Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (891)
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Paskojen vanhempien menettäminen voi olla aikuisen lapsen elämän suurin helpotus. Emme me ole heille mitään velkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on mielenkiintoinen aihe, koskettaa monia meistä. Lapsina ja vanhuksina. Tosin epäilen provoksi sillä miten 15v. muuttaa itsekseen kaupunkiin?
Onko se aina pakko tavata siellä Ruikonperän perämetsässä, entä jos tapaatte jossain kaupungin kahvilassa vaikkapa vaihteeksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää jo omaa vanhuutta kun sekin on edessä. Miten haluatte että lapset suhtatuvat jos/kun " pää ei enää toimi" kuin nuorempana. Siitä mietinnästä voi saada jopa jotain siihen miten nyt omiin vanhempiinsa tulisi suhtautua ja heitä kohdella. Ei auta se, mutta kun minä..
Oivallinen neuvo👍
Kerron hänelle hyvissä ajoin, että jos tulen samalla tavoin harhaluuloiseksi pipipääksi kuin äitini, joka soitteli lapsilleen ihan outoja ja raskaita puheluita, niin ei tarvitse vastata ja jos mitenkään onnistuu niin hommaa minut johonkin päähoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ennen maalta muutettiin ruvettiin kovin hienoiksi. Puoli vuotta kaupungissa ja kotona käymään. "Mikä se tuo valkoinen lintu joka sanoo kotkot". Oltiin niin hienoja että. Sama kai aloittajalla kyseessä. Pari yötä maaseudulla ylivoimaista. Kun lintujakin. ( joiden seuraaminen ja tunnistaminen on kivaa.)
Mistä vuosituhannesta sinä puhut?
Minun isovanhempanikin olivat asuneet kaupungissa 1900-luvun alusta saakka.
Aloittajan vanhemmat asuvat edelleen maalla ja hön on maalta muuttanut. Teinin asenne, äh, maalla tylsää. Niinhän siellä tietysti onkin nuoren näkökulmasta jos ei hyviä liikenneyhteyksiäkään.
Miten ap on voinut 15 v muuttaa kotoaan pois jos kuitenkin peruskouluajan lapsi? Peruskoulu päättyy 16-vuotiaana. Eikä taatusti voinut vuokria maksaa itse kun kertoo koulua käyneensä
Kylläpä tämä nyt herättää kiukkua. Sinustako on aivan normaalia ja hyväksyttävää, ettei lapsella ole ystäviä eikä mieleisiä harrastuksia koko lapsuutensa aikana? Edes kirjastoon ei pääse, kun sellaista ei ole.
Kyllä, menin 15-vuotiaana lukioon, asuin halvimmassa mahdollisessa solussa ja kävin töissä maksaakseni vuokran ja oppikirjat. Osan kirjoista lainasin kirjastosta. Elin äärettömässä niukkuudessa kunnes 17-vuotiaana sain huomattavasti paremman työpaikan. Vanhempani olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt hakeutua ”lähikouluun” joka on 40 kilometrin päässä. Sain kuitenkin vääntämällä väännettyä itseni toiselle paikkakunnalle kokonaan.
Yötyöhon eli lehdenjakoonkin on aina ollut 18 vuoden ikäraja.
Ehkä jakoi mainoksia.
Mitän lapset siitä 90-luvulla tienasi. 40 -70 mk kuukausi. Mutta totttuivatpahan työntekoon. Mainosten niputtamisessa meni aikaa, yleensä tein sen heille.
Tiedän tästä kaiken...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen vanhenee tavallaan ja erilailla.
J o k a i n e n tulee vanhaksi, ellei kuolo korjaa aikaisemmein.
Se minkälainen on kukin iäkkäänä , sille vanhukset eivät enää juurikaan kykene itse vaikuttamaan.
Näin se menee.
Vierailija kirjoitti:
Tää on mielenkiintoinen aihe, koskettaa monia meistä. Lapsina ja vanhuksina. Tosin epäilen provoksi sillä miten 15v. muuttaa itsekseen kaupunkiin?
Jos on loppuvuodesta syntynyt ja peruskoulun jälkeinen oppilaitos ei ole kotipaikkakunnalla, niin hyvin voi olla 15 v muuttaessaan opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Alkuvuodesta syntynyt ehtii täyttää 16v, loppuvuodesta syntynyt on vielä 15v. Täyttää toki hetken päästä 16v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Entäs jos se tunne onkin ääretön helpotuksen tunne, kuin taakka putoaisi harteilta. Minulle kävi näin, tosin vanhempani olivat pahempia kuin ap:n. En nyt mene yksityiskohtin mitä tarkoitan. Eivät kaikki isät ja äidit ole vanhoina herttaisia, jos eivät ole olleet sitä nuorempinakaan.
