Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Ap: n teksti kuulosti hyvin pitkälti omalta lapsuudeltani.
Äiti (yh) oli hyvin rajoittunut, usein kireä, mistään ei puhuttu kunnolla, sukupuolikasvatus ym naiseksi tuleminen opittiin kavereilta ja koulusta, kasvatus oli sitä että jos kaikki meni ok oltiin ihan normaalisti ja jos ei mennyt hyvin niin hän huusi, ei asioita sen kummemmin selvitetty eikä koskaan kysytty miltä minusta tuntuu, lapsena 70 luvun alussa oli tyypillistä saada vielä selkäänsä tai ainakin tukkapöllyt.
Hän ei kysele henkilökohtaisia asioita eikä ole puhunut omista asioistaan yhtään mitään vieläkään, vaikka on jo pian 75.
Suhteemme oli teinivuosinani varsin hankala suorastaan raivokas, inhosin ja häpesin häntä. Lähdin pois kotoa 17 heti kun se vaan oli mahdollista, sittemmin välimme ovat olleet muodollisen ok vaikkemme olekaan läheisiä. Olen asunut n 500 km päässä joten en tapaa häntä kuin 1- max 2x vuodessa. Tämä on ollut minulle helpotus - puhelu 1x kk riittää.
Äitini oli todella nuori meidät 2 lasta saatuaan (varmaan itsekin ihan teini vielä silloin ), ei siihen aikaan ole kukaan tunteillut sillä tavalla kuin nykyään. Lapset vaan oli osa perhettä ja niiden ravinnosta ja muista tärkeimmistä tarpeista huolehdittiin eikä meille turhaan hempeilty, ei kehuttu ei kannustettu jos ei myöskään kyllä vähätelty. Näin hänet itsekin varmaan oli kasvatettu ja oli joutunut itsenäistymään liian varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö te jauhatte tätä samaa p**kaa täällä! Menkää terapiaan koko lössi.
Me olemmekin. Ainakin onnekkaimmat meistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö te jauhatte tätä samaa p**kaa täällä! Menkää terapiaan koko lössi.
Me olemmekin. Ainakin onnekkaimmat meistä.
Et ehkä voi sanoa, että olet onnekkain. :) Väitän olevani onnekkain, kun sain täältä täydet tiedot, näkökulmat ja vertaistuen. Oli kyse suurista elämän asioista. Olemme ehkä kaikki onnekkaita, löyteässämme tämä ketjun.
Vierailija kirjoitti:
Ap: n teksti kuulosti hyvin pitkälti omalta lapsuudeltani.
Äiti (yh) oli hyvin rajoittunut, usein kireä, mistään ei puhuttu kunnolla, sukupuolikasvatus ym naiseksi tuleminen opittiin kavereilta ja koulusta, kasvatus oli sitä että jos kaikki meni ok oltiin ihan normaalisti ja jos ei mennyt hyvin niin hän huusi, ei asioita sen kummemmin selvitetty eikä koskaan kysytty miltä minusta tuntuu, lapsena 70 luvun alussa oli tyypillistä saada vielä selkäänsä tai ainakin tukkapöllyt.
Hän ei kysele henkilökohtaisia asioita eikä ole puhunut omista asioistaan yhtään mitään vieläkään, vaikka on jo pian 75.
Suhteemme oli teinivuosinani varsin hankala suorastaan raivokas, inhosin ja häpesin häntä. Lähdin pois kotoa 17 heti kun se vaan oli mahdollista, sittemmin välimme ovat olleet muodollisen ok vaikkemme olekaan läheisiä. Olen asunut n 500 km päässä joten en tapaa häntä kuin 1- max 2x vuodessa. Tämä on ollut minulle helpotus - puhelu 1x kk riittää.
Äitini oli todella nuori meidät 2 lasta saatuaan (varmaan itsekin ihan teini vielä silloin ), ei siihen aikaan ole kukaan tunteillut sillä tavalla kuin nykyään. Lapset vaan oli osa perhettä ja niiden ravinnosta ja muista tärkeimmistä tarpeista huolehdittiin eikä meille turhaan hempeilty, ei kehuttu ei kannustettu jos ei myöskään kyllä vähätelty. Näin hänet itsekin varmaan oli kasvatettu ja oli joutunut itsenäistymään liian varhain.
Kärsitkö jotenkin äitisuhteestasi? Saitte ruokaa, eikä teitä vähätelty. Se on jo paljon perusvanhemmuutta noina aikoina. Normiteinit, jotka saivat ilmaista itseään ja sen jälkeiset kuviot, itse en voinut mitenkään koskaan ilmaista mitään. Väkivaltainen kasvatus ei ole kyllä mitenkään hyväksyttävää, minun äitini oli kateellinen ja käskytti muita kaltoinkohtelemaan, syrjimään minua lapsesta asti. Mutta jotain sellaista ei ole tapahtunut, etteikö sinulla olisi muuten kaikki suht hyvin, paitsi oltiin neutraaleja lapsille, ei edes vähätelty. Voin kertoa paljon lapsen vähättelysta kokemuspohjalta. Ruokaakin saitte, itse en saanut. Mikä ongelma?
