Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (900)
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos löytää hyvän ystävän, miksei kerta-kaksi kahvittelut vuodessa riitä? Pohdin vain tässä sitä, että jos toinen elää ruuhkavuosia, niin aikaa ei aina yksinkertaisesti ole ja toisaalta eikös aito ystävyys kestä harvemminkin näkemistä. Itse näen lähimpiä ystäviäni kerran vuodessa kesäjuhlissa, ja jutut jatkuu siitä mihin viimeksi jäi ja ränttäillään koko vuosi kerralla ja syvällisesti läpi. Siis haen sitä, että eikö se ystävyyden laatu kuitenkin ratkaise, ei se joutaako kiertelemään museoita yms. Elämäntilanteet vaihtuvat, vielä joskus voi koittaa ystävillä taas aika, että ennättää nähdä usein ja tehdä vaikka mitä yhdessä.
Minä koin seuraavan tilanteen loukkaavaksi:
Olin ystäviä (tämä oli molemminpuolinen kokemus, myös Miina sanoi niin) Miinan kanssa. Näimme Miinan kanssa usein, olimme myös samassa työpaikassa. Miina näki lisäkseni usein myös ystävänsä Manun kanssa. Miinan elämäntilanne ei muuttunut millään lailla. Yhtäkkiä Miinalla alkoi olla merkittävästi vähemmän aikaa minulle. Minun sijaani Miina ystävystyi ja alkoi näkemään aktiivisesti työpaikallamme olleen Heikin kanssa. Heikille Miinalla oli paljon aikaa ja Miina alkoi kertoa kaikki asiansa Heikille, eikä kertonut asioistaan minulle kuten ennen. Miinaa ei enää kiinnostaneet minun kuulumiseni ja saattoi vastata hyvinkin piikikkäästi, jos kerroin jostakin murheestani "sehän on pikkujuttu, jos äitisi joutuu leikkaukseen". Kun kyselin tapaamisen perään, vetosi Miina kiireisiin. Heikille ja Manulle oli kuitenkin paljon aikaa. Minua Miina olisi ehtinyt tavata aiemman aktiivisen tahdin sijaan pari kertaa vuodessa. Kyllä minä koin tuon loukkaavana, kun minut selvästi korvattiin uudella ystävällä. Siinä ei mitään, jos näkisi ystäviä harvoin ja ystävyys silti kestäisi. Mutta ei mikään ystävyys kestä sitä, jos nähdään harvoin ja lakataan puhumasta asioista.
Minun elämässäni ystävyyssuhteet kestävät pitkät hiljaisuudet. Näin on kertonut moni muukin tässä ketjussa. Olisi hyvä oivaltaa, että se on silloin sinun päätöksesi, että ystävyys loppuu johonkin pidempään taukoon. Ja tietysti on oikeus päättää, että ei halua ystävyyttä, jossa on pitkiä taukoja. Mutta se on silloin päätös, ei kaikkia ystävyyssuhteita koskeva yleinen ominaisuus.
Onko sinulla kuitenkin muita ystäviä ja läheisiä joiden kanssa olet arjessa enemmän tekemisissä näiden harvakseltaan yhteydessä oltavien ystävien lisäksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Hyvä. Kasvoit lopultakin aikuiseksi ja ymmärsit, että aikuiset huolehtii omasta tekemisestään, ei siitä mitä muut ajattelee sinusta.
Ihan aidosti, mitä väliä sillä on mitä palsta-yhtään-mikääm ajattelee sinusta? Varsinkin kun palstaintrovertit ovat tosielämässä yhtä olemattomia kuin palstamiehet.
Introversio ei muuten näy päälle päin. Tutkitusti introverteilla on usein erittäin hyvät sosiaaliset taidot. Introversio tarkoittaa vain että sosiaalinen vuorovaikutus vie energiaa, missä ekstrovertti latautuu siitä.
Introvertti voi silti olla puhelias ja nauttia siitä tilanteesta. Hän vaan tarvitsee sitten yksinäistä lataamisaikaa voidakseen hyvin.
