Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Täällä yksi lisää..
Kysyin äidiltäni kerran, että miksei hän koskaan kannustanut minua. Takaisin sain täysin hämmästyneen tuijotuksen ja kysymyksen -miten niin? Kerroin että muistan selvästi hänen mitätöinnin ja panetteluun ja hän sanoi toivoneensa vain että ponnistellen enkä muutu laiskaksi. Kertoi siis vailla surua tai empatiaa ihan vain parhaansa tehneensä.
Onneksi nykyään tajutaan, että ei sellainen ihmisestä nöyrää tai rohkeaa tee. Se tekee ahdistuneeksi ja alistuneeksi, murtaa ihmisen.
Kun erosin pahoinpitelevästä miehestäni noin 10 vuotta sitten, äiti kommentoi vain tienneensä etten minä pysy liitossani ja nyt sitten lapset kärsivät. Kerroin syyn ja hän kysyi mitä olen tehnyt että hän niin suuttui. No tämän eron jälkeen kävin terapian ja sen jälkeen kun kävin korkeakoulun josta hän totesi vain että jaa, löytyykö lie töitä ja kun niitä löytyi niin kertoi toivovansa että saan pitää työn. Kun sitten tapasin uuden miehen, kysyi ainoastaan että onko tällä muita naisia. Puhuu minulle aina kuinka upea ja uskomaton veljeni on, jumaloi hänen lapsiaan ja minun lapsi saa mitätöintiä osakseen. Sanomattakin selvää että käydään pikakahvit kerta pari vuoteen. Eli ei voi ymmärtää, tuskin muuttuu koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi lisää..
Kysyin äidiltäni kerran, että miksei hän koskaan kannustanut minua. Takaisin sain täysin hämmästyneen tuijotuksen ja kysymyksen -miten niin? Kerroin että muistan selvästi hänen mitätöinnin ja panetteluun ja hän sanoi toivoneensa vain että ponnistellen enkä muutu laiskaksi. Kertoi siis vailla surua tai empatiaa ihan vain parhaansa tehneensä.
Onneksi nykyään tajutaan, että ei sellainen ihmisestä nöyrää tai rohkeaa tee. Se tekee ahdistuneeksi ja alistuneeksi, murtaa ihmisen.
Kun erosin pahoinpitelevästä miehestäni noin 10 vuotta sitten, äiti kommentoi vain tienneensä etten minä pysy liitossani ja nyt sitten lapset kärsivät. Kerroin syyn ja hän kysyi mitä olen tehnyt että hän niin suuttui. No tämän eron jälkeen kävin terapian ja sen jälkeen kun kävin korkeakoulun josta hän totesi vain että jaa, löytyykö lie töitä ja kun niitä löytyi niin kertoi toivovansa että saan pitää työn. Kun sitten tapasin uuden miehen, kysyi ainoastaan että onko tällä muita naisia. Puhuu minulle aina kuinka upea ja uskomaton veljeni on, jumaloi hänen lapsiaan ja minun lapsi saa mitätöintiä osakseen. Sanomattakin selvää että käydään pikakahvit kerta pari vuoteen. Eli ei voi ymmärtää, tuskin muuttuu koskaan.
Minun lapsistani siis pojat saa kehuja ja tyttö haukkuja tai lähinnä mitätöintiä ja ylimielistä ilmettä. Mutta veljen lapset kehuja vaikka ovat tyttöjä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
....jatkuu:
Mun äidillä ei ole mitään tajua siitä, minkä verran ja mitä toiselta ihmiseltä voi pyytää. Hän itkee mun kylmyyttä ja etäisyyttä tajuamatta, että aina kun päästän hänet vähääkään lähemmäs, hänestä lähtee kuin tuhat lonkeroa, jotka alkavat repiä musta irti lisää ja lisää. Ja hänen vaatimuksensa ovat aivan täysin järjettömiä: mun pitäisi hakea hänelle joku asia kaupasta ja kiikuttaa 30 km päähän, vaikka sama asia on saatavilla hänen kodistaan n. 200 metrin päässä olevasta kaupasta. Tai mun pitäisi laittaa itselleni hälytys, että voin soittaa hänelle tiettynä hetkenä että hän silloin ymmärtää lopetella leipomisen. Omaan puhelimeen hän ei voi hälytystä laittaa, koska ei halua koskea siihen taikinaisilla käsillä. Ja näitä riittää ja kun yhteen suostut, seuraavana päivänä on kymmenen uutta pyyntöä.
Ja kun puhuttiin juoruilusta: äitini rikkoi juoruilun merkeissä törkeästi vaitiolovelvollisuuttaan ammatissaan. Kertoili siis minulle ja varmaan vaikka kuinka monelle muullekin ihmisten äärimmäisen henkilökohtaisia tragedioita, joihin pääsi työssään käsiksi.
