Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Jonkin verran kuulostaa tutulta - ei tosin nuo perustavaroiden ostamattomuus yms - mutta suhtautuminen kaikkeen seksuaalisuuteen (kuukautiset, rintaliivit, diskon "vaarat" jne.) kyllä. En ole ikinä voinut keskustella mistään tuollaisesta äitini kanssa ja hän on aivan vaivautunut vieläkin kaikesta ruumiillisuuteen liittyvästä. Minua myös nuhdeltiin ankarasti lapsena, kun nykytermein "unnutin" itseäni. Muistan sen häpeän hyvin. Haluan ehdottomasti katkaista tuon kierteen, ja yritän suhtautua hyvin eri tavalla lasteni seksuaalisuuteen. En halua jatkaa tuota häpeän taakkaa taas uuteen sukupolveen. Yleensäkin toivoisin, että selainen yleinen vaivaantunut tunnelma ei riivaisi omien lasteni ja minun suhdetta myöhemmin.
Uskon, että monella40-luvulla syntyneen lapsuus on vaan ollut niin ankeaa, hellyyttä ei ole jaettu ja etenkin tyttöihin ja naisiin kohdistuneet odotukset ovat olleet niin ankaria ja sovinnaisia, että se on vaikuttanut tosi paljon myös meihin. Toivottavasti kierre katkeaa...
No 1900-luvun alkupuoli osoitti ettei luoja heikkoja elätä ja sääli on sairautta. Pitää olla kova, läpeensä kova ja sitkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpa terapeuttista lukea tätä keskustelua ja todeta että niin monella muullakin on samanlaista. En tiedä mikä tunnelukko näillä 40-50 -luvulla syntyneillä on, ehkä sodan käyneillä vanhemmilla ja ajan ilmapiirillä on ollut vaikutusta asiaan ja myöhemmällä iällä toimintamallit ovat niin lukkiutuneet että niitä on mahdoton muuttaa.
Itse pidän välit v. 50 syntyneeseen äitiini kohtuullisina, käyn hänen luonaan säännöllisesti kuuntemassa jaarittelua ihmisistä joita en tunne ja kuskaan tarvittaessa. Tuntuu että hän on kyvytön vastavuoroiseen keskusteluun ja sanat kiitos tai anteeksi eivät kuulu sanavarastoon. Kiitoksen olen joskus sentään kuullut vaimeasti hänen suustaan mutta rehellisesti sanoen en ole koskaan kuullut hänen pyytävän anteeksi keneltäkään.
Yritän hyväksyä että hän on mikä on ja pitää välit häneen asiallisina.
No ennen äitisi syntymää nuorison piti olla nopeita kuin vinttikoira, sitkeää kuin nahka ja kovaa kuin Kruppin teräs. Muu oli heikkoutta ja kansakunnalle turmiollista.
Vierailija kirjoitti:
No ei ollut, ja äitini oli vielä kaiken lisäksi yh. Sain siteitä ja tamponeja, rintaliivejä, uusia vaatteita ja kenkiä (halpoja, merkkivaatteita oli turha pyytää). Tosin äitini on syntynyt 50-luvulla, joten ehkä se vaikuttaa?
Vaimon täti nosti äläkän, kun kuuli oman tyttärentyttärensä käyttävän tampooneja 13-14-vuotiaana. Oli kuulemma merkki siitä, että tyttö oli alkanut harrastaa seksiä, koska ne ei muuten mahtuisi sisään.
Täti syntynyt 40-luvulla, tytär suurinpiirtein 70-luvun alussa ja tyttärentytär 90-luvulla.
Äiti jaksaa sitten ihmetellä sitä, että olen läheinen oman aikuisen tyttäreni kanssa. Matkustelemme yhdessä, tapaamme usein ja oikeasti tykkäämme viettää aikaa yhdessä. Minä olen tyypillinen 70-luvun lapsi, jota ei koskaan kehuttu, kerrottu että rakastetaan, joka oli kaikesta päätellen vain riesa johon kului rahaa. En ole siitä huolimatta kohdellut omaa lastani siten, toisin kuin vanhempani, jotka kostivat omaa kurjaa lapsuuttaan meille lapsille.
Ei heitäkään kuulemma pidetty sylissä, ei kannustettu tai rakastettu. Ei sitten tullut mieleen katkaista huonon kohtelun perinnettä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ollut, ja äitini oli vielä kaiken lisäksi yh. Sain siteitä ja tamponeja, rintaliivejä, uusia vaatteita ja kenkiä (halpoja, merkkivaatteita oli turha pyytää). Tosin äitini on syntynyt 50-luvulla, joten ehkä se vaikuttaa?
