Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (886)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Olen eri, mutta kiinnitin myös tuohon huomiota. On eri asia kutsua 14 joista 11 jättää omaehtoisesti tulematta. Kuin kutsua 10 ja valkata kutsujana 4 muuta pois ja jättää ilman kutsua. Kaksi eri tilannetta.
Toki oli myös monia tuttuja, joita en eri syistä kutsunut. En näe, että olisi ollut jotain velvollisuutta kutsua kaikkia tuttuja, jos jotain järjestän. Toki kutsuin harrastusryhmistä kaikki ryhmächatissa olleet, mutta on myös sellaisia harrastusryhmiä, joista en kutsuisi kaikkia. Kutsun ihmisiä, joiden seurassa koen että on riittävän helppo ja mukava olla. Ei kukaan ole oikeutettu saamaan kutsua kotiini sillä perusteella, että tapaamme jossain harrastuksessa viikoittain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty, ei ko ihmissuhdekaan riitä.
Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaa vastakkainasettelua neurotyypillisyys ja -epätyypillisyys ainakin useimmiten - nyt kun ilmiötä on alettu tuntea paremmin. Olisi aika luopua stereotypioista.
Olen lähinnä neurotyypillinen itse, mutta nyt kun olen tarkastellut elettyä elämääni kokonaisuutena, juuri neuroepätyypilliset piirteeni ovat ehkä eniten rikastuttaneet elämääni ja ihmissuhteitani.Samoin on mielestäni turhaa tämä nykyisin muodikas introversio-ekstroversio-kiistely, jossa asetetaan muihin intro- tai ekstrolappuja vain omien päähänpistojen mukaan.
Se, mikä tässä ketjussa nähdäkseni erottaa ystävyystilanteeseensa tyytyväiset ja tyytymättömät, on elämänasenne tai loukkaantumisherkkyys. Tyytymättömät hellivät tykönään kaunaa ja vanhoja mieliharmeja, tyytyväiset katsovat eteenpäin, yksin tai seurassa. Omaa mieltä voi kouluttaa pois kyräilystä ja pahassa mielessä piehtaroinnista.Minusta tuokin on nyt aikamoinen kärjistys. Vähän tuollaista jokainen on oman onnensa seppä mantraa mikä on myös vahingollista. Yksiäisyys on yksilön oma vika ja tyytyväiset kaverilauman keskellä nauttivat ovat tehneet kaiken itse oikein jne.
En kirjoittanut niin. Yksinäinenkin voi kuitenkin valita, mihin huomionsa kohdistaa. Jos menetetyn ystävyyden ympärillä vellovat ajatukset tuovat jatkuvaa pahaa mieltä, niitä voi purkaa ammattilaisenkin kanssa. Kaikki eivät saa samanlaisia lähtökohtia. Mutta jokainen voi yrittää tehdä omasta elämästään mahdollisimman hyvän käytettävissä olevilla resursseilla. Tämän toteaminen ei ole onnettomuudesta syyllistämistä eikä ns. menestysteologiaa.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty, ei ko ihmissuhdekaan riitä.
Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan.
Tai homoromanttisuudesta. On toive platonisesta mutta läheisyyden tarvetta suuresti täyttävästä ihmissuhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty, ei ko ihmissuhdekaan riitä.
Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan.Tai homoromanttisuudesta. On toive platonisesta mutta läheisyyden tarvetta suuresti täyttävästä ihmissuhteesta.
Minä olen törmännyt usein tuohon ilmiöön. Tai en nyt tiedä voiko sitä varsinaiseksi homoromanttisuudeksi sanoa, minulle sattuneet tapaukset ovat kyllä ihan miesten kanssa parisuhteissa olleet, vaikka silloin kun minuun tutustuvat niin sinkkuja. Mutta minussa on jotain sellaista, mikä tuntuu vetävän puoleensa ystävänkaipuisia naisia, jotka kaipaavat todella suurta emotionaalista tukea ja läheisyyttä. Kuvioon kuuluu, että he "ihastuvat" tosi nopeasti, siis ystävämielessä ihan.
On todella hämmentävää kun muutan viikon koirapuistotuttavuuden jälkeen tajuan olevani toiselle niin rakas ja läheinen ystävä ja ollaan niin touchy-feely-needy ja läheisiä. Itse olen vielä täysin satunnainen tuttava -asteella.
Tuo on todella erikoinen kuvio: minä olen varmastikin sellainen kylmä ihminen mistä täällä palstalla usein puhutaan: minulla voi mennä vuosia ennen kuin päätän pidänkö ihmisestä ylipäänsä. Se, että pääsee tuttava -asteelta ystäväkategoriaan on jo aikamoinen ihme. Lisäksi olen ystävänäkin aika viileä ja etäinen, minulla on ilmeisesti jotenkin hyvin vähäiset emotionaaliset tarpeet koska mies, koira ja minä itse pystymme vastaamaan niihin aivan mainiosti. En siis tarvitse ystäviltäni mitään emotionaalista tukea tai tunteiden tuuletusta tms.
Ja sitten ne ihmiset, joilla on todella paljon läheisyyden- ja emootioiden kaipuuta, tahtovat ystävystyä kanssani, tekevätkin niin yksipuolisella sopimuksella ja vielä niin nopeasti, että asia on tapahtunut ennen kuin jäyhä minä edes tajuaa sitä. Sitten on pakko vetää rajoja aika raskaalla kädellä, ja sitten loukkaannutaan, kun olit alkuun niin kiva ja kiinnostunut ja nyt niin ilkeä!