Ei muuta kun Äiti olet rakkas, vaikka oletkin nyt haudassa eli taivaassa. Olit vaan pars ja ainoa, vaikka riitojakin oli, ou wau, erimieltä melkeen aina oltiin. Mutta rakastan ja kunnioitan sinua. Taivaassa tavataa. T tyttäresi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenko ainoa, joka ei voi mitenkään samaistua tähän ketjuun? Äitini on vm-47 ja minä -72. Kaikesta on aina voinut puhua ihan avoimesti. Äiti on paras ystäväni. On aina ollut.
Olen todella pahoillani kaikesta kokemastanne.
Äitini ei ole koskaan ollut paras ystäväni, mutta toisaalta, ei minulla ole koskaan ollut läheisiä naispuolisia ystäviä siskoani lukuunottamatta. Mutta en minä millään löydä itseäni tästä ketjusta (äiti -54, minä -72). Äitini on ... no, hieman yksinkertainen, kauniisti sanottuna. Ei siis loista älyllään, mutta ei tee siitä numeroa. Joskus otti vähän liikaa kuppia, mutta sekin on isän sairauden takia jäänyt pois (kun isäkään ei juo mitään), lapsuudessani sitä tapahtui ehkä kerran vuodessa. Äidin kanssa voi kyllä puhua, on aina voinut - mutta kun minulla ei ole ollut tarvetta. En minä keskustele omasta elämästäni tai tunteistani juuri kenenkään kanssa.
Olen joskus kirjoittanut kokemuksiani tähän ketjuun aiemminkin. Vähän aikaa sitten kävin taas äitini kanssa käsittämättömän keskustelun seksistä. Pohdin parisuhdettani ja sitä, että olisin sopinut paremmin elämään yksin. Äitini mielestä se tarkoitti sitä, että haluaisin vaihtaa seksikumppaneita jatkuvasti ja panna kaikkia vastaantulijoita. Hänen suurin huolenaiheensa tuntuu yhä yli 70v pyörivän seksin ja siveyden ympärillä. Ihan kuin se olisi ainoa asia, mitä elämässä on. Itse ajattelin lähinnä omaa aikaa ja tilaa. Se on jotenkin hämmentävää, miten ihminen saa yksin asumista ja omaa rauhaa koskevan keskustelun käännettyä kokonaan kyllikarusellin tavoitteluksi. En ollut lainkaan pohtinut asian tiimoilta mitään seksihurjasteluja vaan mielentauhasta oli puhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus kirjoittanut kokemuksiani tähän ketjuun aiemminkin. Vähän aikaa sitten kävin taas äitini kanssa käsittämättömän keskustelun seksistä. Pohdin parisuhdettani ja sitä, että olisin sopinut paremmin elämään yksin. Äitini mielestä se tarkoitti sitä, että haluaisin vaihtaa seksikumppaneita jatkuvasti ja panna kaikkia vastaantulijoita. Hänen suurin huolenaiheensa tuntuu yhä yli 70v pyörivän seksin ja siveyden ympärillä. Ihan kuin se olisi ainoa asia, mitä elämässä on. Itse ajattelin lähinnä omaa aikaa ja tilaa. Se on jotenkin hämmentävää, miten ihminen saa yksin asumista ja omaa rauhaa koskevan keskustelun käännettyä kokonaan kyllikarusellin tavoitteluksi. En ollut lainkaan pohtinut asian tiimoilta mitään seksihurjasteluja vaan mielentauhasta oli puhe.
Noinhan se heillä päässä vääntyy.
Oma iäkäs äitini kertoi vasta jostakin tuttavan tuttavan tutusta miehestä joka oli saanut uuden vaimonsa kanssa esikoislapsen ja että on se kiva kun on samat vanhemmat molemmilla pojilla. Kysyin että sinähän sanoit että sai uuden vaimon kanssa esikoislapsen johon äitini että on sillä miehellä vanhempikin poika, on mahtavat veljekset ja on samat vanhemmat molemmilla. Kysyin että mutta sillä vanhemmalla pojallahan on selvästi eri äiti kuin nuoremmalla että eihän heillä ole samat vanhemmat johon äitini sanoi että on kun isä on sama!
Vierailija kirjoitti:
50-luvun äiti ja 70-luvun lapsi, pärjätään ehkä yksi päivä samassa tilassa esim. mökillä ja sitten riittää. Koko ajan sellainen aistittavissa oleva painostava tunnelma. Tai pärjättiin pitkään, nyt ei muutamaan vuoteen olla oltu oikein missään tekemisissä. Välirikko lähti aika pienestä riidasta, ja siitä seuranneesta kuukausien mykkäkoulusta äitini puolelta. Hölmöintä tuossa tietysti oli se että herneen nenään vetämisen aiheuttanutta tapahtumaa ei oikeasti tapahtunutkaan.
Meitä on useampi lapsi ja aikaisemmin kaikki äidin marttyyrikohtaukset ja erikoiset käyttäytymiset on lakaistu maton alle, ikään kuin tätähäntämäonainaollut-reaktiona. Nyt päätin että perkele riittää aikuisten ihmisten syyllistäminen ja tuo lapsellinen "hylkäämisrangaistus" oli lopulta vain piste ii:n päälle. Jos asiat eivät menneet niinkuin äitini oli suunnitellut, sen kyllä huomasivat kaikki lapsenlapsista lähtien. Suvun matriarkka piti siitä kyllä huolen.