Vaimon täti nosti äläkän, kun kuuli oman tyttärentyttärensä käyttävän tampooneja 13-14-vuotiaana. Oli kuulemma merkki siitä, että tyttö oli alkanut harrastaa seksiä, koska ne ei muuten mahtuisi sisään.
Täti syntynyt 40-luvulla, tytär suurinpiirtein 70-luvun alussa ja tyttärentytär 90-luvulla.
Voi miten tuttua! Mun täti oli ihmetellyt suureen ääneen että enkö ole enää neitsyt kun käytän tamponeja. Oli kai vessan roskiksesta löytänyt tamponin paperin tai jotain, kun omia tyttäriään oli kovistellut että käyttääkö joku heistä. Jos oma äitini on yksinkertainen ja hidas, niin hänen sisarensa sitä vasta onkin! Usein ihmettelen miten ovat selvinneet hengissä aikuisuuteen ja vanhuusikään saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotain ihmeen tabuja on tietyt asiat edelleen 50-luvulla syntyneelle äidilleni. Itse kun olen vaihdevuosissa, niin olen muutamaan kertaan yrittänyt kysyä äidiltä että koska se hänellä alkoi, millaisia oireita oli ja kauanko kesti. En vain saa kunnon vastausta. Äiti vastaa lyhyesti jos ollenkaan, ja vaihtaa puheenaihetta. Kiusaantuu valtavasti ihan normaalista asiasta, jonka jokainen nainen käy läpi ennemmin tai myöhemmin.
Toisaalta 72-vuotias äiti jaksaa jauhaa jostain Naked Attraction-ohjelmasta joka ikinen kerta kun soitan tai nähdään. Voi herranjestas miten jänskää on kun telkkarissa näkyy pippeleitä ja pimppejä, ja ihmiset menee oikein läheltä katsomaan millaisia vehkeitä mahdollisilla treffikumppaneilla on. Samoin se ohjelma missä ihmiset seikkaili alasti jossain viidakossa, sekin oli jotain tosi ihmeellistä ja siitä piti puhua aina kun oltiin yhteydessä. En ymmärrä. Itse en ole kyseisiä ohjelmia katsonut, eikä ne kiinnosta, mutta äiti on niistä innoissaan kuin teinipoika pornolehden kimpussa.
Jotain outoa on muutenkin tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana, kun kunnollista keskustelua ei saa enää aikaiseksi, ja äiti höpöttää aina päälle ihmisistä joita en tunne, kysyy aina samat asiat uudelleen ja uudelleen, mutta ei jaksa kuunnella vastausta, ja jauhaa niistä telkkarin alastomista ihmisistä. Dementiaa, seniiliyttä tai jotain, mutta velvollisuudentunnosta tulee soiteltua ja sitten aina puhelun jälkeen ottaa päähän kun itse ei saanut kunnolla edes suunvuoroa ja joutui kuuntelemaan turhanaikaista jaarittelua puolikin tuntia.
Kuulostaa vaskulaariselta dementialta / Alzheimerin taudilta. Lähimuistin ongelmat, yliseksuaalisuus, muuttunut käytös, jne. ovat yleensä merkkejä näistä sairauksista.
Äitini on aina nostanut miehet, pojat jalustalle. Naisen, reijän, paikka on sitten palvella, palvoa ja auttaa näitä. Miehille riittävät että ovat olemassa. Hölmöä.
Me tyttäret itsenäistymme aikaseen, olemme itsepäisiä, itsenäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain ihmeen tabuja on tietyt asiat edelleen 50-luvulla syntyneelle äidilleni. Itse kun olen vaihdevuosissa, niin olen muutamaan kertaan yrittänyt kysyä äidiltä että koska se hänellä alkoi, millaisia oireita oli ja kauanko kesti. En vain saa kunnon vastausta. Äiti vastaa lyhyesti jos ollenkaan, ja vaihtaa puheenaihetta. Kiusaantuu valtavasti ihan normaalista asiasta, jonka jokainen nainen käy läpi ennemmin tai myöhemmin.
Toisaalta 72-vuotias äiti jaksaa jauhaa jostain Naked Attraction-ohjelmasta joka ikinen kerta kun soitan tai nähdään. Voi herranjestas miten jänskää on kun telkkarissa näkyy pippeleitä ja pimppejä, ja ihmiset menee oikein läheltä katsomaan millaisia vehkeitä mahdollisilla treffikumppaneilla on. Samoin se ohjelma missä ihmiset seikkaili alasti jossain viidakossa, sekin oli jotain tosi ihmeellistä ja siitä piti puhua aina kun oltiin yhteydessä. En ymmärrä. Itse en ole kyseisiä ohjelmia katsonut, eikä ne kiinnosta, mutta äiti on niistä innoissaan kuin teinipoika pornolehden kimpussa.
