Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (871)
Hanki isompi asunto tai hae asunto heille sinun kunnasta niin että vanhempasi voivat asua luonanne. Sen he ovat ansainneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan epäjohdonmukainen aloitus. Ensin vika on olevinaan vanhempien jutuissa, mutta sitten horistaankin tuppukylän yleisestä tunnelmasta. Sekä maalla että Helsingin kantakaupungissa asuneena olen vakaasti sitä mieltä, että ihminen projisoi näihin asuinpaikkakeskusteluihin aina lähinnä omaa persoonaansa. Tarkoittaa mm. sitä vanhaa viisautta, että tylsillä ihmisillä on tylsää. Jos ajatus naakkojen tarkkailusta aiheuttaa paniikkikohtauksen niin kannattaa ehkä tarkastella sisintään ja miettiä, mistä moinen. Ja jos naapurusto on kovin "mielenkiintoinen" niin se on vakituisen asukkaan näkökulmasta usein pikemminkin huono asia.
Mä en ole ikinä edes ymmärtänyt, mikä se on se "yleinen ilmapiiri" tai tunnelma, joka paikassa x pitäisi löytyä. En mä ole missään asuessani kuljeskellut kylillä erityisesti aistiakseni jotain ihmeellisiä fiiliksiä. Kyllä ne oleelliset fiilikset tulee ihan sen oman elämän ja omien tekemisten kautta. Mulle riittää se, että naapurit eivät ole täysiä persläpiä - ja vielä parempi, jos niitä ei ole ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää jo omaa vanhuutta kun sekin on edessä. Miten haluatte että lapset suhtatuvat jos/kun " pää ei enää toimi" kuin nuorempana. Siitä mietinnästä voi saada jopa jotain siihen miten nyt omiin vanhempiinsa tulisi suhtautua ja heitä kohdella. Ei auta se, mutta kun minä..
Oivallinen neuvo👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ap. Äitini asuu satojen kilometrien päässä. Minulla ei ole ajokorttia ja julkisilla matkassa on monta vaihtoa. Päiväseltään ei voi käydä, eikä äiti jaksa pitkiä vierailuja. Äitini asui ennen lähellä, mutta sairastuessaan halusi kauemmas, kotiseudulleen. Luotti varmaan siihen, että veljeni autoilee vähän väliä hänen luokseen matkojen takaa ja hoitaa kaiken, mutta sitten veljeni kuoli.
En todellakaan tiedä miten nämä äidin "lopun ajat" saan hoidettua. Lapseni kyydillä voin silloin tällöin päästä. Miestä en halua edes pyytää. Äitini kun on koko ikänsä ollut mielestään viaton uhri, jolla olisi ollut ottajia vaikka kuinka, mutta hän valitsi isäni, jonka kauheutta hän on minulle aina valittanut. Luonnollisesti myös mieheni ja hänen sukunsa ovat kauheita ja äitini ihan loukkaantui, kun en halunnut alkaa heitä haukkua. Mieheni on kyllä aikanaan tämän asenteen huomannut.
Ennen kaikkea tämä on hyvin opettanut sen miten itse haluan elämäni elää. En katkeroituneena uhrina.
Yrittäkää saada muutettua hänet lähemmäksi. Ei tuohon surkeuteen muukaan auta. Helpottaisi omaa tilannettasi. Tunnen kaksikin ihmistä, joista toinen toi äitinsä lähelle omaa kotiaan, toinen molemmat vanhemmat. Ihan mahdottomia ne useiden satojen kilsojen ajot vähän väliä, jos itse on yhä työelämässä ja varsinkin, ellei ole.
Kun hoivattvat vanhenee, ikääntyvät hoivaajatkin ja sitten käy vaikeaksi.