Lastenlapsia ei näe eikä pidä muutenkaan yhteyttä, todennäköisesti kostoksi. Yhteydenpitoa en ole kieltänyt, päinvastoin. Kehoitin pitämään yhteyttä vaikka meidän välit etäisiä ovatkin, mutta ei ainakaan kahteen nuorimpaan ole pitänyt. Vanhimman kanssa käy vissiin kahvilla kerran vuoteen.
Nuorimpaa pitää huonosti kasvatettua, kun ei ymmärtänyt tai kestänyt esiteinin ikävaihetta. Samalla tavalla se on kasvatettu kuin muutkin lapset. Kiltti ja herkkä lapsi, joka laitteli kolme vuotta sitten 8 vuotiaana mökiltä viestiä että mummo on ihan kummallinen. Oli vetäissyt mummo marttyyrikohtauksen päälle eikä suostunut puhumaan lapselle mitään, laittoi viestiä että tuodaan lapset huomenna pois vai pääsettekö hakemaan. Se on katsokaas äitini tapa jolla toimitaan tai sitten ei toimita ollenkaan.
Sisarusten kanssa meillä on välit kunnossa, näemme tasaisin väliajoin. Tämä yksi mörkö saa velloa pahantahtoisuudessaan vapaasti.
Vuosi sitten laitoin viestiä että jos haluaa tulla nuorimman syntymäpäiväkahveille niin on vapaasti tervetullut. Vastaus oli että hänhän ei meidän oven taakse tule.
Tuo että tehdään äidin tavalla tai ei millään tavalla on niin tuttua ja aivan häpeämätöntä ja todella nöyryyttävää. Itsellä sattui mm että äiti oli saanut jostain päähånsä että tuokaa tänne snuorempi hoitoon niin voitte mennä isomman kanssa sinne juhliin. No ajattelin että oisko äiti alkanut ajattelemaan asioita ja emme ikipäivänä olisi itse pyytäneet äidiltäni hoitoapua.
No ehdimme tuskin juhlapaikalle kun äiti jo soittaa tuhahtuneen kuuloisena että hakea se lapsi hänen luotaan sinne juhliin että on se nyt tavatonta että yksi lapsi ei ole perheen mukana. Olimme juuri ehtineet kertoa juhlapaikalla että nuorempi jäi mummolle hoitoon. No haimme hänet juhliin eli äiti pääsi tavoitteeseensa eli nolaamaan ja aiheuttamaan sitä ikiaikaista hämmennystä ja pahaa mieltä, arvottomuuden tunnetta, noloutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Äitini on syntynyt 50-luvulla. Hän on ja oli todella ahkera. Viikottain siivosi kotimme perusteellisesti, teki monipuolista herkullista ruokaa, leipoi jne. Kävi sairaanhoitajana töissä ja edelleenkin tekee eläkeläisenä keikkatyötä. Hoiti kunnollisesti meidän kaikkien asiat, esim on lapsena avannut minulle ASP tilin, jonka päälle on itse saanut rakennettua hyvän elämän.
On minua ja lapsiani kohtaan hyvin rakastavainen mutta on jollain tasolla ollut aina passiivis-agressiivinen. Siis tyyliin kun kysyn esimerkkinä vaikka mitä kello on, hän vastaa että mitäpä nyt luulet kun aurinko paistaa tietystä kulmasta. En tiedä johtuuko oma epävarmuuteni juuri tästä että olen ihan koko elämäni tuntenut itseni hieman tyhmäksi ja vääränlaiseksi.
Jostain se ongelma on varmaan tehtävä. Mitä, jos etsisit jostain muualta syytä tuntemuksiisi.
Voi tätä velan elämän ihanuutta, tässä(kin) asiassa. Kun ei lapsia, on paskat vanhemmat voinut vain unohtaa ja antaa heidän vaipua unholan kautta hautaan. Ei kasvatuksessa määräileviä anoppeja eikä sukulaisia. Itse on saanut mennä ja tulla, ei huolta jälkikasvusta, tuleeko siitä nisti vai DI. Ja ei, ei sinuakaan lapsesi tule vanhana katsomaan, ja onneksi ei varsinkaan minua häiritsemään! : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita nyt yli 40-vuotiaita, jotka kokee ainoana vapauttavana tekijänä elämässään ajatuksen siitä, ettei omat toiveet ja tarpeet tule koskaan toteutumaan? Tiedän mitä toiveita ja tarpeita minulla on ollut ja näen, ettei yksikään niistä toteutunut tai johtanut mihinkään. Ja nyt kun olen luopunut niistä, mulla on ekaa kertaa vähän parempi tai ainakin vakaampi olo.
Tarve vanhempien olemassolosta tai hyvistä vanhemmista on aina. Voiko sen puute olla koskaan vapauttava tekijä kenellekään aidosti? Ei ole. Jos tarve liittyy muihin ajatuksiin tai tarpeisiin, todennäköisesti niistä selviää.
Juuri näin. Mä olen elänyt koko aikuiselämäni ilman yhteyttä vanhempiini, narsistisiin lapsenhakkaajiin, ja yllättävää kyllä päätös oli heidän, he hylkäsi kaksi vanhinta lastaan täysin ja keskittyi nuorimpaan kultalapsee .
