70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

jatkoa edelliseen,

Minua kohdeltiin lapsena ehdottomasti hyvin ja äitiä minulla ei ollut lapsuuden jälkeen, hän menehtyi varhain. En tiedä millainen suhde olisi ollut äitiin jos olisi elänyt.

Isääni kunnioitin kuolemaansa asti yli kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 76 ja äitini 55. Äitini on ollut yksi parhaimmista ytävistäni ja selittänyt myös lisääntymis- ja kuukautisasiat jo varhaisessa vaiheessa. Edelleen välit läheiset. Sylittelyä ja rakkautta olen saanut. Kuskasi teininä mehudiskoihin ja takaisin. 

Ajattelin että jotain muunlaistakin juttua tämä ketju ansaitsee. Myötätunnot toki kaikille ketjuun kirjoittaneille.

Tämä ketju on vertaistukikeskustelua äitiensä kaltoin kohtelemaksi tulleille. Voit perustaa oman ketjun positiivisille äitikokemuksille, jos haluat. Jätetään tämä ketju meille, joita aihe koskettaa ja jotka kärsivät äitiensä "kasvatusmetodeista" vielä keski-ikäisinäkin. Kiitos.

Otsikossa on että onko teillä muilla samanlaista. Miksi ei saa ilmaista, että ei ole?

Menee hyvät haukut hukkaan. Siksi.

Silmäilin tekstisi läpi ja hyvin paljon samaistuttavia asioita! Varmasti osittain äidiltæ saadusta mallista, vielä aikuisenakin kamppailen identiteettini ja mt ongelmien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sota-ajan ja sen jälkeinen sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa maailmassa kuin 70 luvun lapset ja sitä nuoremmat. Oli sodan jälkeinen pelko, nälkä, puute ym.  

Itse olen sitä sukupolvea, että vanhempia puhuteltiin kunnioittavasti, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että vastaan olisi sanottu. Vanhempien kunnioitusta ei loukattu.

Meistä jokainen on oman aikakautensa kulkija, kannamme mukana oman menneisyyden taakkaa ja traumoja. Nuorempi sukupolvi ei ymmärtä tätä, koska aika kulkee eteenpäin, eikä katso taakseen.

Syyttelyllä ja katkeroitumisella ei voita elämässä mitään.

Jotkut edellisistä teksteistä olisi voineet olla omien 70 luvun jälkeläisten kirjoittamia.

Tämä taas oli kuin 40-luvulla synteneen äitini kirjoittama. Hänellä oli kova lapsuus ja vanhempia syyttelemällä ja katkeruudella ei mitään voita, kertoi myös hän.

Kun ymmärtää ja myöntää sen, että oma äiti kohteli hyvin huonosti ja ymmärtää, miten se minuun on vaikuttanut, millaisen ihmisen se minusta on muovannut, ymmärtää paljon. Ymmärtää olla jatkamatta ketjua eteenpäin, kohdella omia lapsiaan toisin. Kun ymmärtää mutta ei hyväksy.

Tai minun 50-luvulla syntyneen äitini suusta.

Heillä oli niin kamala lapsuus, oli kova kuri ja pari kertaa sai selkäänkin. Minua on vanhempieni toimesta pahoinpidelty varmaan tuhansia kertoja, mutta se on eri juttu.

Heillä oli niin köyhää. Okei, oli monta lasta mutta oli myös nuukat ja ahkerat duunarivanhemmat, jotka tekivät useaa työtä. Oli keskuslämmitys, kylpyhuone ja lämmin vesi, mutta oli niin kurjaa kun piti asua kerrostalossa. Jokaiselle monesta lapsesta maksettiin taloudellisista ponnisteluista huolimatta oppikoulut kirjoineen ja yhdelle joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vielä erillinen keskikoulu sisäoppilaitoksessa. Minä sain itse ainoana lapsena käydä 16-vuotiaasta töissä ja maksaa itse lukiokirjojani. Äitini sisaruksineen ovat ikiajoiksi traumatisoituneet siitä kun yksi lähetettiin 16-vuotiaana sisäoppilaitokseen, oli se niin kamalaa.

Heillä oli niin rankkaa ja ankeaa. Äitini havahtui ihan viime vuosina siihen, että monilapsisesta perheestä heistä ei yksikään kertaakaan tarjoutunut vaikkapa auttamaan äitiä tiskeissä, siivouksessa, ruuanlaitossa tai missään muussakaan. Äiti teki kaiken itse, tiskasi suurperheen tiskit käsin jne. töiden ohella. Minä olen ainoa lapsi eikä minulle jaksettu laittaa ruokaa ja vaatehuollostanikin olen vastannut 12-vuotiaasta asti.

