Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8046)
Mulla kyllä oli rakastava lapsuudenkoti ja vanhemmat ovat auttaneet paljon. Hoitaneet lapsiani työmatkojeni aikana jne. Tästä olen todella todella kiitollinen.
Äitini on kuitenkin aina ollut huono kestämään mitään kritiikkiä, myöntämään virheitään saati että olisi koskaan pyytänyt anteeksi. Ainakaan minulta. Minulle voi äksyillä, syyllistää ja negailla. Kestäisin sen jos meillä joskus olisi jotain mukavaa, hauskaa, yhteistä iloa. Mutta ei.
Hän on huono sanomaan muille ei. Eipä ole sitten vaikea arvata kuka kuulee ne EI:t. Minä ja ihan joka asiaan. Jos ehdotan jotain mukavaa se on EI, ei tykkää, ei halua, ei sitä ei tätä. Ihmettelee kuitenkin miksi emme enää keskustele kuin joskus. Siksi, että ennen myötäilin enemmän kun en ollut tottunut että saa sanoa oman mielipiteensä, nyt kun sanon, haastan riitaa tai olen ilkeä kun en voi ikinä olla samaa mieltä. Yritän sanoa, että voidaanhan me keskustella vaikka ei ollakaan samaa mieltä, mutta ei vaan onnistu. Suuttuu ja vaihtaa aihetta. Ei keskity kuuntelemaan muutenkaan minua, saattaa vaihtaa puheenaihetta kesken lauseeni, eikä siihen mitä puhuin, koskaan palata. En jaksa hänen kanssaan nostaa asioita enää pöydälle kun se on turhaa.
Jokin aika sitten sanoin, että on hankala ollut aikuisena opetella pitämään puoliaan kun aina on annettu ymmärtää että kaikki pitää niellä ja muiden mielipiteet on ne tärkeämmät. Hän hämmästyi, että ei he ainakaan ole estäneet puolia pitämästä. Häkellyin, koska kun omasta mielestäni koin vääryyttä, niin mulle lapsena / nuorena sanottiin että anna olla, mitäpä tuosta. Vastasin vain, että eipä siihen puolien pitämiseen ainakaan yhtään kannustettu. Siihen selitys oli, että no se aika nyt oli sellaista. Tuo on vastaus kaikkeen. On toimittu ajanmukaisesti, se on siis se syy miksi voi olla ottamatta itse vastuuta siitä miten on toimittu. Toki kun vika ei ikinä ole ollut hänessä, ei tarvitse vastuuta ottaa. Omille lapsille sanon jos olen toiminut väärin ja pyydän anteeksi. En ole täydellinen minäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 60-luvun puolivälissä, äiti -43. Kuukautiset alkoivat 14-vuotiaana. Siteitä kotiin ostettiin, sellaisia paksuja, ei kuitenkaan sellaisia, joita olisin halunnut eikä missään tapauksessa yösiteitä, joten ostin ne itse. Rintaliivien ostamisestakaan ei mitään puhuttu, itselläni oli pienet rinnat mutta samanikäisellä siskolla isot, ja hän sai jo huomauttelua liivittömyydestään joltain pojalta. Minä sitten kuitenkin meistä ensimmäisenä ostin liivit itselleni. Kysyin äidiltä, miten rintaliivien koot menee ja menin liiviliikkeeseen ja maksoin liiveistä n. 50 mk. Äiti huomasi sitten minun hankkineen liivit ja kauhisteli hintaa, kun Sokokselta ne olisi saanut kympillä tai allekin. Käytin nämä hintavat ensimmäiset liivini niin loppuun, että nännien kohdalle tuli reiät, vasta sitten ostin uudet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Kyllä vielä 80-luvulla osattiin lannistaa lapsi uskomaan että on tyhmä ja ruma. Vähäteltiin, pidettiin kuin ilmaa, vähän piiskaa, oltiin puhumatta, muistettiin kertoa aina ettet osaa. Jne.
