Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1332)
Tämäkin. Pitäisi siis ensin miettiä, millainen minä olen ja mitä annettavaa minulla olisi toiselle ihmiselle. Ja sen jälkeen miettiä, mistä löytää sellainen ihminen, joka kaipaa elämäänsä juuri minun kaltaistani ihmistä. Eikä niinpäin, että mitä minä toiselta ihmiseltä edellytän ja haluan.
Hyvin sanottu, luulen, että tämä on se joidenkin ketjun kirjoitusten pohjavire, joka on saanut minutkin reagoimaan ja kommentoimaan. En sano, että tämä koskisi kaikkia vastentahtoisesti yksinäisiä.
Osa kirjoittajista kuitenkin selvästi haluaa ja edellyttää ystävää ikään kuin tekemään oman tunnetyönsä puolestaan. Täytyisi olla saatavilla, pienistäkin torjunnoista, kuten viikonlopun vietosta muussa seurassa, luodaan iso draama jne. Kun osaa itse tehdä oman tunnetyönsä, ei ole niin riippuvainen siitä kaivatusta toisesta, ja on kevyempi tutustua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin. Pitäisi siis ensin miettiä, millainen minä olen ja mitä annettavaa minulla olisi toiselle ihmiselle. Ja sen jälkeen miettiä, mistä löytää sellainen ihminen, joka kaipaa elämäänsä juuri minun kaltaistani ihmistä. Eikä niinpäin, että mitä minä toiselta ihmiseltä edellytän ja haluan.
Hyvin sanottu, luulen, että tämä on se joidenkin ketjun kirjoitusten pohjavire, joka on saanut minutkin reagoimaan ja kommentoimaan. En sano, että tämä koskisi kaikkia vastentahtoisesti yksinäisiä.
Osa kirjoittajista kuitenkin selvästi haluaa ja edellyttää ystävää ikään kuin tekemään oman tunnetyönsä puolestaan. Täytyisi olla saatavilla, pienistäkin torjunnoista, kuten viikonlopun vietosta muussa seurassa, luodaan iso draama jne. Kun osaa itse tehdä oman tunnetyönsä, ei ole niin riippuvainen siitä kaivatusta toisesta, ja on kevyempi tutustua.
Hyvin sanottu tunnetyöstä. Olen ihan konkreettisesti huomannut sen, että mitä paremmin omien tunteidensa kanssa pärjää, sitä helpommaksi ihmissuhteissa toimiminen muodostuu. Juuri sen takia, ettei ole enää riippuvainen ulkopuolelta tulevasta hyväksynnästä ja validoinnista. Toisaalta olen huomannut samalla myös sen, että nyt tunne-elämältäni tasapainoisempana uskallan myös pitää tietyistä kriteereistä tiukemmin kiinni. Se, etten enää vyörytä vastuuta tunteistani ystävälle ei siis tarkoita sitä, että katsoisin läpi sormien epäkunnioittavaa tai keskenkasvuista käytöstä, tai että jäisin roikkumaan väkisin ystävyyssuhteeseen, jossa aitoa yhteyttä ei selvästikään ole.
Parisuhteiden kohdalla käsitykset ovat alkaneet jo tervehtyä ja nykyään moni pitää itsestäänselvyytenä, ettei kumppania vastuuteta omasta onnellisuudesta eikä parisuhteessa voi koko aikaa olla pelkästään saamapuolella. Ystävyyssuhteisiin tätä ajattelutapaa ei nähtävästi osata aina vielä soveltaa vaan osalle on jäänyt päälle teini-ikään kuuluva naiivi ja ehdoton ystävyyskäsitys, joka muistuttaa enemmän symbioosia kuin kahden ihmisen välistä suhdetta. Jos minkäänlaista hajurakoa ei ole, niin siinä alkaa ennemmin tai myöhemmin jommalla kummalla happi loppumaan.
"Osa kirjoittajista kuitenkin selvästi haluaa ja edellyttää ystävää ikään kuin tekemään oman tunnetyönsä puolestaan. Täytyisi olla saatavilla, pienistäkin torjunnoista, kuten viikonlopun vietosta muussa seurassa, luodaan iso draama jne. Kun osaa itse tehdä oman tunnetyönsä, ei ole niin riippuvainen siitä kaivatusta toisesta, ja on kevyempi tutustua."
