Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (886)
Vierailija kirjoitti:
Kiireet ovat nykymaailmassa monilla täysin todellisia ja niistä voi seurata vuosien paha uupumus. On loukkaavaa jos tulkitaan tekosyiksi. Jotkut ovat myös liiankin haluttuja ystävinä, ja joku toinen vähintään yhtä hyvä tyyppi ei saa ystäviä vaikka tahtoisi.
Jatkan tuosta omasta aiemmasta viestistäni.
Minulle paras keino on ollut hyllyttää koko käsite ”ihmissuhde”, oli sitten kyse ystävyydestä tai parisuhteesta - perusempaattinen asenne kantaa todella pitkälle, edellyttäen, että se on aitoa.
Kaikki siihenastisen elämäni ystävät jäivät välillä sivuun yli 20 vuodeksi. Nyt olen saanut palautettua kaikki niistä, jotka ovat yhä elossa ja joita jäin kaipaamaan, lukuun ottamatta yhtä joka ei pidä minusta. Sekään ei haittaa. Eikä haittaa se, että useimpia tulee nytkin tavattua melko harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.
Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.
Tunnut ajattelevan, että syvällinen keskustelu edellyttää että jokainen näyttää ensin Tikkurilan värikartasta valkovuotonsa värin. Eli syvällisiä voi keskustella vain jos ensin on jaettu loputtomasti sitä omaa elämää.
Minä inhoan jakamista, mutta rakastan syvällisiä keskusteluita. En tajua miksi minun pitäisi tietää keskustelukumppanin lasten nimet voidaksemme pohdiskella onko ihmisellä kuolematonta sielua.
Itse en pidä kovin syvällisenä ystävyyssuhteita, jossa ei edes tiedetä toistensa lasten nimiä tai ainakin jotain yksityiselämään kuuluvaa. Siitähän se usein alkaakin. Pikkuhiljaa tutustutaan ja huomataan olevan samalla aaltopituudella. Ei voida suoraan hypätä jotain vaihetta yli niihin syvällisempiin keskusteluihin. Miten voi edes tietää haluaako ja pystyykö joku syvällisempiin jos ei ensin tunneta hiukan toisen elämäntilannetta, ajatusmaailmaa ja luonnetta. Näin se minulla toimii, en tiedä sitten kuinka yleistä sitten on. Tässä taas haluttiin kärjistää: ei tarvitse "loputtomasti" jakaa toisen elämää, jokaisellahan on omia alueita joita ei ole tarkoitus avata ja saakin olla. Sellainen hyvän tavan ja kohteliaisuuden mukainen tutustuminen on eri asia kuin alkaa kertoa omista valkovuodoistaan heti kärkeen. Toki niistäkin voidaan puhua ystävien kesken sitten jossain vaiheessa jos siltä tuntuu. Paljonhan perustuu intuitioon ja ollaan ensin ikäänkuin tuntosarvet esillä uuden ystävyyden alussa. Tuo lasten nimien kysely tai joku muu vastaava on siten myös ikäänkuin kartoitusta.
Ilmeisesti kun täällä on paljon neuroepätyypillisiä ihmisiä niin tuollainen suoraan asiaan meneminen ilman tätä henkilökohtaisempaa tutustumista on helpompaa heille. He ehkä kokevat monet muille normaalit asiat "turhina" tai pitävät niitä pitkästyttävinä tms. Sitten taas "suoraan asiaan meno" vastaavasti oudoksuttavat ihmistä, joka haluaa erilaisen näkökulman ystävyyden lähtökohtiin ja syvenemiseen.
Turhaa vastakkainasettelua neurotyypillisyys ja -epätyypillisyys ainakin useimmiten - nyt kun ilmiötä on alettu tuntea paremmin. Olisi aika luopua stereotypioista.
Olen lähinnä neurotyypillinen itse, mutta nyt kun olen tarkastellut elettyä elämääni kokonaisuutena, juuri neuroepätyypilliset piirteeni ovat ehkä eniten rikastuttaneet elämääni ja ihmissuhteitani.
