkö ja ihania.
Eivät tietenkään ole virheettömiä, koska ovat äitiensä ja isiensä ja heidän esi-isiensä lapsia.
Se, millainen aikuinen lapsesta kasvaa ja mitä hän tiedostamattaan siirtää omille lapsilleen, riippuu monesta asiasta. Tietoiseksi tuleminen on ihan avainasia, se että näkee, millainen käytös ja tunnemaailma on epätervettä ja mitä pitäisi itsessään korjata. Ap:n äiti ei näe oman käytöksensä taakse, koska se on hänelle selvästi vahva suojamekanismi. Siksi hän ei pysty sitä muuttamaankaan. Eikä hän ole tyhjästä näitä piirteitä itselleen hankkinut vaan oman kasvatuksensa ja yleisen ilmapiirin tuloksena. On paljon helmpompi kasvattaa lastaan esim. sättimällä, jos ympäristö hyväksyy sen ja toimii osin samalla tavalla.
Kiitos vaivautumisesta sanomaan tämä erikseen, se kaipasi sanomista.
Kyllä voin itsekin sanoa, että on täytynyt erikseen oppia pois niistä käyttäytymismalleista, joita pitää huonona, se niiden pitäminen omasta mielestään huonona ei yksistään riitä. Jos esim. näen jossain riittävän huonosti käyttäytyvän lapsen, joko tosielämässä tai esim. tv-sarjassa tai elokuvassa, niin tulee aina välillä sellainen "tuo ei kaipaisi muuta kuin kunnon selkäsaunan" -reaktio, jota sitten hetken päästä kauhistuneena säpsähdän itsekin. Koska omassa kasvatuksessa koivunoksa oli kuningas, ja omassa tapauksessa sitä ei sentään ikinä käytetty ilman syytä, vaan ainoastaan kun olin tehnyt jotain, josta omille lapsillekin tulisi ihan kunnon seuraamukset jos tekisivät samanlaista. Muistijälki on siis jäänyt ei pelkästään siitä, miten kurja ja nöyryyttävä kokemus se selkään saanti oli ( = huono asia), vaan myös siitä, kuinka se lopetti ei-toivotun käytöksen kuin seinään ( = hyvä asia), ja tietyissä tilanteissa jälkimmäinen muisto peittää edellisen alleen.
Siinä mielessä kuullostaa tutulta että meilläkään ei puhuttu menkoista ja tissiliiveistä yms. Ei ollenkaan naiseksi kasvamisesta. Ei siis yhtään. Ainoastaan kavereitten kesken puhuttiin. Ihan kuin esim.menkat olisi olleet hävettävä asia. Oli sellainen vaikenemisen muuri, mutta ei sentään äiti ruvennut tiuskimaan, jos halusin vaatteita. Äiti lähti mukaan ostamaan ja saattoi valittaa jos halusin uudet farkut. Sitten kuitenkin itsekkin osti farkut.
Meillä tämä on nykyään vielä pahempaa kuin ennen, koska äidilläni on alkava muistisairaus. Kaikki negatiivisuus on entistäkin negatiivisempaa ja kaikki uhriutuminen ja marttyyriys satakertaista. On aina ennenkin ollut epäluuloinen ja ennakkoluuloinen, mutta nyt sekin on moninkertaistunut. Itse hän on sitä mieltä, ettei hänellä ole mitään sairautta, muut ihmiset vain vainoavat häntä ja yrittävät leimata muistisairaaksi. Hän sai kutsun tutkimuksiin, mutta ei mennyt koska ei kuulemma ole muistisairas.
Kotiapu ei kelpaa, vaan minun pitäisi kyyditä häntä lääkäriin ja verikokeisiin ja vaikka minne ja olla seuraneitinä ja lisäksi kaatopaikkana jonne voi oksentaa kaiken valituksen ja ruikutuksen. Naapurit kuulemma kyttäävät häntä ja hänen puhelimensa ja tietokoneensa ja pankkikorttinsa ovat viallisia kun eivät toimi. Pyydän anteeksi äitini puolesta esimerkiksi K-ruoka verkkokaupan asiakaspalvelulta äitini haukkumapuheluita kun ovat siellä muka muuttaneet hänen salasanansa ja hajottaneet hänen tietokoneensa.