Kyllä mun sydän on särkynyt satoja kertoja, vaikka tilanne on ollut pakko hyväksyä ja alistua siihen. Esim seuraavat tilanteet raastaa aina sydäntä
- vanhemmat ei olleet valmistujaisissa, kihlajaisissa, häissä
-vanhemmat ei onnitellet eikä mitenkään noteeranneet kun sain lapset
- vanhemmat ei olleet ristiäisissä
- vanhemmat ei ole koskaan olleet lasteni synttäreillä, jouluna, muskarin joulujuhlaesityksessä, lapsen tärkeissä tapahtumissa
- kriisin ja hädän hetkellä vanhemmat on vain lähettäneet ilkkumis- ja v*truiluviestejä, tuskaa ja hätää vaan lisäten, ei puhettakaan myötätunnosta
- ylennyksen saatuani (nimi oli lehdessä) tuli hirveä haukkumiskirje miten häpeäksi olen, miten epäonnistunut, miten mua saa hävetä (olen sukuni ensimmäinen akateeminen)Varmaan nää kuulostaa lapsellisilta, mutta on kyllä sattunut sydämeen. Kaikkein eniten silti sattui se kun vanhemmat puhelimessa huusi ja raivosi miten mulle olisi pitänyt tehdä abortti ja ta*paa jo kohtuun.
Mä olen koko elämäni yrittänyt olla hyvä ja avulias lapsi, kaikessa toiminut niin että vanhemmat olisi ylpeitä. Turha toivo. En koskaan kelpaa, ja ne tietää sen että tähän kohtaan mua just kannattaa p*ukottaa.Kyllä se tarve vanhempiin todella kestää läpi elämän, vaikka tietoisella tasolla tajuaa että mitään et tule niiltä koskaan saamaan, et mitään.
Olen pahoillani puolestasi!
Ymmärräthän, että sinussa ei ole vikaa etkä ole tätä ansainnut.
Vanhempasi ovat itse aivan rikki ja omassa kasvussaan vääristyneitä. Järkyttävää, että omat ongelmat kohdistetaan vihana lapseen.
Keskitythän asioihin, jotka tuovat sinulle iloa ja onnea.
Kaikkea hyvää
Tuo on ihan yllättävän yleistä että tietty ikäluokka (en nyt sano mikä, mutta jokainen tietää) ulkoistaa ongelmansa, ei ota vastuuta koskaan mistään omista teoistaan/sanoistaan ja käsittelee ongelmat siten, että omista lapsista valitaan syntipukki johon viha ja kiukku ja syyttely kohdistetaan. Sen syntipukki on siis kanava, johon viha ja kiukku puretaan.
T. Myös syntipukkilapsi ja vanhempien vihan ja kiukun kohde, siis ihan käsittämättömistäkin asioista -vanhempien auton rikkoontuminen, avio-ongelmat, rahaongelmat ja sukuriidat on myös minun vikani ja syyniSitten kun tuohon symtipukkiasetelmaan lisää vielä sen että se maailman mitättömin, halveksittavin, sivuutettu, vähätelty, pilkattu, jonka tarpeista ei ole koskaan vanhemmat huolehtinut on se jonka pitää olla passaamassa ja pompoteltavana kun apua tarvitaan ja ne kultahanipupusuosikkilapset vähät välittävät vanhempien avuntarpeesta eikä vanhemmat edes kuvittele häiritsevänsä ja vaivaavan heitä sehän nyt olisi hullua, vaivata nyt kunnon ihmisiä!
Sitten kun syntipukki kehtaakin olla auttamatta niin on sota käynnissä. Kyllä sitä vanhempiaan pitää auttaa, mitä se nyt on että läheisiä ei muka auteta, kyllä tuntuu pahalta ja yksinäiseltä ja kyllä ne muillakin auttaa ja aletaan puhua testamentista, sillä voi vielä viimeisen kerran loukata haudan takaakin.
Minä olen täysin syytön siihen että olen syntynyt enkä ole ansainnut tälläistä kohtelua nimenomaan omilta canhemmilta.Niin tämä!!!
Meillä sisarus, kultalapsi, on saanut valtavan määrän rahaa, apua, on ostettu autoja, ostettu asunto sille ja kaikessa hyysätään ja autetaan ja tehdään sille remonttia ja suursiivousta sun muuta.
Mä en ole 18v iän jälkeen saanut MITÄÄN, siis pennin latia rahaa, en joululahjaa, en koskaan mitään apua, en tukea, lapsistani ei ole välitetty yhtään, eivät halua edes tavata lapsiani. Mä olen siis se syntipukki jota syytetään kaikesta mihin en edes millään lailla ole osallinen.Silti mulle tuli järkytyksenä (olisi pitänyt toki ymmärtää että näin tässä käy) se että nyt n. 75v iässä vanhemmat ilmoitti että mä tuun saamaan vaan lakiosan, ovat tehneet testamentin suosikille, ja sille on jo siirretty ennakkoperintönä jotain omaisuutta.
Siltihän homma menee niin että minä olen sitten kuitenkin se jota odotetaan piiaksi auttamaan ja palvelemaan. Kultalapsi on siihen liian hieno, ja sillä kun on niin hieno työ (itse asiassa minä olen kyllä koulutetumpi ja paljon vaativammassa työssä mutta eihän vanhemmat näe sitä niin).
Olen harkinnut muuttoa 300km päähän. Tuo auttamis-hyppyytys on nyt alkamassa. se ei tule olemaan mitään kaunista avunpyyntöä, vaan käskytystä, komentelua, uhkailua, määräilyä ja helvetinmoista haukkumista.