Ap, kun lakkaa yrittämästä liikaa, saa monesti sen mitä tavoittelee.
Minun on todella helppo tunnistaa ihmiset, jotka haluavat ystäviä koska ovat yksinäisiä. Olin itsekin nuorempana samanlainen: peruskoulussa pitkään jatkuneen koulukiusaamisen takia minulla ei ollut ystäviä ja koin sosiaaliset tilanteet vaikeiksi. Olin oppinut matkimaan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä tapoja ja ääneenlausumattomia sääntöjä, eräällä tavalla siis "maskasin" normaaliutta toisten seurassa. Osasin olla kiinnostunut keskustelukumppanin asioista ja mielipiteistä, olin hyvä kuuntelemaan jne. Mutta eihän sellainen toimi, ihmiset vaistoavat nopeasti jos yrittää liikaa. Jossain vaiheessa väsyin ystävien etsimiseen ja päätin että tämä oli tässä, ystäviä ei tule joten jospa vain alan tehdä asioita joista olen kiinnostunut ja pidän. Osaan näistä kiinnostuksen kohteista liittyi ryhmätoimintaa. Menin esimerkiksi taidemaalauskurssille. Oikein päätin että nyt ei tarvitse olla sosiaalinen ja olin seurassa aika paljon hiljaa tai itsekseni. Mutta kummasti se mukava ja kiinnostava yhteinen tekeminen yhdistää ja juttua tuli toisten kurssilaisten kanssa väkisinkin, ajan kanssa. Nyt minulla on ystäviä esimerkiksi näiltä taidekursseilta, jotka olen tuntenut yli 20 vuotta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Hyvä. Kasvoit lopultakin aikuiseksi ja ymmärsit, että aikuiset huolehtii omasta tekemisestään, ei siitä mitä muut ajattelee sinusta.
Ihan aidosti, mitä väliä sillä on mitä palsta-yhtään-mikääm ajattelee sinusta? Varsinkin kun palstaintrovertit ovat tosielämässä yhtä olemattomia kuin palstamiehet.
Introversio ei muuten näy päälle päin. Tutkitusti introverteilla on usein erittäin hyvät sosiaaliset taidot. Introversio tarkoittaa vain että sosiaalinen vuorovaikutus vie energiaa, missä ekstrovertti latautuu siitä.
Introvertti voi silti olla puhelias ja nauttia siitä tilanteesta. Hän vaan tarvitsee sitten yksinäistä lataamisaikaa voidakseen hyvin.
Introversio ei ole synonyymi ujolle eikä hissukalle; ei meitä mikään estä harrastamasta vaikka base-hyppyä. Elämyshakuisuus on ihan eri temperamenttipiirre.
En ole itsekään ekstrovertti vaan usein ihan loppu juhlien jälkeen. Eli ehkä joku välimuoto. Sillä ei ole väliä. Vaan sillä, että palstan vuoksi olen alkanut pitämään hiljaisia ihmisiä katkerina selän takana kyräilijöinä. Olen melko empaattinen ja herkkä, ja se on syy miksi aiemmin yritin huomioida kaikki. Ei siis mikään oma hyöty ollut syynä. Nyt en enää viitsi, koska ilmeisen moni ei arvosta sitä yhtään ja päin vastoin kääntää huomaavaisuuden joksikin paheeksi.
Tällä palstalla jotenkin kärjistetään jakoa ekstrovertteihin ja introvertteihin ihmisiin ja unohdetaan se yleisin välimuoto eli ambivertit. Jotkut viihtyvät aidosti omissa oloissaan tehden juuri niitä asioita, joista he ovat itse eniten kiinnostuneita. Se ei tarkoita että olisi se hiljainen hissukka isommassakaan joukossa. Luova yksinolo ja pakotettu yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Joillekin taas tuntuu olevan tärkeää kaikenlainen sosiaalinen toiminta ja joillekin riittää muutama hyvä kaveri eikä heillä ole kiinnostusta luoda ja ylläpitää laajaa tuttavapiiriä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turhaa vastakkainasettelua neurotyypillisyys ja -epätyypillisyys ainakin useimmiten - nyt kun ilmiötä on alettu tuntea paremmin. Olisi aika luopua stereotypioista.