..."osalle on jäänyt päälle teini-ikään kuuluva naiivi ja ehdoton ystävyyskäsitys, joka muistuttaa enemmän symbioosia kuin kahden ihmisen välistä suhdetta. Jos minkäänlaista hajurakoa ei ole, niin siinä alkaa ennemmin tai myöhemmin jommalla kummalla happi loppumaan."
Olen eri ja mulla on ihan toisenlainen kokemus tästä. Olen tehnyt tunnetyöni itse ja kukaan ei ole vastuussa minun tunteistani. Se ei silti tarkoita, että ystävä voisi kohdella minua miten tahansa. Minulle ihmissuhteeseen, niin ystävyyteen kuin parisuhteeseen, kuuluu se, että toista pyritään kohtelemaan huomaavaisesti.
Jos toinen on tärkeä, kyllä hänelle haluaa tavalla tai toisella järjestää aikaa edes joskus. Mistään viikonlopun vietosta muusta seurasta en loukkaannu. Ihan normaali asia, ei kukaan ole aina saatavilla, en itsekään ole. Mutta toki se tuntuu, jos toisella olisi aina muuta menoa ja yhteistä aikaa ei järjestyisi millään. Ei hyvä ystävyys tarkoita sitä, että pitäisi olla joku symbioosi eikä mitään hajurakoa. Toki terveellä tavalla on oltava etäisyyttäkin, mutta ei hyvä ystävyys pysy yllä pelkän etäisyyden voimin.
Ja vielä tuosta, ettei ole riippuvainen toisesta. Ihan omilla jaloillani seison, mutta kyllä minä tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni eli olen riippuvainen muista. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi Suomessa on niin kova itsepärjäämisen mentaliteetti yhä tänä päivänä. Ilot ovat isompia ja surut suppeampia, kun ne jakaa ystävien kanssa.
Välillä tuntuu, että tässä ketjussa ymmärretään väärin liioittelemalla toisen sanomiseen jotain tiettyä kohtaa, ja sitten argumentoidaan sitä vastaan, vaikka oikeasti ollaan samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
"Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi. Yksi voi täyttää yhden, toinen toisen jne."
En ole ikinä ymmärtänyt tätä kommenttia. Minulla on ystävilleni samat kriteerit: pitää olla molemminpuolista kiinnostusta, halua jakaa ilot ja surut sekä myötäelää noissa asioissa. Lisäksi tarvitaan yhteydenpitoa/yhteistä aikaa sen verran, että ystävyys säilyy. Jos joku noista asioista ei natsaa, ei ystävyyskään lopulta toimi.
Minulle ystävyyteen liittyvät tarpeet ovat ns. yleisiä, eivätkä henkilökohtaisia. Sitten taas minulle on ihan sivuseikka, jos jonkun ystävän kanssa meillä on yhteinen harrastus, toisen kanssa yhdistää työkuviot ja kolmannen kanssa jaetaan joku muu mielenkiinnonkohde. Olennaista minulle on se, että nuo ystävyyteen liittyvät asiat toteutuvat ja voin olla juuri ko. ihmisen ystävä. Minulle riittäisi yksikin ystävä, mutta en halua laskea yhden ystävän varaan sosiaalista elämää. Ystävän kadotessa elämästä jäisin todella yksin.
Näin me ollaan erilaisia. Mä taas en ole koskaan kokenut tarvetta kertoa samoja asioita jokaiselle ystävälleni. Riittää, että kerron heistä yhdelle. Jos asia on sellainen, mistä kukaan heistä ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, puhun sellaiselle, joka ymmärtää ( olkoon sitten vaikka ammattilainen) tai en puhu kenelläkään. Mulla on lisäksi elämässäni muitakin ihmisiä kuin vain ystävät. Kun esimerkiksi äitini kuoli, puhuin äidin kuolemasta lähinnä siskoni sekä aikuisten lasteni kanssa. Ystävilleni - sitten, kun oltiin seuraavan kerran yhteyksissä - kerroin kyllä äitini kuolleen, mutta ei keskusteltu asiasta sen enempää. Ei ollut tarvetta. Samoin perinnönjakoon liittyvista asioista en puhunut ystävieni kanssa vaan niiden, joita asia koski. Joistain asioista taas puhun mieluummin jonkun ystäväni kanssa kuin siskoni tai lasteni kanssa. Mutta en silloinkaan samasta asiasta jokaisen ystäväni kanssa. Ja senkin voin sanoa, että äidin muistisairauden aikana sain kaikista parasta tukea tältä palstalta. Ystävilläni on omatkin ongelmansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aika transaktionaalista puhua että mitä antaa ja mitä saa. Mielestäni parhaat suhteet on jakamista niin että molemmat saa. Jos noita joutuu laskemaan, niin ei hyvä merkki.
