Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (426)
Meidäm pitäisi olla töissä 70-vuotiaiksi saakka. Oman vanhemman kautta tajuaa, että ensin tehdään tappotahtista työtä, sitten sairastutaan ja kuollaan ja siinä se olikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minulle tuli shokkina 90-vuotiaan mummoni kuolema. Hän oli vanhuudestaan ja krempoistaan huolimatta pirteä, elämässä kiinni ja minulle niin läheinen, että kuolema tuli järkytyksenä. Olin odottanut pitkiä jäähyväisiä, että mummon kunto heikkenisi pikkuhiljaa ja näkisin hänet viimeisen kerran sairaalassa, en ravintolan pöydässä kuten sitten kävi. Toisaalta olen onnellinen, että hän sai äkkilähdön eikä pitkää hiipumista.
Toisaalta taas alle 70-vuotiaan äitini kuoleman osasin hyväksyä paremmin, hän oli sairas ja väsynyt, eikä enää oma itsensä. Suru oli hänenkin kohdallaan valtava ja mietin paljon sitä, että kuinka paljon meillä olisi vielä voinut olla koettavaa, jos hän olisi saanut olla terve.
Minusta on aika ilkeää moittia ihmisiä siitä, että kuolema on heille kova pala. Onhan se ihan kamalaa menettää läheisiä. Enkä minäkään ollut kokenut kuolemaa ennen kuin nyt melkein 35-vuotiaana.
Totta. Itsellänikin yksi isovanhemmista kuoli yli yhdeksänkymppisenä niin, että löytyi vaan yhtenä aamuna kuolleena sängystään. Avaus paljasti syyksi aivoverenvuodon, todennäköisesti siis oli kuollut ihan vaan nukkuessaan siihen. Tämä isovanhempi oli hyväkuntoinen, asui kotona ja eli ihan tavallista arkea, ja oli just pari viikkoa aiemmin palannut kotiin lomalta missä oli lomalla autolla.
Mikä sitten on traagisempaa, se että kuusikymppinen aikuisten lasten isä kuolee kotona sairaskohtaukseen vai se että 35v pienten lasten äiti kuolee hiljaa hiipuen sairaalassa sairastettuaan syöpää vuosikausia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuljet aika kummallisessa seurassa jos tuossa iässä ollaan noin järkyttyneitä tavallisista elämään liittyvistä tosiasioista.
Olen eri mutta ystäväni oli 69 vuotias ja hänen äitinsä joka kuoli oli 96 vuotias. Ystäväni ei hyväksy vieläkään äitinsä kuolemaa viiden vuoden jälkeen.
Jo on kumma tyyppi. Mun isä kuoli sydäriin 51 vuotiaana, muuten oli ollut ns terve ja liikkuva. Olin 19 v enkä ihmetellyt. . Niin elämä ,kuin kuolemakin ovat täysin normaaleja ilmiöitä. Hyvä kun 80-95 v sairaat sukulaiset saa kuolla. Minäkin ole vanha ja hyvää elämää elänyt,
Ihan typerää vertailla, koska jokainen tilanne on omansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen elämän ja kaiken kokeman myötä muuttunut niin kyyniseksi, että yllätyn oikeasti, kun esimerkiksi julkisesti tehdään some postauksia isomummojen poismenosta. Mutta toisaalta tämähän on sitä kuoleman julkituomista mikä on ihan tervettä. Jokin katkera ihminen minussa silti ajattelee, että vähällä olette päässeet, jos tämä on tämänhetkisen elämän suurin tragedia. Jokaisella on oikeus suruun miten se sitten näyttäytyykin.
Niin. Olen haudannut tässä reilu 7 vuotta sitten siskoni, noin 6 vuotta sitten parhaan kaverini ja 2 vuotta sitten vanhempani .
Siten näitä läheisiä henkilöitä tietenkin vieläkin. En tietenkään kokoajan, elän elämääni, mutta aina joskus tulee huonompia jaksoja kun ikävöin heitä.