Introversio ei ole synonyymi ujolle eikä hissukalle; ei meitä mikään estä harrastamasta vaikka base-hyppyä. Elämyshakuisuus on ihan eri temperamenttipiirre.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Muistan, kun opiskeluaikaan, jos halusi perjantai-illaksi seuraa, niin piti viimeistään keskiviikkona alkaa huhuilla kavereille, että ketkä olis lähdössä minnekin. Sitten piti käydä ainakin 10 ihmistä läpi, että tärppäsi 1 tai 2 tyyppiä, joiden kanssa sovittiin lähdöstä jonnekin. Sen voi ottaa niin, että jotta löytyy seuraa, niin 10 torjuntaa yhtä toteutunutta tapaamista kohtaan on ihan hyvä saldo. Ei sitä elämää ole, jos ottaa jo 1. tai viidennen torjunnan kohdalla itseensä ja kokee itsensä hylätyksi.
Ehkä tässä on se oleellinen ero. Toisille ihmisille ystävyydessä on kyse hyväksytyksi/hylätyksi tulemisesta ja siihen liittyy siksi paljon tunteita ja odotuksia. Toisilla taas mahdollisuuksista, jotka voivat (sillä kertaa) toteutua tai sitten eivät toteudu. Nämä maailmat eivät kohtaa, koska ne todellisuudet ovat erilaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Mielestäni on eri asia huomioida kaikkia esim. juhlissa ja tietoisesti lähestyä jotain hiljaisempaa tyyppiä lähtökohdasta "minäpä tulen nyt viihdyttämään sinua, ettei sinun tarvitse istua koko iltaa hiljaisena hissukkana". Ensimmäinen on normaalia sosiaalista hyvätapaisuutta, toinen keikahtaa helposti alentuvuuden puolelle. Hiljaiset ovat varmasti saaneet kuulla kuka enempi kuka vähempi koko elämänsä ajan siitä, kuinka hiljaisia ovat ja voivottelua aiheesta. Sellainen kovin alleviivattu "mukaan vetäminen" voi tuntua hiljaisesta kiusalliselta. Ylipäätään jos joku ei tartu keskusteluyrityksiisi eikä muutenkaan vaikuta noteeraavan sinua, niin silloin on parasta vain jättää tällainen henkilö rauhaan. Jos hän siitä loukkaantuu, niin siitä et sinä ole vastuussa. Tällä henkilöllä on luultavasti ongelmia nähdä omaa käytöstään ulkopuolisen silmin eikä hän käsitä sitä, että antamalla nuivia signaaleja hän ei onnistu vetämään ihmisiä puoleensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Ihminen ei oikeasti voi samaistua toisten kokemuksiin juurikaan jos ne poikkeavat kovasti. Tuskin sinäkään kykenet samaistumaan siihen miten raskasta on yrittää taas kerran ystävällisesti torjua joku wannabe-riippa.
Ja vaikka samaistuisikin, ei se taio aikaa ja voimavaroja lisää.
Itse olen siinä tilanteessa että joudun rajoittamaan rakkaiden vanhempieni näkemistä koska voimavarat eivät riitä. Pystytkö samaistumaan siihen? Kun tiedät ettei niillä ole aikaa kovin paljon jäljellä, mutta silti kykenet vain satunnaisiin tapaamisiin sairauksien tähden?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Muistan, kun opiskeluaikaan, jos halusi perjantai-illaksi seuraa, niin piti viimeistään keskiviikkona alkaa huhuilla kavereille, että ketkä olis lähdössä minnekin. Sitten piti käydä ainakin 10 ihmistä läpi, että tärppäsi 1 tai 2 tyyppiä, joiden kanssa sovittiin lähdöstä jonnekin. Sen voi ottaa niin, että jotta löytyy seuraa, niin 10 torjuntaa yhtä toteutunutta tapaamista kohtaan on ihan hyvä saldo. Ei sitä elämää ole, jos ottaa jo 1. tai viidennen torjunnan kohdalla itseensä ja kokee itsensä hylätyksi.