Muutenkaan millään lailla toisten rajat eivät ole hänelle minkään arvoiset: omaa ulkonäköäni arvosteli vielä siinäkin vaiheessa, kun tiesi mun olevan sairaalahoidossa syömishäiriön takia. Että kannattaisiko kuitenkin vähän laihduttaa? Ja kun puolisonsa oli pyytänyt, että äitini ei kertoisi mun perheelle hänen henkilökohtaisia terveystietojaan, mitä tekee äitini? Alkaa niitä ensimmäisenä kailottaa kovaan ääneen, ja kun puolisonsa siitä loukkaantui, alkoi huutaa tälle, että mitä sinä siinä nyt suutut, kyllä Anna voi aivan hyvin nämä tietää. En voi kommentoida mihinkään hänen sanomiseensa, enkä tee niin enää. Ihan sama mitä puhumme kahdenkeskisessä puhelussa, kaiken hän menee kertomaan eteenpäin, ja usein vielä väritettynä. PUolisollaan on ongelmia alkoholinkäytön kanssa, ja yhdessä kesustelussa sanoin, että onhan siinä käyttäytymisessä alkoholismin piirteitä. Sitten kuulen kun äitini menee sanomaan puolisolleen että " Annakin sanoi että sinä olet alkoholisti".
Ja varmaan ymmärrätte, että tässä on vain jäävuoren huippu kaikesta. Nyt olisi kiva kuulla miten kultaista äitisuhdetta te arvostelijat pystyisitten pitämään tällaisen ihmisen kanssa? Ja sen jo tiedänkin, että jos ette ole tällaisen ihmisen vaikutuspiirissä kasvaneet, teillä ei ole harmainta aavistusta siitä, millaiset jäljet se ihmiseen jättää, ja miksi näitä asioita todellakin edelleen 44-vuotiaana joutuu pohtimaan, pahimmillaan päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi lisää..
Kysyin äidiltäni kerran, että miksei hän koskaan kannustanut minua. Takaisin sain täysin hämmästyneen tuijotuksen ja kysymyksen -miten niin? Kerroin että muistan selvästi hänen mitätöinnin ja panetteluun ja hän sanoi toivoneensa vain että ponnistellen enkä muutu laiskaksi. Kertoi siis vailla surua tai empatiaa ihan vain parhaansa tehneensä.
Onneksi nykyään tajutaan, että ei sellainen ihmisestä nöyrää tai rohkeaa tee. Se tekee ahdistuneeksi ja alistuneeksi, murtaa ihmisen.
Kun erosin pahoinpitelevästä miehestäni noin 10 vuotta sitten, äiti kommentoi vain tienneensä etten minä pysy liitossani ja nyt sitten lapset kärsivät. Kerroin syyn ja hän kysyi mitä olen tehnyt että hän niin suuttui. No tämän eron jälkeen kävin terapian ja sen jälkeen kun kävin korkeakoulun josta hän totesi vain että jaa, löytyykö lie töitä ja kun niitä löytyi niin kertoi toivovansa että saan pitää työn. Kun sitten tapasin uuden miehen, kysyi ainoastaan että onko tällä muita naisia. Puhuu minulle aina kuinka upea ja uskomaton veljeni on, jumaloi hänen lapsiaan ja minun lapsi saa mitätöintiä osakseen. Sanomattakin selvää että käydään pikakahvit kerta pari vuoteen. Eli ei voi ymmärtää, tuskin muuttuu koskaan.
Miksi olet tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä? Siis aikuistenoikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi lisää..
Kysyin äidiltäni kerran, että miksei hän koskaan kannustanut minua. Takaisin sain täysin hämmästyneen tuijotuksen ja kysymyksen -miten niin? Kerroin että muistan selvästi hänen mitätöinnin ja panetteluun ja hän sanoi toivoneensa vain että ponnistellen enkä muutu laiskaksi. Kertoi siis vailla surua tai empatiaa ihan vain parhaansa tehneensä.
Onneksi nykyään tajutaan, että ei sellainen ihmisestä nöyrää tai rohkeaa tee. Se tekee ahdistuneeksi ja alistuneeksi, murtaa ihmisen.