Olen lähinnä neurotyypillinen itse, mutta nyt kun olen tarkastellut elettyä elämääni kokonaisuutena, juuri neuroepätyypilliset piirteeni ovat ehkä eniten rikastuttaneet elämääni ja ihmissuhteitani.
Samoin on mielestäni turhaa tämä nykyisin muodikas introversio-ekstroversio-kiistely, jossa asetetaan muihin intro- tai ekstrolappuja vain omien päähänpistojen mukaan.
Se, mikä tässä ketjussa nähdäkseni erottaa ystävyystilanteeseensa tyytyväiset ja tyytymättömät, on elämänasenne tai loukkaantumisherkkyys. Tyytymättömät hellivät tykönään kaunaa ja vanhoja mieliharmeja, tyytyväiset katsovat eteenpäin, yksin tai seurassa. Omaa mieltä voi kouluttaa pois kyräilystä ja pahassa mielessä piehtaroinnista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
Toisaalta aika suurella osalla esimerkiklsi vanhoista leskeksi jääneistä ihmisistä yksinäisyys on se terveyrtä ja hyvinvointia nakertava asia. Jopa niin, että jaksaa toivoa vain kuolemaa. Elämä on muuttunut helvetiksi puolison kuoleman jälkeen. Kaikki oli tehty vain puolison kanssa, ei ystävien. Toki ystävätkin ovat voineet kuolla ympäriltä.
Olisi varmasti parempi puhua vastentahtoisesta yksinäisyydestä ja mieluisista ja halutuista ystävyyksistä, niin ei tarvitsisi vetää tätä neuroasiaa kehiin. Olemme tosiaan erilaisia.
Miten sen leskeksi jääneen elämänlaatua pitkällä aikavälillä olisi parantanut se, että hän olisi pitänyt koko parisuhteen asian varaystäviä, näännyttäen itsensä sillä ja pilaten parisuhteensa? Ihan vain siksi että olisi joku ystävä ne viimeiset leskenvuodet?
Kumpi on tärkeämpää, 40 vuotta onnellista avioliittoa ja sitten pari leskenvuotta yksinäisenä, vs. Huonompi avioliitto väkisin ylläpidettyjen naisystävyyksien takia ja vähän vähemmän yksinäiset leskenvuodet?
Muutenkin epäilen, ettei kaikki maailman naisystävät auta yksinäisyyteen kun on oma rakas mies mennyt manan majoille. Se rakastaja voisi auttaakin, jos sillä olisi valmiudet ottaa isompi rooli elämässä sitten. Mutta ei nainen miestä korvaa.
Minusta yksinäisyys on muuten normaali osa ihmisen elämän loppua, koska kaikki on kuollessaan yksin. Sen ulkoisen yksinäisyyden on tarkoitus kutsua ihminen lopultakin henkisesti perimmäisten kysymysten äärelle ja valmistautumaan kuolemaan. Siinä loppumetreillä kuuluu opetella päästämään irti, ei takertumaan.
Tähän en kommentoi sen enempää, mutta en ymmärrä miten ystävyyssuhteet huonontavat avioliittoa? Jos näin on niin vika ei ole ystävyyssuhteissa tai ystävissä vaan avioliiton dynamiikassa. Tai sitten kyse on näiden avioliitossa olevien ihmisten jostain omista neurotyyppisistä jutuista. Tavallisten ihmisten elämään sopivat niin avioliitto sekä ystävyyssuhteet, eivät ole väkisin pidettyjä tai joko/tai. Usein se kumppani jopa uupuu siihen kun hänen pitäisi olla se ainoa ihmissuhde toiselle. Pariskunnille on usein myös yhteisiä ystäviä, joiden kanssa vietetään aikaa. Sehän on hyvin yleisesti todettu asia, että kumppanin lisäksi on hyvä olla muitakin ihmissuhteita. Ei romanttisessa mielessä vaan ystävinä tai ainakin kavereina. Ihan terapeutitkin sitä suosittelevat. Itse ainakin sanon lapsenlapsilleni, että pitäkää ainakin jonkinverran yllä myös ystävyyssuhteita ja omia asioita vaikka olette seurustelusuhteessa.