Ehkä tässä on se oleellinen ero. Toisille ihmisille ystävyydessä on kyse hyväksytyksi/hylätyksi tulemisesta ja siihen liittyy siksi paljon tunteita ja odotuksia. Toisilla taas mahdollisuuksista, jotka voivat (sillä kertaa) toteutua tai sitten eivät toteudu. Nämä maailmat eivät kohtaa, koska ne todellisuudet ovat erilaiset.
Vai voisiko olla, että toisilla ihmisillä vain helpommin on paljon ihmisiä ympärillä, kuin toisilla? Tässä kun nyt on puhutta ekstroverteistä ja introverteistä niin on hyvä muistaa ihmisten temperamenttierot. Enkä nyt tarkoita tällä sitä, ettei yksinäisyyttä kokevan kannattaisi torjunnan pelosta huolimatta yrittää sosialisoida ja mennä myös itseensä kaveruussuhteita solmiessaan, vaan että tässä nyt vain on selkeä käytännön ero mikä monella saattaa jäädä huomaamatta ja empatia loppuu siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Hyvä. Kasvoit lopultakin aikuiseksi ja ymmärsit, että aikuiset huolehtii omasta tekemisestään, ei siitä mitä muut ajattelee sinusta.
Ihan aidosti, mitä väliä sillä on mitä palsta-yhtään-mikääm ajattelee sinusta? Varsinkin kun palstaintrovertit ovat tosielämässä yhtä olemattomia kuin palstamiehet.
Introversio ei muuten näy päälle päin. Tutkitusti introverteilla on usein erittäin hyvät sosiaaliset taidot. Introversio tarkoittaa vain että sosiaalinen vuorovaikutus vie energiaa, missä ekstrovertti latautuu siitä.
Introvertti voi silti olla puhelias ja nauttia siitä tilanteesta. Hän vaan tarvitsee sitten yksinäistä lataamisaikaa voidakseen hyvin.
Introversio ei ole synonyymi ujolle eikä hissukalle; ei meitä mikään estä harrastamasta vaikka base-hyppyä. Elämyshakuisuus on ihan eri temperamenttipiirre.
En ole itsekään ekstrovertti vaan usein ihan loppu juhlien jälkeen. Eli ehkä joku välimuoto. Sillä ei ole väliä. Vaan sillä, että palstan vuoksi olen alkanut pitämään hiljaisia ihmisiä katkerina selän takana kyräilijöinä. Olen melko empaattinen ja herkkä, ja se on syy miksi aiemmin yritin huomioida kaikki. Ei siis mikään oma hyöty ollut syynä. Nyt en enää viitsi, koska ilmeisen moni ei arvosta sitä yhtään ja päin vastoin kääntää huomaavaisuuden joksikin paheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Muistan, kun opiskeluaikaan, jos halusi perjantai-illaksi seuraa, niin piti viimeistään keskiviikkona alkaa huhuilla kavereille, että ketkä olis lähdössä minnekin. Sitten piti käydä ainakin 10 ihmistä läpi, että tärppäsi 1 tai 2 tyyppiä, joiden kanssa sovittiin lähdöstä jonnekin. Sen voi ottaa niin, että jotta löytyy seuraa, niin 10 torjuntaa yhtä toteutunutta tapaamista kohtaan on ihan hyvä saldo. Ei sitä elämää ole, jos ottaa jo 1. tai viidennen torjunnan kohdalla itseensä ja kokee itsensä hylätyksi.
Ehkä tässä on se oleellinen ero. Toisille ihmisille ystävyydessä on kyse hyväksytyksi/hylätyksi tulemisesta ja siihen liittyy siksi paljon tunteita ja odotuksia. Toisilla taas mahdollisuuksista, jotka voivat (sillä kertaa) toteutua tai sitten eivät toteudu. Nämä maailmat eivät kohtaa, koska ne todellisuudet ovat erilaiset.