Syntipukin osa on kaikista paskin.
Huutonaurut! Ei siis sinulle vaan vanhemmillesi. Et todellakaan muuta mihinkään ja auttamispyyntöihin vittumaisen viallinen vastaus että kyselevät jeesiä niiltä jota ovat jeesanneet. Sulle on turha soitella. Kyrvänsyylille voit ilmoittaa että koiria komennellaan, ei sinua.
Mulla on pomminvarmasti tulossa pelkkä lakiosa, mutta olen täysin sinut sen kanssa. Sellaista rahaa ei ole että pomppisin vanhempieni pillin mukaan, sen verran mulkkuja ovat. Ihan ok summa sieltä joka tapauksessa tulee, siirrän sen omille lapsille. Pärjään mainiosti ilmankin.
Vierailija kirjoitti:
50-luvun päiti ja 70-luvun lapsi, pärjätään ehkä yksi päivä samassa tilassa esim. mökillä ja sitten riittää. Koko ajan sellainen aistittavissa oleva painostava tunnelma. Tai pärjättiin pitkään, nyt ei muutamaan vuoteen olla oltu oikein missään tekemisissä. Välirikko lähti aika pienestä riidasta, ja siitä seuranneesta kuukausien mykkäkoulusta äitini puolelta. Hölmöintä tuossa tietysti oli se että herneen nenään vetämisen aiheuttanutta tapahtumaa ei oikeasti tapahtunutkaan.
Meitä on useampi lapsi ja aikaisemmin kaikki äidin marttyyrikohtaukset ja erikoiset käyttäytymiset on lakaistu maton alle, ikään kuin tätähäntämäonainaollut-reaktiona. Nyt päätin että perkele riittää aikuisten ihmisten syyllistäminen ja tuo lapsellinen "hylkäämisrangaistus" oli lopulta vain piste ii:n päälle. Jos asiat eivät menneet niinkuin äitini oli suunnitellut, sen kyllä huomasivat kaikki lapsenlapsista lähtien. Suvun matriarkka piti siitä kyllä huolen.
Lastenlapsia ei näe eikä pidä muutenkaan yhteyttä, todennäköisesti kostoksi. Yhteydenpitoa en ole kieltänyt, päinvastoin. Kehoitin pitämään yhteyttä vaikka meidän välit etäisiä ovatkin, mutta ei ainakaan kahteen nuorimpaan ole pitänyt. Vanhimman kanssa käy vissiin kahvilla kerran vuoteen.
Nuorimpaa pitää huonosti kasvatettua, kun ei ymmärtänyt tai kestänyt esiteinin ikävaihetta. Samalla tavalla se on kasvatettu kuin muutkin lapset. Kiltti ja herkkä lapsi, joka laitteli kolme vuotta sitten 8 vuotiaana mökiltä viestiä että mummo on ihan kummallinen. Oli vetäissyt mummo marttyyrikohtauksen päälle eikä suostunut puhumaan lapselle mitään, laittoi viestiä että tuodaan lapset huomenna pois vai pääsettekö hakemaan. Se on katsokaas äitini tapa jolla toimitaan tai sitten ei toimita ollenkaan.
Sisarusten kanssa meillä on välit kunnossa, näemme tasaisin väliajoin. Tämä yksi mörkö saa velloa pahantahtoisuudessaan vapaasti.
Vuosi sitten laitoin viestiä että jos haluaa tulla nuorimman syntymäpäiväkahveille niin on vapaasti tervetullut. Vastaus oli että hänhän ei meidän oven taakse tule.
Kuulostaapa tutulta.
Minäkin olen 70-luvun lapsi ja äitini 50-luvulta.
Minunkin äidilläni on ollut sama toimintatapa, eli kaikki hänen ehdoillaan tai sitten ei ollenkaan.
Lapsuus ja nuoruus meni äidin tarpeiden täyttämiseen, äitini ei lainkaan ymmärrä, että muillakin on tarpeita.
Tämä on hiertänyt viime aikoina kovastikin, koska äitini ylittää kaikki rajat minun lasteni kohdallakin ja minun lasteni pitäisi myös täyttää äitini tarpeita.
Tyttäreni ovat kuitenkin saaneet erilaisen kasvatuksen kuin minä, ja pitävät puolensa, rajansa ja vaistomaisesti vastaavat kyllä toisten tarpeisiin empatialla, mutta ymmärtävät kuitenkin vastavuoroisuuden tärkeyden. Eivät siis vastaa äitini syyllistämiseen, marttyyrin elkeisiin jne.
Etäisyyttä oli kuitenkin pakko ottaa, eihän lasten tarvitse joutua tasapainoilemaan marttyyrimummon tarpeiden ja omien rajojen välillä.
Lisäksi äitini vähättelee, mitätöi ja piikkittelee minua enemmän tai vähemmän näkyvästi aina tavatessamme. Jouduin tunnustamaan itselleni, että näin on ollut aina ja että äiti opetti saman tavan sisaruksillenikin.
Meillä siis oli näitä sairaita kultalapsi/syntipukkilapsi-kuvioita lapsuuden perheessäni ja kuviot eivät pahemmin olleet muuttuneet, vaikka lapset ovat jo nelikymppisiä.
