Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (2596)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näissä keskusteluissa moni on taantunut teiniksi kun omista vanhemmista tai yleensä vanhuksista puhutaan. Mummojen pitää olla ja puhua niinko minä haluan tai suutun
Vai onko se vanhus taantunut teiniksi ja tyyli on "kyllä minä voin sanoa mitä minä itse haluan". Kyllä toki voi, mutta muiden ei ole vain pakko kuunnella.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen tajuaa jos mummolla alkaa olla rajoitteita. Lapseksi jäänyt jos tajuaakin ei hyväksy sitä vaan kiukuttelee.
Mä niin ymmärrän sua <3 Tuntuu niin pahalta kuunnella, kun muiden asioista puhutaan heidän selän takana. Voi kumpa keksisivät jotain uusia virikkeitä tai harrastuksia, niin aivot saisivat uusia ajatuksia. Kauheaa katsella ja kuunella kun jonkun aivot pyörittää samaa kehää viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen vanhenee tavallaan ja erilailla.
J o k a i n e n tulee vanhaksi, ellei kuolo korjaa aikaisemmein.
Se minkälainen on kukin iäkkäänä , sille vanhukset eivät enää juurikaan kykene itse vaikuttamaan.
Näin se menee.
Itse asiassa jokainen valinta jonka elämäsi mittaan teet vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, millainen vanhus olet ja millainen vanhuutesi on. Huomattava osa vanhuuden vaivoista ja fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn heikkenemisestä olisi ehkäistävissä kun eläisi järkevästi ja terveellisesti sen aikuiselämänsä, ja jatkaisi sitä eläkkeellä.
Kuolemista ei voida estää, onneksi, mutta jokainen saa ihan itse valita kuinka pitkään on raihnas ennen sitä kuolemaa.
C.S. Lewis sanoi, että jokainen pieninkin valinta on tärkeä, koska jokainen valinta vie meidät lähemmäs taivasta tai helvettiä. Tuonpuoleisesta en tiedä, mutta jokainen arkipäiväinen valinta vie meidät lähemmäs hyvää, vireää, tervettä vanhuutta tai kauemmas siitä.
Ihmisen täytyy valita joka päivä, ja keski-iästä eteenpäin kerran tunnissa, joko kasvaa tai taantua. Mitään muita vaihtoehtoja ei ole: joko valitset kasvaa, oppia, kehittyä, koko ajan, tai taannut.
Kyllä, toimintakyky hiipuu, mutta sitä voi hidastaa tavattoman paljon. Kyllä, sairauksia tulee, mutta miten niiden kanssa pärjää, on hyvin pitkälti itsestä kiinni ja omista valinnoista.
Ihmisten pitää lopultakin alkaa ottaa vastuuta itsestään.
Ja ei, täällä ei mikään nuori terve ja hyväosainen kirjoittele. Olen keski-iässä, sain ensimmäisen pysyväissairauteni teini-iässä -tai no, jos autismi lasketaan, SYNNYIN ensimmäisen kanssa. Kolmikymppisenä tuli lisää tunkiota tuulimyllyyn ja työkyky meni pysyvästi.
Juuri näiden kokemusteni takia tiedän, että jokainen ihan helvetin varmasti ihan itse päättää, millainen vanhus on -ja millainen vanhuus on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa itsekään vierailla kasikymppisen tätini luona enää. Olen itse 50. Jutut ovat muuttuneet niin kovasti vuosien varrella. Kahvin keittämiseen menee tunti, pitäisi siinä sitten keksiä jutunjuurta se tunti eikä minuahuvita jaaritella talon pyykkituvan sotkemisesta tai naapurin lapsesta jolle täti on alkanut ostelemaan kaikenlaista ( omituista tuokin ).
Tädin puoliso on niin pois pelistä jo että istuu nurkassa nojatuolissa mutta ei tunne kerään enää eikä osallistu jutteluun mitenkään. Kotona vielä asuvat silti, täti vielä sinnittelee kodin ja miehen hoidon kanssa.