Täytyy sanoa että usein en millään jaksaisi tätä. Kun valmiiksi negatiivinen ja epäluuloinen ihminen sairastuu muistisairauteen, se on aivan sietämätöntä.
Hyvin tuttua. Äiti syntyi sodan jalkoihin ja oli sotaorpo jo syntyessään. Suhde omaan äitiin oli hyvä, mutta hän koki joutuneensa pitämään omat murheet ominaan, koska äidillä oli surua. Omat lapsensa hän kasvatti lähinnä pärjäämään. Pärjääminen tarkoitti työn eetosta ja omillaan on pärjättävä. Tunteet ja seksuaalisuus ovat jotain mitä pitää peittää. Olen monesti ihmetellyt, mikä minua vaivaa, kun äitisuhteeni on näin etäinen ja miksi itsekin haluan sen pysyvän niin etäisenä, mutta en vaan voi luottaa häneen, ja tähän on kokemuspohjaiset syyt, ja siksi en voi avautua hänelle omista kipeistä asioistani. En ehkä kestäisi sitä vähättelyä, että eihän tuo nyt ole mitään. Hän ei ymmärrä sitä, mikä on luottamuksellista, ja kalkattaa kaikkien asioista muille, kun sille päälle sattuu. Hänessä on myös ilkeitä piirteitä. Molemmilla on omat suojamuurimme. Olkoot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuoruudessani halailtu enkä sylissäkään varmaan istunut kuin leikki-ikäisenä. Muistan kyllä että isän sylissä opettelin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan.
Olisi varmaan katsottu pitkään ja oudosti jos olis työkavereita tai tuttuja halailtu niinko nykyisin kai on tapana. Halailukulttuuri on uusi ja minä en pidä suht tuntemattomien koskettelemisesta puolin enkä toisin.
Olen jäyhä hämäläinen, se on totta että.myös lapseni ovat jääneet ilman hellimistä, toki leikki- ikäisenä ja isompanakin kainalossa istuivat.
Ikävää on sekin jos viiskymppinen vielä kipuilee että 70- luvulla ei ollut samanlainen koskettelukultturi. Ei halattu tarpeeksi.
No kuulehan kaikkitietävä emäntä, mitäs tuumaat siihen, että hämäläis-pirkanmaalainen äitini on aina halaillut (niin kuin näissä maakunnissa tapana on – kuvatodisteita on lapsuudenkodissani albumikaupalla 1800-luvulta saakka tuosta maakunnan yleisestä kosketuskulttuurista) kaikkia mahdollisia ihmisiä oikein lämpimästi ja lähimmäisenrakkaudella
paitsi meitä tyttäriä.
"Jos viisikymppinen vielä kipuilee". Mikähän sinut tähän ketjuun ajoi. Onko huono omatunto, vai laittoiko oma tyttö välit poikki, niin joudut haukkumaan toisten tyttöjä anonyymisti netissä, että saat annoksesi.
Kuten Hämeessä sanotaan: ettes häpee tota käytöstäs.
Äitini syntyi sotaan. Kotitilalle ei tullut sähköä.
Kaikkea oli niukasti. Päreitä poltettiin.
Sähkö tuli sodan jälkeen ja putkiradio.
Ei ole vaikea ymmärtää minkälaista askeettinen elämä oli.
Naimisiin mentiin tuolloin 20 kymppisenä.
Äitini meni -60 luvun lopulla töihin.
Minulle ja veljelleni ei aikaa juuri jäänyt.
Lapsia ei tavan mukaan -60 luvulla juuri huomioitu. Tämä murros alkoi tapahtua -70 luvulla vaurastumisen myötä.
No, en valita, kohtalotovereita oli muitakin.
Ei siiretä näitä tuleviin sukupolviin.
Onneksi nykyään lapset saavat enemmän huomiota. Muistetaan Rakastaa heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä kenelläkään kokemusta "varaäidiksenne" ryhtyvästä boomerista, joka lyöttäytyy seuraanne jossain työväenopiston kurssilla tai salilla, on ensin kiva, mutta sitten alkaa tuo sama meininki mitä oikealla äidillä. Minulla valitettavasti on näitä parikin.
