Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (778)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos löytää hyvän ystävän, miksei kerta-kaksi kahvittelut vuodessa riitä? Pohdin vain tässä sitä, että jos toinen elää ruuhkavuosia, niin aikaa ei aina yksinkertaisesti ole ja toisaalta eikös aito ystävyys kestä harvemminkin näkemistä. Itse näen lähimpiä ystäviäni kerran vuodessa kesäjuhlissa, ja jutut jatkuu siitä mihin viimeksi jäi ja ränttäillään koko vuosi kerralla ja syvällisesti läpi. Siis haen sitä, että eikö se ystävyyden laatu kuitenkin ratkaise, ei se joutaako kiertelemään museoita yms. Elämäntilanteet vaihtuvat, vielä joskus voi koittaa ystävillä taas aika, että ennättää nähdä usein ja tehdä vaikka mitä yhdessä.
Minä koin seuraavan tilanteen loukkaavaksi:
Olin ystäviä (tämä oli molemminpuolinen kokemus, myös Miina sanoi niin) Miinan kanssa. Näimme Miinan kanssa usein, olimme myös samassa työpaikassa. Miina näki lisäkseni usein myös ystävänsä Manun kanssa. Miinan elämäntilanne ei muuttunut millään lailla. Yhtäkkiä Miinalla alkoi olla merkittävästi vähemmän aikaa minulle. Minun sijaani Miina ystävystyi ja alkoi näkemään aktiivisesti työpaikallamme olleen Heikin kanssa. Heikille Miinalla oli paljon aikaa ja Miina alkoi kertoa kaikki asiansa Heikille, eikä kertonut asioistaan minulle kuten ennen. Miinaa ei enää kiinnostaneet minun kuulumiseni ja saattoi vastata hyvinkin piikikkäästi, jos kerroin jostakin murheestani "sehän on pikkujuttu, jos äitisi joutuu leikkaukseen". Kun kyselin tapaamisen perään, vetosi Miina kiireisiin. Heikille ja Manulle oli kuitenkin paljon aikaa. Minua Miina olisi ehtinyt tavata aiemman aktiivisen tahdin sijaan pari kertaa vuodessa. Kyllä minä koin tuon loukkaavana, kun minut selvästi korvattiin uudella ystävällä. Siinä ei mitään, jos näkisi ystäviä harvoin ja ystävyys silti kestäisi. Mutta ei mikään ystävyys kestä sitä, jos nähdään harvoin ja lakataan puhumasta asioista.
Minusta kuulostaa, ettei Miina enää halunnut olla ystäväsi. Ehkä hän vain on tuollainen tyyppi, tai ehkä loukkasit häntä jotenkin. Ehkä hän ihastui Heikkiin ja/tai Manuun.
On ihan ymmärrettävää, että moinen loukkaa. Itse en tuollaisen jälkeen haluaisikaan jatkaa ystävyyttä, vaan pitäisin kommunikaation minimissä. Toki, jos olisin loukannut Miinaa, pyytäisin anteeksi. Palstalta käsin ei voi tietää.En ollut tehnyt mitään väärää, jonka vuoksi minut olisi pitänyt ulkoistaa Miinan elämästä. Ihmisenä hän oli kova ihastumaan uusiin ihmisiin sukupuoleen katsomatta. Mutta silti loukkasi, että minut korvattiin Heikillä.
T. Tuo aiempi
Kuulostaa vähän siltä, että Miina on sitä ihmistyyppiä, joka jaksaa kaveerata tasan tarkkaan uutuudenviehätyksen ajan. Kun ihmisestä tulee osa arkea ja hänet oppii tuntemaan paremmin, lopahtaa Miinan mielenkiintokin. Veikkaan, että jossain vaiheessa Heikki kokee saman kohtalon, kun tilalle löytyy ah niin hurmaava Alex. Jonkin ajan kuluttua Alexin tilalle tulee Jaana ja hänen jälkeensä elämän keskipiste löytyy Lumista.