Kun erosin pahoinpitelevästä miehestäni noin 10 vuotta sitten, äiti kommentoi vain tienneensä etten minä pysy liitossani ja nyt sitten lapset kärsivät. Kerroin syyn ja hän kysyi mitä olen tehnyt että hän niin suuttui. No tämän eron jälkeen kävin terapian ja sen jälkeen kun kävin korkeakoulun josta hän totesi vain että jaa, löytyykö lie töitä ja kun niitä löytyi niin kertoi toivovansa että saan pitää työn. Kun sitten tapasin uuden miehen, kysyi ainoastaan että onko tällä muita naisia. Puhuu minulle aina kuinka upea ja uskomaton veljeni on, jumaloi hänen lapsiaan ja minun lapsi saa mitätöintiä osakseen. Sanomattakin selvää että käydään pikakahvit kerta pari vuoteen. Eli ei voi ymmärtää, tuskin muuttuu koskaan.
Miksi olet tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä? Siis aikuistenoikeasti.
En tiedä, olen vain jotenkin kuitenkin velvollisuudesta käynyt. Kun käyn näin harvoin niin jutellaan säästä jne. Jos viivan yli tunnin, alkaa mäkättää :) Niin ja ehkä tekstistäni huomasit, minulla on lievä lukihäiriö, joka ylläri ylläri diagnosoitiin vasta aikuisena. Siihen kommentoi äitini, että heidän suvussa ei ole ainakaan moista ja että ei kannata siitä puhua ihmisille. What? Häpesi mun lukihäiriötä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.
Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi lisää..
Kysyin äidiltäni kerran, että miksei hän koskaan kannustanut minua. Takaisin sain täysin hämmästyneen tuijotuksen ja kysymyksen -miten niin? Kerroin että muistan selvästi hänen mitätöinnin ja panetteluun ja hän sanoi toivoneensa vain että ponnistellen enkä muutu laiskaksi. Kertoi siis vailla surua tai empatiaa ihan vain parhaansa tehneensä.
Onneksi nykyään tajutaan, että ei sellainen ihmisestä nöyrää tai rohkeaa tee. Se tekee ahdistuneeksi ja alistuneeksi, murtaa ihmisen.
Kun erosin pahoinpitelevästä miehestäni noin 10 vuotta sitten, äiti kommentoi vain tienneensä etten minä pysy liitossani ja nyt sitten lapset kärsivät. Kerroin syyn ja hän kysyi mitä olen tehnyt että hän niin suuttui. No tämän eron jälkeen kävin terapian ja sen jälkeen kun kävin korkeakoulun josta hän totesi vain että jaa, löytyykö lie töitä ja kun niitä löytyi niin kertoi toivovansa että saan pitää työn. Kun sitten tapasin uuden miehen, kysyi ainoastaan että onko tällä muita naisia. Puhuu minulle aina kuinka upea ja uskomaton veljeni on, jumaloi hänen lapsiaan ja minun lapsi saa mitätöintiä osakseen. Sanomattakin selvää että käydään pikakahvit kerta pari vuoteen. Eli ei voi ymmärtää, tuskin muuttuu koskaan.
Miksi olet tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä? Siis aikuistenoikeasti.
En tiedä, olen vain jotenkin kuitenkin velvollisuudesta käynyt. Kun käyn näin harvoin niin jutellaan säästä jne. Jos viivan yli tunnin, alkaa mäkättää :) Niin ja ehkä tekstistäni huomasit, minulla on lievä lukihäiriö, joka ylläri ylläri diagnosoitiin vasta aikuisena. Siihen kommentoi äitini, että heidän suvussa ei ole ainakaan moista ja että ei kannata siitä puhua ihmisille. What? Häpesi mun lukihäiriötä..
Jos äitisi olisi puhunut suvullenne ja ystävilleen nyt valittaisit: kaikki henkilökohtaiset asiat se lapsistaankin kalkatti kylälle. ( Tuostakin joku valitti, äiti levittää sairaudet suvulle.)
En pysty kympin lasten äitinä sanomaan missä määrin 80- luvulla lukihäiriöihin koulu puuttui
. Ala-asteen (1-3) opettajina ehkä vielä toimi entisiä kansakoulunopettajia. En tiedä.
Nyt koulu kuitenkin varhain huomaa oppimishäiriöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
Tiedän tunteen. Myös minulla tällainen lapsi-äiti. Olen siis koko ikäni ollut hänelle enemmän äiti kuin hän minulle. Siis sellainen järjen ääni. Ja yrittänyt maltillisesti ymmärtää häntä, kun hänellä on niin vaikeaa kaikki. Hänen ei ole kyllä tarvinnut koskaan ymmärtää ketään. Hän saa tehdä ja sanoa mitä vaan, kenelle vaan, mutta hänelle ei saa kukaan sanoa mitään mitä hän ei halua.
Että ei ole ihme , jos nyt kun lähestyn viittäkymppiä, en enää oikein jaksaisi tätä. Voiko jostain vuokrata omalle äidilleen sijaisäidin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Se on voimakas suoja, että lakaistaan kaikki maton alle ja ollaan kuin kaikki olis vaan hyvin. Mutta muruseni, me ei haluta elää niin. Me halutaan että on oikeasti levollinen olo. Et voi ymmärtää sitä ja sen vuoksi voit tehdä oman ketjun, elä tule tänne tuollaisten kommenttien kanssa.