Vanhempani ovat jo kuolleet yli 10 v sitten ja tämä täti on nyt oikeastaan ainoa elossa oleva sukulainen. Olen yrittänyt jaksaa siellä käydä kerran vuoteen mutta en enää vaan jaksa. Kaikella kunnioituksella.
Vähissä on viiskymppisen jaksaminen. Kerran vuoteen? Vaikka periikin tätinsä.
On henkilöitä jotka vapaaehtoisesti eri ystäväpalvelujen kautta käy vanhysten kanssa seurustelemassa.
Mistä sinä tiedät, että hän perii? Kummasti te aina vedätte mukaan perinnöt.
Perintökaaren mukaan, jos tädillä ei ole testamenttia, sisaren/veljen tyttärenä perii kun kumpikin avioparista on kuollut. Jos kerran on ainoa lähisukulainen tädin puolelta. Miehen sukulaiset perii miehen. Eli ilman jälkisäädöksiä puolet kummankin perintökaaren mukaisille sukulaisille
Mistä tiedät, että hänellä ei ole testamenttia? Yksi tuntemani lapseton nainen teki testamentin kummilapsensa hyväksi ja jätti sisaruksensa ja heidän lapset perinnöttä. Muuten kerroit itsestäänselvyyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa itsekään vierailla kasikymppisen tätini luona enää. Olen itse 50. Jutut ovat muuttuneet niin kovasti vuosien varrella. Kahvin keittämiseen menee tunti, pitäisi siinä sitten keksiä jutunjuurta se tunti eikä minuahuvita jaaritella talon pyykkituvan sotkemisesta tai naapurin lapsesta jolle täti on alkanut ostelemaan kaikenlaista ( omituista tuokin ).
Tädin puoliso on niin pois pelistä jo että istuu nurkassa nojatuolissa mutta ei tunne kerään enää eikä osallistu jutteluun mitenkään. Kotona vielä asuvat silti, täti vielä sinnittelee kodin ja miehen hoidon kanssa.
Vanhempani ovat jo kuolleet yli 10 v sitten ja tämä täti on nyt oikeastaan ainoa elossa oleva sukulainen. Olen yrittänyt jaksaa siellä käydä kerran vuoteen mutta en enää vaan jaksa. Kaikella kunnioituksella.
Vähissä on viiskymppisen jaksaminen. Kerran vuoteen? Vaikka periikin tätinsä.
On henkilöitä jotka vapaaehtoisesti eri ystäväpalvelujen kautta käy vanhysten kanssa seurustelemassa.
Mistä sinä tiedät, että hän perii? Kummasti te aina vedätte mukaan perinnöt.
Perintökaaren mukaan, jos tädillä ei ole testamenttia, sisaren/veljen tyttärenä perii kun kumpikin avioparista on kuollut. Jos kerran on ainoa lähisukulainen tädin puolelta. Miehen sukulaiset perii miehen. Eli ilman jälkisäädöksiä puolet kummankin perintökaaren mukaisille sukulaisille
Mistä tiedät, että hänellä ei ole testamenttia? Yksi tuntemani lapseton nainen teki testamentin kummilapsensa hyväksi ja jätti sisaruksensa ja heidän lapset perinnöttä. Muuten kerroit itsestäänselvyyksiä.
Jankuti jankuti. Kysyy ensin typeriä ja vastaa sitten muka viisaana. Mistä me ees tiedetään jääkö tädiltä mitään. Ja mitä yleensä teemme tiedolla ettei joku kestä tätiään?
Pystyn ap samaistumaan hyvin tuohon ahdistukseen ja siihen tunteeseen, että vierailut ovat pakkopullaa. Kotipaikkakunnallani ei ollut yhtään mitään, aika oli kuin pysähtynyt, ja vanhempani selittivät aina samoja vanhoja juttuja uudestaan. Juttujen sävy muuttui myös vanhenemisen ja sairastelujen myötä negatiivisemmaksi. He olivat minulle hyvät vanhemmat, mutta silti aina minut valtasi sellainen painostava tunne, että haluan mahdollisimman pian pois. Onneksi välimatka ei ollut kauhean pitkä, niin ajoin aina illaksi kotiin.