Vai voisiko olla, että toisilla ihmisillä vain helpommin on paljon ihmisiä ympärillä, kuin toisilla? Tässä kun nyt on puhutta ekstroverteistä ja introverteistä niin on hyvä muistaa ihmisten temperamenttierot. Enkä nyt tarkoita tällä sitä, ettei yksinäisyyttä kokevan kannattaisi torjunnan pelosta huolimatta yrittää sosialisoida ja mennä myös itseensä kaveruussuhteita solmiessaan, vaan että tässä nyt vain on selkeä käytännön ero mikä monella saattaa jäädä huomaamatta ja empatia loppuu siihen.
Varmaan on pohjalla temperamenttieroa. Yksi piirre on kuinka helposti innostuu jostain. Jos on helposti innostuva, niin ei jää miettimään sitä, mitä ei ole, vaan vastaan tulee jo automaattisesti jotain uutta, josta innostuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Ihminen ei oikeasti voi samaistua toisten kokemuksiin juurikaan jos ne poikkeavat kovasti. Tuskin sinäkään kykenet samaistumaan siihen miten raskasta on yrittää taas kerran ystävällisesti torjua joku wannabe-riippa.
Ja vaikka samaistuisikin, ei se taio aikaa ja voimavaroja lisää.
Itse olen siinä tilanteessa että joudun rajoittamaan rakkaiden vanhempieni näkemistä koska voimavarat eivät riitä. Pystytkö samaistumaan siihen? Kun tiedät ettei niillä ole aikaa kovin paljon jäljellä, mutta silti kykenet vain satunnaisiin tapaamisiin sairauksien tähden?
Pystyn samaistumaan molempiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Hyvä. Kasvoit lopultakin aikuiseksi ja ymmärsit, että aikuiset huolehtii omasta tekemisestään, ei siitä mitä muut ajattelee sinusta.
Ihan aidosti, mitä väliä sillä on mitä palsta-yhtään-mikääm ajattelee sinusta? Varsinkin kun palstaintrovertit ovat tosielämässä yhtä olemattomia kuin palstamiehet.
Introversio ei muuten näy päälle päin. Tutkitusti introverteilla on usein erittäin hyvät sosiaaliset taidot. Introversio tarkoittaa vain että sosiaalinen vuorovaikutus vie energiaa, missä ekstrovertti latautuu siitä.
Introvertti voi silti olla puhelias ja nauttia siitä tilanteesta. Hän vaan tarvitsee sitten yksinäistä lataamisaikaa voidakseen hyvin.
Introversio ei ole synonyymi ujolle eikä hissukalle; ei meitä mikään estä harrastamasta vaikka base-hyppyä. Elämyshakuisuus on ihan eri temperamenttipiirre.
En ole itsekään ekstrovertti vaan usein ihan loppu juhlien jälkeen. Eli ehkä joku välimuoto. Sillä ei ole väliä. Vaan sillä, että palstan vuoksi olen alkanut pitämään hiljaisia ihmisiä katkerina selän takana kyräilijöinä. Olen melko empaattinen ja herkkä, ja se on syy miksi aiemmin yritin huomioida kaikki. Ei siis mikään oma hyöty ollut syynä. Nyt en enää viitsi, koska ilmeisen moni ei arvosta sitä yhtään ja päin vastoin kääntää huomaavaisuuden joksikin paheeksi.