Paitsi etten minä ollut missään vaiheessa kiva ja kiinnostunut. Olin hiljainen ja etäisen kohtelias ventovieraalle, jolloin tämä ystävää vailla oleva sai puhua itsestään (mikä saa ihmiset aina pitämään sinusta ja kuvittelemaan, että teillä on hauskaa yhdessä) ja kuvitella minulle itselleen sopivia ominaisuuksia. Sitten ne "ihastuvat" suinpäin siihen kuvittelemaansa ihmiseen, alkavat pommittaa, tilanne käy minulle ahdistavaksi, vedän rajat ja kylläpä olenkin ilkeä kun käy ilmi etten ollutkaan haavekuva vaan ihan vaan tarkkailin viileästi ja etäisesti että mikäs tämä on ihmisiään.
Minulle sattuu tuollaista yllättävän usein, ilmeisesti minulla on jotenkin sellainen naama että on helppo kuvitella minun olevan jotain mikä nyt kullekin sopisi. Ja nämä tilanteet syntyy siis juuri jossain koirapuistossa, missä minä lähinnä keskityn pitämään silmällä koiria, toinen osapuoli hölisee omiaan, annan sen puhua koska minua ei kiinnosta puhua omia asioitani ventovieraille, olen siellä vain koiran sosiaalisen elämän takia ja kas, olemme henkiystäviä sen toisen mielestä. Minä taas voin käydä vaikka kolme vuotta samassa puistossa ja nähdä ihmisen siellä pari kertaa viikossa ja pitää sen silti "koirapuistotuttu" -kategoriassa. Ja koirapuistotuttu on vain pykälää ylempänä ventovierasta.
Yritän tässä kömpelösti ja monisanaisesti avata sitä, että kaksi keskenkään vuorovaikuttavaa ihmistä voivat elää täysin eri tilanteessa ja ihmissuhteessa, vaikka näennäisesti ovat samassa kohtaa aika-avaruutta. Ja se, joka elää kuvitteellisessa suhteessa, poikkeuksetta loukkaantuu kuin kaunis satu ei ollutkaan totta. Ikään kuin olisi minun vikani, että hänellä on vilkas mielikuvitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty, ei ko ihmissuhdekaan riitä.
Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan.
Luulen, että kuten on erilaisia temperamentteja ja kiintymyssuhdemalleja, on myös erilaisia ystävyysmalleja erilaisilla ihmisillä. Ja nämä, jotka tahtovat intensiivistä emotionaalista ystävyyttä, jostain syystä kokevat tulevansa petetyiksi jos toinen ei vastaa samalla tavalla. Ymmärtämättä, että sellainen ei ole sille toiselle sopivaa ystävyyttä ensinkään.
Ihmisillä on selkeästi myös suuria eroja emotionaalisissa tarpeissa. Tästä ketjusta olen oppinut, että todella moni nainen selvästi kaipaa ystäviltään emotionaalista läheisyyttä, kaikkien arjen harmien jakamista ja sen sellaista. Minulle ainakin se on täysin vierasta, käsittelen tunteeni sitä mukaa kun ne tulee, tuntuisi hullulta pullottaa ne odottamaan sitä että saan käydä niitä läpi jonkun muun kanssa. Samoin arjen jaan mieheni kanssa, ei se niin kiinnostavaa ole että sitä pitäisi sen enempää jakaa.
Pitäisi olla joku merkki, millä voisi viestiä millaiseen ystävyystyyppiin kuuluu, niin kenenkään ei tarvitsisi yrittää ystävystyä itselle sopimattoman kanssa ja tuhlata siihen aikaa ja resursseja, vaan suoraan kohdistaa ystävystymispyrkimyksensä niihin, joilla on sama ystävyystyyppi. Vähän sama kuin parisuhteessa, jos toinen tahtoo elämänikäisen avioliiton ja lapsia, ei se haaskaa aikaansa siihen, joka tahtoo olla friends with benefits.
Vai lieneekö niin, että ne, joilla on suuret emotionaaliset tarpeet ystävyydessäkin, tuntevat kiinnostusta juuri niitä kohtaan joilla näin ei ole? Koska kaksi suurilla emotionaalisilla tarpeilla varustettua on kuin kaksi mustaa aukkoa jotka yrittäisi imeä toisensa tyhjiin? Kun taas se, jonka emotionaaliset tarpeet on täytetty, on täynnä, ja siinä olisi enemmän imettävää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Olen eri, mutta kiinnitin myös tuohon huomiota. On eri asia kutsua 14 joista 11 jättää omaehtoisesti tulematta. Kuin kutsua 10 ja valkata kutsujana 4 muuta pois ja jättää ilman kutsua. Kaksi eri tilannetta.
Toki oli myös monia tuttuja, joita en eri syistä kutsunut. En näe, että olisi ollut jotain velvollisuutta kutsua kaikkia tuttuja, jos jotain järjestän. Toki kutsuin harrastusryhmistä kaikki ryhmächatissa olleet, mutta on myös sellaisia harrastusryhmiä, joista en kutsuisi kaikkia. Kutsun ihmisiä, joiden seurassa koen että on riittävän helppo ja mukava olla. Ei kukaan ole oikeutettu saamaan kutsua kotiini sillä perusteella, että tapaamme jossain harrastuksessa viikoittain.
Tämä kuvastaa hyvin ketjun sisältöä:
Ne, jotka ovat mukavia ja suosittua seuraa, saavat helposti kutsuja ja seuraa. Ne, jotka ovat epäsuosittuja, jäävät myös vastaisuudessa herkästi sivuun. Sosiaaliset taidot eivät pääse kehittymään, kun kutsuja ei tule ja seuraan ei vapaaehtoisesti hakeuduta. Kehä on valmis ja ruokkii itseään.
Joskus mietin, että joku yksinäisten sosiaalisten taitojen harjoittelukerho olisi todella tarpeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin suurempia odotuksia ja jos odotukset eivät täyty, ei ko ihmissuhdekaan riitä.