No, isäni kuoli muutama vuosi sitten ja äiti puolisen vuotta sitten. Nyt jälkeenpäin olen toki tyytyväinen siihen, että jaksoin nähdä heitä loppuun asti eikä tarvitse katua, että olisinpa ollut enemmän yhteydessä. Tiedän että vierailuni piristivät heidän yksipuolista elämäänsä, tavallaan "uhrasin" omia voimavarojani heidän takiaan kuten he ovat uhranneet omiaan kasvattaessaan minua. Olen vihdoin vapaa, mutta samalla ikävä on suuri. Ihmistunteet ovat monimutkaisia eivätkä mustavalkoisia. Minä rakastin vanhempiani, mutta samaan aikaan koin heistä huolehtimisen suoraan sanottuna taakkana. En osaa neuvoa mitä sinun pitäisi tehdä, vain sinä lopulta tiedät sen, mutta toivotan tsemppiä tulevaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”Talousmetsää” . Saanko arvata: Sinulla on Fjällräven- reppu, värjätyt hiukset, ajat polkupyörälläja ehkä myös nenärengas. Olet vihreä mielipiteiltäsi, mustavalkoinen näkemyksiltäsi. Sielusi on musta. Olet juuri muuttanut kaupunkiin, ja olet enemmän kaupunkilainen, kuin siellä koko ikänsä asuneet. Sellainen epeli sinä olet.
No onneks mun vanhemmat on kuollut! Eivät jaarittele enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnioittaa vanhempia ihmisiä , se tuntuu unohtuneen.
Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus.
Nuorena elää niin hetkessä ettei kalenteriin mahdu
vähän ajan päästä kulkemiset.
Malttia vaan nuorille. Vuosikymmen vaihtuu
toiseen kuin kättä kääntäen. Onhan se kulttuurishokki,
kun taajamassa on tottunut , että palveluja, menovinkkejä
yli äyräiden, mutta vähän sivummalla saa miettiä mistä
löytäisi kirpputorin tai muun sosiaalisen menopaikan
ruokakaupan lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Koppava ja epäkypsä, omassa itsessään pyörivä nuorempi ihminen ei pysty asettumaan toisen asemaan. Kun tällainen tyyppi menee tapaamaan, jos siis edes menee, vanhempaa ihmistä hänellä ei ole kykyä eikä halua miettiä muuta kuin miten itsestä onkin kovin hankalaa tämä tilanne. Vaikka hänellä on kaikki se itselleen luotu ja sopiva oma elämä ja mahdollisuudet johon voi palata, sanotaan nyt vaikka tunnin, parin kuluttua. Jos ei ole kykyä asettaa edes sen verran omaa itseään ja mukavuuttaan hiukan syrjään ja jutella niistä aiheista mistä omat vanhemmat tai vanhukset ylipäätään puhuvat niin ei voi kuin ihmetellä. Oletan, että jos ei nyt ole ihan pahasti dementoituneita niin varsin laajasti nykyään vanhemmat ihmiset seuraavat asioita, muitaki, kuin niitä naakkoja, niilläkin toki on oma paikkansa, eikä se ole paha nakki niistäkään jutella.
Tämä koskee molempia ikäpolvia. Se vanhuskin voi olla jäärä jota ei kiinnosta edes oman lapsen elämä eikä kiinnosta olla kohtelias ja kuunnella tai kysellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa itsekään vierailla kasikymppisen tätini luona enää. Olen itse 50. Jutut ovat muuttuneet niin kovasti vuosien varrella. Kahvin keittämiseen menee tunti, pitäisi siinä sitten keksiä jutunjuurta se tunti eikä minuahuvita jaaritella talon pyykkituvan sotkemisesta tai naapurin lapsesta jolle täti on alkanut ostelemaan kaikenlaista ( omituista tuokin ).