Enkä oikeasti voi tietää mitä kukakin seurastani saa. Esim. jollekin yhteiset kävelylenkit on ensisijaisesti liikuntaa, toiselle seuraa ja kolmannelle luontoyhteyttä tai tapa päästä pois neljän seinän sisältä.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi. Yksi voi täyttää yhden, toinen toisen jne."
En ole ikinä ymmärtänyt tätä kommenttia. Minulla on ystävilleni samat kriteerit: pitää olla molemminpuolista kiinnostusta, halua jakaa ilot ja surut sekä myötäelää noissa asioissa. Lisäksi tarvitaan yhteydenpitoa/yhteistä aikaa sen verran, että ystävyys säilyy. Jos joku noista asioista ei natsaa, ei ystävyyskään lopulta toimi.
Minulle ystävyyteen liittyvät tarpeet ovat ns. yleisiä, eivätkä henkilökohtaisia. Sitten taas minulle on ihan sivuseikka, jos jonkun ystävän kanssa meillä on yhteinen harrastus, toisen kanssa yhdistää työkuviot ja kolmannen kanssa jaetaan joku muu mielenkiinnonkohde. Olennaista minulle on se, että nuo ystävyyteen liittyvät asiat toteutuvat ja voin olla juuri ko. ihmisen ystävä. Minulle riittäisi yksikin ystävä, mutta en halua laskea yhden ystävän varaan sosiaalista elämää. Ystävän kadotessa elämästä jäisin todella yksin.
Näin me ollaan erilaisia. Mä taas en ole koskaan kokenut tarvetta kertoa samoja asioita jokaiselle ystävälleni. Riittää, että kerron heistä yhdelle. Jos asia on sellainen, mistä kukaan heistä ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, puhun sellaiselle, joka ymmärtää ( olkoon sitten vaikka ammattilainen) tai en puhu kenelläkään. Mulla on lisäksi elämässäni muitakin ihmisiä kuin vain ystävät. Kun esimerkiksi äitini kuoli, puhuin äidin kuolemasta lähinnä siskoni sekä aikuisten lasteni kanssa. Ystävilleni - sitten, kun oltiin seuraavan kerran yhteyksissä - kerroin kyllä äitini kuolleen, mutta ei keskusteltu asiasta sen enempää. Ei ollut tarvetta. Samoin perinnönjakoon liittyvista asioista en puhunut ystävieni kanssa vaan niiden, joita asia koski. Joistain asioista taas puhun mieluummin jonkun ystäväni kanssa kuin siskoni tai lasteni kanssa. Mutta en silloinkaan samasta asiasta jokaisen ystäväni kanssa. Ja senkin voin sanoa, että äidin muistisairauden aikana sain kaikista parasta tukea tältä palstalta. Ystävilläni on omatkin ongelmansa.
Koet selvästi ystävyyden ainakin jotenkin samoin kuin minä. Itse kun olen parisuhteessa, ei minulla ole oikein tarvetta puhua "vastoinkäymisistä" -tai arjesta ylipäänsä- ystävilleni. Puhun asiat niille, joita ne koskee, ja yleensä kaiken tietysti miehelleni. Tuntuisi hullulta jauhaa samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, että joka ystävän kanssa se on varmasti käyty läpi. Tietysti jos vaikka koira kuolee, mainitsen sen jokaiselle, mutta mitäpä siinä sen enempää olisi puhumista? Itkuni itken miehen olkaa vasten, koska koira oli sen myös. Eli jaan asiat sille, johon se liittyy, tai jonka voin olettaa ymmärtävän.