Jos olisit vaivautunut ymmärtämään lukemasi olisit tajunnut ystävyyssuhteiden huonontavan avioliittoa silloin kun ne vievät liikaa sosiaalista jaksamista. Jota eri ihmisillä on eri määrä. Toisilla se ei oikeasti riitä sekä parisuhteeseen että ystäviin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaa vastakkainasettelua neurotyypillisyys ja -epätyypillisyys ainakin useimmiten - nyt kun ilmiötä on alettu tuntea paremmin. Olisi aika luopua stereotypioista.
Olen lähinnä neurotyypillinen itse, mutta nyt kun olen tarkastellut elettyä elämääni kokonaisuutena, juuri neuroepätyypilliset piirteeni ovat ehkä eniten rikastuttaneet elämääni ja ihmissuhteitani.Samoin on mielestäni turhaa tämä nykyisin muodikas introversio-ekstroversio-kiistely, jossa asetetaan muihin intro- tai ekstrolappuja vain omien päähänpistojen mukaan.
Se, mikä tässä ketjussa nähdäkseni erottaa ystävyystilanteeseensa tyytyväiset ja tyytymättömät, on elämänasenne tai loukkaantumisherkkyys. Tyytymättömät hellivät tykönään kaunaa ja vanhoja mieliharmeja, tyytyväiset katsovat eteenpäin, yksin tai seurassa. Omaa mieltä voi kouluttaa pois kyräilystä ja pahassa mielessä piehtaroinnista.
Minusta tuokin on nyt aikamoinen kärjistys. Vähän tuollaista jokainen on oman onnensa seppä mantraa mikä on myös vahingollista. Yksiäisyys on yksilön oma vika ja tyytyväiset kaverilauman keskellä nauttivat ovat tehneet kaiken itse oikein jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
En ole ihan samaa mieltä. Sen kyllä olen huomannut, että verkossa tulee nähtyä introvertiksi identifioituvien todella myrkyllisiä kommentteja henkilöistä, jotka he tuomitsevat ekstroverteiksi.
Olen itse varmaankin ambivertti enkä kovin kiinnostunut tästä jaottelusta. Suhtaudun nykyisin kuitenkin hieman varoen seurueen hiljaisiin tyyppeihin –entä jos he ovat näitä vihan täyttämiä netti-introverttejä?Mulla on nykyään sama. Ennen pidin hiljaisia ihmisiä samanlaisina kuin muitakin, vain hiljasempina, ehkä ujompina tai introvertimpinä. Yritin osallistaa keskusteluun ja jos eivät sittenkään sanoneet mitään niin yritin edes hauskuuttaa jotenkin, ettei ihan hiljaa tarvitse juhlissa istua. Nykyään mietin heti näitä vauva introvertteja jotka haukkuvat ekstrovertit palstalla pystyyn, vaikka kasvokkain kuulemma teeskentelevät ystävällistä, ja tulee sellainen olo etten halua olla tekemisissä, kun se kuitenkin vihaa mua oikeasti haha. Olkoon yksin hiljaa kun ei mikään kelpaa.
Hiljaisemmat ihmiset eivät oletusarvoisesti kaipaa viihdyttämistä eivätkä väkinäistä keskusteluun osallistamista. Sellainen saa vain sulkeutumaan entistä enemmän, jos vaistoaa, että keskustelukaveri tekee numeron siitä, että hänpä tässä nyt osallistaa ja hauskuuttaa juhlien hissukoita. Viestisi viimeinen lause kielii siitä, että et ole liiemmin ajatellut näiden hiljaisten viihtymistä vaan omaa viihtymistäsi. Miksi otat henkilökohtaisesti sen, jos jotkut ihmiset eivät lämpene juuri sinun jutuillesi?