Toisella on mennyt välit poikki omaan tyttäreensä, kun tämä edustaa sukupuoli vähemmistöä eikä voinut tällaista omassa lapsessaan hyväksyä, edes jutella asiasta. Toisen tyttäret ovat muuttaneet rapakon taakse, syyn voi arvata.
Tunnen myös ihan normaaleja vanhoja naisia esim. naapurustossamme, joiden muisteluita on ihana kuunnella, mutta nämä kaksi ovat oikein hakeutuneet seuraani, kuin haistaen uhrin.
Kummankin jutut vaihtelee päivästä toiseen, välillä oli lapsuus kova, välillä auvoinen, kuitenkin aina moraalisesti parempi kuin nykyajan ihmisillä. Jutut ovat vainoharhaisen negatiivisia. Suuri osa heidän valveillaoloajasta menee vaikkapa Sanna Marinin ulkonäön arvosteluun, tai jonkun muun julkisuuden naisen, ainoana poikkeuksena Kirsti Pakkaset, Katri Helena ja muut vanhat.
Kumpikin tulee vakavaraisesta ydinperheestä, mutta viime aikoina toinen on alkanut valemuistella jääneensä orvoksi, ja toinen väittää olleensa nuorena siivoojana sairaalassa.
Toinen lähettää käytännössä joka päivä raportin miten mieslääkäri oli hyvä mutta "akka" lääkäri huono terveysasemalla, tai miten myöhästyi menostaan kun bussikuski oli nainen, tai miten naapurin "tyttö" opiskelee opettajaksi mutta polttaa viikonloppuisin tupakkaa. Eipä näitä jaksa lukea.
Toisen jutut ovat jo tasoa "näin kadulla talonne edessä roskan, etkö todella saa ympäristöäsi pidettyä puhtaana". Roskiin menevät nämä viestinsä.
Kumpikin tietysti poraa, että pääsisi varamummoksi perheelleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoruudessani halailtu enkä sylissäkään varmaan istunut kuin leikki-ikäisenä. Muistan kyllä että isän sylissä opettelin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan.
Olisi varmaan katsottu pitkään ja oudosti jos olis työkavereita tai tuttuja halailtu niinko nykyisin kai on tapana. Halailukulttuuri on uusi ja minä en pidä suht tuntemattomien koskettelemisesta puolin enkä toisin.
Olen jäyhä hämäläinen, se on totta että.myös lapseni ovat jääneet ilman hellimistä, toki leikki- ikäisenä ja isompanakin kainalossa istuivat.
Ikävää on sekin jos viiskymppinen vielä kipuilee että 70- luvulla ei ollut samanlainen koskettelukultturi. Ei halattu tarpeeksi.
No kuulehan kaikkitietävä emäntä, mitäs tuumaat siihen, että hämäläis-pirkanmaalainen äitini on aina halaillut (niin kuin näissä maakunnissa tapana on – kuvatodisteita on lapsuudenkodissani albumikaupalla 1800-luvulta saakka tuosta maakunnan yleisestä kosketuskulttuurista) kaikkia mahdollisia ihmisiä oikein lämpimästi ja lähimmäisenrakkaudella
paitsi meitä tyttäriä.
"Jos viisikymppinen vielä kipuilee". Mikähän sinut tähän ketjuun ajoi. Onko huono omatunto, vai laittoiko oma tyttö välit poikki, niin joudut haukkumaan toisten tyttöjä anonyymisti netissä, että saat annoksesi.
Kuten Hämeessä sanotaan: ettes häpee tota käytöstäs.
Ei tänne kelpaa kuin äitiviha? Ei saa kirjoittaa näkemyksiä 40- luvulla syntyneen näkökulmasta. Teillä oli niin, meillä oikeessa jurossa hämeessä ei. Äitini oli täysorpo .vauvasta asti.
Miksi menet henkilökohtaisuuksiin? Mielestäni välit tyttäreen on hyvät, asuu melko kaukana.
Olisiko näin, että ketju on vertaistukiketju kylmien äitien tytttärille.