Ei vanhan (80 -90) ihmisen kuolemasta henkisesti terve aikuinen enää hemoromahdusta saa tai teinimäistä "kieltäydyn perinnöstä".
Kuinka henkisesti terveeksi ihminen voi kasvaa tuollaisella taustalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan epäjohdonmukainen aloitus. Ensin vika on olevinaan vanhempien jutuissa, mutta sitten horistaankin tuppukylän yleisestä tunnelmasta. Sekä maalla että Helsingin kantakaupungissa asuneena olen vakaasti sitä mieltä, että ihminen projisoi näihin asuinpaikkakeskusteluihin aina lähinnä omaa persoonaansa. Tarkoittaa mm. sitä vanhaa viisautta, että tylsillä ihmisillä on tylsää. Jos ajatus naakkojen tarkkailusta aiheuttaa paniikkikohtauksen niin kannattaa ehkä tarkastella sisintään ja miettiä, mistä moinen. Ja jos naapurusto on kovin "mielenkiintoinen" niin se on vakituisen asukkaan näkökulmasta usein pikemminkin huono asia.
Mä en ole ikinä edes ymmärtänyt, mikä se on se "yleinen ilmapiiri" tai tunnelma, joka paikassa x pitäisi löytyä. En mä ole missään asuessani kuljeskellut kylillä erityisesti aistiakseni jotain ihmeellisiä fiiliksiä. Kyllä ne oleelliset fiilikset tulee ihan sen oman elämän ja omien tekemisten kautta. Mulle riittää se, että naapurit eivät ole täysiä persläpiä - ja vielä parempi, jos niitä ei ole ollenkaan.
Itseään ei pääse missään pakoon, sanoi naapurin vanha rouva kun eräs yh-äiti muutti toiselle puolelle kaupunkia kun kaikki oli väärin, naapurit, koulu, päiväkoti, lähikaupan henkilökunta jne.
Kun on itsensä kanssa sovussa kestää käydä torilla kuin istua metsässäkin lintuja kuuntelemassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Entäs jos se tunne onkin ääretön helpotuksen tunne, kuin taakka putoaisi harteilta. Minulle kävi näin, tosin vanhempani olivat pahempia kuin ap:n. En nyt mene yksityiskohtin mitä tarkoitan. Eivät kaikki isät ja äidit ole vanhoina herttaisia, jos eivät ole olleet sitä nuorempinakaan.
Ei vanhan (80 -90) ihmisen kuolemasta henkisesti terve aikuinen enää hemoromahdusta saa tai teinimäistä "kieltäydyn perinnöstä".
Kuinka henkisesti terveeksi ihminen voi kasvaa tuollaisella taustalla?
Pääsy pois tuollaisesta ympäristöstä helpottaa jo paljon.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ja vielä sekin kun vanhemmat alkaa selkeästi pehmenemään päästään ja ahdistaa sekin kun eivät ole enää sellaisia normaaleja teräviä itsejään kuin joskus keski-ikäisinä vielä. Silloin pystyi hyvin mielin kysymään vanhemmilta neuvoa kun heitä piti automaattisesti viisaampina mutta nyt se kuppi näyttää kääntyneen ja vanhemmat sen sijaan kyselee minulta neuvoa mitä yksinkertaisimmissakin asioissa, kuten kanavan valitsemisessa televisiosta vaikka ihan samalla tavallahan ne edelleen toimii kuten silloin aikoinaankin.
Sinulla oli oikeus kysyä neuvoa vanhemmiltasi, mutta heillä ei ole samaa oikeutta... Et ole kasvanut aikuiseksi
Kai nyt kuitenkin ymmärrät että on vähän eri asia neuvoa yksinkertaisissa asioissa jotka olettaisi toisen jo osaavan mutta kun se kehityskaari tuntuu olevan käänteinen siellä vanhemmassa päässä kuin nuorella. Vanhus alkaa unohtamaan asioita ja informaatiota eikä tieto mene sisään kun taas nuori oppii ja muistaa asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis et inhoa niinkään ympäristöä, vaan vanhempien juttuja.
Jos tulee allergiseksi omille vanhemmilleen, vaikka eivät olisi pahoja ihmisiä, niin olisiko aika muuttaa ajatustyyliään.
Entä jos vanhempi tulee allergiseksi omalle lapsilleen, vaikka ei olisi paha ihminen, olisiko silloinkin lasten tehtävä muuttua toisenlaisiksi. Että olisi äidille enemmän mieluinen. Näin minun äitini ainakin ajatteli.