Jotain outoa on muutenkin tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana, kun kunnollista keskustelua ei saa enää aikaiseksi, ja äiti höpöttää aina päälle ihmisistä joita en tunne, kysyy aina samat asiat uudelleen ja uudelleen, mutta ei jaksa kuunnella vastausta, ja jauhaa niistä telkkarin alastomista ihmisistä. Dementiaa, seniiliyttä tai jotain, mutta velvollisuudentunnosta tulee soiteltua ja sitten aina puhelun jälkeen ottaa päähän kun itse ei saanut kunnolla edes suunvuoroa ja joutui kuuntelemaan turhanaikaista jaarittelua puolikin tuntia.
Kuulostaa vaskulaariselta dementialta / Alzheimerin taudilta. Lähimuistin ongelmat, yliseksuaalisuus, muuttunut käytös, jne. ovat yleensä merkkejä näistä sairauksista.
Jotain tälläistä olen epäillytkin, etenkin kun äiti kysyy tai kertoo samat asiat joka puhelussa ihan uutena. Sisareni on myös huomannut että äiti on jotenkin outo, mutta isäni joka asuu ja elää äidin kanssa, ei ainakaan myönnä että jotain olisi vialla. Olen muutamaan kertaan jutellut isän kanssa kahden ja kysellyt onko äiti hänestä jotenkin muuttunut, niin ei ole. Vastaus tulee aina kuin tykin suusta. Ei halua edes ajatella että vaimolla olisi pää lahoamassa.
Muistisairauteen viitannee sekin, että ennen niin siisti äiti ei välitä siivota enää, ja joka kerta käydessäni kauhistelen etenkin keittiön kuntoa. Tahmeat pinnat, näkyviä kuivuneita roiskeita, ja pieniä muurahaisia joka paikassa.
Vierailija kirjoitti:
Äiti jaksaa sitten ihmetellä sitä, että olen läheinen oman aikuisen tyttäreni kanssa. Matkustelemme yhdessä, tapaamme usein ja oikeasti tykkäämme viettää aikaa yhdessä. Minä olen tyypillinen 70-luvun lapsi, jota ei koskaan kehuttu, kerrottu että rakastetaan, joka oli kaikesta päätellen vain riesa johon kului rahaa. En ole siitä huolimatta kohdellut omaa lastani siten, toisin kuin vanhempani, jotka kostivat omaa kurjaa lapsuuttaan meille lapsille.
Ei heitäkään kuulemma pidetty sylissä, ei kannustettu tai rakastettu. Ei sitten tullut mieleen katkaista huonon kohtelun perinnettä?
Tätä olen ihmetellyt. Vanhempiemme sukupolvi on jatkanut omilta vanhemmilta saatua perintöä kuuliaisesti kyseenalaistamatta sitä. Miten me 60-ja 70-luvuilla syntyneet olemme tajunneet ja halunneet kohdella lapsiamme toisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aikuinen ja äitini pitää mua tyhmänä, hän määrää minne meen, mitä teen, mitä sanon.
Asun omillani muutin 19v pois kotoota.
Alkuun sujui ihan hyvin, mutta sitten muuttui. En osaa muka mitään, ja viimeksi sanoi jos olisi mun pomo, en palkkaisi!
Luonteeltani olen arka, ujohko, kiltti, hyvin tunnollinen ja ystävällinen.
En uskalla edes sanoa äidille vastaan!
Veljeäni äiti ihailee ylikaiken.
Annan suurimman osan valua korvasta sisään ja ulos toisesta korvasta.
Sitten kuulen etten kuuntele, ja syyllistää.
Molemmat vanhempani ovat 50-luvun lapsia. Avioero ja abortti on kummallekin ihan outo asia, eihän niin voi tehdä missään nimessä! Edelleen kun kuulevat että joku on eronnut, niin sitä taivastellaan ja ihmetellään pitkän aikaa. Teininä minulle tehtiin selväksi, että jos poikien kanssa touhuillaan ja maha alkaa kasvaa, niin tietenkin lapsi täytyy synnyttää. Isompi häpeä olisi jos leviäisi tieto raskaudenkeskeytyksestä! Eivät silti tietenkään ehkäisystä kertoneet, ettei vain tulisi kannustettua moisiin puuhiin.