Ja olisiko niin, että ketju ei ole äitivihaketju. Ketjussa käsitellään äitien vihaa tyttäriään kohtaan. Sitä, miten tytär yrittää ja yrittää, rakastaa äitiään niin kuin vain lapsi voi rakastaa huonoakin vanhempaa. Mutta vastarakkautta ei tule koskaan.
Menetkö sinä syöpäkeskusteluun lällättelemään, että sinullapa ei ole syöpää? Mitä näkökulmaa se syöpäpotilaille antaisi? Niinpä.
Tosi kiva, jos teillä on ollut hyvät välit. Monella surullista kyllä ei.
Älä mitätöi toisten kokemuksia. Eiväthän toisetkaan sano sinulle esim. että ehei, ei äitisi ollut orpo, luulet vain, minunkin äidilläni oli vanhemmat elossa, kyllä sinunkin.
Älä mitätöi. Kuuntele. Tarvittaessa lohduta ja jaa vinkkejä selviytymiseen. Miten uskoa hyvään ja uskoa itseensä, jos on jo pienenä linttaan poljettu? Miten katkaista kylmyyden kierre ja olla omille lapsille rakastava äiti? Sinulla voi hyvinkin olla tähän vinkkejä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarellani oli nuorena päihdeongelma, jonka juurisyyt olivat kotimme alistamisen kulttuurissa. Hän ajelehti toisten käyttäjien hyväksikäytettävänä. Vanhempamme salasivat hänen tilansa ja siten kontrolloivat häntä, hän ei päässyt avun piiriin. Kävivät sisareni asunnolla tutkimassa ja vakoilemassa, mutta eivät koskaan hankkineet hänelle hoitoa. Vanhemmat sairaasti nauttivat siitä draamasta, mitä tästä päihdevaiheesta heidän elämään tuli. Puhuivat mehustellen sisareni syöksykierteestä, ja sitten dramaattisin äänenpainoin vannottivat, että ulkopuolisille ei saa missään tapauksessa kertoa, tämä on perheen kunnian kysymys. Tässä ketjussa on paljon keskusteltu kylmien vanhempien draamanjanosta. Sitä meillä riitti.
Sitten sisareni muutti tuhannen kilometrin päähän lapsuudenkodistamme ja yllättäen kuntoutui. Löysi hyviä ystäviä, sai alkuperäisiä lapsuudenystäviä takaisin, opiskeli, sai töitä, eteni.
Sisareni kertoi minulle hiljattain noista toipumisen ajoista, että kun hän oli ollut valmistuttuaan 2 vuotta eräässä tosi hyvässä työpaikassa asiantuntijatyössä, äitimme kerran soitti hänelle ja halusi varmistaa, että onhan hän siellä siivoojana tai vahtimestarina. Äiti ei millään uskonut, että lapsensa voisi olla toimiston puolella asiantuntijana. Kahden vuoden jälkeenkään ei hyväksynyt tätä.
Sisareni kiteytti kokemuksensa: vanhempiemme mielestä me lapset emme ole yhtä hyviä kuin muut ihmiset.
Isovanhempamme olivat todella kannustavia, samoin setämme ja tätimme ovat. Tarpeetonta mainitakaan, että meidän kotona puhuttiin sukulaisista rumasti ja ivattiin sitä, jos vaikka täti kehui minua ja sisartani. Emmehän me ole kehumisen arvoisia. :(
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.
Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Kiteytit hyvin, kiitos!
Se kipuileva viisikymppinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Ne mummelit joilla on viiskymppisiä ovat nyt 70 ja vanhempia.
He eivät voi muuttaa 70- lukua toiseksi jälkikäteen. Monen oli pakkokin käydä töissä, äitiysloma oli 3 kk vuosikymmenen alussa, päiväkoteja ei juurikaan ollut.
Se oli taitetta siihen kun vanhat 4 h syötönväli ja lasta ei saa totuttaa syliin alkoi amerikkalaisten suosittujen oppaiden mukaan vaihtua.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, ette millään voi saada lapsuutta jossa olisi nykyaikaiset kaikki härpäkkeet koskei sellaisia ollut.