Siksi hänen kuoltuaan huojennusta tunsinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Entäs jos se tunne onkin ääretön helpotuksen tunne, kuin taakka putoaisi harteilta. Minulle kävi näin, tosin vanhempani olivat pahempia kuin ap:n. En nyt mene yksityiskohtin mitä tarkoitan. Eivät kaikki isät ja äidit ole vanhoina herttaisia, jos eivät ole olleet sitä nuorempinakaan.
Ei vanhan (80 -90) ihmisen kuolemasta henkisesti terve aikuinen enää hemoromahdusta saa tai teinimäistä "kieltäydyn perinnöstä".
Kuinka henkisesti terveeksi ihminen voi kasvaa tuollaisella taustalla?
Hän on murrosiässä tehnyt ratkaisunsa ja lähtenyt suureen ihanampaan maailmaan lähilukion sijasta. Hän ei voi vanhempiaan syyttää. Kukaan ei voi tietenkään vanhempiaan valita mutta jos ikää jo yli 40. Voi voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ap. Äitini asuu satojen kilometrien päässä. Minulla ei ole ajokorttia ja julkisilla matkassa on monta vaihtoa. Päiväseltään ei voi käydä, eikä äiti jaksa pitkiä vierailuja. Äitini asui ennen lähellä, mutta sairastuessaan halusi kauemmas, kotiseudulleen. Luotti varmaan siihen, että veljeni autoilee vähän väliä hänen luokseen matkojen takaa ja hoitaa kaiken, mutta sitten veljeni kuoli.
En todellakaan tiedä miten nämä äidin "lopun ajat" saan hoidettua. Lapseni kyydillä voin silloin tällöin päästä. Miestä en halua edes pyytää. Äitini kun on koko ikänsä ollut mielestään viaton uhri, jolla olisi ollut ottajia vaikka kuinka, mutta hän valitsi isäni, jonka kauheutta hän on minulle aina valittanut. Luonnollisesti myös mieheni ja hänen sukunsa ovat kauheita ja äitini ihan loukkaantui, kun en halunnut alkaa heitä haukkua. Mieheni on kyllä aikanaan tämän asenteen huomannut.
Ennen kaikkea tämä on hyvin opettanut sen miten itse haluan elämäni elää. En katkeroituneena uhrina.
Yrittäkää saada muutettua hänet lähemmäksi. Ei tuohon surkeuteen muukaan auta. Helpottaisi omaa tilannettasi. Tunnen kaksikin ihmistä, joista toinen toi äitinsä lähelle omaa kotiaan, toinen molemmat vanhemmat. Ihan mahdottomia ne useiden satojen kilsojen ajot vähän väliä, jos itse on yhä työelämässä ja varsinkin, ellei ole.
Kun hoivattvat vanhenee, ikääntyvät hoivaajatkin ja sitten käy vaikeaksi.
Olin asennoitunutkin niin, että kun äitini asui ihan lähellä, että hoidan hänelle kauppakäyntejä ym. kun hän ei enää jaksa. Sitten hän yhtäkkiä halusi kotiseudulleen, kun täällä on niin ikäviä ihmisiä ja jälkeenpäin hän sanoi, että halusi pois läheltäni, kun pitkäaikaissairaus paheni. Ei halua olla vaivoiksi, ei halua hoivaa. Eli ei siis haluaisi muuttaa tänne. Eikä varmasti halua, että pesen häntä tms. Alkaa nyt olla siinä kunnossa. Siellä hänen asuinpaikkakunnallaan tällainen kotiapu sinänsä toimii ihmeen hyvin.
Mutta siis vähän surkuhupaisaa on, että hän ei halua olla vaivoiksi ja sitähän hän juuri tulee olemaan, kun "lopun ajoissa" lienee aika paljon hoidettavia asioita. Vähävarainen veljeni nöyrästi autoili noita satojen kilometrien matkoja. Ja äidilläni on ihme oletus, että mieheni minua kuskaa hänen luokseen kaiken sen kohtelun jälkeen mitä sai häneltä osakseen. Minusta siihen ei ole mitän syytä.
No, jos kotiapu toimii (kotihoito?), niin sillä tietysti pärjäilee.
Voisi myös palkata siivoojan, niin pysyy paikat kunnossa ja tapaa myös ihmisiä. Silloin voisit harventaa käyntejä hyvällä omalla tunnolla.