Joistain näistä ystävänkaipuukirjoituksista tulee minulle tunne, että ystävyyteen ladataan jopa isompia odotuksia kuin parisuhteelle. Mietin jopa, olisiko joidenkin kohdalla kyse itseltäkin piiloon jääneestä biseksuaalisuudesta. Tai sitten kuvitelmasta, että jää vaille jotain elämää suurempaa ihmissuhdetta, jollaisen kuvittelee muilla ystävyksillä olevan.Tai homoromanttisuudesta. On toive platonisesta mutta läheisyyden tarvetta suuresti täyttävästä ihmissuhteesta.
Minä olen törmännyt usein tuohon ilmiöön. Tai en nyt tiedä voiko sitä varsinaiseksi homoromanttisuudeksi sanoa, minulle sattuneet tapaukset ovat kyllä ihan miesten kanssa parisuhteissa olleet, vaikka silloin kun minuun tutustuvat niin sinkkuja. Mutta minussa on jotain sellaista, mikä tuntuu vetävän puoleensa ystävänkaipuisia naisia, jotka kaipaavat todella suurta emotionaalista tukea ja läheisyyttä. Kuvioon kuuluu, että he "ihastuvat" tosi nopeasti, siis ystävämielessä ihan.
On todella hämmentävää kun muutan viikon koirapuistotuttavuuden jälkeen tajuan olevani toiselle niin rakas ja läheinen ystävä ja ollaan niin touchy-feely-needy ja läheisiä. Itse olen vielä täysin satunnainen tuttava -asteella.
Tuo on todella erikoinen kuvio: minä olen varmastikin sellainen kylmä ihminen mistä täällä palstalla usein puhutaan: minulla voi mennä vuosia ennen kuin päätän pidänkö ihmisestä ylipäänsä. Se, että pääsee tuttava -asteelta ystäväkategoriaan on jo aikamoinen ihme. Lisäksi olen ystävänäkin aika viileä ja etäinen, minulla on ilmeisesti jotenkin hyvin vähäiset emotionaaliset tarpeet koska mies, koira ja minä itse pystymme vastaamaan niihin aivan mainiosti. En siis tarvitse ystäviltäni mitään emotionaalista tukea tai tunteiden tuuletusta tms.
Ja sitten ne ihmiset, joilla on todella paljon läheisyyden- ja emootioiden kaipuuta, tahtovat ystävystyä kanssani, tekevätkin niin yksipuolisella sopimuksella ja vielä niin nopeasti, että asia on tapahtunut ennen kuin jäyhä minä edes tajuaa sitä. Sitten on pakko vetää rajoja aika raskaalla kädellä, ja sitten loukkaannutaan, kun olit alkuun niin kiva ja kiinnostunut ja nyt niin ilkeä!
Paitsi etten minä ollut missään vaiheessa kiva ja kiinnostunut. Olin hiljainen ja etäisen kohtelias ventovieraalle, jolloin tämä ystävää vailla oleva sai puhua itsestään (mikä saa ihmiset aina pitämään sinusta ja kuvittelemaan, että teillä on hauskaa yhdessä) ja kuvitella minulle itselleen sopivia ominaisuuksia. Sitten ne "ihastuvat" suinpäin siihen kuvittelemaansa ihmiseen, alkavat pommittaa, tilanne käy minulle ahdistavaksi, vedän rajat ja kylläpä olenkin ilkeä kun käy ilmi etten ollutkaan haavekuva vaan ihan vaan tarkkailin viileästi ja etäisesti että mikäs tämä on ihmisiään.
Minulle sattuu tuollaista yllättävän usein, ilmeisesti minulla on jotenkin sellainen naama että on helppo kuvitella minun olevan jotain mikä nyt kullekin sopisi. Ja nämä tilanteet syntyy siis juuri jossain koirapuistossa, missä minä lähinnä keskityn pitämään silmällä koiria, toinen osapuoli hölisee omiaan, annan sen puhua koska minua ei kiinnosta puhua omia asioitani ventovieraille, olen siellä vain koiran sosiaalisen elämän takia ja kas, olemme henkiystäviä sen toisen mielestä. Minä taas voin käydä vaikka kolme vuotta samassa puistossa ja nähdä ihmisen siellä pari kertaa viikossa ja pitää sen silti "koirapuistotuttu" -kategoriassa. Ja koirapuistotuttu on vain pykälää ylempänä ventovierasta.
Yritän tässä kömpelösti ja monisanaisesti avata sitä, että kaksi keskenkään vuorovaikuttavaa ihmistä voivat elää täysin eri tilanteessa ja ihmissuhteessa, vaikka näennäisesti ovat samassa kohtaa aika-avaruutta. Ja se, joka elää kuvitteellisessa suhteessa, poikkeuksetta loukkaantuu kuin kaunis satu ei ollutkaan totta. Ikään kuin olisi minun vikani, että hänellä on vilkas mielikuvitus.
Minusta ei ole vilkasta mielikuvitusta, jos ihminen tulkitsee ystävällisen ja kiva ihmisen olevan kaveri. Ystäväksi en yksipuolisesti sanoisi. Mutta minusta on ymmärrettävää, jos käytöksesi on tulkittu suuremmaksi jutuksi kuin satunnaiseksi tuttavuudeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.
Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.
Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...
Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua.
Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon.
Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee.
Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?
Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat.
Onko liian abstraktia?
Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla.
Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.
Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:
-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.
-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.
-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.
Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.
Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse?
C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse.
Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen.
Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle!
Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä."
Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla.
Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai lieneekö niin, että ne, joilla on suuret emotionaaliset tarpeet ystävyydessäkin, tuntevat kiinnostusta juuri niitä kohtaan joilla näin ei ole? Koska kaksi suurilla emotionaalisilla tarpeilla varustettua on kuin kaksi mustaa aukkoa jotka yrittäisi imeä toisensa tyhjiin? Kun taas se, jonka emotionaaliset tarpeet on täytetty, on täynnä, ja siinä olisi enemmän imettävää?