Tuo jatkuva pilkka "kovasta nuoruudesta." Itse tulen duunareiden yhteiskuntaluokasta ja tuttavani ovat edelleen suurin osa 60-luvulla tullut kaupunkeihin.
Takana on oikeesti ( pilkatkaa) lapsuus jolloin jokainen lapsikin teki kykynsä mukaista työtä, oikeesti kansakoulun jälkeen 15- vuotiaana lähdettiin työelämään, suuri osa kaupunkeihin koske maaseutu tarvinnut kuin kausityövoimaa.
Muistakaa hörönaurua nauraa vanhalle äidillenne tai mummolle joka muistelee sitä koulumatkaa metsän läpi tai kaupunkiin piikomaan lähtemistä teininä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä viisikymppinen kipuilee asian kanssa, koska tämä on lyönyt silmille vasta noin nelikymppisenä. Paljon on hyvää ollut lapsuudessa ja arvostan sitä mitä vuokseni on tehty.
Sitä en arvosta, etten koskaan tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, ettei minun annettu olla minä. Olisi pitänyt olla toisen ihmisen suora jatke vaikka olemme ihan erilaisia.Olen pyrkinyt välittämään ne hyvät asiat lapsilleni eteenpäin ja muuttamaan ne huonot. Myönnän virheeni, osaan pyytää anteeksi ja ymmärrän, että lapseni ovat yksilöitä.
On traagisempia suhteita vanhempiinsa monella kuin minulla, mutta vain minä tiedän mitä nämä asiat ovat minulle tehneet ja ne minun pitää saada käsitellä ulos. Aikoinaan menin samassa kuplassa kunnes sain omia lapsia ja heidän kasvaessaan asioita alkoi avautua.
Täällä on mainittu myös jo, mutta meillä vedotaan aina siihen aikakauteen kun on oltu nuoria miksi vanhempi oli sellainen kuin oli. Ymmärrän sen hyvin, aika oli erilaista. Se, mitä en ollenkaan ymmärrä on, ettei sitä edes yritetty muuttaa ja sen taakse piiloudutaan yhä. Jos minä pystyn edes osin katkaisemaan kierrettä, niin kyllä se olisi onnistunut heilläkin jos niin olisivat halunneet.
Juuri aikuistuneet lapseni ovat viisaampia kuin minä. Tulevat isovanhempien kanssa erinomaisesti toimeen, mutta kun heille vedettiin esiin "vanhempia pitää kunnioittaa" -kortti vastaus oli "kunnioitus pitää ansaita". (Tämä tilanteessa jossa heille isovanhempien toimesta kerrottiin mitä heidän kuuluu tehdä, asiassa joka ei isovanhemmille kuulu lainkaan, eli kunnioitukseen vetoamalla haluttiin päättää). Ei pelkästään se, että olet vanhempi ole automaattisesti syy kunnioittaa ja toimia kuten he haluavat.
Yksi mielenkiintoinen ero itsessäni ja sisaruksissani vs. omiin lapsiimme. Me teini-iässä, nuorina aikuisina hakeuduimme pois kotoa, pyörimme kylillä, ravintoloissa jne kavereiden kanssa. kun ei kotona haluttu olla. Omat lapset viihtyvät kotona meidän kanssa myös ystävineen. Ei heillä ole samanlaista hinkua pois kun itsellä, ehkä se kertoo jotain. Oma vanhempi on kateellinen minun ja lasteni väleistä. Haluaisi meille samaa, ei vain ymmärrä sitä, että me keskustelemme jopa ikävistä asioista asiallisesti. Ei niin, että vanhempi ilmoittaa mielipiteensä ja keskustelu päättyy aina siihen.