Olin asennoitunutkin niin, että kun äitini asui ihan lähellä, että hoidan hänelle kauppakäyntejä ym. kun hän ei enää jaksa. Sitten hän yhtäkkiä halusi kotiseudulleen, kun täällä on niin ikäviä ihmisiä ja jälkeenpäin hän sanoi, että halusi pois läheltäni, kun pitkäaikaissairaus paheni. Ei halua olla vaivoiksi, ei halua hoivaa. Eli ei siis haluaisi muuttaa tänne. Eikä varmasti halua, että pesen häntä tms. Alkaa nyt olla siinä kunnossa. Siellä hänen asuinpaikkakunnallaan tällainen kotiapu sinänsä toimii ihmeen hyvin.
Mutta siis vähän surkuhupaisaa on, että hän ei halua olla vaivoiksi ja sitähän hän juuri tulee olemaan, kun "lopun ajoissa" lienee aika paljon hoidettavia asioita. Vähävarainen veljeni nöyrästi autoili noita satojen kilometrien matkoja. Ja äidilläni on ihme oletus, että mieheni minua kuskaa hänen luokseen kaiken sen kohtelun jälkeen mitä sai häneltä osakseen. Minusta siihen ei ole mitän syytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ennen maalta muutettiin ruvettiin kovin hienoiksi. Puoli vuotta kaupungissa ja kotona käymään. "Mikä se tuo valkoinen lintu joka sanoo kotkot". Oltiin niin hienoja että. Sama kai aloittajalla kyseessä. Pari yötä maaseudulla ylivoimaista. Kun lintujakin. ( joiden seuraaminen ja tunnistaminen on kivaa.)
Mistä vuosituhannesta sinä puhut?
Minun isovanhempanikin olivat asuneet kaupungissa 1900-luvun alusta saakka.
Aloittajan vanhemmat asuvat edelleen maalla ja hön on maalta muuttanut. Teinin asenne, äh, maalla tylsää. Niinhän siellä tietysti onkin nuoren näkökulmasta jos ei hyviä liikenneyhteyksiäkään.
Miten ap on voinut 15 v muuttaa kotoaan pois jos kuitenkin peruskouluajan lapsi? Peruskoulu päättyy 16-vuotiaana. Eikä taatusti voinut vuokria maksaa itse kun kertoo koulua käyneensä
Kylläpä tämä nyt herättää kiukkua. Sinustako on aivan normaalia ja hyväksyttävää, ettei lapsella ole ystäviä eikä mieleisiä harrastuksia koko lapsuutensa aikana? Edes kirjastoon ei pääse, kun sellaista ei ole.
Kyllä, menin 15-vuotiaana lukioon, asuin halvimmassa mahdollisessa solussa ja kävin töissä maksaakseni vuokran ja oppikirjat. Osan kirjoista lainasin kirjastosta. Elin äärettömässä niukkuudessa kunnes 17-vuotiaana sain huomattavasti paremman työpaikan. Vanhempani olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt hakeutua ”lähikouluun” joka on 40 kilometrin päässä. Sain kuitenkin vääntämällä väännettyä itseni toiselle paikkakunnalle kokonaan.
Yötyöhon eli lehdenjakoonkin on aina ollut 18 vuoden ikäraja.
Ehkä jakoi mainoksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taas tällainen itsekäs inisijä aloittanut keskustelun, jota täällä käydään viikosta toiseen. Toivottavasti käyttäydyt joskus niin omahyväisesti ja omalla nimelläsi, että saat syytteen vanhempiesi heitteillejätöstä.
Tiedoksi, heitteillepanorikos edellyttää, että sen tekijällä on erityinen huolenpitovelvollisuus (vanhemmalla lapseen, omaishoitajalla hoidettavaan, viran puolesta). Lapsella vanhempaansa ei tällaista roolia ole.
Vierailija kirjoitti:
Se ja vielä sekin kun vanhemmat alkaa selkeästi pehmenemään päästään ja ahdistaa sekin kun eivät ole enää sellaisia normaaleja teräviä itsejään kuin joskus keski-ikäisinä vielä. Silloin pystyi hyvin mielin kysymään vanhemmilta neuvoa kun heitä piti automaattisesti viisaampina mutta nyt se kuppi näyttää kääntyneen ja vanhemmat sen sijaan kyselee minulta neuvoa mitä yksinkertaisimmissakin asioissa, kuten kanavan valitsemisessa televisiosta vaikka ihan samalla tavallahan ne edelleen toimii kuten silloin aikoinaankin.