Kehitysvammaisiin eivät osaa suhtautua ollenkaan, ovat aina jotenkin pilkanneet ja ivanneet down-ihmisiä ja muita epänormaaleja. Heille olisi ollut ihan kauhistus, jos joku lastenlapsista olisi syntynyt vammaisena. Kun tuttavaperheen tyttö sai down-lapsen, niin minun vanhempani ihmettelivät kun tuon lapsen isovanhemmat kehtasivat työntää sitä rattaissa ihmisten ilmoilla. Heille oli tosi kova paikka jo se, kun joillakin lastenlapsista oli ruoka-aineallergioita, astmaa ja yhdellä ADHD. Ihan kuin olisivat jotenkin viallisia, että ei ainakaan meidän suvussa kenelläkään ole, sieltä toisesta suvusta on vialliset geenit tulleet.
Tietenkin molemmat ovat ennakkoluuloisia, rasistisia ja homofobisia, kuinkas muutenkaan. Heidän inhottavat asenteensa ja mielipiteensä tosin muokkasivat minusta ihan päinvastaisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä, joilla ilkeät ja väkivaltaiset vanhemmat on narsistiset, esiintynyt perinnöllä kiristämistä? Meillä on.
Mä en siis itse ole perintöä vailla - olen sukuni ensimmäinen akateeminen ja luonut hyvän uran, ja mennyt pitkästi jo ohi kouluttamattomista kansakoulu-vanhemmistani. Mutta, toinen kun on heistä narsisti, niin sehän luulee että perintö on hienointa maailmassa ja että sillä voi kilpailuttaa lapsia. (Sivuhuomautus; perintö on homeinen mökki ja tönö muuttotappioalueella, mutta vanhempien mielestä siis loistokartano ja kesähuvila).
Testamenttia tehdään vähän väliä uusiksi, kiristetään ja uhkaillaan perinnöllä, kilpailutetaan lapsia, tahallaan suositaan yhtä, tehdään aina joku perinnöttömäksi (ja sit taas tilanteen vaihtuessa vaihdetaan se suosikki ja inhokki).
Mä olen ollut jo varmaan kohta 7 v perinnöttä jätetty koska olen se syyipukki jota syytetään ihan kaikesta (lapsenakin olin syyllinen isän työongelmiin, vanhempien riitoihin, sukuriitoihin, ja muihin välirikkoihin, jotka narsistivanhempi aiheutti mutta syytti toki minua niistä). Olen jo astunut ulos kuviosta siis, mutta kaksi sisarusta nyt on yhä perintökisassa mukana. Nyt just vaihtui taas se kuka sen perinnön saa ja kuka jää ilman.
Vanhemmat hyväkuntoisia 70+ ikäisiä joten tässä on vielä 10-15v aikaa jatkaa perintörallia ja uusien testamenttien tekoa!
Vierailija kirjoitti:
Molemmat vanhempani ovat 50-luvun lapsia. Avioero ja abortti on kummallekin ihan outo asia, eihän niin voi tehdä missään nimessä! Edelleen kun kuulevat että joku on eronnut, niin sitä taivastellaan ja ihmetellään pitkän aikaa. Teininä minulle tehtiin selväksi, että jos poikien kanssa touhuillaan ja maha alkaa kasvaa, niin tietenkin lapsi täytyy synnyttää. Isompi häpeä olisi jos leviäisi tieto raskaudenkeskeytyksestä! Eivät silti tietenkään ehkäisystä kertoneet, ettei vain tulisi kannustettua moisiin puuhiin.
Kehitysvammaisiin eivät osaa suhtautua ollenkaan, ovat aina jotenkin pilkanneet ja ivanneet down-ihmisiä ja muita epänormaaleja. Heille olisi ollut ihan kauhistus, jos joku lastenlapsista olisi syntynyt vammaisena. Kun tuttavaperheen tyttö sai down-lapsen, niin minun vanhempani ihmettelivät kun tuon lapsen isovanhemmat kehtasivat työntää sitä rattaissa ihmisten ilmoilla. Heille oli tosi kova paikka jo se, kun joillakin lastenlapsista oli ruoka-aineallergioita, astmaa ja yhdellä ADHD. Ihan kuin olisivat jotenkin viallisia, että ei ainakaan meidän suvussa kenelläkään ole, sieltä toisesta suvusta on vialliset geenit tulleet.