Muutama viikko sitten rysähti oikein kunnolla. Äidilläni oli ollut jotain kinaa sisareni kanssa, ilmeisesti siskoni oli puhunut ikävästä asiasta, joka oli tapahtunut lapsuudessaan. Äitini oli saanut taattuun tyyliinsä marttyyrikohtauksen ja soitti minulle, kaataen pahan olonsa minun niskaani ja odotti, että selvittäisin asiaa siskoni kanssa.
Kun en ottanut marttyyrikohtausta ja asian selvittelyä kontolleni, ikäväkseni joudun tunnustamaan, että kamelin selkä katkesi ja olin ehkä suorapuheisempi kuin välttämätöntä olisi ollut.
Nyt emme ole olleet puheissa viikkoihin ja taidan pitää asiantilasta todella paljon.
En jaksa enää elää äitini tarpeet ja haluamiset etusijalla, en jaksa enää näitä soittelukarusellejä, joissa vatkataan asiat ihan solmuun, en jaksa enää olla vähättelyn ja mitätöinnin kohde.
Toivon, että olisin pannut stopin tälle kaikelle jo vuosia sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
50-luvun päiti ja 70-luvun lapsi, pärjätään ehkä yksi päivä samassa tilassa esim. mökillä ja sitten riittää. Koko ajan sellainen aistittavissa oleva painostava tunnelma. Tai pärjättiin pitkään, nyt ei muutamaan vuoteen olla oltu oikein missään tekemisissä. Välirikko lähti aika pienestä riidasta, ja siitä seuranneesta kuukausien mykkäkoulusta äitini puolelta. Hölmöintä tuossa tietysti oli se että herneen nenään vetämisen aiheuttanutta tapahtumaa ei oikeasti tapahtunutkaan.
Meitä on useampi lapsi ja aikaisemmin kaikki äidin marttyyrikohtaukset ja erikoiset käyttäytymiset on lakaistu maton alle, ikään kuin tätähäntämäonainaollut-reaktiona. Nyt päätin että perkele riittää aikuisten ihmisten syyllistäminen ja tuo lapsellinen "hylkäämisrangaistus" oli lopulta vain piste ii:n päälle. Jos asiat eivät menneet niinkuin äitini oli suunnitellut, sen kyllä huomasivat kaikki lapsenlapsista lähtien. Suvun matriarkka piti siitä kyllä huolen.
Lastenlapsia ei näe eikä pidä muutenkaan yhteyttä, todennäköisesti kostoksi. Yhteydenpitoa en ole kieltänyt, päinvastoin. Kehoitin pitämään yhteyttä vaikka meidän välit etäisiä ovatkin, mutta ei ainakaan kahteen nuorimpaan ole pitänyt. Vanhimman kanssa käy vissiin kahvilla kerran vuoteen.
Nuorimpaa pitää huonosti kasvatettua, kun ei ymmärtänyt tai kestänyt esiteinin ikävaihetta. Samalla tavalla se on kasvatettu kuin muutkin lapset. Kiltti ja herkkä lapsi, joka laitteli kolme vuotta sitten 8 vuotiaana mökiltä viestiä että mummo on ihan kummallinen. Oli vetäissyt mummo marttyyrikohtauksen päälle eikä suostunut puhumaan lapselle mitään, laittoi viestiä että tuodaan lapset huomenna pois vai pääsettekö hakemaan. Se on katsokaas äitini tapa jolla toimitaan tai sitten ei toimita ollenkaan.
Sisarusten kanssa meillä on välit kunnossa, näemme tasaisin väliajoin. Tämä yksi mörkö saa velloa pahantahtoisuudessaan vapaasti.
Vuosi sitten laitoin viestiä että jos haluaa tulla nuorimman syntymäpäiväkahveille niin on vapaasti tervetullut. Vastaus oli että hänhän ei meidän oven taakse tule.Kuulostaapa tutulta.
Minäkin olen 70-luvun lapsi ja äitini 50-luvulta.
Minunkin äidilläni on ollut sama toimintatapa, eli kaikki hänen ehdoillaan tai sitten ei ollenkaan.
Lapsuus ja nuoruus meni äidin tarpeiden täyttämiseen, äitini ei lainkaan ymmärrä, että muillakin on tarpeita.
Tämä on hiertänyt viime aikoina kovastikin, koska äitini ylittää kaikki rajat minun lasteni kohdallakin ja minun lasteni pitäisi myös täyttää äitini tarpeita.
Tyttäreni ovat kuitenkin saaneet erilaisen kasvatuksen kuin minä, ja pitävät puolensa, rajansa ja vaistomaisesti vastaavat kyllä toisten tarpeisiin empatialla, mutta ymmärtävät kuitenkin vastavuoroisuuden tärkeyden. Eivät siis vastaa äitini syyllistämiseen, marttyyrin elkeisiin jne.
Etäisyyttä oli kuitenkin pakko ottaa, eihän lasten tarvitse joutua tasapainoilemaan marttyyrimummon tarpeiden ja omien rajojen välillä.
Lisäksi äitini vähättelee, mitätöi ja piikkittelee minua enemmän tai vähemmän näkyvästi aina tavatessamme. Jouduin tunnustamaan itselleni, että näin on ollut aina ja että äiti opetti saman tavan sisaruksillenikin.
Meillä siis oli näitä sairaita kultalapsi/syntipukkilapsi-kuvioita lapsuuden perheessäni ja kuviot eivät pahemmin olleet muuttuneet, vaikka lapset ovat jo nelikymppisiä.