Tunnetusti ahkerilla vanhemmilla on laiskat lapset ja päinvastoin. Samoin tuntuu säästäväisillä vanhemmilla olevan tuhlaavaiset lapset ja päinvastoin. Isovanhempani onnistuivat keräämään tuloihinsa nähden ihan somasti omaisuutta. Vanhempieni sukupolvi on sen kaiken saanut hassattua kulutukseen kun on tarvittu isompaa Mersua, kauneusleikkausta, hevosta ja etelänmatkoja. Toki he ovat sen ansainneetkin, koska oli niin kova ja kurja lapsuus. Sodan kokeneet isovanhempani taas eivät ikinä valittaneet yhtään mistään.

Laitoin tästä oman ketjun, mutta kai tämä tähänkin sopii. 

Meillä on perheessä yksi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva, alle 30-vuotias nuori mies. Psyykkiset ja fyysiset sairaudet veivät työkyvyttömäksi. Sitten on suvussa n. 70-vuotias vanhus, joka avoimesti halveksuu tätä kyseistä nuorta. Ei tunnu laisinkaan ymmärtävän mistä on kyse, empatiakyky tällä vanhuksella olematon. Kuvittelee ikään kuin, että kaikki alle 40-vuotiaat elävät samanlaista perhe"onnea", kuin elettiin 70-luvulla. Tämä nuori viettää aikansa pelaamalla tietokoneella, muuhun kun ei kykene sairauksien kanssa. Ei siis ryyppää yms. Onko tämä empatiakyvytön vanhus vain meillä vai onko muilla tälläisiä, jotka eivät kykene mitenkään päin ymmärtämään nykymaailmaa? Vanhus ikäänkuin kuvittelee, ettei nuorilla voi olla mitään sairauksia.

Onko nämä 50-luvulla syntyneet kasvaneet jotenkin sellaiseen maailmaan, jossa heikkoutta ei saa olla kuin vasta vanhuksena? Onko maalla ja kaupungissa ollut eri tyyli häpeäkulttuurista, ts. kaksi eri rinnakkaistodellisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Laitoin tästä oman ketjun, mutta kai tämä tähänkin sopii. 

Meillä on perheessä yksi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva, alle 30-vuotias nuori mies. Psyykkiset ja fyysiset sairaudet veivät työkyvyttömäksi. Sitten on suvussa n. 70-vuotias vanhus, joka avoimesti halveksuu tätä kyseistä nuorta. Ei tunnu laisinkaan ymmärtävän mistä on kyse, empatiakyky tällä vanhuksella olematon. Kuvittelee ikään kuin, että kaikki alle 40-vuotiaat elävät samanlaista perhe"onnea", kuin elettiin 70-luvulla. Tämä nuori viettää aikansa pelaamalla tietokoneella, muuhun kun ei kykene sairauksien kanssa. Ei siis ryyppää yms. Onko tämä empatiakyvytön vanhus vain meillä vai onko muilla tälläisiä, jotka eivät kykene mitenkään päin ymmärtämään nykymaailmaa? Vanhus ikäänkuin kuvittelee, ettei nuorilla voi olla mitään sairauksia.

Onko nämä 50-luvulla syntyneet kasvaneet jotenkin sellaiseen maailmaan, jossa heikkoutta ei saa olla kuin vasta vanhuksena? Onko maalla ja kaupungissa ollut eri tyyli häpeäkulttuurista, ts. kaksi eri rinnakkaistodellisuutta?

Tunnistan tämän ilmiön ja kirjoittelin jo tuonne aikaisemmin vähän samasta asiasta. Omat vanhemmat ovat jotenkin vähän sokeita sille, että myös meillä nuoremmilla voi olla vaikeaa. Itselläni on kroonisia sairauksia ja tapaturma taustalla. Lapsemme on sairastunut vakavasti, eikä koskaan pysty täysin normaaliin elämään. Täytyy sanoa, että meillä on välillä ollut todella raskaita aikoja. Mitään empatiaa ei ole kauheasti annettu ja itselläni todellakin häiritsee, että miten he jotenkin ajattelevat niin, että vasta vanhana on raskasta.

Olen toki kulkenut auttamassa vanhempiani aika ahkerasti ja monesti olen lapioinut kasvimaata ja kuurannut kesämökin lattioita kipulääkkeen avulla. Sisareltani taas apua ei jotenkin edes odoteta, kun hänen elämänsä on niin kiireistä (oikeasti tilanne on päinvastoin).

Olen joutunut miettimään näitä asioita aika paljon pääni sisällä. Ehkä pitäisi mennä joskus ammattilaisen puheille.