Joo, todella. Ennen ajattelin virheellisesti, että kaikki haluavat kuulua joukkoon eikä kukaan halua jäädä yksin ulkopuoliseksi. Vauvapalstalta olen oppinut, että jos itsekkäästi yritän pitää kaikki mukana, niin se on ylimielistä ja raivostuttavaa näistä hissukoista, ja he alkavat vihata minua.
Toisaalta tiedän nyt senkin, että jos en huomioi heitä mitenkään erityisesti ja annan olla itsekseen, niin sitten he vihaavat minua siksi että en anna suunvuoroa ja patsastelen parrasvaloissa muista välittämättä. Vauvaintroverttien kanssa ei voi koskaan tehdä oikein. Siksi: pitäkööt tunkkinsa.
Hyvä. Kasvoit lopultakin aikuiseksi ja ymmärsit, että aikuiset huolehtii omasta tekemisestään, ei siitä mitä muut ajattelee sinusta.
Ihan aidosti, mitä väliä sillä on mitä palsta-yhtään-mikääm ajattelee sinusta? Varsinkin kun palstaintrovertit ovat tosielämässä yhtä olemattomia kuin palstamiehet.
Introversio ei muuten näy päälle päin. Tutkitusti introverteilla on usein erittäin hyvät sosiaaliset taidot. Introversio tarkoittaa vain että sosiaalinen vuorovaikutus vie energiaa, missä ekstrovertti latautuu siitä.
Introvertti voi silti olla puhelias ja nauttia siitä tilanteesta. Hän vaan tarvitsee sitten yksinäistä lataamisaikaa voidakseen hyvin.
Introversio ei ole synonyymi ujolle eikä hissukalle; ei meitä mikään estä harrastamasta vaikka base-hyppyä. Elämyshakuisuus on ihan eri temperamenttipiirre.
En ole itsekään ekstrovertti vaan usein ihan loppu juhlien jälkeen. Eli ehkä joku välimuoto. Sillä ei ole väliä. Vaan sillä, että palstan vuoksi olen alkanut pitämään hiljaisia ihmisiä katkerina selän takana kyräilijöinä. Olen melko empaattinen ja herkkä, ja se on syy miksi aiemmin yritin huomioida kaikki. Ei siis mikään oma hyöty ollut syynä. Nyt en enää viitsi, koska ilmeisen moni ei arvosta sitä yhtään ja päin vastoin kääntää huomaavaisuuden joksikin paheeksi.
Tällä palstalla jotenkin kärjistetään jakoa ekstrovertteihin ja introvertteihin ihmisiin ja unohdetaan se yleisin välimuoto eli ambivertit. Jotkut viihtyvät aidosti omissa oloissaan tehden juuri niitä asioita, joista he ovat itse eniten kiinnostuneita. Se ei tarkoita että olisi se hiljainen hissukka isommassakaan joukossa. Luova yksinolo ja pakotettu yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Joillekin taas tuntuu olevan tärkeää kaikenlainen sosiaalinen toiminta ja joillekin riittää muutama hyvä kaveri eikä heillä ole kiinnostusta luoda ja ylläpitää laajaa tuttavapiiriä.
Varmasti noinkin. Viittasin kommenteissani vain näihin vauvapalstan ITSE itsensä introverteiksi määritelleisiin jotka myös määrittelevät puheliaat ekstroverteiksi ja haukkuvat heitä pinnallisiksi pälättäjiksi. Eli heidän vuokseen olen alkanut epäillä jokaista hiljaista potentiaaliseksi toksiseksi salavihaajaksi, vaikka suurin osa on varmasti ihan kivoja ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaa vastakkainasettelua neurotyypillisyys ja -epätyypillisyys ainakin useimmiten - nyt kun ilmiötä on alettu tuntea paremmin. Olisi aika luopua stereotypioista.