Sinulla oli oikeus kysyä neuvoa vanhemmiltasi, mutta heillä ei ole samaa oikeutta... Et ole kasvanut aikuiseksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan ainut lapsi. Mietin vain, että jollet sinä käy vanhempia katsomassa, niin kukaan ei käy.
Vähän ihmettelen tilannetta. Ilmeisesti elämäsi on nyt aivan hyvää, sinulla on mies, ehkä lapsiakin. Sinulla ei ole mitään kurjia kokemuksia vanhemmistasi. Silti kerrot, että lähinnä käyt säälistä vierailuilla. Etkö tunne mitään lämpöä, kiintymystä, iloa suhteessa vanhempiisi. Miksi ajattelet, että vanhempiesi pitäisi osata keskustella juuri niistä aiheista, jotka sinua kiinnostavat. Miksi et voi ajatella, että toisit perheesi kanssa iloa heidän elämäänsä. Veisit vaikka jotain hyvää syötävää, kukkia jne. Olisit auringonpaiste käynneilläsi. Tuntuisi, että sinulla on siihen nyt resursseja.
Ensi kerralla otat perheesi mukaan ja teette reissusta hyvän. Ole antaja, älä ole ottaja.
En tiedä, ohitinko masennusfiiliksesi liian kepeästi. Jotenkin tekstistäsi vain tuli tunne, että piehtaroit menneissä liikaakin ja se estää nauttimasta kotikäynneistä.
Pakko se on myöntää. En tunne mitään positiivista heitä kohtaan, enkä varmaan ole tuntenut aikaisemminkaan. Vasta nyt uskalla olla rehellinen itselleni. He eivät olleet varsinaisesti huonoja vanhempia mutta erittäin etäisiä. En ole ikinä nauttinut kotikäynneistä, vaikka löydän iloa paljon muista asioista.
Vanhempani eivät halua minulta mitään syötävää, ja viimeksi kun kukkia toin niin olivat vääränlaisia. Vaikea tuoda iloa heille.
Tämä muun perheen ottaminen mukaan tässä onkin iso haaste. Kukaan ei sinne halua mennä. Lapsilla on harrastukset ja ystävät kuvioissa viikonloppuisinkin, ja tuntuisi todella väärältä sanoa heille, että pitäisi mennä mummolaan vaikka väkisin ja pakotettuna. Minulle se on erityisen vaikeaa sanoa lapselle, että nyt ei vietetä aikaa ystävien kanssa kun ystävät ovat juurikin se asia jota minulla ei lapsuudessa ollut.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää jo omaa vanhuutta kun sekin on edessä. Miten haluatte että lapset suhtatuvat jos/kun " pää ei enää toimi" kuin nuorempana. Siitä mietinnästä voi saada jopa jotain siihen miten nyt omiin vanhempiinsa tulisi suhtautua ja heitä kohdella. Ei auta se, mutta kun minä..
Mä haluan, että aikanaan mun lapset laittaa mulle myllynkiven kaulaan ja kippaavat tohon läheiseen järveen. Siis sitten, jos muutun heille pelkäksi rasitteeksi ja toistan samoja juttuja päivästä toiseen. Varsinkin, jos olen huonotuulinen ja vain märisen kaikesta. Mun muistisairas äitini jaksoi vielä silloin, kun oli jo ihan suu auki sängyn pohjalla makaava viittä vaille vainaja, nauraa iloisesti, kun näytin sille kännykästäni hauskoja kissavideoita. Jos olisi alkianut märisermään, että mitä sinäkin tuilet tänne nolita kissavideoita näyttämään, niin takuulla en olisi enää mennyt.