Tietenkin molemmat ovat ennakkoluuloisia, rasistisia ja homofobisia, kuinkas muutenkaan. Heidän inhottavat asenteensa ja mielipiteensä tosin muokkasivat minusta ihan päinvastaisen.
Kuin omat vanhempani. Oma äitini - joka siis on kauhea äiti ja juuri ketjussa kuvattujen hirviöiden kaltainen - katsoi aina lastenlsten kuvat tarkkaan ja haukkui jotakuta vammaisen näköiseksi ja lopuista oli huolissaan ettei vaan muuttuisi vammaisen näköiseksi. Ihan kuin vammaisuus olisi häpeä tai kakkosluokan lapsenlapsi. En laita enää kuvia, kestin 10v tuota lasteni haukkumista ja arvostelua.
Meillä se mun haukkuminen ja arvostelu (joka jatkuu vaan) siirtyi myös lapsiini, niissä ei ole yhtään mitään hyvää äitini mielestä.
Mielenkiintoista kuitenkin että osa ketjun kylmistä äideistä on isoäitinä ollut sitten hyvä. Omani ei ole, ei piittaa ainoista lapsenlapsistaan tuon taivaallista, ei pidä yhteyttä, ei halua tavata, ei huomioi mitenkään koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perinnöllä kiristämistä on myös täällä. Tosin yritys on aivan turha, sillä mitään en ole vailla enkä tarvitse. Olisin halunut tietyt asiat, jotka olivat minulle tärkeitä, mutta ne annettiin kultalapselle. Sen jälkeen koko perintöhöpötys on ollut aivan yhdentekevää. Minulla on omaisuutta ihan riittävästi ja tällä hetkellä tienaan huomattavasti enemmään kuin äiti itse koskaan. Jännä kyllä, kuinka nyt huudetaan apuun ja pitäisi tehdä sitä sun tätä äidin hyväksi. Olin äidin silmissä aina se vähä-älyinen epäonnistuja, jota pitää mollata ja väheksyä joka käänteessä, joten minulta on myös turha vaatia mitään. Sitä sanotaan, että vanhempia pitäisi kunnioittaa, mutta se pitää ensin ansaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmat vanhempani ovat 50-luvun lapsia. Avioero ja abortti on kummallekin ihan outo asia, eihän niin voi tehdä missään nimessä! Edelleen kun kuulevat että joku on eronnut, niin sitä taivastellaan ja ihmetellään pitkän aikaa. Teininä minulle tehtiin selväksi, että jos poikien kanssa touhuillaan ja maha alkaa kasvaa, niin tietenkin lapsi täytyy synnyttää. Isompi häpeä olisi jos leviäisi tieto raskaudenkeskeytyksestä! Eivät silti tietenkään ehkäisystä kertoneet, ettei vain tulisi kannustettua moisiin puuhiin.
Kehitysvammaisiin eivät osaa suhtautua ollenkaan, ovat aina jotenkin pilkanneet ja ivanneet down-ihmisiä ja muita epänormaaleja. Heille olisi ollut ihan kauhistus, jos joku lastenlapsista olisi syntynyt vammaisena. Kun tuttavaperheen tyttö sai down-lapsen, niin minun vanhempani ihmettelivät kun tuon lapsen isovanhemmat kehtasivat työntää sitä rattaissa ihmisten ilmoilla. Heille oli tosi kova paikka jo se, kun joillakin lastenlapsista oli ruoka-aineallergioita, astmaa ja yhdellä ADHD. Ihan kuin olisivat jotenkin viallisia, että ei ainakaan meidän suvussa kenelläkään ole, sieltä toisesta suvusta on vialliset geenit tulleet.
Tietenkin molemmat ovat ennakkoluuloisia, rasistisia ja homofobisia, kuinkas muutenkaan. Heidän inhottavat asenteensa ja mielipiteensä tosin muokkasivat minusta ihan päinvastaisen.
Kuin omat vanhempani. Oma äitini - joka siis on kauhea äiti ja juuri ketjussa kuvattujen hirviöiden kaltainen - katsoi aina lastenlsten kuvat tarkkaan ja haukkui jotakuta vammaisen näköiseksi ja lopuista oli huolissaan ettei vaan muuttuisi vammaisen näköiseksi. Ihan kuin vammaisuus olisi häpeä tai kakkosluokan lapsenlapsi. En laita enää kuvia, kestin 10v tuota lasteni haukkumista ja arvostelua.
Meillä se mun haukkuminen ja arvostelu (joka jatkuu vaan) siirtyi myös lapsiini, niissä ei ole yhtään mitään hyvää äitini mielestä.