Tädin puoliso on niin pois pelistä jo että istuu nurkassa nojatuolissa mutta ei tunne kerään enää eikä osallistu jutteluun mitenkään. Kotona vielä asuvat silti, täti vielä sinnittelee kodin ja miehen hoidon kanssa.
Vanhempani ovat jo kuolleet yli 10 v sitten ja tämä täti on nyt oikeastaan ainoa elossa oleva sukulainen. Olen yrittänyt jaksaa siellä käydä kerran vuoteen mutta en enää vaan jaksa. Kaikella kunnioituksella.
Vähissä on viiskymppisen jaksaminen. Kerran vuoteen? Vaikka periikin tätinsä.
On henkilöitä jotka vapaaehtoisesti eri ystäväpalvelujen kautta käy vanhysten kanssa seurustelemassa.
Mistä sinä tiedät, että hän perii? Kummasti te aina vedätte mukaan perinnöt.
Perintökaaren mukaan, jos tädillä ei ole testamenttia, sisaren/veljen tyttärenä perii kun kumpikin avioparista on kuollut. Jos kerran on ainoa lähisukulainen tädin puolelta. Miehen sukulaiset perii miehen. Eli ilman jälkisäädöksiä puolet kummankin perintökaaren mukaisille sukulaisille
Mistä tiedät, että hänellä ei ole testamenttia? Yksi tuntemani lapseton nainen teki testamentin kummilapsensa hyväksi ja jätti sisaruksensa ja heidän lapset perinnöttä. Muuten kerroit itsestäänselvyyksiä.
Miksiköhän niin monet ei kestä ajatusta siitä, että perintö menisi omille sisaruksille? Kateusko? Luulisi, että kuoltuaan katuvat, kun ovat ohjanneet perinnön Lapin villieläinsäätiölle, eivätkä suoneet ajatustakaan - tai yhtä rakasta muistoesinettä - omille sisaruksilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koppava ja epäkypsä, omassa itsessään pyörivä nuorempi ihminen ei pysty asettumaan toisen asemaan. Kun tällainen tyyppi menee tapaamaan, jos siis edes menee, vanhempaa ihmistä hänellä ei ole kykyä eikä halua miettiä muuta kuin miten itsestä onkin kovin hankalaa tämä tilanne. Vaikka hänellä on kaikki se itselleen luotu ja sopiva oma elämä ja mahdollisuudet johon voi palata, sanotaan nyt vaikka tunnin, parin kuluttua. Jos ei ole kykyä asettaa edes sen verran omaa itseään ja mukavuuttaan hiukan syrjään ja jutella niistä aiheista mistä omat vanhemmat tai vanhukset ylipäätään puhuvat niin ei voi kuin ihmetellä. Oletan, että jos ei nyt ole ihan pahasti dementoituneita niin varsin laajasti nykyään vanhemmat ihmiset seuraavat asioita, muitaki, kuin niitä naakkoja, niilläkin toki on oma paikkansa, eikä se ole paha nakki niistäkään jutella.
Tämä koskee molempia ikäpolvia. Se vanhuskin voi olla jäärä jota ei kiinnosta edes oman lapsen elämä eikä kiinnosta olla kohtelias ja kuunnella tai kysellä.
Näin myös osalla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koppava ja epäkypsä, omassa itsessään pyörivä nuorempi ihminen ei pysty asettumaan toisen asemaan. Kun tällainen tyyppi menee tapaamaan, jos siis edes menee, vanhempaa ihmistä hänellä ei ole kykyä eikä halua miettiä muuta kuin miten itsestä onkin kovin hankalaa tämä tilanne. Vaikka hänellä on kaikki se itselleen luotu ja sopiva oma elämä ja mahdollisuudet johon voi palata, sanotaan nyt vaikka tunnin, parin kuluttua. Jos ei ole kykyä asettaa edes sen verran omaa itseään ja mukavuuttaan hiukan syrjään ja jutella niistä aiheista mistä omat vanhemmat tai vanhukset ylipäätään puhuvat niin ei voi kuin ihmetellä. Oletan, että jos ei nyt ole ihan pahasti dementoituneita niin varsin laajasti nykyään vanhemmat ihmiset seuraavat asioita, muitaki, kuin niitä naakkoja, niilläkin toki on oma paikkansa, eikä se ole paha nakki niistäkään jutella.