Onkohan tässä myös yksi syy vanhusten alkoholisoitumiselle? Vaikeista asioista ja patoutuneista tunteista ei saa puhua. Asiat ja murheet hukutetaan alkoholiin, ettei tarvitse ajatella ikäviä asioita kun on pönttö sekaisin jatkuvasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sota-ajan ja sen jälkeinen sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa maailmassa kuin 70 luvun lapset ja sitä nuoremmat. Oli sodan jälkeinen pelko, nälkä, puute ym.  

Itse olen sitä sukupolvea, että vanhempia puhuteltiin kunnioittavasti, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että vastaan olisi sanottu. Vanhempien kunnioitusta ei loukattu.

Meistä jokainen on oman aikakautensa kulkija, kannamme mukana oman menneisyyden taakkaa ja traumoja. Nuorempi sukupolvi ei ymmärtä tätä, koska aika kulkee eteenpäin, eikä katso taakseen.

Syyttelyllä ja katkeroitumisella ei voita elämässä mitään.

Jotkut edellisistä teksteistä olisi voineet olla omien 70 luvun jälkeläisten kirjoittamia.

Tämä taas oli kuin 40-luvulla synteneen äitini kirjoittama. Hänellä oli kova lapsuus ja vanhempia syyttelemällä ja katkeruudella ei mitään voita, kertoi myös hän.

Kun ymmärtää ja myöntää sen, että oma äiti kohteli hyvin huonosti ja ymmärtää, miten se minuun on vaikuttanut, millaisen ihmisen se minusta on muovannut, ymmärtää paljon. Ymmärtää olla jatkamatta ketjua eteenpäin, kohdella omia lapsiaan toisin. Kun ymmärtää mutta ei hyväksy.

Tai minun 50-luvulla syntyneen äitini suusta.

Heillä oli niin kamala lapsuus, oli kova kuri ja pari kertaa sai selkäänkin. Minua on vanhempieni toimesta pahoinpidelty varmaan tuhansia kertoja, mutta se on eri juttu.

Heillä oli niin köyhää. Okei, oli monta lasta mutta oli myös nuukat ja ahkerat duunarivanhemmat, jotka tekivät useaa työtä. Oli keskuslämmitys, kylpyhuone ja lämmin vesi, mutta oli niin kurjaa kun piti asua kerrostalossa. Jokaiselle monesta lapsesta maksettiin taloudellisista ponnisteluista huolimatta oppikoulut kirjoineen ja yhdelle joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vielä erillinen keskikoulu sisäoppilaitoksessa. Minä sain itse ainoana lapsena käydä 16-vuotiaasta töissä ja maksaa itse lukiokirjojani. Äitini sisaruksineen ovat ikiajoiksi traumatisoituneet siitä kun yksi lähetettiin 16-vuotiaana sisäoppilaitokseen, oli se niin kamalaa.

Heillä oli niin rankkaa ja ankeaa. Äitini havahtui ihan viime vuosina siihen, että monilapsisesta perheestä heistä ei yksikään kertaakaan tarjoutunut vaikkapa auttamaan äitiä tiskeissä, siivouksessa, ruuanlaitossa tai missään muussakaan. Äiti teki kaiken itse, tiskasi suurperheen tiskit käsin jne. töiden ohella. Minä olen ainoa lapsi eikä minulle jaksettu laittaa ruokaa ja vaatehuollostanikin olen vastannut 12-vuotiaasta asti.

Tunnetusti ahkerilla vanhemmilla on laiskat lapset ja päinvastoin. Samoin tuntuu säästäväisillä vanhemmilla olevan tuhlaavaiset lapset ja päinvastoin. Isovanhempani onnistuivat keräämään tuloihinsa nähden ihan somasti omaisuutta. Vanhempieni sukupolvi on sen kaiken saanut hassattua kulutukseen kun on tarvittu isompaa Mersua, kauneusleikkausta, hevosta ja etelänmatkoja. Toki he ovat sen ansainneetkin, koska oli niin kova ja kurja lapsuus. Sodan kokeneet isovanhempani taas eivät ikinä valittaneet yhtään mistään.

Lisäisin tähän vielä, että koulutuksella oli mahdollista saada hyviä töitä, merkonomi oli jo korkeastikoulutettu ja jos taas koulutusta ei ollut, saattoi päästä varastolle, kauppaan, ravintolaan, tms töihin kävelemällä sisään.

Yhteiskunta rahoitti lainoja ns. aravalla, eli jos oli kaksi lasta (tästä syystä minä olen olemassa, muutoin tuskin olisin) sai helpostusta lainaan, jonka inflaatio joka tapauksessa söi pois. Markka kellumaan, ei tarvinnut kuunnella muun maailman kotkotuksia ja pelätä niiden vaikutuksia.