Empaattisen ja herkän tärkein piirre on henkisten rajojen pitäminen. Muuten hajottaa itsensä maailmaan ja toisiin ihmisiin. Toisten tunteet tarttuvat liikaa ja minuus jää sivuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Mielestäni on eri asia huomioida kaikkia esim. juhlissa ja tietoisesti lähestyä jotain hiljaisempaa tyyppiä lähtökohdasta "minäpä tulen nyt viihdyttämään sinua, ettei sinun tarvitse istua koko iltaa hiljaisena hissukkana". Ensimmäinen on normaalia sosiaalista hyvätapaisuutta, toinen keikahtaa helposti alentuvuuden puolelle. Hiljaiset ovat varmasti saaneet kuulla kuka enempi kuka vähempi koko elämänsä ajan siitä, kuinka hiljaisia ovat ja voivottelua aiheesta. Sellainen kovin alleviivattu "mukaan vetäminen" voi tuntua hiljaisesta kiusalliselta. Ylipäätään jos joku ei tartu keskusteluyrityksiisi eikä muutenkaan vaikuta noteeraavan sinua, niin silloin on parasta vain jättää tällainen henkilö rauhaan. Jos hän siitä loukkaantuu, niin siitä et sinä ole vastuussa. Tällä henkilöllä on luultavasti ongelmia nähdä omaa käytöstään ulkopuolisen silmin eikä hän käsitä sitä, että antamalla nuivia signaaleja hän ei onnistu vetämään ihmisiä puoleensa.
En ole mennyt ns vieraisiin pöytiin väkisinviihdyttäjäksi, vaan tarkoitin tilanteita joissa on useampi ihminen ja yksi vaikuttaa jäävän sivuun. Minut on kasvatettu ottamaan kaikki huomioon, mutta sepä ei sitten olekaan ilmeisesti läheskään kaikkien mieleen, kuten tästäkin keskustelusta tulee ilmi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Muistan, kun opiskeluaikaan, jos halusi perjantai-illaksi seuraa, niin piti viimeistään keskiviikkona alkaa huhuilla kavereille, että ketkä olis lähdössä minnekin. Sitten piti käydä ainakin 10 ihmistä läpi, että tärppäsi 1 tai 2 tyyppiä, joiden kanssa sovittiin lähdöstä jonnekin. Sen voi ottaa niin, että jotta löytyy seuraa, niin 10 torjuntaa yhtä toteutunutta tapaamista kohtaan on ihan hyvä saldo. Ei sitä elämää ole, jos ottaa jo 1. tai viidennen torjunnan kohdalla itseensä ja kokee itsensä hylätyksi.
Ehkä tässä on se oleellinen ero. Toisille ihmisille ystävyydessä on kyse hyväksytyksi/hylätyksi tulemisesta ja siihen liittyy siksi paljon tunteita ja odotuksia. Toisilla taas mahdollisuuksista, jotka voivat (sillä kertaa) toteutua tai sitten eivät toteudu. Nämä maailmat eivät kohtaa, koska ne todellisuudet ovat erilaiset.
Vai voisiko olla, että toisilla ihmisillä vain helpommin on paljon ihmisiä ympärillä, kuin toisilla? Tässä kun nyt on puhutta ekstroverteistä ja introverteistä niin on hyvä muistaa ihmisten temperamenttierot. Enkä nyt tarkoita tällä sitä, ettei yksinäisyyttä kokevan kannattaisi torjunnan pelosta huolimatta yrittää sosialisoida ja mennä myös itseensä kaveruussuhteita solmiessaan, vaan että tässä nyt vain on selkeä käytännön ero mikä monella saattaa jäädä huomaamatta ja empatia loppuu siihen.