Mun lapset näki, millaista mulla oli äidin eli heidän mumminsa viimeiset vuodet. Ollaan puhuttu asiasta ja ymmärtävät hyvin, että MINÄ en halua heille samanlaista elämää - tai ei se nyt edes mitään elämää oikeasti ollutkaan - sitten, kun mä olen yhtä horisko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tällainen itsekäs inisijä aloittanut keskustelun, jota täällä käydään viikosta toiseen. Toivottavasti käyttäydyt joskus niin omahyväisesti ja omalla nimelläsi, että saat syytteen vanhempiesi heitteillejätöstä.
Tai kunnianloukkauksesta, yksityisasioiden levittelystä
Tiedoksi, kunnianloukkausrikos edellyttää niin loukatun kuin loukkaajankin tunnistettavuutta, jota nimettömällä keskustelupalstalle ei ole. Lisäksi kyseessä on asianomistajarikos, josta naakkojen katselijamummon itsensä pitäisi rikosilmoitus tehdä.
Sama koskee "yksitysiasioiden levittelyä'" eli lakikielellä rikosnimike on yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan ainut lapsi. Mietin vain, että jollet sinä käy vanhempia katsomassa, niin kukaan ei käy.
Vähän ihmettelen tilannetta. Ilmeisesti elämäsi on nyt aivan hyvää, sinulla on mies, ehkä lapsiakin. Sinulla ei ole mitään kurjia kokemuksia vanhemmistasi. Silti kerrot, että lähinnä käyt säälistä vierailuilla. Etkö tunne mitään lämpöä, kiintymystä, iloa suhteessa vanhempiisi. Miksi ajattelet, että vanhempiesi pitäisi osata keskustella juuri niistä aiheista, jotka sinua kiinnostavat. Miksi et voi ajatella, että toisit perheesi kanssa iloa heidän elämäänsä. Veisit vaikka jotain hyvää syötävää, kukkia jne. Olisit auringonpaiste käynneilläsi. Tuntuisi, että sinulla on siihen nyt resursseja.
Ensi kerralla otat perheesi mukaan ja teette reissusta hyvän. Ole antaja, älä ole ottaja.
En tiedä, ohitinko masennusfiiliksesi liian kepeästi. Jotenkin tekstistäsi vain tuli tunne, että piehtaroit menneissä liikaakin ja se estää nauttimasta kotikäynneistä.
Pakko se on myöntää. En tunne mitään positiivista heitä kohtaan, enkä varmaan ole tuntenut aikaisemminkaan. Vasta nyt uskalla olla rehellinen itselleni. He eivät olleet varsinaisesti huonoja vanhempia mutta erittäin etäisiä. En ole ikinä nauttinut kotikäynneistä, vaikka löydän iloa paljon muista asioista.
Vanhempani eivät halua minulta mitään syötävää, ja viimeksi kun kukkia toin niin olivat vääränlaisia. Vaikea tuoda iloa heille.
Tämä muun perheen ottaminen mukaan tässä onkin iso haaste. Kukaan ei sinne halua mennä. Lapsilla on harrastukset ja ystävät kuvioissa viikonloppuisinkin, ja tuntuisi todella väärältä sanoa heille, että pitäisi mennä mummolaan vaikka väkisin ja pakotettuna. Minulle se on erityisen vaikeaa sanoa lapselle, että nyt ei vietetä aikaa ystävien kanssa kun ystävät ovat juurikin se asia jota minulla ei lapsuudessa ollut.
Eli nyt kyse ei olekaan ollenkaan paikasta eikä oikein jutuistakaan vaan teidän vaikeasta suhteesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi kun olisin saanut rakkaan äitini asumaan kanssani ulkomaille. Ei olisi ollut mitään pelättävää. Päinvastoin.
Asua Lapin korvessa ihan yksin.Siellähn asuu sisäänpäin lämpiävää kansaa, ei ole suuremmin tuttavia.