Lähipiiristä sekä omastakin kokemuksesta olen huomannut, että kun ikää ja vaivoja tulee riittävästi ja avun tarve kasvaa, niin unohtuvat ne voimain päivien tiukat asenteet ja huonokin miniä / vävy alkavat tuntua kunnon ihmisiltä. :D
Äidilläni on erittäin huono näkö niin saa vammaispalvelujen kautta siivouksen ja hänelle käydään kaupassa ja hoitaja laittaa lääkkeet, ottaa kotona verikokeet jne. Näistä ihmisistäkin äiti pitää, vaikka heidät minulle haukkuu eli sinänsä tilanne on hyvä. Mutta surkeaahan siinä on se, että kun kotona pärjätään maailman tappiin, niin muita ihmisiä ei tapaa. Mihinkään vanhusten tapaamisiin ei enää jaksa tai yksin pääsekään. Yritän soittaa aika usein, vaikka puhelut usein masentavat, mutta sellaista se nyt vaan on. Muistan kun ihan syrjässä asunut mummoni aikanaan pääsi yli yhdeksänkymppisenä palvelutaloon, niin hänhän virkistyi silmissä, kun näki ihmisiä.
Tuskin se sen kylän, metsien ja peltojen vika on, että ahdistut. Luonto ja maaseutu on mukavaa. Eiköhän syy löydy niistä sinun vanhemmistasi ja lapsuudestasi, että jokin siellä saa ahdistumaan. Ei se miljöö vaan se ilmapiiri.
Tunnetko olosi tervetulleeksi, rakastetuksi kun tulet käymään? Soitteletteko? Onko suhde vanhempiisi enemmän etäinen kuin läheinen? Jos suhde ei alunperinkään ole läheinen ja vierailun aikana ei kertaakaan olla kiinnostuneita sinusta, ei reaktiosi ole outo. Vastavuoroisuus kuuluu hyviin ihmissuhteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Tää on mielenkiintoinen aihe, koskettaa monia meistä. Lapsina ja vanhuksina. Tosin epäilen provoksi sillä miten 15v. muuttaa itsekseen kaupunkiin?
Minun poikani muutti itsekseen Keski-Suomesta Helsinkiin aloittaakseen siellä erikoislukion. Muuttaessa 15-vuotias. Koulussa oli monia muitakin samanlaisia. Että kyllä sellaista tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Entäs jos se tunne onkin ääretön helpotuksen tunne, kuin taakka putoaisi harteilta. Minulle kävi näin, tosin vanhempani olivat pahempia kuin ap:n. En nyt mene yksityiskohtin mitä tarkoitan. Eivät kaikki isät ja äidit ole vanhoina herttaisia, jos eivät ole olleet sitä nuorempinakaan.
Ei vanhan (80 -90) ihmisen kuolemasta henkisesti terve aikuinen enää hemoromahdusta saa tai teinimäistä "kieltäydyn perinnöstä".
No ei ihme kun ihminen alkaa olemaan vanhana aikamoinen taakka kun harva säilyy fyysisesti ja henkisesti teräkunnossa kuolinvuoteelleen saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Entäs jos se tunne onkin ääretön helpotuksen tunne, kuin taakka putoaisi harteilta. Minulle kävi näin, tosin vanhempani olivat pahempia kuin ap:n. En nyt mene yksityiskohtin mitä tarkoitan. Eivät kaikki isät ja äidit ole vanhoina herttaisia, jos eivät ole olleet sitä nuorempinakaan.
Ei vanhan (80 -90) ihmisen kuolemasta henkisesti terve aikuinen enää hemoromahdusta saa tai teinimäistä "kieltäydyn perinnöstä".
Kuinka henkisesti terveeksi ihminen voi kasvaa tuollaisella taustalla?
Pääsy pois tuollaisesta ympäristöstä helpottaa jo paljon.
-ohis
Näetpä sinäkin maaseudun pahana paikkana asua. Tietysti on aika syrjäinen jos lähilukioon 40 kmn matka.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää jo omaa vanhuutta kun sekin on edessä. Miten haluatte että lapset suhtatuvat jos/kun " pää ei enää toimi" kuin nuorempana. Siitä mietinnästä voi saada jopa jotain siihen miten nyt omiin vanhempiinsa tulisi suhtautua ja heitä kohdella. Ei auta se, mutta kun minä..
Mitkä lapset? Lapsiako hankitaan että ne hoitaa sitten vanhana.
Mitän lapset siitä 90-luvulla tienasi. 40 -70 mk kuukausi. Mutta totttuivatpahan työntekoon. Mainosten niputtamisessa meni aikaa, yleensä tein sen heille.