Se, että on paljon ihmisiä ympärillä, ei kuitenkaan tarkoita, että ne kaikki ihmiset olisivat ystäviä. Joillain voi olla paljon sisaruksia, joihin läheiset välit. Myös kavereita, harrastuskavereita, työkavereita tai vaikka ihan vaan naapureita. Kun omat lapseni oli pieniä, tässä taloyhtiössä oli muitakin pienten lasten äitejä, joten ei tarvinnut istua yksin hiekkalaatikon reunalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Mielestäni on eri asia huomioida kaikkia esim. juhlissa ja tietoisesti lähestyä jotain hiljaisempaa tyyppiä lähtökohdasta "minäpä tulen nyt viihdyttämään sinua, ettei sinun tarvitse istua koko iltaa hiljaisena hissukkana". Ensimmäinen on normaalia sosiaalista hyvätapaisuutta, toinen keikahtaa helposti alentuvuuden puolelle. Hiljaiset ovat varmasti saaneet kuulla kuka enempi kuka vähempi koko elämänsä ajan siitä, kuinka hiljaisia ovat ja voivottelua aiheesta. Sellainen kovin alleviivattu "mukaan vetäminen" voi tuntua hiljaisesta kiusalliselta. Ylipäätään jos joku ei tartu keskusteluyrityksiisi eikä muutenkaan vaikuta noteeraavan sinua, niin silloin on parasta vain jättää tällainen henkilö rauhaan. Jos hän siitä loukkaantuu, niin siitä et sinä ole vastuussa. Tällä henkilöllä on luultavasti ongelmia nähdä omaa käytöstään ulkopuolisen silmin eikä hän käsitä sitä, että antamalla nuivia signaaleja hän ei onnistu vetämään ihmisiä puoleensa.
En ole mennyt ns vieraisiin pöytiin väkisinviihdyttäjäksi, vaan tarkoitin tilanteita joissa on useampi ihminen ja yksi vaikuttaa jäävän sivuun. Minut on kasvatettu ottamaan kaikki huomioon, mutta sepä ei sitten olekaan ilmeisesti läheskään kaikkien mieleen, kuten tästäkin keskustelusta tulee ilmi.
Niinpä. Ei myöskään ole aina niin helppoa tulkita kumpaa se nyt sitten tämän henkilön kohdalla on. Minullakin on kokemusta siitä, että tuntuu ettei jostakin ihmisestä saa oikein mitään irti kun hän ei puhu oikein mitää niin sitten sitä vaan antaa olla. Todellisuudessa kuitenkin kaipaisikin seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Mielestäni on eri asia huomioida kaikkia esim. juhlissa ja tietoisesti lähestyä jotain hiljaisempaa tyyppiä lähtökohdasta "minäpä tulen nyt viihdyttämään sinua, ettei sinun tarvitse istua koko iltaa hiljaisena hissukkana". Ensimmäinen on normaalia sosiaalista hyvätapaisuutta, toinen keikahtaa helposti alentuvuuden puolelle. Hiljaiset ovat varmasti saaneet kuulla kuka enempi kuka vähempi koko elämänsä ajan siitä, kuinka hiljaisia ovat ja voivottelua aiheesta. Sellainen kovin alleviivattu "mukaan vetäminen" voi tuntua hiljaisesta kiusalliselta. Ylipäätään jos joku ei tartu keskusteluyrityksiisi eikä muutenkaan vaikuta noteeraavan sinua, niin silloin on parasta vain jättää tällainen henkilö rauhaan. Jos hän siitä loukkaantuu, niin siitä et sinä ole vastuussa. Tällä henkilöllä on luultavasti ongelmia nähdä omaa käytöstään ulkopuolisen silmin eikä hän käsitä sitä, että antamalla nuivia signaaleja hän ei onnistu vetämään ihmisiä puoleensa.
En ole mennyt ns vieraisiin pöytiin väkisinviihdyttäjäksi, vaan tarkoitin tilanteita joissa on useampi ihminen ja yksi vaikuttaa jäävän sivuun. Minut on kasvatettu ottamaan kaikki huomioon, mutta sepä ei sitten olekaan ilmeisesti läheskään kaikkien mieleen, kuten tästäkin keskustelusta tulee ilmi.
Niinpä. Ei myöskään ole aina niin helppoa tulkita kumpaa se nyt sitten tämän henkilön kohdalla on. Minullakin on kokemusta siitä, että tuntuu ettei jostakin ihmisestä saa oikein mitään irti kun hän ei puhu oikein mitää niin sitten sitä vaan antaa olla. Todellisuudessa kuitenkin kaipaisikin seuraa.