Minun rakkaalla äidillä oli kovin kohtalo mitä ihminen voi saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tällainen itsekäs inisijä aloittanut keskustelun, jota täällä käydään viikosta toiseen. Toivottavasti käyttäydyt joskus niin omahyväisesti ja omalla nimelläsi, että saat syytteen vanhempiesi heitteillejätöstä.
Tai kunnianloukkauksesta, yksityisasioiden levittelystä
Tiedoksi, kunnianloukkausrikos edellyttää niin loukatun kuin loukkaajankin tunnistettavuutta, jota nimettömällä keskustelupalstalle ei ole. Lisäksi kyseessä on asianomistajarikos, josta naakkojen katselijamummon itsensä pitäisi rikosilmoitus tehdä.
Sama koskee "yksitysiasioiden levittelyä'" eli lakikielellä rikosnimike on yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen.
No nimettömiähän täällä ollaan mutta monen jutut sukulaisistaan täyttäisivät live-elämässä nuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ap. Äitini asuu satojen kilometrien päässä. Minulla ei ole ajokorttia ja julkisilla matkassa on monta vaihtoa. Päiväseltään ei voi käydä, eikä äiti jaksa pitkiä vierailuja. Äitini asui ennen lähellä, mutta sairastuessaan halusi kauemmas, kotiseudulleen. Luotti varmaan siihen, että veljeni autoilee vähän väliä hänen luokseen matkojen takaa ja hoitaa kaiken, mutta sitten veljeni kuoli.
En todellakaan tiedä miten nämä äidin "lopun ajat" saan hoidettua. Lapseni kyydillä voin silloin tällöin päästä. Miestä en halua edes pyytää. Äitini kun on koko ikänsä ollut mielestään viaton uhri, jolla olisi ollut ottajia vaikka kuinka, mutta hän valitsi isäni, jonka kauheutta hän on minulle aina valittanut. Luonnollisesti myös mieheni ja hänen sukunsa ovat kauheita ja äitini ihan loukkaantui, kun en halunnut alkaa heitä haukkua. Mieheni on kyllä aikanaan tämän asenteen huomannut.
Ennen kaikkea tämä on hyvin opettanut sen miten itse haluan elämäni elää. En katkeroituneena uhrina.
Yrittäkää saada muutettua hänet lähemmäksi. Ei tuohon surkeuteen muukaan auta. Helpottaisi omaa tilannettasi. Tunnen kaksikin ihmistä, joista toinen toi äitinsä lähelle omaa kotiaan, toinen molemmat vanhemmat. Ihan mahdottomia ne useiden satojen kilsojen ajot vähän väliä, jos itse on yhä työelämässä ja varsinkin, ellei ole.
Kun hoivattvat vanhenee, ikääntyvät hoivaajatkin ja sitten käy vaikeaksi.
Olin asennoitunutkin niin, että kun äitini asui ihan lähellä, että hoidan hänelle kauppakäyntejä ym. kun hän ei enää jaksa. Sitten hän yhtäkkiä halusi kotiseudulleen, kun täällä on niin ikäviä ihmisiä ja jälkeenpäin hän sanoi, että halusi pois läheltäni, kun pitkäaikaissairaus paheni. Ei halua olla vaivoiksi, ei halua hoivaa. Eli ei siis haluaisi muuttaa tänne. Eikä varmasti halua, että pesen häntä tms. Alkaa nyt olla siinä kunnossa. Siellä hänen asuinpaikkakunnallaan tällainen kotiapu sinänsä toimii ihmeen hyvin.
Mutta siis vähän surkuhupaisaa on, että hän ei halua olla vaivoiksi ja sitähän hän juuri tulee olemaan, kun "lopun ajoissa" lienee aika paljon hoidettavia asioita. Vähävarainen veljeni nöyrästi autoili noita satojen kilometrien matkoja. Ja äidilläni on ihme oletus, että mieheni minua kuskaa hänen luokseen kaiken sen kohtelun jälkeen mitä sai häneltä osakseen. Minusta siihen ei ole mitän syytä.