Samoin se, mitä aikaisemmin kirjoitit vertaistuesta. Minulla on muutamia ikäviä perussairauksia, enkä kyllä tahdo niistä puhua muille kuin toisille sairaille. Nimenomaan sen VERTAISUUDEN takia. Jos kerron jollekin terveelle millaista arkeni on, ne ikään kuin pienentävät minua säälimisellä ja lässytyksellä, mitä ilmeisesti pitävät empatiana. Vaan minä kun en ole kenenkään päänsilitystä vailla. Kerron vaikeuksistani lähinnä siksi, että joskus on tarpeen selittää miksi en tee jotain. Lisäksi on rasittavaa kun itselle tämä sairauden kanssa eläminen on arkea, ja sitten toiset ottaa kovin herkästi asiat kauhean dramaattisesti. Vouhotetaan. Ja sillä kaikella samalla salaisesti ja suloisesti saa tuntea olevansa yläpuolellani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi. Yksi voi täyttää yhden, toinen toisen jne."
En ole ikinä ymmärtänyt tätä kommenttia. Minulla on ystävilleni samat kriteerit: pitää olla molemminpuolista kiinnostusta, halua jakaa ilot ja surut sekä myötäelää noissa asioissa. Lisäksi tarvitaan yhteydenpitoa/yhteistä aikaa sen verran, että ystävyys säilyy. Jos joku noista asioista ei natsaa, ei ystävyyskään lopulta toimi.
Minulle ystävyyteen liittyvät tarpeet ovat ns. yleisiä, eivätkä henkilökohtaisia. Sitten taas minulle on ihan sivuseikka, jos jonkun ystävän kanssa meillä on yhteinen harrastus, toisen kanssa yhdistää työkuviot ja kolmannen kanssa jaetaan joku muu mielenkiinnonkohde. Olennaista minulle on se, että nuo ystävyyteen liittyvät asiat toteutuvat ja voin olla juuri ko. ihmisen ystävä. Minulle riittäisi yksikin ystävä, mutta en halua laskea yhden ystävän varaan sosiaalista elämää. Ystävän kadotessa elämästä jäisin todella yksin.
Näin me ollaan erilaisia. Mä taas en ole koskaan kokenut tarvetta kertoa samoja asioita jokaiselle ystävälleni. Riittää, että kerron heistä yhdelle. Jos asia on sellainen, mistä kukaan heistä ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, puhun sellaiselle, joka ymmärtää ( olkoon sitten vaikka ammattilainen) tai en puhu kenelläkään. Mulla on lisäksi elämässäni muitakin ihmisiä kuin vain ystävät. Kun esimerkiksi äitini kuoli, puhuin äidin kuolemasta lähinnä siskoni sekä aikuisten lasteni kanssa. Ystävilleni - sitten, kun oltiin seuraavan kerran yhteyksissä - kerroin kyllä äitini kuolleen, mutta ei keskusteltu asiasta sen enempää. Ei ollut tarvetta. Samoin perinnönjakoon liittyvista asioista en puhunut ystävieni kanssa vaan niiden, joita asia koski. Joistain asioista taas puhun mieluummin jonkun ystäväni kanssa kuin siskoni tai lasteni kanssa. Mutta en silloinkaan samasta asiasta jokaisen ystäväni kanssa. Ja senkin voin sanoa, että äidin muistisairauden aikana sain kaikista parasta tukea tältä palstalta. Ystävilläni on omatkin ongelmansa.
Koet selvästi ystävyyden ainakin jotenkin samoin kuin minä. Itse kun olen parisuhteessa, ei minulla ole oikein tarvetta puhua "vastoinkäymisistä" -tai arjesta ylipäänsä- ystävilleni. Puhun asiat niille, joita ne koskee, ja yleensä kaiken tietysti miehelleni. Tuntuisi hullulta jauhaa samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, että joka ystävän kanssa se on varmasti käyty läpi. Tietysti jos vaikka koira kuolee, mainitsen sen jokaiselle, mutta mitäpä siinä sen enempää olisi puhumista? Itkuni itken miehen olkaa vasten, koska koira oli sen myös. Eli jaan asiat sille, johon se liittyy, tai jonka voin olettaa ymmärtävän.