Tässä on varmaan jotain todella oleellista. Musta on todella hälyttäävää, että jotakuta pidetään hyvänä ystävänä, josta ei tiedetä mitään, ihan vaan sillä perusteella että hänelle ollaan avauduttu omista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Olen eri, mutta kiinnitin myös tuohon huomiota. On eri asia kutsua 14 joista 11 jättää omaehtoisesti tulematta. Kuin kutsua 10 ja valkata kutsujana 4 muuta pois ja jättää ilman kutsua. Kaksi eri tilannetta.
Toki oli myös monia tuttuja, joita en eri syistä kutsunut. En näe, että olisi ollut jotain velvollisuutta kutsua kaikkia tuttuja, jos jotain järjestän. Toki kutsuin harrastusryhmistä kaikki ryhmächatissa olleet, mutta on myös sellaisia harrastusryhmiä, joista en kutsuisi kaikkia. Kutsun ihmisiä, joiden seurassa koen että on riittävän helppo ja mukava olla. Ei kukaan ole oikeutettu saamaan kutsua kotiini sillä perusteella, että tapaamme jossain harrastuksessa viikoittain.
Tämä kuvastaa hyvin ketjun sisältöä:
Ne, jotka ovat mukavia ja suosittua seuraa, saavat helposti kutsuja ja seuraa. Ne, jotka ovat epäsuosittuja, jäävät myös vastaisuudessa herkästi sivuun. Sosiaaliset taidot eivät pääse kehittymään, kun kutsuja ei tule ja seuraan ei vapaaehtoisesti hakeuduta. Kehä on valmis ja ruokkii itseään.
Joskus mietin, että joku yksinäisten sosiaalisten taitojen harjoittelukerho olisi todella tarpeen.
Ei, en ole lähtökohtaisesti mukavaan tai suosittua seuraa. Joudun tekemään ja teen sitä työtä, jotta minulla on sosiaalista elämää. Se ei tule itsestään ja ilmaiseksi, vaan vie sekä aikaa että rahaa. Sosiaalisia taitojakin joutuu opettelemaan ja sitä oppia kestää koko elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Olen eri, mutta kiinnitin myös tuohon huomiota. On eri asia kutsua 14 joista 11 jättää omaehtoisesti tulematta. Kuin kutsua 10 ja valkata kutsujana 4 muuta pois ja jättää ilman kutsua. Kaksi eri tilannetta.
Toki oli myös monia tuttuja, joita en eri syistä kutsunut. En näe, että olisi ollut jotain velvollisuutta kutsua kaikkia tuttuja, jos jotain järjestän. Toki kutsuin harrastusryhmistä kaikki ryhmächatissa olleet, mutta on myös sellaisia harrastusryhmiä, joista en kutsuisi kaikkia. Kutsun ihmisiä, joiden seurassa koen että on riittävän helppo ja mukava olla. Ei kukaan ole oikeutettu saamaan kutsua kotiini sillä perusteella, että tapaamme jossain harrastuksessa viikoittain.
Tämä kuvastaa hyvin ketjun sisältöä:
Ne, jotka ovat mukavia ja suosittua seuraa, saavat helposti kutsuja ja seuraa. Ne, jotka ovat epäsuosittuja, jäävät myös vastaisuudessa herkästi sivuun. Sosiaaliset taidot eivät pääse kehittymään, kun kutsuja ei tule ja seuraan ei vapaaehtoisesti hakeuduta. Kehä on valmis ja ruokkii itseään.
Joskus mietin, että joku yksinäisten sosiaalisten taitojen harjoittelukerho olisi todella tarpeen.
Juu. Raha tulee rahan luo -ilmiö.
Kuitenkin täälläkin moni enemmän ystäviä toivova hylkii fb:n kaverihakua ja vastaavia, eivätkä myöskään harrastusryhmät heille tunnu riittävän. Mikä olisi se tapa, jolla ystävää etsivät sitten voisivat toisensa löytää?
Uuden ihmisen kanssa ei voi (tai ei kannata) hypätä suoraan syvään päätyyn, vaan luottamusta täytyy rakentaa ajan kanssa. Sellainen kiitolinja-mallinen ystävystymisen tapa on mielestäni varoitusmerkki: halutaan sitouttaa toinen äkkiä, ennen kuin hän huomaa, mikä kaikki on pielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvän sosiaalisen elämän salaisuus on, että on niin paljon ystäviä, että pystyy hyväksymään myös tunnetasolla sen, että jollain on välillä vähemmän aikaa tai jos jotakuta ei kiinnostakaan. Ystäviä taas löytyy, kun antaa ihmisille tilaa ja mahdollisuuksia ystävystyä, esim. kutsuu mukaan juhliin ja illanistujaisiin, mutta ei odota, että joku tulee tai kyttää, että tuleeko.
Tätä olenkin epäillyt, kun olen lueskellut tämän ketjun juttuja. He jotka helposti pystyvät siirtämään ystävät vain sivuun ja hyväksyvät sen ettei aikaa nyt vain heille ole, eivät osaa samastua siihen yksinäisyyden kokemukseen, kun tulee aina torjutuksi. Kun tosiaan ei ihan oikeasti ole sitä sosiaalista elämää.
Koen, että kun kutsun illanistujaisiini 14 ihmistä, niin en siirrä sivuun niitä 11:sta, jotka eivät tule, vaan vietän hauskan illan niiden kanssa, jotka saapuvat.
Ethän sinä silloin mitään siirräkään, vaan nimenomaan luot väylän itsesi luo. Sivuun siirtäisit, jos kutsuisit 11 ja jättäisit ne 4 kutsumatta. Tämä olisi enemmänkin se asetelma, mistä monet täällä ovat puhuneet. Ja sinulla ensinnäkin on 14 ihmistä, joita ylipäätään voit kutsua.