Tämä ketju taitaa tulla välillä jo uniinkin, näin vähänniinkuin painajaisunen, jossa tapahtui sellaista mitä ei oikeasti tapahtunut lapsuudessa / nuoruudessani. Unessa isäni häpäisi ja nolasi minut ja suuttui minulle kaverini edessä kotonani tavalla jota en ilkeä tässä edes kertoa, mutta onneksi sellaista ei oikeasti tapahtunut. Jos olisi, niin ei ihme jos olisi traumoja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Äitini on syntynyt 50-luvulla. Hän on ja oli todella ahkera. Viikottain siivosi kotimme perusteellisesti, teki monipuolista herkullista ruokaa, leipoi jne. Kävi sairaanhoitajana töissä ja edelleenkin tekee eläkeläisenä keikkatyötä. Hoiti kunnollisesti meidän kaikkien asiat, esim on lapsena avannut minulle ASP tilin, jonka päälle on itse saanut rakennettua hyvän elämän.
On minua ja lapsiani kohtaan hyvin rakastavainen mutta on jollain tasolla ollut aina passiivis-agressiivinen. Siis tyyliin kun kysyn esimerkkinä vaikka mitä kello on, hän vastaa että mitäpä nyt luulet kun aurinko paistaa tietystä kulmasta. En tiedä johtuuko oma epävarmuuteni juuri tästä että olen ihan koko elämäni tuntenut itseni hieman tyhmäksi ja vääränlaiseksi.
Tämä ketju on ollut todella terapeuttista luettavaa. Olen syntynyt -89, äitini -59, mutta lähes jokainen viesti voisi olla itse kirjoittamani.
Myöskään minä en pystynyt kertomaan äidilleni kuukautisten alkaneen. Asiasta oli puhuttu koulussa, joten tiesin odottaa niitä, mutta äitini ei ollut koskaan puhunut aiheesta halaistua sanaa! Taivaan kiitos sukupuolivalistukselle koulussa tai olisin ollut aivan kuutamolla. Äiti sai kyllä hyvin pian tietää menkkojen alkaneen, kun näki siteitä vessan roskiksessa. Kysyi itse asiasta ja kertoi sen jälkeen mistä siteitä löytyy (ihan kun en olis niitä itse nähnyt vessan kaapissa). Sen jälkeen asiasta ei puhuttu lukuunottamatta muutamia kertoja kun pyysin ostamaan siteitä. Myös seksi oli ja on tabu, siitä ei KOSKAAN puhuttu MITÄÄN. Ei sillä että mulla olis mitään poikaystäviä teininä ollut koska olin ylipainoinen ja epäsuosittu :D kai siinäkin mutsi oletti että kyllä koulussa valistetaan ja ulkonäkö suojaa seksitaudeilta, hah.
Nyt yli kolmekymppisenä olen tutkiskellut minuuttani erittäin paljon ja tajunnut, miten tunnekylmän kasvatuksen olen saanut. Kaikki perustarpeet olivat lapsuudessa kunnossa, ruokaa pöydässä jne, mutta en ole koskaan kuullut vanhempieni sanovat että he rakastavat minua tai että olisin heille tärkeä. Pullaa kyllä tungetaan suuhun ja rahaa laitetaan pyytämättä tilille (olen vakityössä ja tulen toimeen erittäin hyvin, pitäkää rahanne), mutta tunteita ei saa näyttää. Ja voi miten kivuliasta on ollut kasvaa ulos siitä muotista, kärsin yhä edelleen konfliktien pelosta, pakenen riitoja enkä osaa kohdata negatiivisia tilanteita, vaan alan helposti esim vain itkeä ja pakenen. Juu, olen yli kolmekymppinen. Äitiäni ei ole koskaan saanut kirveelläkään pyytämään anteeksi, riitatilanteissa huutaa, nimittelee ja aloittaa mykkäkoulun. Riitoja ei koskaan selvitetty tai pyydetty anteeksi, lapsesta saakka opin tunnustelemaan seuraavana päivänä että jokohan tuo on leppynyt. Jos oli, esitettiin ettei mitään ollut tapahtunut. Sen verran olen saanut tunnekasvatettua itseäni, että konfliktiin jouduttuani tai hermostuttuani pyrin aina selvittämään tilanteen mahdollisimman pian ja pyytämään anteeksi. Näin ei tarvitse yöllä maata hereillä ja miettiä että vieläköhän se on aamulla vihainen.
Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta on ollut todella lohdullista lukea, etten ole ainoa joka kipuilee näiden asioiden kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Teidän vanhempanne mahdollistivat teille koulutuksen tinkimällä omista tarpeistaan ja haluamalla antaa teille parempaa kuin itse olivat saaneet, silti tässä keskustelussa ollaan kovin syyttäviä ja vaativia heitä kohtaan. Ja miksi monet tämän ”koulutetun ja tiedostavan” sukupolven lapset ovat nyt niin pihalla kaikesta materialistisesta hyvyydestä huolimatta? Onko jokin muu tekijä aiheuttanut tunnekylmyyttä nykyajan vanhemmissa?
Anteeksi nyt vaan, mutta minä olen kyllä ihan itse maksanut oman koulutukseni. Käymällä kesät töissä ja opintolainalla. Vanhemmilta en ole saanut killinkiäkään opintoihini. Periaatteessa koulutukseen kyllä kannustettiin, koska oli kiva leuhkia sukulaisille, että meidän tyttö on lukiossa/yliopistossa. Käytännössä valmistumisen jälkeen en ole yhtään mitään, koska kuulun nyt herrojen joukkoon ja asun vielä kaupungissa. Amiksen käyneet veljeni ovat parempia, koska ovat kunnon ammateissa ja asuvat maalla. Myöskään lapsistani ei tule mitään, koska ovat paljasjalkaisia kaupunkilaisia ja jatkavat lukioon ja sieltä todennäköisesti yliopistoon. Vain maalla kasvaa kunnollisia lapsia ja asuu parhaimmat ihmiset. Kaupungit ja kaupunkilaiset on per***stä ja ihan kauheita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Kyllä vielä 80-luvulla osattiin lannistaa lapsi uskomaan että on tyhmä ja ruma. Vähäteltiin, pidettiin kuin ilmaa, vähän piiskaa, oltiin puhumatta, muistettiin kertoa aina ettet osaa. Jne.
Totta, 60-70-luvulla syntyneisiin lapsiin kohdistui väkivaltainen käytös edelleen 80-luvulla. Kuten myös 90-luvulla, varsinkin raju henkinen väkivalta. Tähän päivään asti jatkuu vähättely, omaa lasta kohtaan ollaan täysin tunteettomia, ei puhuta lapselle, vaan mustamaalataan lasta tämän selän takana, äiti tekee sitä. Nyt näen, että se kaikki on ollut äidin sairaanloista kateutta tyttölasta kohtaan, kun lapsi pärjäsi ja menestyi huolimatta jatkuvasta väheksynnästä, väkivallasta, kaltoinkohtelusta. Isä sentään oli ylpeä tyttärestään, tuki minkä pystyi, tyttären kasvumatkaa. Kyllä kannatti, kiitos isä. Oli edes yksi aikuinen ihminen maailmassa, joka tosin oli itsekin narsistin eli äitini uhri, mutta uhmasi tyrannia vaivihkaa tukemalla omaa lastaan. Jos joku ihmettelee miten se voi olla mahdollista, niin se johtui siitä että iskällä oli rahaa, jota äiti jatkuvasti himosi lisää ja lisää, satoja tuhansia, miljoonia. Narsistiäiti riippuutui täysin alkujaan hyväluonteiseen puolisoon, isään ja yritti aina tehdä isästä tyttölapsen vihaajaa valehtelemalla lapsen käytöksestä, mustamaalaamalla tätä. Vilja Eerikan teoriamalli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Et ole lapsellinen, olet käsitellyt asioita, toisin kuin vanhempasi. Olet viisaampi vanhempi, parempi omille lapsillesi, ole erittäin ylpeä ja onnellinen siitä. Se tosin sattuu, kun itse olet ymmärtänyt paljon, toisin kuin vanhempasi. Voit jättää taka-alalle vanhempiesi huonon vanhemmuuden ja nautit vain siitä viisaudesta mihin olet nyt päässyt. Älä ole miellyttävä ja avulias heille, jotka kohtelivat sinua kaltoin. Olet tavallaan vapaa jo siitä pitkälle, kun pystyt sen ymmärtämään. Olet vapaa siitä latistamisesta, olet yksilö suuri, joka nyt omana itsenään vaikuttaa omien lasten mieliin. Tee se omin järjin ja tuntein, luota siihen mitä olet nyt. Kun tulee huono hetki, pura se mihin tahansa muualle kuin omiin lapsiin. Huonoja hetkiä tulee kaikille, ei kukaan ole täydellinen. Täydellistä on että käsittelet asioita avoimesti, järkevästi, fiksusti, kuten teit tänne.