Samoin se, mitä aikaisemmin kirjoitit vertaistuesta. Minulla on muutamia ikäviä perussairauksia, enkä kyllä tahdo niistä puhua muille kuin toisille sairaille. Nimenomaan sen VERTAISUUDEN takia. Jos kerron jollekin terveelle millaista arkeni on, ne ikään kuin pienentävät minua säälimisellä ja lässytyksellä, mitä ilmeisesti pitävät empatiana. Vaan minä kun en ole kenenkään päänsilitystä vailla. Kerron vaikeuksistani lähinnä siksi, että joskus on tarpeen selittää miksi en tee jotain. Lisäksi on rasittavaa kun itselle tämä sairauden kanssa eläminen on arkea, ja sitten toiset ottaa kovin herkästi asiat kauhean dramaattisesti. Vouhotetaan. Ja sillä kaikella samalla salaisesti ja suloisesti saa tuntea olevansa yläpuolellani.
Juuri näin!
Jostakin harrastuksesta voi löytää ystävän,itse löysin lenkkiseuraa tälläisestä ryhmästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1. Aloita harrastus, joka oikeasti kiinnostaa sinua. Sitä kautta saatat tutustua samanhenkisiin ihmisiin.
2. Unohda oletuksesi, että vaikutat epätoivoiselta. Kerro rohkeasti, että olet elämäntilanteessa, että etsit nyt uusia ystäviä. Aloituksesi perusteella haluaisin olla ystäväsi.
3. Ala käymään museoissa jne. jonkun ihmisen kanssa. Seuran ei tarvitse välttämättä olla ystävä. Menemällä seurassa (esim. sukulainen, naapuri, online-kutsu) vaikka teatteriin, voit alkaa siellä tutustumaan ihmisiin lisää.
4. Online. On todella paljon sivustoja ja appejä, jota kautta voit tutustua ihmisiin.
Täällä on moni jo kirjoittanutkin, että älä yritä liikaa ja minä sanon ihan samaa. Hakeudu tapahtumiin/harrastuksiin/yms, joissa voisit tavata samanhenkisiä ihmisiä. Toivottavasti tapaat "vahingossa" ja ohimennen muutamia ihmisiä, joista sitten ajan kanssa huomaatkin, että he ovat muuttuneet hyvän päivän tutuista kavereiksesi ja sitten ystäviksesi. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Osa kirjoittajista kuitenkin selvästi haluaa ja edellyttää ystävää ikään kuin tekemään oman tunnetyönsä puolestaan. Täytyisi olla saatavilla, pienistäkin torjunnoista, kuten viikonlopun vietosta muussa seurassa, luodaan iso draama jne. Kun osaa itse tehdä oman tunnetyönsä, ei ole niin riippuvainen siitä kaivatusta toisesta, ja on kevyempi tutustua."
..."osalle on jäänyt päälle teini-ikään kuuluva naiivi ja ehdoton ystävyyskäsitys, joka muistuttaa enemmän symbioosia kuin kahden ihmisen välistä suhdetta. Jos minkäänlaista hajurakoa ei ole, niin siinä alkaa ennemmin tai myöhemmin jommalla kummalla happi loppumaan."
Olen eri ja mulla on ihan toisenlainen kokemus tästä. Olen tehnyt tunnetyöni itse ja kukaan ei ole vastuussa minun tunteistani. Se ei silti tarkoita, että ystävä voisi kohdella minua miten tahansa. Minulle ihmissuhteeseen, niin ystävyyteen kuin parisuhteeseen, kuuluu se, että toista pyritään kohtelemaan huomaavaisesti.
Jos toinen on tärkeä, kyllä hänelle haluaa tavalla tai toisella järjestää aikaa edes joskus. Mistään viikonlopun vietosta muusta seurasta en loukkaannu. Ihan normaali asia, ei kukaan ole aina saatavilla, en itsekään ole. Mutta toki se tuntuu, jos toisella olisi aina muuta menoa ja yhteistä aikaa ei järjestyisi millään. Ei hyvä ystävyys tarkoita sitä, että pitäisi olla joku symbioosi eikä mitään hajurakoa. Toki terveellä tavalla on oltava etäisyyttäkin, mutta ei hyvä ystävyys pysy yllä pelkän etäisyyden voimin.