Tämä koskee molempia ikäpolvia. Se vanhuskin voi olla jäärä jota ei kiinnosta edes oman lapsen elämä eikä kiinnosta olla kohtelias ja kuunnella tai kysellä.
Ainakin täällä on kuitenkin paljon näitä koppavia lapsia nyt esiintynyt. Tietenkin koppavia vanhempiakin on, mutta yleensä ihminen pehmentyy vanhetessaan. Sanotaan, että muuttuu lapseksi jälleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koppava ja epäkypsä, omassa itsessään pyörivä nuorempi ihminen ei pysty asettumaan toisen asemaan. Kun tällainen tyyppi menee tapaamaan, jos siis edes menee, vanhempaa ihmistä hänellä ei ole kykyä eikä halua miettiä muuta kuin miten itsestä onkin kovin hankalaa tämä tilanne. Vaikka hänellä on kaikki se itselleen luotu ja sopiva oma elämä ja mahdollisuudet johon voi palata, sanotaan nyt vaikka tunnin, parin kuluttua. Jos ei ole kykyä asettaa edes sen verran omaa itseään ja mukavuuttaan hiukan syrjään ja jutella niistä aiheista mistä omat vanhemmat tai vanhukset ylipäätään puhuvat niin ei voi kuin ihmetellä. Oletan, että jos ei nyt ole ihan pahasti dementoituneita niin varsin laajasti nykyään vanhemmat ihmiset seuraavat asioita, muitaki, kuin niitä naakkoja, niilläkin toki on oma paikkansa, eikä se ole paha nakki niistäkään jutella.
Tämä koskee molempia ikäpolvia. Se vanhuskin voi olla jäärä jota ei kiinnosta edes oman lapsen elämä eikä kiinnosta olla kohtelias ja kuunnella tai kysellä.
Ainakin täällä on kuitenkin paljon näitä koppavia lapsia nyt esiintynyt. Tietenkin koppavia vanhempiakin on, mutta yleensä ihminen pehmentyy vanhetessaan. Sanotaan, että muuttuu lapseksi jälleen.
Lapsillakin on uhma- ja murrosikä... niin on osalla vanhuksistskin.
Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, olen tosi pettynyt moniin ikäisiini ja myös nuorempiin ihmisiin keskustelukumppanina ja seurana. Minä olen jo eläkkeellä, mutta olen todella kiinnostunut monista asioista, opiskelusta myös. Aina työn alla kielten opiskelua. Tekoälyn hyödyntäminen ja kaikki siihen liittyvä on myös kiinnostavaa. Harrastan liikuntaa, taidenäyttelyitä, matkailen jonkin verran. Remontoin kotiani ja käyn vielä joskus töissäkin. Aika sisäänpäin kääntynyttä ja yksitoikkoinen oloista on monen nuoremmankin elämä. Jotenkin ymmärrän vanhusten kohdalla kiinnostuksen helposti lopahtavan uusiin asioihin ja piirin pienenevän vaikkapa terveydellisistä syistä tai jaksamisongelmien takia tai ylipäänsä maailman tapahtumat eivät enää kosketa, jos elämäntaival lopuillaan. Eikä jotkut ole sen kummempia keskustelukyvyiltään ja kiinnostukseltaan olleet nuorenakaan. Vanhempieni pienistä piireistä huolimatta kyllä jaksan vanhempiani kuunnella, ilahduttaa ja vierailla heidän luonaan. Ja siitä tulee vielä hyvä mieli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa itsekään vierailla kasikymppisen tätini luona enää. Olen itse 50. Jutut ovat muuttuneet niin kovasti vuosien varrella. Kahvin keittämiseen menee tunti, pitäisi siinä sitten keksiä jutunjuurta se tunti eikä minuahuvita jaaritella talon pyykkituvan sotkemisesta tai naapurin lapsesta jolle täti on alkanut ostelemaan kaikenlaista ( omituista tuokin ).