Miinoille muut ihmiset ovat vähän kuin keräilyesineitä ja trendivillityksiä. Näyttävät kivoilta ja niillä on kiva korottaa omaa profiilia mutta mitään syvällisempää tunnesidettä ei muodostu. Jonkinlainen tunne-elämän vaurio siellä luultavasti on taustalla mutta en viitsi näin maallikkona lähteä arvailemaan enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
Toisaalta aika suurella osalla esimerkiklsi vanhoista leskeksi jääneistä ihmisistä yksinäisyys on se terveyrtä ja hyvinvointia nakertava asia. Jopa niin, että jaksaa toivoa vain kuolemaa. Elämä on muuttunut helvetiksi puolison kuoleman jälkeen. Kaikki oli tehty vain puolison kanssa, ei ystävien. Toki ystävätkin ovat voineet kuolla ympäriltä.
Olisi varmasti parempi puhua vastentahtoisesta yksinäisyydestä ja mieluisista ja halutuista ystävyyksistä, niin ei tarvitsisi vetää tätä neuroasiaa kehiin. Olemme tosiaan erilaisia.
Miten sen leskeksi jääneen elämänlaatua pitkällä aikavälillä olisi parantanut se, että hän olisi pitänyt koko parisuhteen asian varaystäviä, näännyttäen itsensä sillä ja pilaten parisuhteensa? Ihan vain siksi että olisi joku ystävä ne viimeiset leskenvuodet?
Kumpi on tärkeämpää, 40 vuotta onnellista avioliittoa ja sitten pari leskenvuotta yksinäisenä, vs. Huonompi avioliitto väkisin ylläpidettyjen naisystävyyksien takia ja vähän vähemmän yksinäiset leskenvuodet?
Muutenkin epäilen, ettei kaikki maailman naisystävät auta yksinäisyyteen kun on oma rakas mies mennyt manan majoille. Se rakastaja voisi auttaakin, jos sillä olisi valmiudet ottaa isompi rooli elämässä sitten. Mutta ei nainen miestä korvaa.
Minusta yksinäisyys on muuten normaali osa ihmisen elämän loppua, koska kaikki on kuollessaan yksin. Sen ulkoisen yksinäisyyden on tarkoitus kutsua ihminen lopultakin henkisesti perimmäisten kysymysten äärelle ja valmistautumaan kuolemaan. Siinä loppumetreillä kuuluu opetella päästämään irti, ei takertumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.
Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.
Tunnut ajattelevan, että syvällinen keskustelu edellyttää että jokainen näyttää ensin Tikkurilan värikartasta valkovuotonsa värin. Eli syvällisiä voi keskustella vain jos ensin on jaettu loputtomasti sitä omaa elämää.
Minä inhoan jakamista, mutta rakastan syvällisiä keskusteluita. En tajua miksi minun pitäisi tietää keskustelukumppanin lasten nimet voidaksemme pohdiskella onko ihmisellä kuolematonta sielua.
Minäkin haluaisin ystäviä, mutta aikuisiällä, kun vielä tekee pakon edessä etätöitä, on ylipäätään ihmisten kanssa keskusteluun pääsy vaikeaa. Olen toisinaan niin vailla ihmiskontakteja, että vain istun torikahvilassa itsekseni ja katselen ja kuuntelen ihmisiä, sekin helpottaa. Ja kun on ollut tarpeeksi kauan yksin, taustalla hylkäämiskokemiuksia, ihmiset ghostanneet, omassa elämässä ollut murheita, enkä ole jaksanut yksin ylläpitää edes sukulaissuhteista, niin kynnys yrittää aina vain uudelleen tutustumista ihmisiin on korkea. Olen luonteeltani helposti innostuva, puhelias ja eläväinen, mutta myös on kokemusta, että olen liikaa monille.