Nukkuminen on välillä huonoa kun näen heistä unta.
Mies 47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elämän ja kaiken kokeman myötä muuttunut niin kyyniseksi, että yllätyn oikeasti, kun esimerkiksi julkisesti tehdään some postauksia isomummojen poismenosta. Mutta toisaalta tämähän on sitä kuoleman julkituomista mikä on ihan tervettä. Jokin katkera ihminen minussa silti ajattelee, että vähällä olette päässeet, jos tämä on tämänhetkisen elämän suurin tragedia. Jokaisella on oikeus suruun miten se sitten näyttäytyykin.
Siis mistä päättelet että joku olisi päässyt helpolla jos suree isomummon kuolemaa?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täysjärkisen 4- kymppisen pitää ymmärtää ettei sen vanhemmat elä ikuisesti.
Nykyään on tavallista, että halutaan tehdä ja ajatella vain mukavia asioita. Ikävät asiat kuten isän tai äidin kuolema torjutaan mielestä. Samoin se mahdollisuus, että näille tai itselle voi tulla sairautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nelikymppinen veljeni ei kestänyt iäkkään vanhemman kuolemaa nähdä ja raivosi siitä minulle ihan kuin se olisi minun syyni. Vaikka ihan rauhallinen kuolema oli. Siinä meni välit. Syyllistäminen ei ole normaalia eikä terveen persoonan tekosia.
Äitini kuoli 101-vuotiaana ja oli ihan puhuva ja ajatteleva ihminen, itse söi ja käveli. Nykyään on paljon yli 90-vuotiaita, jotka ajavat autoa ja huolehtivat lapsenlapsenlapsistakin. Ei se järkytys ole, kun vanhus kuolee, mutta kauhean paljon muistoja - ja muistot tulevat yksi kerraallan. Pitkä yhteinen elämä.
70-vuotias voi olla työelämässä. Ainakin lääkärit ja yrittäjät sekä näyttelijät. Jos terve 70-vuotias kuolee, niin toki voi omainen ihan järkyttyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No musta 78-95v on jo luonnollisesta mutta joku alle 70v on turhan nuori. Sen ikäinen on vielä "nuori vanhus"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elämän ja kaiken kokeman myötä muuttunut niin kyyniseksi, että yllätyn oikeasti, kun esimerkiksi julkisesti tehdään some postauksia isomummojen poismenosta. Mutta toisaalta tämähän on sitä kuoleman julkituomista mikä on ihan tervettä. Jokin katkera ihminen minussa silti ajattelee, että vähällä olette päässeet, jos tämä on tämänhetkisen elämän suurin tragedia. Jokaisella on oikeus suruun miten se sitten näyttäytyykin.
Siis mistä päättelet että joku olisi päässyt helpolla jos suree isomummon kuolemaa?
Sä et nyt ymmärtänyt koko juttua. Sanoin, että jokaisella on oikeus surra. Mutta itse ajattelen, että jos tällainen vie pohjamutiin ja on elämän suurin tragedia, antaa viitteitä siitä, että ei elämässä ole paljoa pahaa kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elämän ja kaiken kokeman myötä muuttunut niin kyyniseksi, että yllätyn oikeasti, kun esimerkiksi julkisesti tehdään some postauksia isomummojen poismenosta. Mutta toisaalta tämähän on sitä kuoleman julkituomista mikä on ihan tervettä. Jokin katkera ihminen minussa silti ajattelee, että vähällä olette päässeet, jos tämä on tämänhetkisen elämän suurin tragedia. Jokaisella on oikeus suruun miten se sitten näyttäytyykin.
Normaali ihminen voi surra jopa niin syvästi että tekee somepostauksen, vaikka olisi kokenut suuriakin tragedioita ennen sitä. Jos muuttuisit vähemmän kyyniseksi, ehkä ymmärtäisit että surua ja järkytystä ei tarvitse laittaa numerojärjestykseen.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sitten on traagisempaa, se että kuusikymppinen aikuisten lasten isä kuolee kotona sairaskohtaukseen vai se että 35v pienten lasten äiti kuolee hiljaa hiipuen sairaalassa sairastettuaan syöpää vuosikausia.