Mä ymmärrän hyvin tuon ongelman. Olen itse sellainen, että joissain porukoissa juttelen paljonkin muiden kanssa ja joissain taas olen pikemminkin eräänlainen tarkkailija. Kyse on ryhmän dynamiikasta. Nämä molemmat tavat olla porukassa on mulle ihan ok. On myös porukoita, joissa tunnen muuta kautta nämä hiljaiset ja tiedän, että kahden kesken kyllä juttelevat, mutta porukassa mieluummin kuuntelevat muiden juttuja kuin osallistuvat keskusteluun. Ihmisten kesken on paljon sanatontakin viestintää ja niiden viestien tunnistaminen vähentää riskiä väärinkäsityksille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
Toisaalta aika suurella osalla esimerkiklsi vanhoista leskeksi jääneistä ihmisistä yksinäisyys on se terveyrtä ja hyvinvointia nakertava asia. Jopa niin, että jaksaa toivoa vain kuolemaa. Elämä on muuttunut helvetiksi puolison kuoleman jälkeen. Kaikki oli tehty vain puolison kanssa, ei ystävien. Toki ystävätkin ovat voineet kuolla ympäriltä.
Olisi varmasti parempi puhua vastentahtoisesta yksinäisyydestä ja mieluisista ja halutuista ystävyyksistä, niin ei tarvitsisi vetää tätä neuroasiaa kehiin. Olemme tosiaan erilaisia.
Miten sen leskeksi jääneen elämänlaatua pitkällä aikavälillä olisi parantanut se, että hän olisi pitänyt koko parisuhteen asian varaystäviä, näännyttäen itsensä sillä ja pilaten parisuhteensa? Ihan vain siksi että olisi joku ystävä ne viimeiset leskenvuodet?
Kumpi on tärkeämpää, 40 vuotta onnellista avioliittoa ja sitten pari leskenvuotta yksinäisenä, vs. Huonompi avioliitto väkisin ylläpidettyjen naisystävyyksien takia ja vähän vähemmän yksinäiset leskenvuodet?
Muutenkin epäilen, ettei kaikki maailman naisystävät auta yksinäisyyteen kun on oma rakas mies mennyt manan majoille. Se rakastaja voisi auttaakin, jos sillä olisi valmiudet ottaa isompi rooli elämässä sitten. Mutta ei nainen miestä korvaa.
Minusta yksinäisyys on muuten normaali osa ihmisen elämän loppua, koska kaikki on kuollessaan yksin. Sen ulkoisen yksinäisyyden on tarkoitus kutsua ihminen lopultakin henkisesti perimmäisten kysymysten äärelle ja valmistautumaan kuolemaan. Siinä loppumetreillä kuuluu opetella päästämään irti, ei takertumaan.
Tähän en kommentoi sen enempää, mutta en ymmärrä miten ystävyyssuhteet huonontavat avioliittoa? Jos näin on niin vika ei ole ystävyyssuhteissa tai ystävissä vaan avioliiton dynamiikassa. Tai sitten kyse on näiden avioliitossa olevien ihmisten jostain omista neurotyyppisistä jutuista. Tavallisten ihmisten elämään sopivat niin avioliitto sekä ystävyyssuhteet, eivät ole väkisin pidettyjä tai joko/tai. Usein se kumppani jopa uupuu siihen kun hänen pitäisi olla se ainoa ihmissuhde toiselle. Pariskunnille on usein myös yhteisiä ystäviä, joiden kanssa vietetään aikaa. Sehän on hyvin yleisesti todettu asia, että kumppanin lisäksi on hyvä olla muitakin ihmissuhteita. Ei romanttisessa mielessä vaan ystävinä tai ainakin kavereina. Ihan terapeutitkin sitä suosittelevat. Itse ainakin sanon lapsenlapsilleni, että pitäkää ainakin jonkinverran yllä myös ystävyyssuhteita ja omia asioita vaikka olette seurustelusuhteessa.
Onhan se helppoa syyttää aina omasta käytöksestään toisia. Kauhean kivoja ihmisiä täällä.