Olen viime aikoina koettanut tulla kuorestani ulos. Olen hakeutunut vapaaehtoistöihin erilaisiin tapahtumiin. Niitä suosittelen lämpimästi. Näkee itse tapahtuman, saa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja löytyy samanhenkisiä tuttuja ja työt on suhteellisen helppoja. Enkä edes yritä etsiä jotain sydänystävää, vaan omanlaisiani ihmisiä, joita voi moikata kadulla tai laittaa whatsupp ja kysyä kuulumiset. Myös erilaiset vertaisryhmät kannattaa kokeilla, jos vaikka on sitä epäilyä omista erityishaasteita. Minulla on tietynlaisia lieviä mt-ongelmia, masennusta, joten uskaltauduin hiljattain vastaavassa tilaneessa olevien ryhmään ja koin sen aika kivaksi, kun löytyi muita, joilla on ollut vaikeaa. Ja siitä mustaa huumoria löytyi myös.
Harkinnassa on yksi pitkään kiinnostanut koulutus, joka on lähiopetusta, joten siellä saa vähintää jutella ihmisille ja on yhteinen aihekin valmiina. Sekin jo minulle on tervetullutta.
Koetan olla avoin eri-ikäisille ihmisille, enkä vaan omanikäisille.
Mutta tosiaan helppoa ei ole ja on päiviä, kun ei jaksaisi puskea ihmissuhteissa, mutta eipä sieltä kotoakaan kukaan ole minua löytämässä, joten yritän parhaani.. Muuta ei voi olla, kun oma itsensä. Ap:lle voimia ja kannustusta täältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille.
Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan.
Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.
Juurikin tämä!
Itse toivoisin A:n näkökulmasta, että B ymmärtäisi, ettei toisille ystävien saaminen ole välttämättä helppoa. Ei se tietenkään tarkoita, että B:n pitäisi olla A:n ystävä, mutta tulisi ymmärtää, että sen A:n tilanne on erilainen. Siinä missä B voi hyvin luopua jostakin ystävästä, jää hänelle silti paljon ystäviä ja arjessa ei tunnu se, jos A häviää hänen elämästään. A:n elämään taas voi tulla suurikin sosiaalinen aukko siitä, jos B häviää hänen elämästään. A:n kaltaisen ei ole helppoa saada uusia ystäviä tilalle. Itsellänikin menee vuosia tutustuessa ja ystävystyessä. Ystävän menetys kirpaisee siksi paljon, kun ystäviä on jo valmiiksi vähän.
Mitä B:n pitäisi sillä ymmärryksellä tehdä ja miten sen A:lle näkyä? Jos nyt on niin, että A syyllistää B:tä ja vaatii enemmän kuin B:llä on antaa ja B haluaa ottaa etäisyyttä.
Ihan vaikka B:llä A:ta kohtaan empatiaa osoittamalla, vaikka itsellä olisi eri tilanne:
A: Hei B! Olipa kiva nähdä viime viikolla. Olisipa mukava nähdä useammin kuin kahdesti vuodessa. Olo tuntuu yksinäiseltä, kun minulla ei ole paljoa ystäviä ja kaipaisin seuraasi useammin.
B: Hei A! Oli myös kiva nähdä. En valitettavasti pysty näkemään useammin kiireisen arkeni vuoksi. Mutta ymmärrän hyvin, jos tilanteessasi olosi tuntuu yksinäiseltä ja kaipaisit silloin ystävien seuraa. Voisikohan paikkakunnaltasi löytyä jokin harrastus, jonka parista voisit löytää uusia ystäviä? Onko siellä esimerkiksi lukupiiriä, kun tykkäät lukemisesta?
Minusta tuollainen vastaus B:ltä olisi hyvinkin asiallinen.
Miksi B:n pitäisi ehdottaa ratkaisuja A:n tilanteeseen? Jos ovat ystäviä, niin ehkä sitten. Mutta kuulostaa todella holhoavalta ja alentuvalta minusta. Siis ikävältä torjunnalta. Myös tuo, että suoraan pyytää, että nähdäänkö useammin, kuulostaa oudolta ja epäluonnolliselta. En haluaisi, että minun seuraani kaivataan, joska joku on yksnäinen vaan siksi että olen mukavaa seuraa. Ei "täytä tyhjiöni" vaan "tehdään jotain mukavaa yhdessä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos löytää hyvän ystävän, miksei kerta-kaksi kahvittelut vuodessa riitä? Pohdin vain tässä sitä, että jos toinen elää ruuhkavuosia, niin aikaa ei aina yksinkertaisesti ole ja toisaalta eikös aito ystävyys kestä harvemminkin näkemistä. Itse näen lähimpiä ystäviäni kerran vuodessa kesäjuhlissa, ja jutut jatkuu siitä mihin viimeksi jäi ja ränttäillään koko vuosi kerralla ja syvällisesti läpi. Siis haen sitä, että eikö se ystävyyden laatu kuitenkin ratkaise, ei se joutaako kiertelemään museoita yms. Elämäntilanteet vaihtuvat, vielä joskus voi koittaa ystävillä taas aika, että ennättää nähdä usein ja tehdä vaikka mitä yhdessä.