Olen lähinnä neurotyypillinen itse, mutta nyt kun olen tarkastellut elettyä elämääni kokonaisuutena, juuri neuroepätyypilliset piirteeni ovat ehkä eniten rikastuttaneet elämääni ja ihmissuhteitani.Samoin on mielestäni turhaa tämä nykyisin muodikas introversio-ekstroversio-kiistely, jossa asetetaan muihin intro- tai ekstrolappuja vain omien päähänpistojen mukaan.
Se, mikä tässä ketjussa nähdäkseni erottaa ystävyystilanteeseensa tyytyväiset ja tyytymättömät, on elämänasenne tai loukkaantumisherkkyys. Tyytymättömät hellivät tykönään kaunaa ja vanhoja mieliharmeja, tyytyväiset katsovat eteenpäin, yksin tai seurassa. Omaa mieltä voi kouluttaa pois kyräilystä ja pahassa mielessä piehtaroinnista.Minusta tuokin on nyt aikamoinen kärjistys. Vähän tuollaista jokainen on oman onnensa seppä mantraa mikä on myös vahingollista. Yksiäisyys on yksilön oma vika ja tyytyväiset kaverilauman keskellä nauttivat ovat tehneet kaiken itse oikein jne.
Yksinäiset eivät ehkä hahmota, mitä ja miten paljon kaverilaumaihmiset tekevät työtä niiden ihmissuhteidensa ylläpitämiseksi. Että jos se kaveruus vaatii vaivannäköä ja uskallusta, ja samalla sisältää paljon niitä "torjuntoja" joita kaverilaumaihmiset eivät ajattele sillä tavalla.
Olen entinen lähiystäväihminen ja nykyinen kaverilaumaihminen. Kummassakin on puolensa, mutta jälkimmäisessä vähemmän draamaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Monesti yksinäisyydelläkin tarkoitetaan eri asioita. Yksi kokee, että kun on riittävä määrä sosiaalista kanssakäymistä, ei tunne itseään yksinäiseksi. Toinen taas kokee, että jos ei ole "sielunsiskoa " tai "sielunkumppania", tuntee itsensä yksinäiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Monesti yksinäisyydelläkin tarkoitetaan eri asioita. Yksi kokee, että kun on riittävä määrä sosiaalista kanssakäymistä, ei tunne itseään yksinäiseksi. Toinen taas kokee, että jos ei ole "sielunsiskoa " tai "sielunkumppania", tuntee itsensä yksinäiseksi.
Minun oli pakko opetella saamaan se ihmisen elämään liittyvä sosiaalinen tarve tyydytetyksi "pinnallisemmissa" suhteissa, kun lähiystävyydet eri syistä katkesivat. Samalla opin uusia tapoja olla terveemmällä tavalla sosiaalinen.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Monesti yksinäisyydelläkin tarkoitetaan eri asioita. Yksi kokee, että kun on riittävä määrä sosiaalista kanssakäymistä, ei tunne itseään yksinäiseksi. Toinen taas kokee, että jos ei ole "sielunsiskoa " tai "sielunkumppania", tuntee itsensä yksinäiseksi.
Toki. Yleinen toteamushan on, että ryhmässäkin voi kokea yksinäisyyttä ja yksin ollessa taas ei. Oman kokemuksen mukaan koen myös, että mitä läheisempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde on sitä alttiimpia ne ovat myös haavoittumaan ja näin ollen myös katkeamaan. Ehkä tällöin niihin ujuttautuu helpommin epäterveitä piirteitä, joka saa aikaan konflikteja?
Vierailija kirjoitti:
Turhaa vastakkainasettelua neurotyypillisyys ja -epätyypillisyys ainakin useimmiten - nyt kun ilmiötä on alettu tuntea paremmin. Olisi aika luopua stereotypioista.