Tädin puoliso on niin pois pelistä jo että istuu nurkassa nojatuolissa mutta ei tunne kerään enää eikä osallistu jutteluun mitenkään. Kotona vielä asuvat silti, täti vielä sinnittelee kodin ja miehen hoidon kanssa.
Vanhempani ovat jo kuolleet yli 10 v sitten ja tämä täti on nyt oikeastaan ainoa elossa oleva sukulainen. Olen yrittänyt jaksaa siellä käydä kerran vuoteen mutta en enää vaan jaksa. Kaikella kunnioituksella.
Vähissä on viiskymppisen jaksaminen. Kerran vuoteen? Vaikka periikin tätinsä.
On henkilöitä jotka vapaaehtoisesti eri ystäväpalvelujen kautta käy vanhysten kanssa seurustelemassa.
Mistä sinä tiedät, että hän perii? Kummasti te aina vedätte mukaan perinnöt.
Perintökaaren mukaan, jos tädillä ei ole testamenttia, sisaren/veljen tyttärenä perii kun kumpikin avioparista on kuollut. Jos kerran on ainoa lähisukulainen tädin puolelta. Miehen sukulaiset perii miehen. Eli ilman jälkisäädöksiä puolet kummankin perintökaaren mukaisille sukulaisille
Mistä tiedät, että hänellä ei ole testamenttia? Yksi tuntemani lapseton nainen teki testamentin kummilapsensa hyväksi ja jätti sisaruksensa ja heidän lapset perinnöttä. Muuten kerroit itsestäänselvyyksiä.
Miksiköhän niin monet ei kestä ajatusta siitä, että perintö menisi omille sisaruksille? Kateusko? Luulisi, että kuoltuaan katuvat, kun ovat ohjanneet perinnön Lapin villieläinsäätiölle, eivätkä suoneet ajatustakaan - tai yhtä rakasta muistoesinettä - omille sisaruksilleen.
Itselle tärkeän ihmisen kyllä muistaa ilman mitään muistoesineitä. Siinä ei ole mitään väärää, että testamenttaa omaisuutensa itselle tärkeään kohteeseen. Se sisaruksetkin ovat usein iäkkäitä tuossa vaiheessa, mitä he enää perinnöllä tekee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koppava ja epäkypsä, omassa itsessään pyörivä nuorempi ihminen ei pysty asettumaan toisen asemaan. Kun tällainen tyyppi menee tapaamaan, jos siis edes menee, vanhempaa ihmistä hänellä ei ole kykyä eikä halua miettiä muuta kuin miten itsestä onkin kovin hankalaa tämä tilanne. Vaikka hänellä on kaikki se itselleen luotu ja sopiva oma elämä ja mahdollisuudet johon voi palata, sanotaan nyt vaikka tunnin, parin kuluttua. Jos ei ole kykyä asettaa edes sen verran omaa itseään ja mukavuuttaan hiukan syrjään ja jutella niistä aiheista mistä omat vanhemmat tai vanhukset ylipäätään puhuvat niin ei voi kuin ihmetellä. Oletan, että jos ei nyt ole ihan pahasti dementoituneita niin varsin laajasti nykyään vanhemmat ihmiset seuraavat asioita, muitaki, kuin niitä naakkoja, niilläkin toki on oma paikkansa, eikä se ole paha nakki niistäkään jutella.
Tämä koskee molempia ikäpolvia. Se vanhuskin voi olla jäärä jota ei kiinnosta edes oman lapsen elämä eikä kiinnosta olla kohtelias ja kuunnella tai kysellä.