Ja tosiaan, kuka ruuan ääreen nälkään kuolee, se rauhassa kuolkoon-mantraa tarjottiin, kun en voinut syödä ruokaa, jonka alkuaine oli maito ja maito maito. Laktoosi-intoleranssia kun ei ole, se on prinsessan oma keksintö. Jäätelöstäkin prinsessa kieltäytyi vain ollakseen erikoinen:-)

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 76 ja äitini 55. Äitini on ollut yksi parhaimmista ytävistäni ja selittänyt myös lisääntymis- ja kuukautisasiat jo varhaisessa vaiheessa. Edelleen välit läheiset. Sylittelyä ja rakkautta olen saanut. Kuskasi teininä mehudiskoihin ja takaisin. 

Ajattelin että jotain muunlaistakin juttua tämä ketju ansaitsee. Myötätunnot toki kaikille ketjuun kirjoittaneille.

Voi kuule. Kyllä tämä tiedettiin jo silloin lapsuudessa.

Todella ihaillen ja tietysti hieman kateellisina katseltiin niitä harvoja perheitä, joilla asiat oli kuten teillä.

Se teki erityisesti silloin, mutta nytkin, vielä surkeammaksi oman olon. Joten kiitos sentään myötätunnosta ja kiva, että ajattelit tässä ketjussa meidän ansaitsevan tämän muunlaisen jutun.

Itse syntynyt 80-luvun puolivälissä, omat vanhemmat 50-luvun alkupuolella. Isäni ei kestänyt kuunnella sanaakaan minkäänlaista kiroamista esim. kiputilanteessa. Kolhasin teininä polveni naulaan ja verta tuli. 

Tuli myös kiroilua. Vittua ja perkelettä huudettiin. Isäni lähti tilanteesta pois jonnekin rauhoittumaan kun ei kestänyt kuunnella. Kiroilu helpottaa tunteiden purkamista. 

Kulissit olivat kaikki kaikessa. Jos oli sukka väärinpäin, niin äitini ojensi. Jos oli t-paita väärinpäin, äitini ojensi asiasta. "Muut katsoo". No ei taatusti ketään kiinnosta joku sukka. 

Verhot avattiin päivisin ja talon oli oltava tiptop. Äitini otti erityisesti marttyyrin roolin tässä. Isääni en nähnyt koskaan siivoavan. Kai tässä on taustalla se, että molemmat vanhemmat kasvatettiin ennen vanhaan siihen vanhanaikaiseen rooliin- 

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt 80-luvun puolivälissä, omat vanhemmat 50-luvun alkupuolella. Isäni ei kestänyt kuunnella sanaakaan minkäänlaista kiroamista esim. kiputilanteessa. Kolhasin teininä polveni naulaan ja verta tuli. 

Tuli myös kiroilua. Vittua ja perkelettä huudettiin. Isäni lähti tilanteesta pois jonnekin rauhoittumaan kun ei kestänyt kuunnella. Kiroilu helpottaa tunteiden purkamista. 

Kulissit olivat kaikki kaikessa. Jos oli sukka väärinpäin, niin äitini ojensi. Jos oli t-paita väärinpäin, äitini ojensi asiasta. "Muut katsoo". No ei taatusti ketään kiinnosta joku sukka. 

Verhot avattiin päivisin ja talon oli oltava tiptop. Äitini otti erityisesti marttyyrin roolin tässä. Isääni en nähnyt koskaan siivoavan. Kai tässä on taustalla se, että molemmat vanhemmat kasvatettiin ennen vanhaan siihen vanhanaikaiseen rooliin- 

Sukasta tuli mieleen yksi kerta kun oltiin isän äidin luona mummolassa. Olin jotain kymmenen vuoden hujakoilla ja erehdyksessä laittanut eriparisukat jalkaan, kun olivat niin samannäköisiä tummia sukkia. Varmaan kukaan muu ei huomannut sitä, paitsi 50-luvulla syntynyt äitini, jonka piti huomauttaa asiasta ääneen, että kaikki viimeistään siinä vaiheessa huomasivat, että mulla on eriparisukat jalassa. Ihan kuin jotain häpeällä manipulointia... pakko saada nolattua ihmisten edessä yksien saakelin sukkien takia!

Hirveän samanlaisia kokemuksia itsellänikin. Olisi ihana kuulla, miten olette päässeet eroon äidin otteesta ja saaneet tehtyä vahinkoa parannettua?

Heitin äitini ulos elämästäni. 10 vuoteen ei olla nähty. Ei ole hänkään tapaamista ehdottanut. Elämästä tuli paljon parempaa. Hän syntyi -45. Hyvin itsekäs ihminen.