Loistava viesti! Juuri näin tämä menee:
- äitiemme mielestä menneisyys on kaiken perusta, itsereflektiota ei ole olemassakaan eikä ihminen muutu: heillä oli tai he ovat sepittäneet itselleen kovan lapsuuden, ja heidän logiikallaan tämä on suoraan johtanut heidän omaan huonoon vanhemmuutensa, jota he oikein vaalivat, sen sijaan että tekisivät töitä tullakseen paremmiksi
- äitiemme mielestä heidän edessään pitäisi alistua ja heillä pitäisi olla valta muihin ihmisiin, ja tätä raamatullista "kunnioita vanhempiasi" ajatusta kyllä huutaa myös minun äiti, joka ei edes ole kristitty
- äitimme eivät tajua, miksi me haluamme suoda omille lapsillemme turvallisen kodin, jossa saa keskustella, saa näyttää tunteita, saa viettää aikaa, saa tuoda kavereita
- äitimme eivät selvästikään ymmärrä, että me rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää heidän elämässään.
Amen näille kahdelle kommentille.
Juuri näin asiat ovat menneet minunkin lapsuuden perheessäni ja nyt omien lasteni kanssa.
On todella tärkeää, että näistä puhutaan ja asioita viimeinkin käsitellään.
Olen itsekin yli nelikymppinen ja omien lasten myötä olen joutunut kohtaamaan oman lapsuuteni.
Ihan samoin kuin moni kirjoittaja täällä, olen miettinyt kuinka omat vanhempani ovat kieltäytyneet käsittelemästä omia traumojaan, kieltäytyneet kaikesta reflektiosta, kieltäytyneet lopettamasta ylisukupolvisuuden kierteestä.
Äitini hukutti ja hukuttaa yhä epämiellyttävät asiat ja ajatukset turhaan hössöttämiseen, toisten asioiden sekoittamiseen, toisten hyppyyttämiseen, rajattomuuteen.
Mistään ei voi, eikä ole koskaan voinut puhua.
Myöntää tämän oikeastaan ihan avoimesti, kertoo, ettei kestä tiettyjä ajatuksia, vanhenemista, sitä, että pahoja asioita on voinut tapahtua perheessä, kertoo, että mieluummin tekee pihatöitä, menee lenkille, siivoaa...
Ymmärtämättä, että kertoo siinäkin vain ja ainoastaan itsestään, muille ei koskaan ole tilaa.
Toki näin saa toimia, nyt, mutta perheen äitinä, lasten asuessa kotona, vastuun pakoilu ei ole hyväksyttävää. Asiat eivät sillä katoa, että äiti katosi ikävien asioiden tieltä, ne jäivät perheen lasten kannettaviksi.
Isästäni, tuosta ikuisesta teinistä ja pahasuisesta lastenhakkaajasta ei todellakaan ollut vastuunkantajaksi senkään vertaa.
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla, mutta en allekirjoita oikein mitään noista. Kun murrosikä alkoi, se olin minä, joka piilotteli suttuisia pikkuhousuja ja kun äiti ne sattumalta löysi, hän totesi, että onnea, olet nainen ja vessasta löytyy aina vapaasti käytettäviä kuukautissuojia ja löytyikin. Samoin sain siunauksen e-pillereille, kun olin 16-vuotias ja minulla oli poikaystävä. Aina pystyimme mielestäni puhumaan asioista, ehkä minä olin se nolompi jos jostain piti puhua, mutta vanhemmat ymmärsivät aina (vaikka ero poikaystävästä jne). Sain myös hyvin vapaan kasvatuksen siinä mielessä, että sain mennä ja minua haettiin bileistäkin keskellä yötä, ettei olisi tarvinnut kävellä kotiin ja olin yksin kotona 16-vuotiaana vanhempien ollessa lomalla, koska osasin pitää kodista ja itsestäni huolta (ja olihan meillä kotibileet). Koen saaneeni todellä hyvän kasvatuksen, jossa oltiin avoimia ja vapaita, mutta kuitenkin samassa suhteessa konservatiisia ja oli riittävät rajat. Ja kun sain oman lapsen, se oli äidilleni suuri asia ja hän rakastui heti lapsenlapseensa. Valitettavasti heidän yhteinen aikansa jäi aika lyhyeksi, kun äitini kuoli verrattain nuorena.