Ainakin täällä on kuitenkin paljon näitä koppavia lapsia nyt esiintynyt. Tietenkin koppavia vanhempiakin on, mutta yleensä ihminen pehmentyy vanhetessaan. Sanotaan, että muuttuu lapseksi jälleen.
Vanheneminen itsessään ei muuta ihmistä lapseksi jälleen. Sen sijaan aika usien muistisairaus muuttaa. Mutta vasta, kun muistisairaus on jo pitkällä. Muistisairauden alkuvaiheessa leppoisastakin ihmisestä saattaa tulla hankala. Osittain varmasti siksi, ettei ymmärrä, miksi muut väittävät vastaan. Tai peräti "valehtelevat" asioista. Ja ehkä jollain tavalla itsekin tiedostaa, että jotain on pielessä, kun ei muista, missä lompakko, kotiavaimet tms on. Kun ei löydä, alkaa epäillä jonkun varastaneen ne. Oma äitini oli juuri tällainen ja alussa yritettiin nk realiteettiterapiaa eli toistuvasti kerrottiin, että et sinä nyt voi vanhempiasi lähteä katsomaan, kun he ovat jo aikoja sitten kuolleet. Lopulta sanoin isälleni, että ei enää näin, koska äitihän koki vanhempiensa menetyksen uudestaan ja uudestaan. Sitten piti alkaa käyttää äitiin jo monenlaista oveluutta, jotta äiti olisi pysynyt hyvällä tuulella eikä suuttunut. Ihan viimeisinä aikoinaan äiti aina ilahtui, kun kävin näyttämässä hnelle kännykästäni hauskoja kissavideoita.
Isälläni taas ei varsinaista muistisairautta ole, joskin nyt kohta 97-vuotiaana ei muisti aina toimi tarpeeksi hyvin ja toimintakyky on romahtanut. Hän on koko elämänsä ollut toimelias ja ratkaisukeskeinen. Kun 89-vuotiaana joutui luopumaan ajokortistaan, muuttui hankalammaksi. Oli aina tottunut siihen, että hän itse päätti, milloin lähtee käymään jossakin, ja sitten joutuikin sopimaan jonkun autollisen kanssa, milloin saa kyydin. Isä on aina ollut sellainen, että kun saa päähänsä jotain, niin sen pitää tapahtua heti. Ei huomenna tai ensi viikolla. Mä ymmärrän jäärää sikäli, että hänelle on ollut kova kolaus jäädä muiden ihmisten avun varaan. Ensin autokyydeissä ja myöhemmin monissa muissakin asioissa. Juuri mikään ei enää suju siten kuin isä itse haluaisi vaan kaikki riippuu aina siitä, milloin jollain on aikaa tulla auttamaan. Isän on todella vaikea hyväksyä sitä, että ei pystykään enää tekemään itse. Ja vielä vaikeampi hyväksyä, että joku muu päättää, milloin hänen haluamansa asia tehdään vai tehdäänkö sitä lainkaan. Viimeiset kohta 8 vuotta isä on muuttunut päivä päivältä hankalammaksi eikä isään tepsi samanlainen oveluus kuin muistisairaaseen äitiin aikoinaan, koska isällä ei sellaista muistisairautta ole.
Vierailija kirjoitti:
”Talousmetsää” . Saanko arvata: Sinulla on Fjällräven- reppu, värjätyt hiukset, ajat polkupyörälläja ehkä myös nenärengas. Olet vihreä mielipiteiltäsi, mustavalkoinen näkemyksiltäsi. Sielusi on musta. Olet juuri muuttanut kaupunkiin, ja olet enemmän kaupunkilainen, kuin siellä koko ikänsä asuneet. Sellainen epeli sinä olet.
Tämä kommentin typeryys alleviivaa sitä, miksi aloittaja ei maaseudulla viihtynyt.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä näissä keskusteluissa moni on taantunut teiniksi kun omista vanhemmista tai yleensä vanhuksista puhutaan. Mummojen pitää olla ja puhua niinko minä haluan tai suutun