No, jos kotiapu toimii (kotihoito?), niin sillä tietysti pärjäilee.
Voisi myös palkata siivoojan, niin pysyy paikat kunnossa ja tapaa myös ihmisiä. Silloin voisit harventaa käyntejä hyvällä omalla tunnolla.
Lähipiiristä sekä omastakin kokemuksesta olen huomannut, että kun ikää ja vaivoja tulee riittävästi ja avun tarve kasvaa, niin unohtuvat ne voimain päivien tiukat asenteet ja huonokin miniä / vävy alkavat tuntua kunnon ihmisiltä. :D
70-vuotiaat ovat syntyneet aivan erilaiseen maailmaan kuin mikä se on nyt. Heidän aikanaan ei vatvottu omia tunteita eikä tuntemuksia 24/7 vaan tehtiin töitä ja yritettiin vaurastua.
Vierailija kirjoitti:
Oma isäni asuu samassa pihipiirissä kuin meidän perhe. Joten vaikka näen isääni usean kerran viikossa niin useimmiten jutut on muisteluja hänen nuoruudestaan ja ystävistään. Nii se menee.
En minä pysy kärryillä aina kenestä isäni puhuu ja minun aikuset lapset sitä vähemmän.
Onneksi isäni käy monissa harrastuksissa jossa näkee oman ikäistä porukkaa. Isäni on 85 vuotias. Hänellä on vielä ajokortti ja auto niin pääsee tuulettumaan.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä kapeammaksi elämä muuttuu. Tämä elämän pienuutta voi läheinen muuttaa.
Juuri otin isäni mukaan konserttiin. Ja käytämme häntä teatterissa, vaateostoksilla, ym
Jos vanhemmilla kylässä käynti tuntuu vaikealta niin tekee rutiineihin muutoksia. Käy vaikka vanhempien kanssa kävelyllä haudoilla jossa voivat muistella menneitä ( ei heidän höpinöitää tarvi pahemmin kuunnella). Käy vaikka vaateostoksissa tai kahvilla/ syömässä vanhempien kanssa muualla kuin heidän kotonaa.
Ei siellä tuvassa tavri istua. Kuten joku jo sainoinkin niin puuhastee jotain. Pesee ikkunoitam haravoi pihaa ym.
He eivät halua poistua omasta kodistaan mihinkään. Kahvilla tai konsertissa käyminen on mahdoton ajatus, eivät ikinä suostuisi. Lähimmät kaupat ja kahvilat ovat just siellä 40 km päässä, ja he eivät autossa halua istua ellei asiaa ole terveyskeskukseen.
Joka kerta kun joudun tuvassa käymään, siellä on lista tehtäviä asioita kuten vaikkapa ikkunoiden pesua. Joka kerta lähden itkien sieltä pois kun väsyttää ja suututtaa. En halua elää tällaista elämää.
Siis et inhoa niinkään ympäristöä, vaan vanhempien juttuja.
Jos tulee allergiseksi omille vanhemmilleen, vaikka eivät olisi pahoja ihmisiä, niin olisiko aika muuttaa ajatustyyliään.
Minä taas tein hulluna töitä 30v ja työskentelin maailmalla suurkaupungeissa, jotta voin lyödä hanskat tiskiin, kun täytän 50v ja myydä omaisuuteni ja muuttaa Saimaan rannalle pieneen kyläpahaseen, keskelle ei mitään, nauttia linnun laulusta, tervehtivistä naapureista jne. (kaikki tuntevat toisensa) ja koskaan en ole ollut näin onnellinen, kuten äsken kun kävin seraamassa joutsen perhettä, en edes 6 miljoonan suurkaupungissa, joka ei tarjonnut mitään.
Ja siksi ap. kirjoitus herättää ajatuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan ainut lapsi. Mietin vain, että jollet sinä käy vanhempia katsomassa, niin kukaan ei käy.