Ihan samanlainen kokemus, sain osakseni valtavaa äidin ja myös isän rakkautta koko lapsuuden ja nuoruuden. Ja oma lapsenikin sai nauttia samasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin eilen kertoa äidilleni, että lapsuudenystäväni äiti on sairastunut vakavasti. Äitimme ovat siis tuttuja keskenään. En koskaan saanut kerrottua kuin sen, että ystäväni äidillä on ollut outoja oireita. Siitä lähti äidilläni motkotusautomaatti päälle, tenttausta siitä minkä verran ystäväni jakaa äitinsä terveysasioita muille. Äitini melkein pääsi vauhtiin siitä tärkeimmästä eli että äitini terveysasiat ovat yksityisiä ja minuun ei voi luottaa. Harmillisesti alkoi puheluun tulla siinä kohti teknisiä ongelmia. 🤪
Harmittaa kun pääsi unohtumaan, että kaikki terveysongelmat ja erityisesti niillä ratsastaminen on meillä päin sallittua vain äidilleni. Äidilläni on joko hyvä olo tai huono olo, ja sen mukaan muidenkin täytyy elää. Jos olisi jotain tekemistä, jota äitini ei halua tehdä, ihan jo tuntee miten on rytmihäiriö tulossa. Eihän se sitten tule kun ei lähde sinne minne ei halua vaan makaa vaan sängyssä. Sitten jos yritetään pakottaa johonkin, se on vähän kuin toivoisi äidilleni rytmihäiriöitä ja lyhyttä elämää.
Vaikea aina myös pysyä kärryillä siinä, mitkä kaikki asiat loukkaavat äitini yksityisyyttä. Äitinihän ei ole koskaan tuntenut sellaista käsitettä kuin muiden ihmisten yksityisyys. Kaikki saamansa valokuvatkin lähettää aina edelleen minulle. Saan siis itselleni täysin tuntemattomien ihmisten loma- ja hääkuvia ja sairauskertomuksia ihmisistä, joita en edes tiedä. Enenevässä määrin äitini on myös alkanut täydentää ihmisten elämäkertoja saadakseen niistä mieleisiään. Kerran kysyin että mistä äitini tiesi jonkun sukulaisen lakanneen käymästä paikkakunnalla siksi, että hän häpeää lapsettomuuttaan, ja äitini ihan tyynesti vastasi tulleensa itse tähän päätelmään ja kertovansa sitä edelleen totuutena. Samaan aikaan äitini on välillä sairaalloisen tarkka omasta yksityisyydestään ja lapsuudenkodissani vaikkapa verhojen sulkeminen näytteli tärkeää osaa elämässä.
Mun äiti on aina ollut ihan hirveä juorulinko, mutta samaan aikaan ollut tarkka että hänestä tai meidän perheestä ylipäätään ei kukaan pääse sanomaan mitään. Lapsuudessani hoettiin mantraa, että kotiasioita ei saa puhua missään. On hirveän huolissaan siitä mitä jaan somessa (vaikka en juurikaan edes postaile tekemisiäni) ja samaan aikaan kyttää itse tuttavien Facebookia että pääsis juoruamaan mitä he touhuavat. Mitä kamalampi asia (kuolema, vakava sairaus, avioero, onnettomuus) niin sitä innokkaammin tarttuu luuriin.
Kun joku kuolee, niin se ei ole surullista, vaan jännittävä asia minkä pääsee ilmoittamaan muille ensimmäisenä.Minua on aina inhottanut tuo juoruaminen, ja varmaan siksi en itse ikinä höpötä muiden ihmisten asioita. Äiti on loukkaantunut lukemattomia kertoja, kun on juorunnut jotain asiaa, ja olen lakonisesti todennut että tiesin tuon jo aikoja sitten. Miksi et ole minulle kertonut?! on ollut välitön reaktio.