Ja vielä tuosta, ettei ole riippuvainen toisesta. Ihan omilla jaloillani seison, mutta kyllä minä tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni eli olen riippuvainen muista. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi Suomessa on niin kova itsepärjäämisen mentaliteetti yhä tänä päivänä. Ilot ovat isompia ja surut suppeampia, kun ne jakaa ystävien kanssa.
Kirjoitin tuon ensimmäisen lainaamasi pätkän. En sano siinä, enkä ole sanonut aiemmissakaan kommenteissa, ettei menetettyä ystävyyttä saisi surra tai ettei se saisi loukata, että toinen ei enää halua tavata.
Olen kommentoinut useampaan otteeseen niitä kirjoituksia, joissa tiedetään sen toisen puolesta, että hänen ”pitäisi pystyä” tiettyyn määrään tapaamisia vuodessa tai muulla tavalla katsotaan omaksi oikeudeksi kontrolloida toisen ihmisen aikaa. Tuntuu, että keskustelu kiertää kehää.
Jos se toinen on alkanut etääntyä, vaatiminen ei tuo häntä takaisin. Ja jos ei halua tavata harvoin, on tietenkin ok olla tapaamatta. Ja tietenkin on myös täysin ok olla tästä pahoilla mielin.
En vain ymmärrä ihmistä, joka haluaa olla tiiviimmin tekemisissä sellaisen kanssa, joka vuorostaan haluaa vähentää yhteydenpitoa. Jos kyse olisi parisuhteesta, voisi palstakielellä kirjoittaa JSSAP, jätä se sika, ansaitset parempaa. Ansaitset paremman ystävyyden, vaikka kukaan ei olekaan sitä sinulle velkaa. Ansaitset enemmän kunnioitusta itseltäsi, tapaa etääntyjää kevyesti tai jätä kokonaan taakse. Mikään tiiviimpien tapaamisten ehdottelu ei auta, se vain pahentaa omaa oloa.
Vanha sanonta kuuluu, että parempi yksin kuin huonossa seurassa. Ja huonoa seuraa se toisesta etäisyyttä hakeva on, eikä se tarkoita, että kummassakaan osapuolessa olisi mitään vikaa.
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Kauheita ystävyyksiä olen käynyt muutaman läpi. Nytkin alkaa epäilyttää, että miten kestävällä pohjalla on uusi ystävyys, jossa alun jälkeen onkin käynyt ilmi, että
toinen haluaa koko ajan puhua siitä, miten kauheaa kaikki on ja miten meitä vastaan varmasti vehkeillään jotain töissä.
Viimeksi kun en heti vastannut puhelimeen vaan
soitin takaisin vasta seuraavana päivänä, hän aloitti puhelun kertomalla, että miten ihanaa oli kun hän oli naapurinsa luona, on ihana, että on ystäviä, jotka ovat läsnä ja lähellä.
En sanonut mitään, mutta tuntui, että hän yritti syyllistää minua siitä, etten vastannutkaan heti, kuten yleensä. Tällainen aiheuttaa suhteissa vaikeuksia, jos ei saa säädellä yhtään etäisyyttä ilman että toinen loukkaantuu.
Tässä on minusta kaksi selvää varoitusmerkkiä. Ottaisin sinuna reippaasti etäisyyttä. Voi olla jopa, että jos toistat tuon, ettet vastaa heti, uusi tuttavuus loukkaantuu niin, että laittaa itse välit poikki. En jättäisi asiaa kuitenkaan sen varaan. Noista epäterveistä vehkeilyajatuksista kannattaa pysytellä kaukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaaja
En ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kun on ystäväasian eksperttejä:
Mistä on kyse, kun tiivistä ystävyyttä halunnut ihminen yhtäkkiä erkaantuukin ja vetoaa erkaantumisesta kysyen siihen, ettei ole koskaan halunnutkaan mitään intensiivistä ystävyyttä? Samalla ihmisellä on kuitenkin tapana aina etsiä uusi intensiivinen ystävyyssuhde edellisen tilalle.