Muutama viikko sitten rysähti oikein kunnolla. Äidilläni oli ollut jotain kinaa sisareni kanssa, ilmeisesti siskoni oli puhunut ikävästä asiasta, joka oli tapahtunut lapsuudessaan. Äitini oli saanut taattuun tyyliinsä marttyyrikohtauksen ja soitti minulle, kaataen pahan olonsa minun niskaani ja odotti, että selvittäisin asiaa siskoni kanssa.
Kun en ottanut marttyyrikohtausta ja asian selvittelyä kontolleni, ikäväkseni joudun tunnustamaan, että kamelin selkä katkesi ja olin ehkä suorapuheisempi kuin välttämätöntä olisi ollut.
Nyt emme ole olleet puheissa viikkoihin ja taidan pitää asiantilasta todella paljon.
En jaksa enää elää äitini tarpeet ja haluamiset etusijalla, en jaksa enää näitä soittelukarusellejä, joissa vatkataan asiat ihan solmuun, en jaksa enää olla vähättelyn ja mitätöinnin kohde.
Toivon, että olisin pannut stopin tälle kaikelle jo vuosia sitten.
Tämä teksti voisi olla sanasta sanaan minun kirjoittamani, ikävå kyllä.
Viiskymppisten ja liki lasten äitinä varon kaikin tavoin puheitani etten utsi enkä sotkeennu ja etten loukkaa miniöitä tai suututa.
Halailu ei ole ollut minulle hämäläisenä perinnettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap: n teksti kuulosti hyvin pitkälti omalta lapsuudeltani.
Äiti (yh) oli hyvin rajoittunut, usein kireä, mistään ei puhuttu kunnolla, sukupuolikasvatus ym naiseksi tuleminen opittiin kavereilta ja koulusta, kasvatus oli sitä että jos kaikki meni ok oltiin ihan normaalisti ja jos ei mennyt hyvin niin hän huusi, ei asioita sen kummemmin selvitetty eikä koskaan kysytty miltä minusta tuntuu, lapsena 70 luvun alussa oli tyypillistä saada vielä selkäänsä tai ainakin tukkapöllyt.
Hän ei kysele henkilökohtaisia asioita eikä ole puhunut omista asioistaan yhtään mitään vieläkään, vaikka on jo pian 75.
Suhteemme oli teinivuosinani varsin hankala suorastaan raivokas, inhosin ja häpesin häntä. Lähdin pois kotoa 17 heti kun se vaan oli mahdollista, sittemmin välimme ovat olleet muodollisen ok vaikkemme olekaan läheisiä. Olen asunut n 500 km päässä joten en tapaa häntä kuin 1- max 2x vuodessa. Tämä on ollut minulle helpotus - puhelu 1x kk riittää.
Äitini oli todella nuori meidät 2 lasta saatuaan (varmaan itsekin ihan teini vielä silloin ), ei siihen aikaan ole kukaan tunteillut sillä tavalla kuin nykyään. Lapset vaan oli osa perhettä ja niiden ravinnosta ja muista tärkeimmistä tarpeista huolehdittiin eikä meille turhaan hempeilty, ei kehuttu ei kannustettu jos ei myöskään kyllä vähätelty. Näin hänet itsekin varmaan oli kasvatettu ja oli joutunut itsenäistymään liian varhain.Kärsitkö jotenkin äitisuhteestasi? Saitte ruokaa, eikä teitä vähätelty. Se on jo paljon perusvanhemmuutta noina aikoina. Normiteinit, jotka saivat ilmaista itseään ja sen jälkeiset kuviot, itse en voinut mitenkään koskaan ilmaista mitään. Väkivaltainen kasvatus ei ole kyllä mitenkään hyväksyttävää, minun äitini oli kateellinen ja käskytti muita kaltoinkohtelemaan, syrjimään minua lapsesta asti. Mutta jotain sellaista ei ole tapahtunut, etteikö sinulla olisi muuten kaikki suht hyvin, paitsi oltiin neutraaleja lapsille, ei edes vähätelty. Voin kertoa paljon lapsen vähättelysta kokemuspohjalta. Ruokaakin saitte, itse en saanut. Mikä ongelma?
Vastaat ihmiselle, joka on juuri selittänyt mitä on olla kaltoinkohdeltu lapsi. Tietenkin tuon jälkeen kärsii äitisuhteestaan, noilla näkymin loppuun asti. Tiedoksi sulle, että kun lapsia kohta oltiin kyllä oikeasti neutraaleja, joka ilmeni suuresti välinpitämättömyytenä, siinä oli vanhemmuus mitätöntä, täysin mitätöntä. Äidin kateellisuus tyttölastaan kohtaan on hyvin tuttua, äärimmäisen sairasta käytöstä äidin puolelta. Erittäin tuttua tuokin, että äiti puhuaa lapsen selän takana valheita lapsista, pyrkien saamaan muut syrjimään lasta. Tätä voi jatkua pitkään, ellei kuulijalla ole älyä havannoida äidin käytöstä. Kuuliaiset kuulijat, narsistin kohteet, eivät yleensä uskalla tutustua lapseen, eivät ota kontaktia. Kontakti on yleensä väkinäistä, joskus kerran vuodessa sanoen lapselle, uhrille jotain, kliseitä ilma mitään kiinnostusta itse lapseen. Itse en saanut ruokaa, olin lapsena ja nuorena liian laiha nuoreen aikuisuuteen asti. Omillani eläessä, en osannut ruokaa syödä kuin vain liian vähän, sitä kaverini aina ihmettelivät, miten voin elää sillä määrällä. Puolikas leipä, jossa oli päällä voin ja leivän juuri peittävän juustoviipaleiden päällä tomaattia, kurkkua, muista leivänpäällisiä en ollut kokenut niitä mahdollisuuksia ikinä kotona ollessa. Äitini oli pullea, opin että pulleaksi tullaan kun syö mitä huvittaa varsinkin syystä ettei kiinnosta läheiset - kun itsellä paljon ongelmia, ei itsestään saatika lapsistaaan tai puolisostaan.