Vähän ihmettelen tilannetta. Ilmeisesti elämäsi on nyt aivan hyvää, sinulla on mies, ehkä lapsiakin. Sinulla ei ole mitään kurjia kokemuksia vanhemmistasi. Silti kerrot, että lähinnä käyt säälistä vierailuilla. Etkö tunne mitään lämpöä, kiintymystä, iloa suhteessa vanhempiisi. Miksi ajattelet, että vanhempiesi pitäisi osata keskustella juuri niistä aiheista, jotka sinua kiinnostavat. Miksi et voi ajatella, että toisit perheesi kanssa iloa heidän elämäänsä. Veisit vaikka jotain hyvää syötävää, kukkia jne. Olisit auringonpaiste käynneilläsi. Tuntuisi, että sinulla on siihen nyt resursseja.
Ensi kerralla otat perheesi mukaan ja teette reissusta hyvän. Ole antaja, älä ole ottaja.
En tiedä, ohitinko masennusfiiliksesi liian kepeästi. Jotenkin tekstistäsi vain tuli tunne, että piehtaroit menneissä liikaakin ja se estää nauttimasta kotikäynneistä.
Pakko se on myöntää. En tunne mitään positiivista heitä kohtaan, enkä varmaan ole tuntenut aikaisemminkaan. Vasta nyt uskalla olla rehellinen itselleni. He eivät olleet varsinaisesti huonoja vanhempia mutta erittäin etäisiä. En ole ikinä nauttinut kotikäynneistä, vaikka löydän iloa paljon muista asioista.
Vanhempani eivät halua minulta mitään syötävää, ja viimeksi kun kukkia toin niin olivat vääränlaisia. Vaikea tuoda iloa heille.
Tämä muun perheen ottaminen mukaan tässä onkin iso haaste. Kukaan ei sinne halua mennä. Lapsilla on harrastukset ja ystävät kuvioissa viikonloppuisinkin, ja tuntuisi todella väärältä sanoa heille, että pitäisi mennä mummolaan vaikka väkisin ja pakotettuna. Minulle se on erityisen vaikeaa sanoa lapselle, että nyt ei vietetä aikaa ystävien kanssa kun ystävät ovat juurikin se asia jota minulla ei lapsuudessa ollut.
Eli nyt kyse ei olekaan ollenkaan paikasta eikä oikein jutuistakaan vaan teidän vaikeasta suhteesta?
Mikä se on niin vaikea ymmärtää, että kysymys voi olla paikasta JA jutuista JA suhteesta? Et ap:n asioista mitään tiedä, miksi oletat kaikenlaista?
Oma isäni asuu samassa pihipiirissä kuin meidän perhe. Joten vaikka näen isääni usean kerran viikossa niin useimmiten jutut on muisteluja hänen nuoruudestaan ja ystävistään. Nii se menee.
En minä pysy kärryillä aina kenestä isäni puhuu ja minun aikuset lapset sitä vähemmän.
Onneksi isäni käy monissa harrastuksissa jossa näkee oman ikäistä porukkaa. Isäni on 85 vuotias. Hänellä on vielä ajokortti ja auto niin pääsee tuulettumaan.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä kapeammaksi elämä muuttuu. Tämä elämän pienuutta voi läheinen muuttaa.
Juuri otin isäni mukaan konserttiin. Ja käytämme häntä teatterissa, vaateostoksilla, ym
Jos vanhemmilla kylässä käynti tuntuu vaikealta niin tekee rutiineihin muutoksia. Käy vaikka vanhempien kanssa kävelyllä haudoilla jossa voivat muistella menneitä ( ei heidän höpinöitää tarvi pahemmin kuunnella). Käy vaikka vaateostoksissa tai kahvilla/ syömässä vanhempien kanssa muualla kuin heidän kotonaa.
Ei siellä tuvassa tavri istua. Kuten joku jo sainoinkin niin puuhastee jotain. Pesee ikkunoitam haravoi pihaa ym.