Kuka sen määrittelee, ketkä voi kutsua? Kutsuin kavereita ja tuttuja eli harrastuskavereita, joista kuulen viikoittain; harrastuskavereita, joista kuulen ryhmässä kuukausittain ja tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, mutta tavattiin alkuvuodesta yhteisen kanverin kautta jne.
Suurta Ystävyyttä kaipaaville tällainen sosiaalisuus ei varmaan tyydytä sitä tarvetta.
Enpä minä sitä sen enempää kommentoinutkaan. Tein vain huomion, että puhuit itse ihan eri asiasta.
Monesti yksinäisyydelläkin tarkoitetaan eri asioita. Yksi kokee, että kun on riittävä määrä sosiaalista kanssakäymistä, ei tunne itseään yksinäiseksi. Toinen taas kokee, että jos ei ole "sielunsiskoa " tai "sielunkumppania", tuntee itsensä yksinäiseksi.
Toki. Yleinen toteamushan on, että ryhmässäkin voi kokea yksinäisyyttä ja yksin ollessa taas ei. Oman kokemuksen mukaan koen myös, että mitä läheisempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde on sitä alttiimpia ne ovat myös haavoittumaan ja näin ollen myös katkeamaan. Ehkä tällöin niihin ujuttautuu helpommin epäterveitä piirteitä, joka saa aikaan konflikteja?
Omien kokemusteni mukaan, jos läheinen ihmissuhde alkaa kääntyä epäterveille urille, niin sitä ei heti huomaa ja sitten kun huomaa ja alkaa kaivata muutosta, niin sitä on todella vaikea kääntää enää terveeksi suhteeksi. Ihmiset urautuvat keskenään olemiseen tietyllä tavalla ja mallia on vaikea vaihtaa. Tai ei vaan haluta enää yrittää sen ihmisen kanssa, kun on kertynyt liikaa negativiisia tunteita painolastiksi. Helpompi antaa koko suhteen mennä.
Parasta siis opetella tunnistamaan niitä itselle tyypillisiä epäterveitä piirteitä ja välttää niitä alusta alkaen.
Tästä olen samaa mieltä. Ehkä tosiaan jotkut muuttuvat sitten sen myötä myös kovin varovaisiksi uusissa kaveruus- ja ystävyyssuhteissa. Sitten tulee näitä sivuutetuksi kokemuksen fiiliksiä. Silloin voi toisaalta tuomita muita aika helpostikin, kun täälläkin esimerkiksi monet ovat sanoneet että tunnistavat kun toinen jotenkin yrittää liikaa, vaikuttaa feikiltä ja ripustautujalta jne. Siinä on tämän tulkitsijan omaakin painolastia mukana, eikä se tee omista oletetuista havainnoista välttämättä oikeasti myöskään yksiselitteisesti totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.
Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.
Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...
Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua.
Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon.
Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee.
Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?
Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat.
Onko liian abstraktia?
Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla.
Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.
Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:
-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.
-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.
-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.
Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.
Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse?
C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse.
Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen.
Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle!
Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä."
Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla.
Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin.
Aikaa vähättelevää tekstiä, voisit säkin vähän oppia hyväksymään positiivseimmalla tavalla eri tavalla asioita katsovia ihmisiä. Ihanko tosissaan on noin ärsyttävää että kohteliaasti sulle toivotetaan hyvää syntymäpäivää? Sinulla on ihmisiä elämässä jotka haluaa sua ilahduttaa, mieti sitä.
Hyi.
En ihmettele, että nykyään on paljon yksinäisyyttä kun niin hanakasti vältellään olemasta ihmisten kanssa tekemisissä.
Ite oon ollu myös samassa asemassa kuin sinä. Ikään kuin muut aavistaisivat että toi on kaveriton ja menettävät jo sitä myötä kiinnostuksensa. Arvaavat jo siitä et kalenteri on tyhjä et tolla ei oo kavereita/elämää. Kavereita on kuitenkin ihan pikkuhiljaa tullut, että nyt 45-vuotiaana niitäkin on kertynyt. Tsemppiä sulle ja kaikille yksinäisille, toivottavasti myös pikkuhiljsa löytyy niitä omanlaisia ihmisiä ympärille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.
Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.
Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...
Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua.
Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon.
Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee.
Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?
Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat.
Onko liian abstraktia?
Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla.
Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.
Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:
-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.
-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.
-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.
Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.
Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse?
C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse.
Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen.
Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle!
Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä."
Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla.
Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin.
Minä olen tässä keskustelussa yllättynyt valtavasti siitä, että noinkin voi ajatella, ja ehkä vähän järkyttynytkin.
Omassa piirissäni viestitellään monenlaisista asioista, myös pienistä arjen suruista ja iloista, joten laittaisin kyllä potkuista viestiä useammalle ihmiselle - enkä pitäisi mitenkään epäsopivana tai kuormittavana, että joku laittaisi minulle viestiä sellaisesta asiasta. On moni laittanutkin vastaavanlaisesta asiasta, enkä ole pahastunut. On ihan tutkimuksissa todettu, että vaikea tunne voi helpottua yllättävän paljon jo sillä, että saa sanottua asiasta jollekulle. Ei ole tarkoitus toimia terapeuttina tai etsiä ratkaisuja, ainoastaan olla hetki ihmisenä ihmiselle: näen ja kuulen sinut, ymmärrän että on rankkaa.
Olen myös antanut ja saanut monenlaista käytännön apua. Valitettavasti terveysongelmien ja muutaman muun asian takia apu on välillä ollut tarpeen. Itse arvostan eniten niitä, jotka reippaasti ehdottavat jotain käytännössä, koska minulla on iso kynnys pyytää. En koe apua mitenkään lapsen tasolle alistavana hyysäämisenä vaan hyvänä käytännön tapana olla tukena vaikeassa tilanteessa. Omassa piirissäni tämä on mennyt mukavan vastavuoroisesti niin, että ihmiset saavat sen avun, mitä tarvitsevat, ja tekevät sen, mihin omissa olosuhteissaan pystyvät. En ymmärrä, miksi jokaisen pitäisi yrittää sinnitellä omillaan, kun on mukava viettää aikaa yhdessä ja samalla auttaa.