Tuuliviirismistä. Osa ihmisistä ei osaa kiintyä pysyvästi. Jotkut tekevät tätä parisuhteissa, ja sitten on näitä ystäviin rakastuijia, jotka jossakin vaiheessa häipyvät kun tarvitsevat uutuudenviehätystä ja stimulaatiota. Henkilökohtaisesti en voi sietää ko ihmisiä, ja pysyn kaukana.
Onko omaa syytäni, kun ystäväksi osui tällainen ihminen ja en tajunnut asiaa ajoissa? Kuvittelin ihmisen aidosti pitävän minusta.
Ei hemmetissä ole sinun syytäsi.
Jos ei tuollaiseen ole törmännyt ennen, ei osaa tunnistaa merkkejä, ja vaikka olisikin, aina merkit eivät ole selkeitä. Itsellä ei ole aivan vastaavasta kokemusta, mutta yhtä lailla vinksahtaneesta ystävyydestä ja rakkaussuhteen alusta –näihin kumpiinkin liittyi intensiivisyys tai ns. rakkauspommitus toisen osapuolen taholta alkuun.
Tai jos jonkun mielestä onkin sinun syytäsi, niin sitten yhtä lailla on minun syytäni, että lähdin noihin omiin epäonnistuneisiin ihmissuhteisiini, ja jos ei kaikilla, niin hyvin monella on kokemusta vastaavista. Ja mitä väliä sillä syyllisyydellä sitten edes on?
T. Äskeinen jssap-saarnaajaEn ole aiemmin törmännyt tällaiseen tuuliviireilyyn. Ihminen oli alusta asti hyvin intensiivinen ja avoin. Avautui nopeasti elämänsä syvistä asioista ja toisaalta myös kyseli omasta tilanteestani hyvin suoraan. Otti avoimesti osaksi elämäänsä. Kuvittelin, että meille oli tullut hyvä, pysyvä ystävyys. Sitten ihan yhtäkkiä otti etäisyyttä, viesteihin vastaaminen väheni eikä itsekään laittanut viestejä tai halunnut nähdä. Sanoi vielä, ettei pidä sitä mitenkään kummallisena. Hänellä kuulemma on tapana ottaa ihmisiä nopeasti lähelle ja työntää etäälle. Saattoi herkästi kuvailla toisia ihmisiä intensiivisiksi, rajattomiksi ja paljon tarvitseviksi, mutta ei nähnyt tuota puolta ollenkaan itsessään.
Olen pahoillani, että jouduit kokemaan tuollaisen ystävyyden. Ymmärrän tässä valossa, että palstan keskustelu rajattomuudesta voi satuttaa, vaikkei se kohdistu sinuun.
Minun mielestäni olet ollut myös rohkea ja ansaitset kiitokset siitä, että olet ottanut aiheen entisen ystäväsi kanssa puheeksi, olkoonkin ettei keskustelu ollut perinteisessä mielessä hedelmällinen, eikä sen onnistuminen ollut kovin todennäköistä. Saamiesi vastausten perusteella minusta kuulostaa, että pääsit eroon melko epäreilusta tyypistä.
Toivon, että löydät pysyviä, ystävyytesi arvoisia ystäviä.
Jssap-saarnaaja
"Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi. Yksi voi täyttää yhden, toinen toisen jne."
En ole ikinä ymmärtänyt tätä kommenttia. Minulla on ystävilleni samat kriteerit: pitää olla molemminpuolista kiinnostusta, halua jakaa ilot ja surut sekä myötäelää noissa asioissa. Lisäksi tarvitaan yhteydenpitoa/yhteistä aikaa sen verran, että ystävyys säilyy. Jos joku noista asioista ei natsaa, ei ystävyyskään lopulta toimi.
Minulle ystävyyteen liittyvät tarpeet ovat ns. yleisiä, eivätkä henkilökohtaisia. Sitten taas minulle on ihan sivuseikka, jos jonkun ystävän kanssa meillä on yhteinen harrastus, toisen kanssa yhdistää työkuviot ja kolmannen kanssa jaetaan joku muu mielenkiinnonkohde. Olennaista minulle on se, että nuo ystävyyteen liittyvät asiat toteutuvat ja voin olla juuri ko. ihmisen ystävä. Minulle riittäisi yksikin ystävä, mutta en halua laskea yhden ystävän varaan sosiaalista elämää. Ystävän kadotessa elämästä jäisin todella yksin.