Miksi ihmeessä pitäisi vertailla? Ei yhden ihmisen suru muutu yhtään sen pienemmäksi tai vähäpätöisemmäksi sen takia, että toinen on kokenut jotain joltain näkökannalta vielä pahempaa.
Tai jos vertailemaan lähdetään, niin vielä paljon pahempaa on se, että pienten lasten molemmat vanhemmat kuolevat hitaasti kitumalla, lapsetkin sairastuvat syöpään ja talo palaa. Niin että kannattaako yhden 35-vuotiaan äidin kuolemasta niin kauheasti järkyttyä, kun pahempaakin voi tapahtua?
Puolisoni just yhtenä päivän totesi, että siinä ei ole mitään surullista että vanha ihminen kuolee. Toki hänen suhtautumisensa on töidensä takia vähän erilainen, tehohoitajana näkee vaikka mitä kohtaloita.
Oma läheiseni on nyt 77-vuotias ja muistisairauden takia jo täysin avustettava ja pois tästä maailmasta vaikkakin vielä asuu kotonaan. Ikää toki on, mutta silti minulla on ajatus, että nytkö jo?
Riippuu ihan ihmisestä. Äitimme kuoli vuosi sitten yli 70-vuotiaana. Nelikynppinen veljeni oireilee asiasta edelleen. Itse pääsin yli heti hautajaisten jälkeen vaikka naisena minun pitäisi olla herkempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elämän ja kaiken kokeman myötä muuttunut niin kyyniseksi, että yllätyn oikeasti, kun esimerkiksi julkisesti tehdään some postauksia isomummojen poismenosta. Mutta toisaalta tämähän on sitä kuoleman julkituomista mikä on ihan tervettä. Jokin katkera ihminen minussa silti ajattelee, että vähällä olette päässeet, jos tämä on tämänhetkisen elämän suurin tragedia. Jokaisella on oikeus suruun miten se sitten näyttäytyykin.
Siis mistä päättelet että joku olisi päässyt helpolla jos suree isomummon kuolemaa?
Sä et nyt ymmärtänyt koko juttua. Sanoin, että jokaisella on oikeus surra. Mutta itse ajattelen, että jos tällainen vie pohjamutiin ja on elämän suurin tragedia, antaa viitteitä siitä, että ei elämässä ole paljoa pahaa kokenut.
Tai sitten on kokenut niin paljon pahaa, ettei kestäisi enää yhtään lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen elämän ja kaiken kokeman myötä muuttunut niin kyyniseksi, että yllätyn oikeasti, kun esimerkiksi julkisesti tehdään some postauksia isomummojen poismenosta. Mutta toisaalta tämähän on sitä kuoleman julkituomista mikä on ihan tervettä. Jokin katkera ihminen minussa silti ajattelee, että vähällä olette päässeet, jos tämä on tämänhetkisen elämän suurin tragedia. Jokaisella on oikeus suruun miten se sitten näyttäytyykin.
Siis mistä päättelet että joku olisi päässyt helpolla jos suree isomummon kuolemaa?
Sä et nyt ymmärtänyt koko juttua. Sanoin, että jokaisella on oikeus surra. Mutta itse ajattelen, että jos tällainen vie pohjamutiin ja on elämän suurin tragedia, antaa viitteitä siitä, että ei elämässä ole paljoa pahaa kokenut.
Eikö se ole vain hyvä asia, jos ei ole ollut suuria vastoinkäymisiä?
Olen eri mutta ystäväni oli 69 vuotias ja hänen äitinsä joka kuoli oli 96 vuotias. Ystäväni ei hyväksy vieläkään äitinsä kuolemaa viiden vuoden jälkeen.