Ja kyllä minua ilahduttaa valtavasti se, että joku muistaa minua pienellä yllätyksellä, vaikka totta kai voin ostaa karkkini ja kukkani itse. Tekee hyvää tuntea, että joku huomaa ja muistaa. Ilahdutan mielelläni myös muita, mutta yritän kyllä kuunnella herkällä korvalla - jos joku ei tykkää villasukista, en kudo hänelle sellaisia.
Olen tosi onnellinen siitä, että olen onnistunut löytämään ympärilleni juuri tällaisia ihmisiä - joille on ilo antaa ja joilta on ilo välillä saada. Minusta olisi outoa, että jokaisen pitäisi eristäytyä ja pärjätä omillaan, ettei vain kuormita toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. Minusta ihminen on yhteisöllinen eläin.
Mutta kun meitä on näköjään erilaisia, niin toivon kaikille ympärille sellaisia ihmisiä, joiden kanssa näkemykset ja toiveet sopivat yksiin niin, että kaikilla on hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnistuit saamaan puolison ja pitämään hänet?
Aito kysymys.
Ap tässä:
Tapasin puolisoni työni kautta, olemme samalla alalla. Puolisoni on luonteeltaan samanhenkinen kuin minäkin, meillä on samat arvot ja puolisokin on minun tavoin vähän asperger-henkinen. Kumpikin kokee, että parisuhteessa ollaan tosissaan ja avioliitto on meille lähtökohtaisestikin elinikäinen. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, olemme tiimi, pidämme parisuhteesta huolta ja riidat selvitetään keskustelemalla. Jos kysyy, miten olen saanut pidettyä puolisoni, niin sanoisin syyksi tuon, että me molemmat haluamme sitoutua pysyvästi toisiimme ja sen vuoksi pidämme avioliitostamme huolta. Jos kummallakin ei olisi vahvaa halua sitoutua, ei parisuhde toimisi.
Ap
Minusta oli outoa, että sulta kyseltiin miten olet saanut parisuhteen, kun ei ystävyyssuhteet onnistu. Sanoit noista autismin piirteistä. Parisuhteessa kaikki on enemmäm määriteltyä ja parisuhteessa on usein paljon selkeämmät roolit ja odotukset. Ystävyyssuhteissa taas ei ole. Se voi olla hämmentävää.
Ystävyyssuhteet vaatii, että pystyy tunnistamaan sen tason, miten syvälle ja tiiviiseen suhteeseen toinen on valmis.
Minulle ongelmia on tuottanut se, että melko monilla naisilla tuo ystävyyden syvyys ja tiiviys vaihtelee aivan valtavasti. Ensin ollaan niin intensiivisesti tekemisissä, suorastaan kuin ihastuneita. Kehutaan, miten ihana ihminen olen. Minulle kerrotaan kaikki ja olen se kuuleva korva, jolle jaetaan vaikeatkin asiat. Sitten kun menee pari vuotta, minuun kyllästytään. Enää ei kerrotakaan kaikkea, eikä aikaa minua varten viitsitä järjestää. Jos laitan viestiä, niin siihen herkästi unohdetaan vastata tai kuulumiseni kuitataan parilla sanalla eikä omiakaan kuulumisia kerrota. Lähes poikkeuksetta huomaan, että minut on korvattu ottamalla läheiseksi ystäväksi joku toinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä, miksi ensin halutaan niin kovin syvällinen ja tiivis ystävyyssuhde ja sitten minut työnnetään etäälle. En ole mielestäni tehnyt mitään "väärää", kun olen ollut toiselle läheinen ystävä ja tukena.
Sinä et todennäköisesti ole mitään väärää tehnytkään mutta olet törmännyt hullaantujatyyppeihin, jotka kyllästyvät nopeasti ystäviinsä alkuhuuman haihduttua. Rakkauspommitusta ei esiinny pelkästään romanttisten suhteiden kohdalla vaan sitä voi yhtä hyvin esiintyä myös ystävyyssuhteissa. Toisesta luodaan mielikuva, jolla saattaa olla tai saattaa olla olematta tekemistä todellisuuden kanssa ja sen pohjalta hullaantuja vakuuttuu siitä, että tässä on hänen sieluntoverinsa. Ajan myötä alkuhuuman laannuttua ja ystävän ehkä paljastuttua täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin hänestä kehitelty haavekuva on, hullaantuja menettää mielenkiintonsa ystävään. Joku saattaa olla peräti loukkaantunut siitä, että ystävä "petti" hänet tällä tavalla. Olen oppinut, että liian vuolaasti suitsuttavien ja tilanteeseen nähden minusta hieman liian kiinnostuneiden kanssa kannattaa olla varuillaan. Yleensä siinä toinen on etsimässä minusta jotain täytettä tai fantasiaroolihahmoa elämäänsä mutta normaali ystävyys tuskin tulee onnistumaan.
Tai myös se, että ihmiset eivät päivitä ystävyystaitojaan aikuisen tasolle, vaan ystävyyssuhteita luodaan samoilla metodeilla, jotka toimi päiväkodista yläkouluun? No eihän ne aikuisen elämässä kanna...
Jotku ei opi tätä päivitystä. Eivät saa tunnepäivitystä ladattua.
Varsinkin jos on kehittynyt vahva tunneyhteys tietynlaisen tiiviin läheisyyden ja tunnetason turvallisuuden välille, voi olla tosi vaikee päivittää sitä turvallisuuden kokemusta myös vähemmän tiiviiseen yhdessäoloon.