Minä koin seuraavan tilanteen loukkaavaksi:
Olin ystäviä (tämä oli molemminpuolinen kokemus, myös Miina sanoi niin) Miinan kanssa. Näimme Miinan kanssa usein, olimme myös samassa työpaikassa. Miina näki lisäkseni usein myös ystävänsä Manun kanssa. Miinan elämäntilanne ei muuttunut millään lailla. Yhtäkkiä Miinalla alkoi olla merkittävästi vähemmän aikaa minulle. Minun sijaani Miina ystävystyi ja alkoi näkemään aktiivisesti työpaikallamme olleen Heikin kanssa. Heikille Miinalla oli paljon aikaa ja Miina alkoi kertoa kaikki asiansa Heikille, eikä kertonut asioistaan minulle kuten ennen. Miinaa ei enää kiinnostaneet minun kuulumiseni ja saattoi vastata hyvinkin piikikkäästi, jos kerroin jostakin murheestani "sehän on pikkujuttu, jos äitisi joutuu leikkaukseen". Kun kyselin tapaamisen perään, vetosi Miina kiireisiin. Heikille ja Manulle oli kuitenkin paljon aikaa. Minua Miina olisi ehtinyt tavata aiemman aktiivisen tahdin sijaan pari kertaa vuodessa. Kyllä minä koin tuon loukkaavana, kun minut selvästi korvattiin uudella ystävällä. Siinä ei mitään, jos näkisi ystäviä harvoin ja ystävyys silti kestäisi. Mutta ei mikään ystävyys kestä sitä, jos nähdään harvoin ja lakataan puhumasta asioista.
Minusta kuulostaa, ettei Miina enää halunnut olla ystäväsi. Ehkä hän vain on tuollainen tyyppi, tai ehkä loukkasit häntä jotenkin. Ehkä hän ihastui Heikkiin ja/tai Manuun.
On ihan ymmärrettävää, että moinen loukkaa. Itse en tuollaisen jälkeen haluaisikaan jatkaa ystävyyttä, vaan pitäisin kommunikaation minimissä. Toki, jos olisin loukannut Miinaa, pyytäisin anteeksi. Palstalta käsin ei voi tietää.En ollut tehnyt mitään väärää, jonka vuoksi minut olisi pitänyt ulkoistaa Miinan elämästä. Ihmisenä hän oli kova ihastumaan uusiin ihmisiin sukupuoleen katsomatta. Mutta silti loukkasi, että minut korvattiin Heikillä.
T. Tuo aiempi
Kuulostaa teinidraamalta.
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Ongelma yksinäisillä on siinä, että ihmiset eivät tule heidän juhliinsa. Lähtisitkö itse etäisemmän työkaverin/harrastuskaverin tms juhliin? Aika moni skippaisi tuollaiset juhlat jo sillä, että ei ole läheinen kutsujan kanssa, eikä jaksaisi lähteä juhliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Ongelma yksinäisillä on siinä, että ihmiset eivät tule heidän juhliinsa. Lähtisitkö itse etäisemmän työkaverin/harrastuskaverin tms juhliin? Aika moni skippaisi tuollaiset juhlat jo sillä, että ei ole läheinen kutsujan kanssa, eikä jaksaisi lähteä juhliin.
Oon lähtenyt harrastuskaverin juhliin.