Oikeastaan olisikin kiinnostavaa jos nämä 40 ja 50-luvun äidit (jos vanhanaikainen ja ylivaatimaton eli ei muutosta haluava niin 60-luvun äitikin käy) tekisivät oman ketjun lapsistaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Heh, Kalle Päätalolla oli äiti, joka palvoi maata kusipäisen poikansa jalkojen alla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Kerro toki omasta lapsuudestasi, ehkä se auttaa ymmärtämään tätä ilmiötä nimeltä 40-luvun äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
Oletko miettinyt jos äidilläsi on alkavaa muistihäiriötä? Sekavana päivänä ei muista miten joku toimii, toisena pää on kirkkaampi.
Jotain aivoverenkierronhäiriötä, diabetes tekee väsynyttä sumua.
Suomalainen naiskirjailija kirjoitti miehensä omaishoitajana miten mies unohti minne oli auton jättänyt, ei muistanut, miten auto käynnistetään mutta osasi sitten ajaa. Siis tietenkin vaimo kohta huomasi , kun jutut toistuivat, ettei asiat ole kohdallaan ja saivat narrattua avaimet pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Heh, Kalle Päätalolla oli äiti, joka palvoi maata kusipäisen poikansa jalkojen alla.
Ajan kuvasta puhuin. Tokkopa yhdelläkään 40-50 vuotiaalla on ollut elämä sitä mitä 20-30 luvulla. Kyllä sai kallekin selkäsaunoja.
Hassua että olette valmiit pitämään Kallen kotia parempana kuin omaanne! Muistakaa isän sairaus.
Ei joutanut kallekaan suremaan merkkifarkkuja kun haki kunnan jauhoja naapuritalosta. Kuten keskiluokkaisten kotien naiset valittaa jostain : äiti katsoi pahasti. Totuuden nimessä Kalle kyllä on kirjoittanut miten nuorena häpesi vaatetustaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.
Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.
Itse olen kuin äitini. Lasten serkutkin sanoivat että on kuin mummolassa oliSi kun on teillä.
Mietin äitejään moittivia ovatko katsoneet itseään, miten paljon on äitiä luonteessa, maneereissa, jopa sanoissa millä ojentaa lapsiaan. ( Toki tiedän etteivät nämä 70- luvulla syntyneen ojenna lapsiaan , kuka nyt niin kaltoin kohtelisi omiaan. )
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Se on voimakas suoja, että lakaistaan kaikki maton alle ja ollaan kuin kaikki olis vaan hyvin. Mutta muruseni, me ei haluta elää niin. Me halutaan että on oikeasti levollinen olo. Et voi ymmärtää sitä ja sen vuoksi voit tehdä oman ketjun, elä tule tänne tuollaisten kommenttien kanssa.
Oikeastaan olisikin kiinnostavaa jos nämä 40 ja 50-luvun äidit (jos vanhanaikainen ja ylivaatimaton eli ei muutosta haluava niin 60-luvun äitikin käy) tekisivät oman ketjun lapsistaan
Minustakin olisi vain hyvä että olisi monenlaisia ketjuja lapsena ja vanhempana olosta. Vaikka sitten pettyneen äänellä.
Eiköhän hyvin moni tähän ketjuun kirjoittanut kuuntelisi aidon kiinnostuneena vaikka -40 luvulla syntyneiden näkökulmia, arvomaailmaa, mahdollista itsereflektiota. Tai vaikka tyttären sättimistä. Kaikki tämmöinen avartaa kokonaiskuvaa tavalla tai toisella.
Uskoakseni on vain niin että moni hankala vanhemman sukupolven besserwisser-tyyppi ei näe tälläisessä jakamisessa mitään mielenkiintoa. Tytär on vain ja ainoastaan kiittämätöntä ja hemmoteltua terapiasukupolvea, voisin kuvitella oman äitini tänne tuikkaavan.
Paitsi että tämä on sinänsä loistava pointti, lisäksi kaikki tähän ketjuun osallistuvat eivät ole naisia. En ole koskaan tulkinnut, että tässä olisi käynnissä jokin "70-luvulla syntyneiden naisten äidit - onko teillä muilla samanlaista?" -keskustelu.
Itse olen saanut ketjusta paljon vertaistukea ja lohtua, vaikka olen mies. Ja tietenkään ei tulisi mieleenkään kommentoida mitään niistä ketjussa käsitellyistä asioista, joiden kokemusasiantuntijoita ovat nimenomaan naiset ja vain naiset.