Mielenkiintoista kuitenkin että osa ketjun kylmistä äideistä on isoäitinä ollut sitten hyvä. Omani ei ole, ei piittaa ainoista lapsenlapsistaan tuon taivaallista, ei pidä yhteyttä, ei halua tavata, ei huomioi mitenkään koskaan.
Mun äiti ei hauku omia lastenlapsiaan, mutta kaikkia muita ihmisiä kyllä. Aika tylsiä on vierailut siellä, kun kaikkien sukulaisten painot, ulkonäöt ja puheviat on ainoa häntä kiinnostava puheenaihe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmat vanhempani ovat 50-luvun lapsia. Avioero ja abortti on kummallekin ihan outo asia, eihän niin voi tehdä missään nimessä! Edelleen kun kuulevat että joku on eronnut, niin sitä taivastellaan ja ihmetellään pitkän aikaa. Teininä minulle tehtiin selväksi, että jos poikien kanssa touhuillaan ja maha alkaa kasvaa, niin tietenkin lapsi täytyy synnyttää. Isompi häpeä olisi jos leviäisi tieto raskaudenkeskeytyksestä! Eivät silti tietenkään ehkäisystä kertoneet, ettei vain tulisi kannustettua moisiin puuhiin.
Kehitysvammaisiin eivät osaa suhtautua ollenkaan, ovat aina jotenkin pilkanneet ja ivanneet down-ihmisiä ja muita epänormaaleja. Heille olisi ollut ihan kauhistus, jos joku lastenlapsista olisi syntynyt vammaisena. Kun tuttavaperheen tyttö sai down-lapsen, niin minun vanhempani ihmettelivät kun tuon lapsen isovanhemmat kehtasivat työntää sitä rattaissa ihmisten ilmoilla. Heille oli tosi kova paikka jo se, kun joillakin lastenlapsista oli ruoka-aineallergioita, astmaa ja yhdellä ADHD. Ihan kuin olisivat jotenkin viallisia, että ei ainakaan meidän suvussa kenelläkään ole, sieltä toisesta suvusta on vialliset geenit tulleet.
Tietenkin molemmat ovat ennakkoluuloisia, rasistisia ja homofobisia, kuinkas muutenkaan. Heidän inhottavat asenteensa ja mielipiteensä tosin muokkasivat minusta ihan päinvastaisen.
Kuin omat vanhempani. Oma äitini - joka siis on kauhea äiti ja juuri ketjussa kuvattujen hirviöiden kaltainen - katsoi aina lastenlsten kuvat tarkkaan ja haukkui jotakuta vammaisen näköiseksi ja lopuista oli huolissaan ettei vaan muuttuisi vammaisen näköiseksi. Ihan kuin vammaisuus olisi häpeä tai kakkosluokan lapsenlapsi. En laita enää kuvia, kestin 10v tuota lasteni haukkumista ja arvostelua.
Meillä se mun haukkuminen ja arvostelu (joka jatkuu vaan) siirtyi myös lapsiini, niissä ei ole yhtään mitään hyvää äitini mielestä.
Mielenkiintoista kuitenkin että osa ketjun kylmistä äideistä on isoäitinä ollut sitten hyvä. Omani ei ole, ei piittaa ainoista lapsenlapsistaan tuon taivaallista, ei pidä yhteyttä, ei halua tavata, ei huomioi mitenkään koskaan.Mun äiti ei hauku omia lastenlapsiaan, mutta kaikkia muita ihmisiä kyllä. Aika tylsiä on vierailut siellä, kun kaikkien sukulaisten painot, ulkonäöt ja puheviat on ainoa häntä kiinnostava puheenaihe.
Tosiaan, tää on jännä ilmiö. Osa näistä hirviöäideistä, jotka häpäisi, alisti, ilkkui, pahoinpiteli ja kiusasi omia tyttäriään, saattoivat muuttua sitten yllättäen ihan hyväksi mummoksi ja jopa osaavat ehkä olla kilttejä lapsenlapsille.
Valitettavasti osa sitten ei muutu mukavaksi. Oma äitini kuuluu tähän sakkiin myös ja tietenkin se ilkeily, nälviminen, alistaminen ja v*ttuilu - sekä myös todella pahat loukkaukset - alkoivat kohdistua lapsiini.
Olen se syntipukki myös. Vähän melkein uskaltaisin väittää että jos äiti on narsistinen, hän jatkaa koko elämänsä sen syntipukin tuhoamista ja alistamista ja tekee sitä myös sen syntipukin lapsille. Jos taas tytär on sitten kultalapsi tai näkymätön lapsi, niin sen lapsille sitten voi olla ehkä kiva mummo.