Pidin pääsiäisenä 2 juhlat. Toisissa oli 2 harrastuskaveria (kutsuin noin 12) ja toisissa 4 vierasta, pikemminkin kavereita/tuttavia kuin ystäviä. Yllättävän moni lähtee, kun saan kutsun. Tai yllättävän harva, mutta jos kutsuu yli 10 ihmistä, niin ainakin 2 tulee, ja siinä on jo pienet illanistujaiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Ongelma yksinäisillä on siinä, että ihmiset eivät tule heidän juhliinsa. Lähtisitkö itse etäisemmän työkaverin/harrastuskaverin tms juhliin? Aika moni skippaisi tuollaiset juhlat jo sillä, että ei ole läheinen kutsujan kanssa, eikä jaksaisi lähteä juhliin.
Lisään vielä, että tottakai lähden etäisemmän työkaverin juhliin myös. Siinähän sitä tutustuu ja on keino päästä n.s. porukkaan mukaan, jos olen tuntenut itseni vähän etäisemmäksi.
Toki ihmisiä, jotka kutsuu juhliin on pitänyt tavata ensin jossain neutraalissa ympäristössä kodin ulkopuolella.
Eiköhän sillä ole syynsä, miksi joillekin kavereille ei ole aikaa ja priorisointia tapahtuu. Kamalan mustasukkaisia ihmisiä täällä, en yhtään ihmettele jos toinen osapuoli ei halua enää nähdä ja ylläpitää kaverisuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.
Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.
Tunnut ajattelevan, että syvällinen keskustelu edellyttää että jokainen näyttää ensin Tikkurilan värikartasta valkovuotonsa värin. Eli syvällisiä voi keskustella vain jos ensin on jaettu loputtomasti sitä omaa elämää.
Minä inhoan jakamista, mutta rakastan syvällisiä keskusteluita. En tajua miksi minun pitäisi tietää keskustelukumppanin lasten nimet voidaksemme pohdiskella onko ihmisellä kuolematonta sielua.
Tämä Tikkurilan värikartan käyttö on vain sinun tulkintasi, ja se on väärä.
Kategoriaan "henkilökohtaiset asiat" voivat kuulua mitä moninaisimmat asiat mutta välttämättä eivät edes lasten nimet.
T. Ei-valkovuoto-orientoitunut.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän sillä ole syynsä, miksi joillekin kavereille ei ole aikaa ja priorisointia tapahtuu. Kamalan mustasukkaisia ihmisiä täällä, en yhtään ihmettele jos toinen osapuoli ei halua enää nähdä ja ylläpitää kaverisuhteita.
Kaikista kummallisin yhdistelmä on ihminen, jolla menevät kaikki muut kaverit aina etusijalle mutta joka on samalla mustasukkainen sinusta.
En ole toistaiseksi onnistunut ratkaisemaan tätä arvoitusta, että mikä tällaisen käytöksen takana mahtaa olla. Hyvin hämmentävää tällaisen ihmisen seura kyllä on ja alkaa miettiä, että onko joku todella noin sokea itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
Toisaalta aika suurella osalla esimerkiklsi vanhoista leskeksi jääneistä ihmisistä yksinäisyys on se terveyrtä ja hyvinvointia nakertava asia. Jopa niin, että jaksaa toivoa vain kuolemaa. Elämä on muuttunut helvetiksi puolison kuoleman jälkeen. Kaikki oli tehty vain puolison kanssa, ei ystävien. Toki ystävätkin ovat voineet kuolla ympäriltä.
Olisi varmasti parempi puhua vastentahtoisesta yksinäisyydestä ja mieluisista ja halutuista ystävyyksistä, niin ei tarvitsisi vetää tätä neuroasiaa kehiin. Olemme tosiaan erilaisia.
Miten sen leskeksi jääneen elämänlaatua pitkällä aikavälillä olisi parantanut se, että hän olisi pitänyt koko parisuhteen asian varaystäviä, näännyttäen itsensä sillä ja pilaten parisuhteensa? Ihan vain siksi että olisi joku ystävä ne viimeiset leskenvuodet?
Kumpi on tärkeämpää, 40 vuotta onnellista avioliittoa ja sitten pari leskenvuotta yksinäisenä, vs. Huonompi avioliitto väkisin ylläpidettyjen naisystävyyksien takia ja vähän vähemmän yksinäiset leskenvuodet?