Tässä ketjussa on moneen kertaan mainittu oman äidin juoruaminen. En nyt näe sitä kauhean pahana asiana. Monet ihmiset puhuvat toisista ihmisistä. Mitä sitten? Kovin henkilökohtaisia asioita ei tietenkään pidä juoruilla eteenpäin. Jos joku kertoisi minulle joutuneensa raiskauksen uhriksi, en kertoisi sitä eteenpäin. Mutta jos joku on eronnut, saanut lapsen/lapsenlapsen tai joku joutui työttömäksi, kai sen voi kertoa. Sen kertominen ei vahingoita ihmistä mitenkään. Olen muuten huomannut, että myös miehet juoruilevat. Sitä tosin sanotaan toisella nimellä. Melestäni "hyväntahtoinen" juoruilu ei haittaa ketään. Se voi olla osoitus, että on kiinnostunut muista ihmisistä. Olen ymmärtänyt, että etelämpänä on tavallista udella ihmisten asioista. Se on jonkinlaista välittämistä. Jos juoruilu on pahantahtoista ja ollaan vahingoniloisia toisen epäonnesta, se on inhottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 04:45"]
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.Aivan sama tunne tuli minullekin:-( minä -75, äiti -46
Kun sain omia lapsia (ensimmäinen v. 2000), olemme jonkin verran lähentyneet.
Me emme.
Kun aloin odottaa esikoistamme olimme olleet mieheni kanssa yhdessä vuosia, meillä oli molemmilla koulutus ja vakituinen työpaikka. Äitini reaktio raskausuutiseen oli mennä istumaan toiseen huoneeseen vierailun loppuun asti. Koko raskausajan hän oli pilkkaava ja lyttäävä tai asian kieltävä.. Ei mitään iloa. Häntå myös harmitti että en paisunut kuin limpputaikina ja että olin kahdessa viikossa entisissä mitoissa. Ei mitään iloa lapsenlapsesta vaan osoitus ettå olen tehnyt väärin, olen huono, lapsi väärää sukupuolta ja hullua iloita lapsesta.
Olin raskausaikana todella ahdistunut ja jännittynyt. Olo oli syyllinen, epämääräinen ja olo vahvistui kun olin tekemisissä äitini kanssa. Lapsen synnyttyä olin aivan loppu henkisesti, kärsin masennnuksesta joka alkoi väistyä kun liikuin paljon ja ymmärsin että tämä on oikeasti iloinen asia ja äitini sitä ei pilaa. Toisen raskauden paljastimme kun olin jo pitkällä. Kuvaavaa on että äitini ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme, poikaa sylissään.
Äiti on läpi kaikki vuodet haukkunut kaikki mitä lapsiimme liittyy, nimet on rumat, hiukset rumat, vain tytön pitää siivota, lemmikki on pöljää, ei sitä tarvi lapsille hankkia mitä muillakin on, toisen lapsen lapset on paljon parempia jne jne.
Itse yritän tietoisesti unohtaa äitini.
Onko äitisi täysin terve?
Samalla kauheaa ja helpottavaa vertaistukea tämä ketju.
Selvästi iso ikäluokka edustaa jonkinlaista kieltämisen ja kovuuden, jääräpäisyyden kulttuuria, eivät kaikki mutta hyvin moni. Omassa elämässäni olen tehnyt (tai jättänyt tekemättä) monen asian toisin, ihan reaktiivisesti. Enkä pidä itseäni myöskään ihan terveenä, siis jonain malli-ihmisenä.
Omalla äidilläni molemmilla vanhemmillaan mt-ongelmia ja itse arvioin hänet selkeästi piilonarsistiksi. Isäni narsisti-alkoholisti.
Sen yhden terveen lämpimän aikuisen olisin halunnut lapsuudessani saada, mutta sitä ei löytynyt muualta suvusta.
Tälläisistä taustoista voin myös hyvin ymmärtää perheeseen kohdistuvan nykyvihamielisyyden vyöryn. Silti samalla on myös ne perheet, joissa on aidosti tuettu, jaettu, puhuttu ja koettu, myös riidelty ja selvitetty asioita.
Eläviä perheitä ja yksilöitä. Voi kun tähän raiteelle vielä pystyttäisiin palaamaan.
Katson että ikäpolvellani viiskymppisillä on iso haaste kyetä luomaan lämpöä jälkeensä, vaikkeivät usein omilta vanhemmiltaan sitä saaneet. Koen että olen jonkun ison askeleen tässä jo pystynyt ottamaan. Siitä saan lohtua. Mykkyyttä ja hyssyttelyä en haluaisi edistää, mutten myös raakaa hajottamista tai koston oikeutusta, mitä aikamme on täynnä.
Marttyyti saapui paikalle.