Ylipäänsä me puhutaan tässä ajassa liian vähän tunne-elämän kehityksestä. Mitä kehityspsykologisia haasteita mihinkin kehitysvaiheeseen liittyy ja mitä vaatii, että ne läpäisee. Varmaan paljon syitä, miksi esim. nuoret on ahdistuneita, löytyis tätä kautta. Ja sitten myös malleja, että miten siitä ahdistuksesta pääsee.
Tää on hyvä kommentti. Voisitko avata tuota tunneyhteyden päivitystä vähän enemmän?
Aikuinen seisoo tunnetasolla omilla jaloillaan. Palaa omaan tasapainoon ja tyyneyteen senkin jälkeen, kun se tasapaino on hetkeksi järkkynyt. Silloin ei hajoa siitä, jos ystävä ei toimi tietyllä tavalla. Eikä ole tarvetta odottaa, että ystävä toimii juuri tietyllä tavalla. Ymmärtää omia tarpeitaan ja mitä vastuu niistä tarkoittaa ja missä terveet rajat menee. Ymmärtää ja hyväksyy omat ja toisten rajat.
Onko liian abstraktia?
Esim. jos itsellä on jokin tarve, oli se sitten henkinen, fyysinen, taloudellinen, niin pystyy aina ottamaan sen ystävän "ei:n" hajoamatta. Menemättä johonkin ydinminään asti tuntuvaan hylätyksi tulemisen kokemukseen. Se on lapsen tunne-elämää. Pettynyt voi olla, mutta pystyy tunnetasolla hyväksymään, että ystävällä on se oikeus sanoa ei. Että sen toisen raja kulki nyt siinä ja järkkään sitten oman elämäni toisella tavalla.
Lue läheisriippuvuudesta. Sekin selventää asiaa.
Mä olen kanssasi eri linjoilla. Toki ystävällä on oikeus tehdä juuri niin kuin haluaa. Silti minusta tietyissä tilanteissa on kyse myös siitä, haluaako ystävä osoittaa ystävälleen ystävällisyyttä, empatiaa ja vastavuoroisuutta. Esimerkkejä:
-Tiinalla on henkisesti raskasta kotona, kun lasten kanssa on vaikea vaihe. Sari soittaa Tiinalle ja kertoo yt:iden alkaneen töissä ja saaneensa lopulta potkut. Mitä Tiina tekee? Empatiaa osoittava Tiina kuuntelisi edes jonkin aikaa Sarin tilanteesta, vaikka itsellä väsyttäisi. Sitten taas joku toinen vastaavassa tilanteessa toteaisi Sarille, että kurja juttu, mutta jos tukea kaipaat, niin nyt mulla on rankkaa ja en jaksa kuunnella sinua.
-Maija tietää, että yksinasuva ystävä Anne on murtanut jalkansa ja liikkuminen on Annella hankalaa. Aikoinaan kun Maija oli kipeänä, toi Anne oven taakse kassillisen ruokaa ja Maija ilahtui tästä. Nyt Annea todella helpottaisi, jos Maija kävisi vaihtamassa lakanat ja viemässä roskat. Annea ei kuitenkaan kiinnosta auttaa, kun hän ajattelee, että varmaankin Anne saa apua joltain toiselta ystävältä. Joku toinen taas olisi Maijan tilanteessa mennyt ilman muuta avuksi.
-Aada täyttää vuosia ja Venla muistaa ystävänsä syntymäpäivän. Venla laittaa onnitteluviestin aamusta ja kun hän näkee Aadan seuraavan kerran, antaa Venla Aadalle lahjaksi Aadan lempikahvia ja lempisalmiakkia. Kun Venla täyttää seuraavassa kuussa vuosia, ei Aada edes muista onnitella Venlaa. Joku toinen taas olisi tarkistanut kalenteristaan/somesta, milloinkas Venla täyttää vuosia ja vastavuoroisesti muistanut Venlaa.
Käsityksiä ystävyydestä on monia, mutta minulla ei kävisi mielessäkään kehottaa potkut saanutta ystävää pärjäämään keskenään, jalkansa murtanutta selviämään yksin ja nolottaisi, jos olisin unohtanut ystävän syntymäpäivän. Minusta ystävyys punnitaan siinä, onko valmis antamaan omasta jaksamisestaan/ajastaan toiselle edes vähän. Sekin kertoo paljon, jos ei ole. Toki on hyvä ajatella itseäänkin, mutta tämä nykyajan pohjaton itsekkyys ei tunnu hyvältä.
Aina pitää olla mielestäsi valmis antamaan? Sellaista lähimmäisenrakkautta et tunnista ollenkaan, että ihminen päättäisi kantaa taakkansa itse?
C.S. Lewis kirjoitti jossain kirjassaan hyvin siitä, miten mies- ja naistyypillinen lähimmäisenrakkaus poikkeaa toisistaan. Naisen ei tarvitse olla kovinkaan kristillinen, kun hän huomioi toista uupumukseen asti (sekä omaansa, että sen toisen). Miehet taas ensisijaisesti näkevät lähimmäisenrakkautena sen, että ei raskauteta muita, vaan pärjätään itse.
Minulla on varmaan jotenkin miestyypillinen aivo sitten, koska vaikka nainen olenkin, kaikki nuo esimerkkisi kuulostavat oudoilta, ja tehdyiltä. Jos saisin potkut yt:ssä, kertoisin siitä miehelleni kun se tulee kotiin, ja ystävälleni kun seuraavan kerran nähdään. Ei tulisi mieleenikään soittaa siitä kenellekään itku kurkussa, saati ihmiselle, jolla on täysi tekeminen omassa elämässään. En yksinkertaisesti ymmärrä miten kenenkään mieleen voisi juolahtaa että on sopivaa raskauttaa toista jollain tuollaisella asialla. Eihän se ystävä voi sinun puolestasi töitä hakea. Ja muutenkin, tilanteessa auttaisi enemmän se, että luo itselleen toimintasuunnitelman kuin parkuminen. Toimijuuden palauttaminen on ihan nykypsykologian mukaan paljon tehokkaampaa kuin tunteissa vellominen.