Muutenkin epäilen, ettei kaikki maailman naisystävät auta yksinäisyyteen kun on oma rakas mies mennyt manan majoille. Se rakastaja voisi auttaakin, jos sillä olisi valmiudet ottaa isompi rooli elämässä sitten. Mutta ei nainen miestä korvaa.
Minusta yksinäisyys on muuten normaali osa ihmisen elämän loppua, koska kaikki on kuollessaan yksin. Sen ulkoisen yksinäisyyden on tarkoitus kutsua ihminen lopultakin henkisesti perimmäisten kysymysten äärelle ja valmistautumaan kuolemaan. Siinä loppumetreillä kuuluu opetella päästämään irti, ei takertumaan.
Yhtä naurettavaa väittää, että elämän viimeisten vuosien yksinäisyys on hyväksi, kuin sekin, että ystäviä olisi pidettävä väkisin, huoltovarmuussyistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos löytää hyvän ystävän, miksei kerta-kaksi kahvittelut vuodessa riitä? Pohdin vain tässä sitä, että jos toinen elää ruuhkavuosia, niin aikaa ei aina yksinkertaisesti ole ja toisaalta eikös aito ystävyys kestä harvemminkin näkemistä. Itse näen lähimpiä ystäviäni kerran vuodessa kesäjuhlissa, ja jutut jatkuu siitä mihin viimeksi jäi ja ränttäillään koko vuosi kerralla ja syvällisesti läpi. Siis haen sitä, että eikö se ystävyyden laatu kuitenkin ratkaise, ei se joutaako kiertelemään museoita yms. Elämäntilanteet vaihtuvat, vielä joskus voi koittaa ystävillä taas aika, että ennättää nähdä usein ja tehdä vaikka mitä yhdessä.
Minä koin seuraavan tilanteen loukkaavaksi:
Olin ystäviä (tämä oli molemminpuolinen kokemus, myös Miina sanoi niin) Miinan kanssa. Näimme Miinan kanssa usein, olimme myös samassa työpaikassa. Miina näki lisäkseni usein myös ystävänsä Manun kanssa. Miinan elämäntilanne ei muuttunut millään lailla. Yhtäkkiä Miinalla alkoi olla merkittävästi vähemmän aikaa minulle. Minun sijaani Miina ystävystyi ja alkoi näkemään aktiivisesti työpaikallamme olleen Heikin kanssa. Heikille Miinalla oli paljon aikaa ja Miina alkoi kertoa kaikki asiansa Heikille, eikä kertonut asioistaan minulle kuten ennen. Miinaa ei enää kiinnostaneet minun kuulumiseni ja saattoi vastata hyvinkin piikikkäästi, jos kerroin jostakin murheestani "sehän on pikkujuttu, jos äitisi joutuu leikkaukseen". Kun kyselin tapaamisen perään, vetosi Miina kiireisiin. Heikille ja Manulle oli kuitenkin paljon aikaa. Minua Miina olisi ehtinyt tavata aiemman aktiivisen tahdin sijaan pari kertaa vuodessa. Kyllä minä koin tuon loukkaavana, kun minut selvästi korvattiin uudella ystävällä. Siinä ei mitään, jos näkisi ystäviä harvoin ja ystävyys silti kestäisi. Mutta ei mikään ystävyys kestä sitä, jos nähdään harvoin ja lakataan puhumasta asioista.