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa Lindsay Gibsonin Adult Children of emotionally immature parents, suosittelen. Hänellä on muutama muukin aihetta käsittelevä teos. Minua ainakin auttoi ja lisäsi ymmärrystä asiaa kohtaan. Sillä sitähän nämä tällaiset vanhemmat ovat, emotionaalisesti epäkypsiä. Jotkut pahemmin, jotkut vähemmän.
Olen samaa mieltä siitä, että ongelma on vanhemman emotionaalisuuden tasosta, kehittymättömyydestä. Sinänsä ongelmaan pitäisi tarttua ongelman lähteeseen, eikä esim. heidän lastensa kärsimyksiin johdannaisina. Valitettavasti tässä maassa käsitellään näissä tapauksissa vain tuotoksia, niin vanhempien kuin lasten ongelmia, eikä ole älyä ja rohkeutta käsitellä sitä juurta, vanhemmuutta, kasvatusta, itse ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaikinen teistä, joka on kokenut omalta kohdalleen osunutta pahankaltaista vanhemmuutta, olette jokainen paljon arvokkaampia ihmisenä kuin omat vanhempanne, kun ymmärrätte eron huonon ja hyvän vanhemmuuden erot. Vanhempanne ei niitä ymmärrä, valitettavasti suurelta osin on kyse niistä vanhemmista, jotka tekevät kaikkensa piilottaakseen huonoa vanhemmuutta, tietoisesti. Äly ja viisaus ovat kantavimmat voimat elämässä, teillä avautuneilla on varmasti sitä enemmän kuin vanhemmillanne. Myös aidoista tunteista rehellinen avautuminen, kommunikoiden, on elämän kantava voima. Ellei vastapuoli kommunikoi, mykkäkoulua pitäen tai narsistimaisesti, se on vastapuolen ongelma, senhän jo tiedätte. Elämme mahdollisesti mullistavia elämänvaiheita, siksi kertokaamme ja puhukaamme lasten ja vanhempien kesken, voisi miettiä vaikka yhteisiä ratkaisuja, mitä tehtäisiin. Koskee myös narskuperheiden sisaruksia.
50-luvun äiti ja 70-luvun lapsi, pärjätään ehkä yksi päivä samassa tilassa esim. mökillä ja sitten riittää. Koko ajan sellainen aistittavissa oleva painostava tunnelma. Tai pärjättiin pitkään, nyt ei muutamaan vuoteen olla oltu oikein missään tekemisissä. Välirikko lähti aika pienestä riidasta, ja siitä seuranneesta kuukausien mykkäkoulusta äitini puolelta. Hölmöintä tuossa tietysti oli se että herneen nenään vetämisen aiheuttanutta tapahtumaa ei oikeasti tapahtunutkaan.
Meitä on useampi lapsi ja aikaisemmin kaikki äidin marttyyrikohtaukset ja erikoiset käyttäytymiset on lakaistu maton alle, ikään kuin tätähäntämäonainaollut-reaktiona. Nyt päätin että perkele riittää aikuisten ihmisten syyllistäminen ja tuo lapsellinen "hylkäämisrangaistus" oli lopulta vain piste ii:n päälle. Jos asiat eivät menneet niinkuin äitini oli suunnitellut, sen kyllä huomasivat kaikki lapsenlapsista lähtien. Suvun matriarkka piti siitä kyllä huolen.
Lastenlapsia ei näe eikä pidä muutenkaan yhteyttä, todennäköisesti kostoksi. Yhteydenpitoa en ole kieltänyt, päinvastoin. Kehoitin pitämään yhteyttä vaikka meidän välit etäisiä ovatkin, mutta ei ainakaan kahteen nuorimpaan ole pitänyt. Vanhimman kanssa käy vissiin kahvilla kerran vuoteen.