Olen lähinnä neurotyypillinen itse, mutta nyt kun olen tarkastellut elettyä elämääni kokonaisuutena, juuri neuroepätyypilliset piirteeni ovat ehkä eniten rikastuttaneet elämääni ja ihmissuhteitani.
Ei se ole vastakkainasettelua vaan toteamista. Eihän tätä voi ohittaakkaan. Varsinkin kun tuntuu, että on yhä enemmän ilmiönä tullut nykyään esiin. Asian havaittuaann on vain helpompaa ymmärtää miksi joku ihminen käyttäytyy eri tavalla tilanteissa joissa itse käyttäytyy toisin. Sehän luo isojakin törmäyksiä kanssakäymisessä jo yrittää liikaa asettaa ihmisiä samaan muottiin joissa ihmisen muotti onkin erilainen.
Täälläkin on tullut ilmi eri kommenteissa miten neuroepätyypillisyys ja -tyypillisyys vaikuttaa esimerkiksi ystävyyssuhteisiin ja miten eri tavalla muihinkin asioihin suhtaudutaan.
Ei sitä ole sanottukaan, etteikö se saata joskus olla elämää rikastuttavaa tms., mutta ilmiönä ja ihmisten erilaisuutena se on tunnustettava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
Toisaalta aika suurella osalla esimerkiklsi vanhoista leskeksi jääneistä ihmisistä yksinäisyys on se terveyrtä ja hyvinvointia nakertava asia. Jopa niin, että jaksaa toivoa vain kuolemaa. Elämä on muuttunut helvetiksi puolison kuoleman jälkeen. Kaikki oli tehty vain puolison kanssa, ei ystävien. Toki ystävätkin ovat voineet kuolla ympäriltä.
Olisi varmasti parempi puhua vastentahtoisesta yksinäisyydestä ja mieluisista ja halutuista ystävyyksistä, niin ei tarvitsisi vetää tätä neuroasiaa kehiin. Olemme tosiaan erilaisia.
Miten sen leskeksi jääneen elämänlaatua pitkällä aikavälillä olisi parantanut se, että hän olisi pitänyt koko parisuhteen asian varaystäviä, näännyttäen itsensä sillä ja pilaten parisuhteensa? Ihan vain siksi että olisi joku ystävä ne viimeiset leskenvuodet?
Kumpi on tärkeämpää, 40 vuotta onnellista avioliittoa ja sitten pari leskenvuotta yksinäisenä, vs. Huonompi avioliitto väkisin ylläpidettyjen naisystävyyksien takia ja vähän vähemmän yksinäiset leskenvuodet?
Muutenkin epäilen, ettei kaikki maailman naisystävät auta yksinäisyyteen kun on oma rakas mies mennyt manan majoille. Se rakastaja voisi auttaakin, jos sillä olisi valmiudet ottaa isompi rooli elämässä sitten. Mutta ei nainen miestä korvaa.
Minusta yksinäisyys on muuten normaali osa ihmisen elämän loppua, koska kaikki on kuollessaan yksin. Sen ulkoisen yksinäisyyden on tarkoitus kutsua ihminen lopultakin henkisesti perimmäisten kysymysten äärelle ja valmistautumaan kuolemaan. Siinä loppumetreillä kuuluu opetella päästämään irti, ei takertumaan.
Tähän en kommentoi sen enempää, mutta en ymmärrä miten ystävyyssuhteet huonontavat avioliittoa? Jos näin on niin vika ei ole ystävyyssuhteissa tai ystävissä vaan avioliiton dynamiikassa. Tai sitten kyse on näiden avioliitossa olevien ihmisten jostain omista neurotyyppisistä jutuista. Tavallisten ihmisten elämään sopivat niin avioliitto sekä ystävyyssuhteet, eivät ole väkisin pidettyjä tai joko/tai. Usein se kumppani jopa uupuu siihen kun hänen pitäisi olla se ainoa ihmissuhde toiselle. Pariskunnille on usein myös yhteisiä ystäviä, joiden kanssa vietetään aikaa. Sehän on hyvin yleisesti todettu asia, että kumppanin lisäksi on hyvä olla muitakin ihmissuhteita. Ei romanttisessa mielessä vaan ystävinä tai ainakin kavereina. Ihan terapeutitkin sitä suosittelevat. Itse ainakin sanon lapsenlapsilleni, että pitäkää ainakin jonkinverran yllä myös ystävyyssuhteita ja omia asioita vaikka olette seurustelusuhteessa.