Minun elämässäni ystävyyssuhteet kestävät pitkät hiljaisuudet. Näin on kertonut moni muukin tässä ketjussa. Olisi hyvä oivaltaa, että se on silloin sinun päätöksesi, että ystävyys loppuu johonkin pidempään taukoon. Ja tietysti on oikeus päättää, että ei halua ystävyyttä, jossa on pitkiä taukoja. Mutta se on silloin päätös, ei kaikkia ystävyyssuhteita koskeva yleinen ominaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos löytää hyvän ystävän, miksei kerta-kaksi kahvittelut vuodessa riitä? Pohdin vain tässä sitä, että jos toinen elää ruuhkavuosia, niin aikaa ei aina yksinkertaisesti ole ja toisaalta eikös aito ystävyys kestä harvemminkin näkemistä. Itse näen lähimpiä ystäviäni kerran vuodessa kesäjuhlissa, ja jutut jatkuu siitä mihin viimeksi jäi ja ränttäillään koko vuosi kerralla ja syvällisesti läpi. Siis haen sitä, että eikö se ystävyyden laatu kuitenkin ratkaise, ei se joutaako kiertelemään museoita yms. Elämäntilanteet vaihtuvat, vielä joskus voi koittaa ystävillä taas aika, että ennättää nähdä usein ja tehdä vaikka mitä yhdessä.
Minä koin seuraavan tilanteen loukkaavaksi:
Olin ystäviä (tämä oli molemminpuolinen kokemus, myös Miina sanoi niin) Miinan kanssa. Näimme Miinan kanssa usein, olimme myös samassa työpaikassa. Miina näki lisäkseni usein myös ystävänsä Manun kanssa. Miinan elämäntilanne ei muuttunut millään lailla. Yhtäkkiä Miinalla alkoi olla merkittävästi vähemmän aikaa minulle. Minun sijaani Miina ystävystyi ja alkoi näkemään aktiivisesti työpaikallamme olleen Heikin kanssa. Heikille Miinalla oli paljon aikaa ja Miina alkoi kertoa kaikki asiansa Heikille, eikä kertonut asioistaan minulle kuten ennen. Miinaa ei enää kiinnostaneet minun kuulumiseni ja saattoi vastata hyvinkin piikikkäästi, jos kerroin jostakin murheestani "sehän on pikkujuttu, jos äitisi joutuu leikkaukseen". Kun kyselin tapaamisen perään, vetosi Miina kiireisiin. Heikille ja Manulle oli kuitenkin paljon aikaa. Minua Miina olisi ehtinyt tavata aiemman aktiivisen tahdin sijaan pari kertaa vuodessa. Kyllä minä koin tuon loukkaavana, kun minut selvästi korvattiin uudella ystävällä. Siinä ei mitään, jos näkisi ystäviä harvoin ja ystävyys silti kestäisi. Mutta ei mikään ystävyys kestä sitä, jos nähdään harvoin ja lakataan puhumasta asioista.
Minun elämässäni ystävyyssuhteet kestävät pitkät hiljaisuudet. Näin on kertonut moni muukin tässä ketjussa. Olisi hyvä oivaltaa, että se on silloin sinun päätöksesi, että ystävyys loppuu johonkin pidempään taukoon. Ja tietysti on oikeus päättää, että ei halua ystävyyttä, jossa on pitkiä taukoja. Mutta se on silloin päätös, ei kaikkia ystävyyssuhteita koskeva yleinen ominaisuus.
Jos sinun ystävyyksissä on pitkiä hiljaisuuksia, jutteletteko kuitenkin kaikesta? Tai jos elämässä tapahtuu jotain isoa, oletko yhteydessä ystävääsi tai onko hän yhteydessä sinuun?
Miksi tarjoudut ap muuttoavuksi? Keski-ikäiset ottaa ammattilaiset hoitamaan muuton. Herättää epäilyksiä tarjota apua jota ei olla pyydetty eikä olla vailla.
Vähän sama kuin tarjoutuisit pesemään jonkun puolitutun ikkunat. Hemmetin outoa ja herättää kysymyksen motiiveistasi.
Ja miksi tarjoudut itkuolkapääksi vieraalle ihmiselle? Vieläpä pyytämättä? Hemmetin outoa sekin ja taas herää toisella kysymys motiiveistasi. Miksi olet niin kiinnostunut melko vieraan ihmisen asioista? Ei kukaan kaipaa tukea vieraalta.
Muutenkin aikuiset osaa pyytää apua jos tahtovat sitä. Tuolla tyrkyttämisellä et saa mitään hyvää aikaan. Asetat sen toisen alapuolellesi kun lähdet siitä, että se ei selviä muutosta ilman puolitutun apua.