Huonot ja inhottavat äidit pitää vain poistaa omasta elämästä. Ei mitään yhteydenpitoa. Siinähän miettivät tekojaan.

Olen syntynyt -77, äitini -48. Perhe kovin uskonnollinen. Kaikki kuulostaa tutulta, opin peittämään kehoni ja salaamaan ja häpeämään asiat kehossa ja kulkemaan isoissa paidoissa. Isän ja veljeni katse oli aina silmieni sijasta rintojen kohdalla. En vieläkään vanhempieni luokse mennessä pidä edes normaalikokoisia paitoja vaan laitan ison villapaidan päälle. Luulin olevani ainoa, jolla ongelmia äidin kanssa näistä. Lisänä kova päteminen ja tärkeily. Mitä naapurit ajattelevat? Mitä nyt sukulaiset ajattelevat sinusta? Useat lauseet alkavat ihmisten ammattien julistamisella ja niiden tärkeilyillä.

Hän yrittää aina pistää paremmaksi kuin minä, oli sitten kyse sairauksista tai kivuista. Huorittelua olen kuullut lapsesta asti. Yritin kertoa pedofiliaopettajastani. Sitä ei kuulemma saa sanoa, koska eihän nyt maisteriopettaja sitä tee ja minut hiljennyttiin täysin.

Veljeni, (2 vuotta nuorempi) on kasvatettu eri säännöillä. Hänelle oli sallittua kaikki. Kotitöitä ei esim tarvinnut tehdä. Hän saa elää avoliitossa, minut haukuttiin lyttyyn, kun muutimme yhteen 1 kk ennen häitä ja vielä 20 vuotta myöhemmin asiasta muistutetaan, kuinka oli häpeä sukulaisten edessä. Arvaatte varmaan, että suhde veljen on huono.

Äitisuhde on täysin olematon, yritän jaksaa lasteni vuoksi käydä siellä. Olen täysin uupunut vierailujen jälkeen. Asioista ei saa puhua hän vetäytyy martyyriksi heti. Kuvailisin hänet häiriintyneeksi tai narsistiseksi.

Olen syntynyt -76. Äitini fyysisesti pahoinpiteli minua pitkälle teininuosilleni, kunnes aloin olla liian voimakas henkisesti ja fyysisesti sitä sietämään. Sain mm piiskaa ja kasvoille läimimistä. Piiskaaminen teininä tapahtui alapään paljastuksella isäni ja veljeni edessä. Veljeäni ei koskaan pahoinpidelty, hänet myös kasvatettiin paljon hellemmin. Hän oli äidin lellikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sota-ajan ja sen jälkeinen sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa maailmassa kuin 70 luvun lapset ja sitä nuoremmat. Oli sodan jälkeinen pelko, nälkä, puute ym.  

Itse olen sitä sukupolvea, että vanhempia puhuteltiin kunnioittavasti, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että vastaan olisi sanottu. Vanhempien kunnioitusta ei loukattu.

Meistä jokainen on oman aikakautensa kulkija, kannamme mukana oman menneisyyden taakkaa ja traumoja. Nuorempi sukupolvi ei ymmärtä tätä, koska aika kulkee eteenpäin, eikä katso taakseen.

Syyttelyllä ja katkeroitumisella ei voita elämässä mitään.

Jotkut edellisistä teksteistä olisi voineet olla omien 70 luvun jälkeläisten kirjoittamia.

Tämä taas oli kuin 40-luvulla synteneen äitini kirjoittama. Hänellä oli kova lapsuus ja vanhempia syyttelemällä ja katkeruudella ei mitään voita, kertoi myös hän.

Kun ymmärtää ja myöntää sen, että oma äiti kohteli hyvin huonosti ja ymmärtää, miten se minuun on vaikuttanut, millaisen ihmisen se minusta on muovannut, ymmärtää paljon. Ymmärtää olla jatkamatta ketjua eteenpäin, kohdella omia lapsiaan toisin. Kun ymmärtää mutta ei hyväksy.

Tai minun 50-luvulla syntyneen äitini suusta.

Heillä oli niin kamala lapsuus, oli kova kuri ja pari kertaa sai selkäänkin. Minua on vanhempieni toimesta pahoinpidelty varmaan tuhansia kertoja, mutta se on eri juttu.

Heillä oli niin köyhää. Okei, oli monta lasta mutta oli myös nuukat ja ahkerat duunarivanhemmat, jotka tekivät useaa työtä. Oli keskuslämmitys, kylpyhuone ja lämmin vesi, mutta oli niin kurjaa kun piti asua kerrostalossa. Jokaiselle monesta lapsesta maksettiin taloudellisista ponnisteluista huolimatta oppikoulut kirjoineen ja yhdelle joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vielä erillinen keskikoulu sisäoppilaitoksessa. Minä sain itse ainoana lapsena käydä 16-vuotiaasta töissä ja maksaa itse lukiokirjojani. Äitini sisaruksineen ovat ikiajoiksi traumatisoituneet siitä kun yksi lähetettiin 16-vuotiaana sisäoppilaitokseen, oli se niin kamalaa.