En anna lastani tavata äitiäni turvallisuussyistä. En tapaa itsekään, harvakseltaan silti suostun puhelimeen vastaamaan - ja kyllä, sieltä tulee aina, siis joka kerta, sitä samaa: loukkaamista, solvaamista, haukkumista ja arvostelua. Ei se osaa muulla lailla kommunikoida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmat vanhempani ovat 50-luvun lapsia. Avioero ja abortti on kummallekin ihan outo asia, eihän niin voi tehdä missään nimessä! Edelleen kun kuulevat että joku on eronnut, niin sitä taivastellaan ja ihmetellään pitkän aikaa. Teininä minulle tehtiin selväksi, että jos poikien kanssa touhuillaan ja maha alkaa kasvaa, niin tietenkin lapsi täytyy synnyttää. Isompi häpeä olisi jos leviäisi tieto raskaudenkeskeytyksestä! Eivät silti tietenkään ehkäisystä kertoneet, ettei vain tulisi kannustettua moisiin puuhiin.
Kehitysvammaisiin eivät osaa suhtautua ollenkaan, ovat aina jotenkin pilkanneet ja ivanneet down-ihmisiä ja muita epänormaaleja. Heille olisi ollut ihan kauhistus, jos joku lastenlapsista olisi syntynyt vammaisena. Kun tuttavaperheen tyttö sai down-lapsen, niin minun vanhempani ihmettelivät kun tuon lapsen isovanhemmat kehtasivat työntää sitä rattaissa ihmisten ilmoilla. Heille oli tosi kova paikka jo se, kun joillakin lastenlapsista oli ruoka-aineallergioita, astmaa ja yhdellä ADHD. Ihan kuin olisivat jotenkin viallisia, että ei ainakaan meidän suvussa kenelläkään ole, sieltä toisesta suvusta on vialliset geenit tulleet.
Tietenkin molemmat ovat ennakkoluuloisia, rasistisia ja homofobisia, kuinkas muutenkaan. Heidän inhottavat asenteensa ja mielipiteensä tosin muokkasivat minusta ihan päinvastaisen.
Kuin omat vanhempani. Oma äitini - joka siis on kauhea äiti ja juuri ketjussa kuvattujen hirviöiden kaltainen - katsoi aina lastenlsten kuvat tarkkaan ja haukkui jotakuta vammaisen näköiseksi ja lopuista oli huolissaan ettei vaan muuttuisi vammaisen näköiseksi. Ihan kuin vammaisuus olisi häpeä tai kakkosluokan lapsenlapsi. En laita enää kuvia, kestin 10v tuota lasteni haukkumista ja arvostelua.
Meillä se mun haukkuminen ja arvostelu (joka jatkuu vaan) siirtyi myös lapsiini, niissä ei ole yhtään mitään hyvää äitini mielestä.
Mielenkiintoista kuitenkin että osa ketjun kylmistä äideistä on isoäitinä ollut sitten hyvä. Omani ei ole, ei piittaa ainoista lapsenlapsistaan tuon taivaallista, ei pidä yhteyttä, ei halua tavata, ei huomioi mitenkään koskaan.
Meillä myös mun äiti vihaa myös lapsenlapsia, kai koska osa mua. Kyykyttää varsinkin tyttöä, jolle valittaa että hoitaisi veljeään ja siivoaisi mikä elämän tarkoitus.
Olen kirjoittanut tähän ketjuun ensimmäisen kerran vuosia sitten. Tämä on mielenkiintoisin ja asiallisin keskustelu täällä, hyvä että jatkuu edelleen.
Olen syntynyt vuonna -82 ja äitini -51. Viime vuosien kokemukset edelleen saman suuntaisia. Erosin aviomiehestäni joitakin vuosia sitten. Äitini kommentti: "Kannattaakohan tuo, mahdatko pärjätä yksin?" Sittemmin suunnittelin asunnon ostamista. Äitini: "Ethän sä pärjää asunnon kanssa yksin."
Olen korkeakoulutettu hyväpalkkainen nainen. Nykyään uskon pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa, mutta kauan se kestikin päästä tähän, kun oman vanhemman taholta on kuullut lapsesta asti vain vähättelyä ja mitätöintiä.