Nuorimpaa pitää huonosti kasvatettua, kun ei ymmärtänyt tai kestänyt esiteinin ikävaihetta. Samalla tavalla se on kasvatettu kuin muutkin lapset. Kiltti ja herkkä lapsi, joka laitteli kolme vuotta sitten 8 vuotiaana mökiltä viestiä että mummo on ihan kummallinen. Oli vetäissyt mummo marttyyrikohtauksen päälle eikä suostunut puhumaan lapselle mitään, laittoi viestiä että tuodaan lapset huomenna pois vai pääsettekö hakemaan. Se on katsokaas äitini tapa jolla toimitaan tai sitten ei toimita ollenkaan.
Sisarusten kanssa meillä on välit kunnossa, näemme tasaisin väliajoin. Tämä yksi mörkö saa velloa pahantahtoisuudessaan vapaasti.
Vuosi sitten laitoin viestiä että jos haluaa tulla nuorimman syntymäpäiväkahveille niin on vapaasti tervetullut. Vastaus oli että hänhän ei meidän oven taakse tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi täällä ei mene asialliset kommentit läpi?
Olenko ainoa, joka ei voi mitenkään samaistua tähän ketjuun? Äitini on vm-47 ja minä -72. Kaikesta on aina voinut puhua ihan avoimesti. Äiti on paras ystäväni. On aina ollut.
Olen todella pahoillani kaikesta kokemastanne.
Minun 50-luvulla syntyneet vanhemmat sanoo aina että "se oli sitä aikaa." ja piste.
70-luvulla syntynyt siis itse (mies).
Vierailija kirjoitti:
Olenko ainoa, joka ei voi mitenkään samaistua tähän ketjuun? Äitini on vm-47 ja minä -72. Kaikesta on aina voinut puhua ihan avoimesti. Äiti on paras ystäväni. On aina ollut.
Olen todella pahoillani kaikesta kokemastanne.
Olen onnellinen puolestasi. Noin sen pitäisi ollakin. Valitettavasti kaikilla ei ole sellainen äiti, kuin sinulla on. Siksi tämä ketju.
Vierailija kirjoitti:
Minun 50-luvulla syntyneet vanhemmat sanoo aina että "se oli sitä aikaa." ja piste.
70-luvulla syntynyt siis itse (mies).
Tarkoittavatko vanhempasi, että he olivat jotenkin lähipiirin vaikutusvallan alla ja siksi eivät keskustele asiasta? Jokatapauksessa parasta on että vanhemmat osaavat muuttua, jos ovat lastaan kohdelleet kaltoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri 70-luvulla syntyneiden äidit ovat tällaisia, miksei esim. 60-luvulla syntyneet valita äideistään vaikka heidän äitinsä on varmaan vielä vanhempaa sukupolvea, sodankin ehkä kokeneita?
Jälleen kerran, ketjussa on käsitelty noin 70-luvulla syntyneiden maailmaa. Ketjussa vivahtaa myös 60- luvulla syntyneidenkin kokemuksia. 80-luvulla syntyneiden kokemuksia ei niinkään, koska silloin heidän vanhemmat olivat jo oppineet lapsiaan kohtaan, että vanhempien kännittelyt, orgiat, välinpitämättömyys, syrjintä, pahoinpitelyt; henkinen ja fyysinen sekä seksuaalinen väkivalta lapsia kohtaan ei ole normaalia, tervettä ihmisen käytöstä. Jälkeenpäin alkoi pukkaamaan syytteitä vanhemmille, lasten kaltoinkohteluista.
Kyllä vielä 80-luvulla osattiin lannistaa lapsi uskomaan että on tyhmä ja ruma. Vähäteltiin, pidettiin kuin ilmaa, vähän piiskaa, oltiin puhumatta, muistettiin kertoa aina ettet osaa. Jne.
tosi väärää kasvatusta, lasta täytyy kehua jos aihetta ja kyllähän sitä löytyy, arvostaa lasta ja kuunnella, eikä vähätellä, voi vaatia esim koulussa parempia tuloksia jos tietää että resursseja on enempään.
Lukekaa Lindsay Gibsonin Adult Children of emotionally immature parents, suosittelen. Hänellä on muutama muukin aihetta käsittelevä teos. Minua ainakin auttoi ja lisäsi ymmärrystä asiaa kohtaan. Sillä sitähän nämä tällaiset vanhemmat ovat, emotionaalisesti epäkypsiä. Jotkut pahemmin, jotkut vähemmän.