Heillä oli niin rankkaa ja ankeaa. Äitini havahtui ihan viime vuosina siihen, että monilapsisesta perheestä heistä ei yksikään kertaakaan tarjoutunut vaikkapa auttamaan äitiä tiskeissä, siivouksessa, ruuanlaitossa tai missään muussakaan. Äiti teki kaiken itse, tiskasi suurperheen tiskit käsin jne. töiden ohella. Minä olen ainoa lapsi eikä minulle jaksettu laittaa ruokaa ja vaatehuollostanikin olen vastannut 12-vuotiaasta asti.

Tunnetusti ahkerilla vanhemmilla on laiskat lapset ja päinvastoin. Samoin tuntuu säästäväisillä vanhemmilla olevan tuhlaavaiset lapset ja päinvastoin. Isovanhempani onnistuivat keräämään tuloihinsa nähden ihan somasti omaisuutta. Vanhempieni sukupolvi on sen kaiken saanut hassattua kulutukseen kun on tarvittu isompaa Mersua, kauneusleikkausta, hevosta ja etelänmatkoja. Toki he ovat sen ansainneetkin, koska oli niin kova ja kurja lapsuus. Sodan kokeneet isovanhempani taas eivät ikinä valittaneet yhtään mistään.

olipas hyvin kirjoitettu. samaistun moneen kohtaan tuohon vanhempien itsesääliin. isäni oli varmasti aidosti traumatisoitunut ja kaltoinkohdeltu lapsi omassa lapsudenkodissaan ja kun kaksin elelimme, äiti oli lähtenyt kun olin 9-vuotias avioeron jälkeen, hän kyllä kertoi omat traumansa useaan kertaan minulle. ei liene yllätys että itse käyn terapiassa mutta yritän nyt olla valittamatta siitä. sain paljon hyvääkin alkumetreillä, sain paljon pahaa kaarteissa ja takasuoralla, ehkä loppukiri voisi olla tasainen ja pääsen maaliin selvityjänä. hyviä mm-kisoja vaan kaikille!

itse olen siinä vaiheessa ,kun ainoan lapsen suhde molempiin vanhempiin on katkennut vuosikymmeniä sitten, että yritän alkaa nähdä jotain vahvuuksia itsessäni kaiken koetun jällkeen. äitini elää ja sairastaa skitsofreniaa ja isäni oli henkisesti väkivaltainen ja narsistinen minua kohtaan. jälkimmäinen valittiin aikoinaan lähihuoltajaksi avioero-oikeudenkäynnissä, jouduin myös käymään äitini luona joka toinen viikonloppu ja kesälomalla ja joka toinen joulu. hän oli usein niin sekaisin ettei tunnistanut minua kasvoista kun menin luokseen. kämppä muistutti huumeluolaa - sotkuista ,pimeää likasta eikä huonekaluja. ikkunoissa revityt jätesäkit. ihmettelen ettei hänestä tehty mitään ilmoitusta koska niin erikoinen hän oli. ihmettelen toki myös ettei kukaan suvusta puuttunut tilanteeseeni. isäni äiti syytti jälkikäteen Minua siitä, etten uskaltanut lapsena kertoa mitä äidillä tja isällä apahtui. häntä ei ole ikävä.

joka tapauksessa, nyt itse 45vuotiaana aikuisena naisena, jotenkin selvinneenä ja terapiassa edelleen asioita työstävänä, alan pikkuisen jo päästä eteenpäin. pystyn kuvittelemaan itselleni onnellisempaa elämää, perhettä, miestä. unissani hoivaan lapsiani.

jokaisella on oikeus surra kokemaansa vääryyttä, niin kauan kuin se kestää. itselläni on mennyt pieni elämä traumoja murehtiessa. on siihen mahtunut hyvääkin elämää ja juttuja.

Teissä ja meissä on kaikissa hurjan paljon voimaa. kun asioita on saanut tarpeeksi jauhaa, on tullut näkyväksi niissä ja saanut myötuntoa ja lohdutustakin, alkaa pikku hiljaa hyvin hitaasti mutta varmasti päästämään irti. alkaa löytyä armollisuutta, iän tuomaa ymmärrystä, että omat vanhemmat on hyvin sairaita ja luultavasti kärsivät. vaikka olen vihannut molempia, en toivo heille kärsimystä enää.

minun on aika mennä hitaasti eteenpäin ja löytää omat unelmani ja oppia ehkä niistä virheistä joita kohdallani on tehty. minun on aika antaa anteeksi itselleni se, että jouduin kokemaan liian varhain liian paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.

Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.

Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .

Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä

- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä

-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset

- vanhemmat ei olleet ristiäisissä

- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa

- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta

- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)

Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.

Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.

Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.

Olen pahoillani puolestasi!

Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.

Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.

Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.

Kaikkea hyvää

Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.

T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyni

Sitten kun tuohon symtipukkiasetelmaan lisää vielä sen että se maailman mitättömin, halveksittavin, sivuutettu, vähätelty, pilkattu, jonka tarpeista ei ole koskaan vanhemmat huolehtinut on se jonka pitää olla passaamassa ja pompoteltavana kun apua tarvitaan ja ne kultahanipupusuosikkilapset vähät välittävät vanhempien avuntarpeesta eikä vanhemmat edes kuvittele häiritsevänsä ja vaivaavan heitä sehän nyt olisi hullua, vaivata nyt kunnon ihmisiä!

Sitten kun syntipukki kehtaakin olla auttamatta niin on sota käynnissä. Kyllä sitä vanhempiaan pitää auttaa, mitä se nyt on että läheisiä ei muka auteta, kyllä tuntuu pahalta ja yksinäiseltä ja kyllä ne muillakin auttaa ja aletaan puhua testamentista, sillä voi vielä viimeisen kerran loukata haudan takaakin.

Minä olen täysin syytön siihen että olen syntynyt enkä ole ansainnut tälläistä kohtelua nimenomaan omilta canhemmilta.

Niin tämä!!!

Meillä sisarus, kultalapsi, on saanut valtavan määrän rahaa, apua, on ostettu autoja, ostettu asunto sille ja kaikessa hyysätään ja autetaan ja tehdään sille remonttia ja suursiivousta sun muuta.

Mä en ole 18v iän jälkeen saanut MITÄÄN, siis pennin latia rahaa, en joululahjaa, en koskaan mitään apua, en tukea, lapsistani ei ole välitetty yhtään, eivät halua edes tavata lapsiani. Mä olen siis se syntipukki jota syytetään kaikesta mihin en edes millään lailla ole osallinen.

Silti mulle tuli järkytyksenä (olisi pitänyt toki ymmärtää että näin tässä käy) se että nyt n. 75v iässä vanhemmat ilmoitti että mä tuun saamaan vaan lakiosan, ovat tehneet testamentin suosikille, ja sille on jo siirretty ennakkoperintönä jotain omaisuutta.

Siltihän homma menee niin että minä olen sitten kuitenkin se jota odotetaan piiaksi auttamaan ja palvelemaan. Kultalapsi on siihen liian hieno, ja sillä kun on niin hieno työ (itse asiassa minä olen kyllä koulutetumpi ja paljon vaativammassa työssä mutta eihän vanhemmat näe sitä niin).

Olen harkinnut muuttoa 300km päähän. Tuo auttamis-hyppyytys on nyt alkamassa. se ei tule olemaan mitään kaunista avunpyyntöä, vaan käskytystä, komentelua, uhkailua, määräilyä ja helvetinmoista haukkumista.

Syntipukin osa on kaikista paskin.

Huutonaurut! Ei siis sinulle vaan vanhemmillesi. Et todellakaan muuta mihinkään ja auttamispyyntöihin vittumaisen viallinen vastaus että kyselevät jeesiä niiltä jota ovat jeesanneet. Sulle on turha soitella. Kyrvänsyylille voit ilmoittaa että koiria komennellaan, ei sinua.

Mulla on pomminvarmasti tulossa pelkkä lakiosa, mutta olen täysin sinut sen kanssa. Sellaista rahaa ei ole että pomppisin vanhempieni pillin mukaan, sen verran mulkkuja ovat. Ihan ok summa sieltä joka tapauksessa tulee, siirrän sen omille lapsille. Pärjään mainiosti ilmankin.

Voi miten tuttua! Mulla kanssa mun veli on se kultalapsi, jota aina on autettu, on annettu rahaa (jopa mun nenän edessä isot tukut suoraan käteistä kouraan), on pesty pyykit, vaikka asunut omassa kodissaan jo, on käyty hänelle kaupassa jne. Mulle ei yhtään mitään. Ja lakiosa varmaan tännekin vaan tulossa :D En aio ottaa sitäkään. Välit oon katkaissut itse tuon kaiken sonnan jälkeen vuosia sitten. Ei vaan pystynyt enää katsomaan ja kuuntelemaan. Elämä on ollut paljon parempaa sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.

Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.

Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .

Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä

- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä

-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset

- vanhemmat ei olleet ristiäisissä

- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa

- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta

- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)

Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.

Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.

Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.

Olen pahoillani puolestasi!

Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.

Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.

Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.

Kaikkea hyvää

Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.

T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyni

Sitten kun tuohon symtipukkiasetelmaan lisää vielä sen että se maailman mitättömin, halveksittavin, sivuutettu, vähätelty, pilkattu, jonka tarpeista ei ole koskaan vanhemmat huolehtinut on se jonka pitää olla passaamassa ja pompoteltavana kun apua tarvitaan ja ne kultahanipupusuosikkilapset vähät välittävät vanhempien avuntarpeesta eikä vanhemmat edes kuvittele häiritsevänsä ja vaivaavan heitä sehän nyt olisi hullua, vaivata nyt kunnon ihmisiä!

Sitten kun syntipukki kehtaakin olla auttamatta niin on sota käynnissä. Kyllä sitä vanhempiaan pitää auttaa, mitä se nyt on että läheisiä ei muka auteta, kyllä tuntuu pahalta ja yksinäiseltä ja kyllä ne muillakin auttaa ja aletaan puhua testamentista, sillä voi vielä viimeisen kerran loukata haudan takaakin.

Minä olen täysin syytön siihen että olen syntynyt enkä ole ansainnut tälläistä kohtelua nimenomaan omilta canhemmilta.

Niin tämä!!!

Meillä sisarus, kultalapsi, on saanut valtavan määrän rahaa, apua, on ostettu autoja, ostettu asunto sille ja kaikessa hyysätään ja autetaan ja tehdään sille remonttia ja suursiivousta sun muuta.

Mä en ole 18v iän jälkeen saanut MITÄÄN, siis pennin latia rahaa, en joululahjaa, en koskaan mitään apua, en tukea, lapsistani ei ole välitetty yhtään, eivät halua edes tavata lapsiani. Mä olen siis se syntipukki jota syytetään kaikesta mihin en edes millään lailla ole osallinen.

Silti mulle tuli järkytyksenä (olisi pitänyt toki ymmärtää että näin tässä käy) se että nyt n. 75v iässä vanhemmat ilmoitti että mä tuun saamaan vaan lakiosan, ovat tehneet testamentin suosikille, ja sille on jo siirretty ennakkoperintönä jotain omaisuutta.

Siltihän homma menee niin että minä olen sitten kuitenkin se jota odotetaan piiaksi auttamaan ja palvelemaan. Kultalapsi on siihen liian hieno, ja sillä kun on niin hieno työ (itse asiassa minä olen kyllä koulutetumpi ja paljon vaativammassa työssä mutta eihän vanhemmat näe sitä niin).

Olen harkinnut muuttoa 300km päähän. Tuo auttamis-hyppyytys on nyt alkamassa. se ei tule olemaan mitään kaunista avunpyyntöä, vaan käskytystä, komentelua, uhkailua, määräilyä ja helvetinmoista haukkumista.

Syntipukin osa on kaikista paskin.

Huutonaurut! Ei siis sinulle vaan vanhemmillesi. Et todellakaan muuta mihinkään ja auttamispyyntöihin vittumaisen viallinen vastaus että kyselevät jeesiä niiltä jota ovat jeesanneet. Sulle on turha soitella. Kyrvänsyylille voit ilmoittaa että koiria komennellaan, ei sinua.

Mulla on pomminvarmasti tulossa pelkkä lakiosa, mutta olen täysin sinut sen kanssa. Sellaista rahaa ei ole että pomppisin vanhempieni pillin mukaan, sen verran mulkkuja ovat. Ihan ok summa sieltä joka tapauksessa tulee, siirrän sen omille lapsille. Pärjään mainiosti ilmankin.

Voi miten tuttua! Mulla kanssa mun veli on se kultalapsi, jota aina on autettu, on annettu rahaa (jopa mun nenän edessä isot tukut suoraan käteistä kouraan), on pesty pyykit, vaikka asunut omassa kodissaan jo, on käyty hänelle kaupassa jne. Mulle ei yhtään mitään. Ja lakiosa varmaan tännekin vaan tulossa :D En aio ottaa sitäkään. Välit oon katkaissut itse tuon kaiken sonnan jälkeen vuosia sitten. Ei vaan pystynyt enää katsomaan ja kuuntelemaan. Elämä on ollut paljon parempaa sen jälkeen.

Välien katkaisu tuntuu vaikealta ja voi olla pitkä prosessi tehdä se lopullisesti, mutta se on ainoa tapa selvitä ulos toksisesta systeemistä ja alkaa parantua. Älkää kiltit jääkö passaamaan noita hirviöitä, rikotte itsenne lipullisesti.