Mitä jalan katkeamiseen tulee, jos jalkani murtuisi, en tietenkään odottaisi että ystäväni tulee minua passaamaan, jeesus sentään. Mieheni talouden toisena aikuisena tietysti ottaisi tilapäisesti enemmän vastuuta, mutta tekisin tietysti kaiken mahdollisen itse, koska se on myös hyvää kuntoutusta. Missään nimessä ei pidä jäädä sohvalle makaamaan, veritulppahan siinä tulee. Enkä myöskään haluaisi että ystäväni kantavat oveni taakse ruokaa, osaan ihan itse tilata s-marketin robotin sitä tuomaan, jos mieheni ei kävisi kaupassa. Tuollainen hyysääminenhän alentaa sen ystävän aivan lapsen tasolle!
Mitä syntymäpäiviin tulee, inhoan sitä että ihmiset eivät suostu oppimaan että en vietä mitään päiviä. Sitkeästi onnittelevat syntymäpäivänä ja lähettävät pääsiäis- ja joulutervehdyksiä. Jostain syystä huomaavaisuus ei koskaan toimi niin päin, että muistettaisiin että "ai niin, tämä ihminen ei tahdo turhanaikaista rituaalipaijausta siksi että sattuu olemaan joku päivämäärä."
Miksi muuten aikuiselle ihmiselle pitäisi ostaa sen lempikarkkia? Itse ainakin olen täysin kykenevä ostamaan namuseni itse, jos olen niitä vailla.
Juuri tuollainen naistyypillinen ystävyys on minulle aivan erityisen sietämätöntä: tehdään jotain totaalisen turhaa, mitä toisen olisi helpompi tehdä itse jos katsoo sen tarpeelliseksi, ja sitten odotetaan vastavuoroisuutta ja loukkaannutaan jos sitä ei tule. Eli ei edes tehdä pyyteettömästi sitä "huomioimista". Huomioidaan, vaikka toinen ei ole sitä pyytänyt eikä millään tavalla antanut ymmärtää vailla olevansa. Eli tyydytetään vaan omia tarpeita koko ajan, kautta linjan. MINÄMINÄMINÄ olen hyvä kun huomioin, ja sitten vielä saa sen bonuksen että saa leikkiä marttyyriä kun toinen ei huomioi takaisin täsmälleen samassa määrin. Ai että on hienoa ja ylevää olla empaattinen ja huomioiva ihminen. Kunhan saa täsmälleen saman verran takaisin.
Aikaa vähättelevää tekstiä, voisit säkin vähän oppia hyväksymään positiivseimmalla tavalla eri tavalla asioita katsovia ihmisiä. Ihanko tosissaan on noin ärsyttävää että kohteliaasti sulle toivotetaan hyvää syntymäpäivää? Sinulla on ihmisiä elämässä jotka haluaa sua ilahduttaa, mieti sitä.
Hyi.
Joo, "inhoan sitä, että ihmiset eivät suostu oppimaan, että en vietä mitään päiviä". Vaadit, että muiden pitäisi oppia ja mukautua sinun henkilökohtaisiin tapoihisi? Eikö ole vaan helpompaa, että mukaudut siihen, että suurin osa huomioi merkkipäivät ja kiität tai ainakin pidät ilmeesi kurissa ja mölyt mahassa kun joku onnittelee tai laittaa kortin. Se ei paljon aikuiselta vaadi älliä.
Olisi aika rankkaa meidän kaikkien vaatia koko oman ympäristömme oppia poikkeaviin tapoihimme. Se ei ole heidän päänsärkynsä jos inhoat onnitteluja tai muita yleisiä ja käytännössä olevia tapoja. Yleinen kohteliaisuus puolin ja toisin kuuluu mielestäni ihan jokaiselle, olivat aivot sitten nais- tai miesmäiset.
Muuten, jos jalka tai käsi katkeaa tai joku muu vamma tai sairaus niin ohan se paljon helpompaa jos on se oma kumppani huushollissa, joka huolehtii jos täytyy vessassa auttaa tai vaatetuksen kanssa tms. Pidät itsestään selvänä, että kaikilla näin on, ja huvikseen vaan joku vaatii ystävää auttamaan. Kerron salaisuuden: kaikilla ei ole ketään muuta asumassa kotona kuin oma itsensä. Silloin voi tulla tilanne, että ystävän apu on tarpeen. Eikä se ole mitenkään outoa tai säälittävää.
Ottamatta kantaa muuhun; todella paljon toivon että löydät ystäviä ap - ja muutkin. Ihan tutkitusti yksinäisyys sairastuttaa ja tappaa, puhumattakaan sen tuottamasta kärsimyksestä. Nykyaika on individualismissaan ja narsismissaan aika kauheaa. Kaikki myötätuntoni yksinäisille.
Omien kokemusteni mukaan, jos läheinen ihmissuhde alkaa kääntyä epäterveille urille, niin sitä ei heti huomaa ja sitten kun huomaa ja alkaa kaivata muutosta, niin sitä on todella vaikea kääntää enää terveeksi suhteeksi. Ihmiset urautuvat keskenään olemiseen tietyllä tavalla ja mallia on vaikea vaihtaa. Tai ei vaan haluta enää yrittää sen ihmisen kanssa, kun on kertynyt liikaa negativiisia tunteita painolastiksi. Helpompi antaa koko suhteen mennä.
Parasta siis opetella tunnistamaan niitä itselle tyypillisiä epäterveitä piirteitä ja välttää niitä alusta alkaen.