Jos olisit vaivautunut ymmärtämään lukemasi olisit tajunnut ystävyyssuhteiden huonontavan avioliittoa silloin kun ne vievät liikaa sosiaalista jaksamista. Jota eri ihmisillä on eri määrä. Toisilla se ei oikeasti riitä sekä parisuhteeseen että ystäviin.
Jos luit kommenttini, niin asia tuli siinä selväksi. Otin huomioon, että saattaa olla kyse omista neurotyyppisistä jutuista. Mutta koska käsittelit kommentissasi asiaa niin, että ihmisen on valittava joko hyvä avioliitto ilman muita ihmisiä tai väkisin pidettävä ystävyyssuhteita jotka huonontavat avioliittoa. Tämä ei ole yleistettävissä.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Monesti yksinäisyydelläkin tarkoitetaan eri asioita. Yksi kokee, että kun on riittävä määrä sosiaalista kanssakäymistä, ei tunne itseään yksinäiseksi. Toinen taas kokee, että jos ei ole "sielunsiskoa " tai "sielunkumppania", tuntee itsensä yksinäiseksi.
Toki. Yleinen toteamushan on, että ryhmässäkin voi kokea yksinäisyyttä ja yksin ollessa taas ei. Oman kokemuksen mukaan koen myös, että mitä läheisempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde on sitä alttiimpia ne ovat myös haavoittumaan ja näin ollen myös katkeamaan. Ehkä tällöin niihin ujuttautuu helpommin epäterveitä piirteitä, joka saa aikaan konflikteja?
Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty, ei ko ihmissuhdekaan riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Olen eri, mutta kiinnitin myös tuohon huomiota. On eri asia kutsua 14 joista 11 jättää omaehtoisesti tulematta. Kuin kutsua 10 ja valkata kutsujana 4 muuta pois ja jättää ilman kutsua. Kaksi eri tilannetta.
Ihmissuhteet kehittyvät vähitellen ja asteittain, joskus tapahtuu lähentymistä ja joskus etääntymistä täysin luonnollisista syistä kuten toiselle paikkakunnalle muuttamisen takia. Sitä omaa keskustelutaitoaan voi testata ja harjoitella erilaisissa sosiaalissa tilanteissa ilman sen suurempia taka-ajatuksia. Tervehdit saman taloyhtiön asukkaita ja vaihdat heidän kanssaan muutaman sanan. Kaupassa käydessä voi jutella muiden asiakkaiden kanssa vaikkapa tarjouksessa olevasta kahvista ja kassalla voi sanoa myyjälle mm. "noista tuotteista oli joku tarjous". Ei pidä yritttää liikaa takertua muihin ihmisiin vaan on normaalin kohtelias.
Epätoivoisuus on aina huono asenne aivan kuten jos mies lähestyy ketä tahansa naista, jotta vain löytäisi jonkun. Monesti ne pitkäaikaisimmat ystävyyssuhteet ovat syntyneet opiskeluaikoina, jolloin on voinut viettää pitkiä aikoja saman pöydän ääressä puhumassa ummat ja lammet. Aidot harrastukset ovat asiakohtaisia, joiden kautta saattaa tavata saman henkisiä ihnisiä kuten käymällä levymessuiilla tai konserteissa. Museon näyttelyissä voi käydä juuri sen takia että sen teema on kiinnostava eikä vain seuran takia. Urheilun ja liikkumisen osalta kävely, pyöräily ja juokseminen ovat sikäli hyviä lajeja että niitä voi harrastaa itsenäisesti täysin oman aikataulun mukaan.