On ollut jännä lukea osaa tästä keskustelusta (liian pitkä kokonaan luettavaksi). Olen itse 70 -luvulla syntynyt ja vanhemmat 40 -luvulla syntyneitä. Ihmettelen, että onko kaikilla huonoja kokemuksia vain äidistään? Meillä äiti oli se, joka rakasti ja rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsia, pitää yhteyttä, huolehtii edelleen kuinka pärjätään jne. Hän yksinään maksoi kaikki meidän lasten tarvikkeet (vaatteet, ruoka ym.) koko lapsuutemme ajan. Oli tietenkin aiheita, josta hänen oli vaikea puhua, mutta suurimmaksi osaksi meillä on ihan hyvä suhde.
Sen sijaan isäni on aina ollut äärimmäisen halventava, kulissit ylläpitävä, usein vihainen, lapset lyttäävä, omaa erinomaisuuttaan täynnä oleva entinen opettaja, jonka vaihtelevat mielentilat tekivät lapsuudestani arvaamattoman helvetin. Ihmettelen, miksi isä ylipäätään hankki lapsia, koska ei hän meihin mitenkään panostanut tai viettänyt aikaa kanssamme. Hän eli omaa elämäänsä, jota perhe tuntui lähinnä häiritsevän.
Isä ei koskaan ole pyytänyt anteeksi mitään tekemisiään, riehumisiaan eikä sanomisiaan, mikä on ironista, koska on olevinaan niin pyhä uskovainen. Ilman äitiä en olisi varmaan selvinnyt hengissä, mutta eihän se silti hääviä ollut kuunnella niitä tappeluita tai nähdä äidin yritykset suojella meitä lapsia ja ns. yrittää kääntää kaikki parhain päin. Joskus sanoinkin hänelle, että lapsena niin toivoin, että hän olisi eronnut isästä. Se oli ilmeisesti ihan mahdoton ajatus sen ikäluokan naiselle.
Nuorin veljeni kokee jostain syystä tarvetta puolustella isän käytöstä, en oikein ymmärrä miksi. Ehkä hän kuitenkin poikansa on saanut parempaa kohtelua (synt. 80 -luvulla). Oli huvittavaa huomata kuinka isän kokoamasta sukupuusta puuttui tytär kokonaan, vain pojat mainittiin.
Nyt kun molemmat ovat melkein kahdeksankymppisiä, he tarvitsevat apua yhä useammin. Mä autan äitiä enemmän kuin mielelläni, mutta ärsyttää, että koska isä on aina paikalla. Hän heittelee edelleen ikäviä kommentteja milloin mistäkin (olen liian lihava, en ole onnistunut elämässäni jne.). On raskasta, kun siitä ei vieläkään pääse eroon.
Alue: Aihe vapaa
Jotain ihmeen tabuja on tietyt asiat edelleen 50-luvulla syntyneelle äidilleni. Itse kun olen vaihdevuosissa, niin olen muutamaan kertaan yrittänyt kysyä äidiltä että koska se hänellä alkoi, millaisia oireita oli ja kauanko kesti. En vain saa kunnon vastausta. Äiti vastaa lyhyesti jos ollenkaan, ja vaihtaa puheenaihetta. Kiusaantuu valtavasti ihan normaalista asiasta, jonka jokainen nainen käy läpi ennemmin tai myöhemmin.
Toisaalta 72-vuotias äiti jaksaa jauhaa jostain Naked Attraction-ohjelmasta joka ikinen kerta kun soitan tai nähdään. Voi herranjestas miten jänskää on kun telkkarissa näkyy pippeleitä ja pimppejä, ja ihmiset menee oikein läheltä katsomaan millaisia vehkeitä mahdollisilla treffikumppaneilla on. Samoin se ohjelma missä ihmiset seikkaili alasti jossain viidakossa, sekin oli jotain tosi ihmeellistä ja siitä piti puhua aina kun oltiin yhteydessä. En ymmärrä. Itse en ole kyseisiä ohjelmia katsonut, eikä ne kiinnosta, mutta äiti on niistä innoissaan kuin teinipoika pornolehden kimpussa.
Jotain outoa on muutenkin tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana, kun kunnollista keskustelua ei saa enää aikaiseksi, ja äiti höpöttää aina päälle ihmisistä joita en tunne, kysyy aina samat asiat uudelleen ja uudelleen, mutta ei jaksa kuunnella vastausta, ja jauhaa niistä telkkarin alastomista ihmisistä. Dementiaa, seniiliyttä tai jotain, mutta velvollisuudentunnosta tulee soiteltua ja sitten aina puhelun jälkeen ottaa päähän kun itse ei saanut kunnolla edes suunvuoroa ja joutui kuuntelemaan turhanaikaista jaarittelua puolikin tuntia.