Onpa terapeuttista lukea tätä keskustelua ja todeta että niin monella muullakin on samanlaista. En tiedä mikä tunnelukko näillä 40-50 -luvulla syntyneillä on, ehkä sodan käyneillä vanhemmilla ja ajan ilmapiirillä on ollut vaikutusta asiaan ja myöhemmällä iällä toimintamallit ovat niin lukkiutuneet että niitä on mahdoton muuttaa.
Itse pidän välit v. 50 syntyneeseen äitiini kohtuullisina, käyn hänen luonaan säännöllisesti kuuntemassa jaarittelua ihmisistä joita en tunne ja kuskaan tarvittaessa. Tuntuu että hän on kyvytön vastavuoroiseen keskusteluun ja sanat kiitos tai anteeksi eivät kuulu sanavarastoon. Kiitoksen olen joskus sentään kuullut vaimeasti hänen suustaan mutta rehellisesti sanoen en ole koskaan kuullut hänen pyytävän anteeksi keneltäkään.
Yritän hyväksyä että hän on mikä on ja pitää välit häneen asiallisina.
Tutulta kuulostaa. Iso veljeni ja muut veljeni saivat usein mitä halusivat , minä viimeisenä jonossa. Näin oli aina kotona. Kotitöihin heidän ei tarvinnut osallistua, tietenkään. Toki lähdin kotoa aika aikaisin, enkä sitä ole katunut. Vaikka on ollut maailmalla vastoinkäymisiä niin niistä on selvitty. Kyllä ymmärrän oikein hyvin miten voi äiti olla vaikea ja aina puhutaan lasten murrosiästä. Näitä äidin syrjimiä lapsia löytyy kyllä varmaan paljon. Ei voi ymmärtää. Omalle lapselleen haluaa aina parasta.
Uneksija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Iso veljeni ja muut veljeni saivat usein mitä halusivat , minä viimeisenä jonossa. Näin oli aina kotona. Kotitöihin heidän ei tarvinnut osallistua, tietenkään. Toki lähdin kotoa aika aikaisin, enkä sitä ole katunut. Vaikka on ollut maailmalla vastoinkäymisiä niin niistä on selvitty. Kyllä ymmärrän oikein hyvin miten voi äiti olla vaikea ja aina puhutaan lasten murrosiästä. Näitä äidin syrjimiä lapsia löytyy kyllä varmaan paljon. Ei voi ymmärtää. Omalle lapselleen haluaa aina parasta.
Niin haluaa enkä pysty käsittämään miksi oma äitini on aina halunnut ja yhä haluaa minulle vain pahaa.
Kun sain esikoisen niin huomasin kuinka vähän minusta on kotona välitetty ja huolehdittu, olen ollut aivan oman onneni nojassa mitä nyt vanhemmat äiti etunenässä on töninyt kohti ojaa.
Alue: Aihe vapaa
Moni on jo terapiassa, turhaan siellä huutelet. Terapiaan hakeudutaan, koska kaltoinkohdeltu haluaa mm. nukkua yönsä ilman painajaisia, päästä eroon järkyttävän kauheista muistoista, haluaa päästä narsistin vallasta irti ja keskittyä täysipainoisesti hyvällä tavalla omaan elämään, lapsiinsa ja puolisoonsa. Ei haluta jatkaa sitä opittua tapaa muille jatkaen, mitä kotona sai lapsena osaksensa ja vanhemmuudesta vanhempien esimerkkeinä. Tämä on tervemielisien ihmisen tapa, hakea muutosta. Mielenterveydeltään sairaat eivät edes ymmärrä tai halua missään tapauksessa muuttua lastaan hyvin kohtelevaksi vanhemmaksi. Muutoksen hakeminen on erittäin arvostettavaa ja muutos lisäksi kunnioitettavaa, nostan hattua kaikille heille jotka sitä työstävät. Terapia on myös siinä mielessä täydellinen tapa avautua omista vanhemmista ja huonosta kasvatuksesta, ettei siellä tulla ivaamaan kaltoinkohdeltua p**kan jauhamisesta, vaan suhtaudutaan asiallisesti asialliseen ongelmaan. Tässä ketjussa vertaistuki on osoittautunut äärimmäisen arvokkaaksi, jopa terapian korvikkeeksi. Voit miettiä kommentiasi. Rahalliselta kannalta kun aihe sinuun noin kolahtaa, että sinunkin veroeurosi säästyvät, kun asiat puidaan täällä. Jos ei raha kolahda, niin ehkä ketju sattuu omaan nilkkaasi sieltä nurjalta puolelta. Se kuulostaisikin hyvin tunnistettavalta.